Twendene pole pole! – Paluu Mount Merulta ja katastrofin ainekset

Mount Merun kraaterissa oleva tuhkasuppilo

Maisema tuntui muuttavan muotoaan jatkuvasti auringon kivutessa yhä korkeammalle, ja olisin voinut jäädä Mount Merun huipulle koko päiväksi. Mutta edessä oli laskeutuminen koko matkan Miriakamba Hut -majalle asti, ja noin puolen tunnin jälkeen oppaamme Abraham ja Steven alkoivatkin usuttaa meitä paluumatkalle:
– Twendene! (Mennään)

Eräs kiipeilyn jännittävä ulottuvuus on, että vaikka huiputus on matkan kohokohta, ei kiipeilyn ilo vähene paluumatkalla, vaan jokaisella osuudella on oma roolinsa. Siksi useimmiten lähdön hetkellä olen valmis astumaan seikkailun seuraavaan vaiheeseen. Mutta silti aina kengät painavat vielä normaaliakin enemmän, kun otan ensimmäisiä askelia huipulta alaspäin, ja tunnen haikeuden kouraisun sydämessäni. Nytkin huipulta alas johtavilla jyrkillä kiviharjanteilla vilkaisin monta kertaa taakseni ja koetin tallentaa jokaisen yksityiskohdan mieleeni, jotta voisin palata näihin hetkiin sydämessäni loppuelämäni ajan.

Laskeutumispolulla
huippupyramidin varjossa

Paluumatka kuljettiin rivakkaa tahtia, ja oppaamme Stevenin Family Teamiksi ristimän ryhmämme jono harveni pitkäksi letkaksi. Naureskellen totesimme, että olimme taas oppineet pari uutta asiaa, jotka tuntuvat yhdistävän useimpia vuoristo-oppaita kaikkialla, missä olemme kiivenneet. Ensimmäinen on, että jos opas sanoo jonkun paikan olevan “just around the corner”, matkaa voi arvioida olevan minimissään puoli tuntia.
Toinen asia on, että oppailla on aina kiire alas.

Reitti oli sen verran haastava, että olisi ollut paras pitää jatkuvasti katse alhaalla seuraavaa askeleen paikkaa etsimässä. Mutta maisemat vaativat huomiota. Näkymä oli epätavallinen ja epärealistisen kaunis, ja olimme tulleet nauttimaan koko vuoresta. Mount Merulla ei jäätikön puuttumisen vuoksi ole olosuhteiden lämpenemisestä syntyvää vaaraa, joten päätimme olla pitämättä turhaa kiirettä.
Pole pole! (Swahiliksi hitaasti) huikkailimme toisillemme ja oppaiden “Mambo?”-kysymyksiin (Miten menee/mitä kuuluu), vastailimme:
– Hakuna matata! Twendene pole pole! (Kaikki hyvin! Mennään hitaasti!)

Nousevan päivän valossa Mount Merun massiivisuus ja karu kauneus pääsivät oikeuksiinsa. Taas kerran totesin, että on oikeastaan ihan hyvä, ettei yöllä näe kaikkea; reitillä oli muutama kohta, joiden kiipeäminen ilman varmistusta olisi saattanut jännittää melkoisesti.

Maisema Kilimanjarolle

Kulkiessamme tenttasimme innokkaasti oppailtamme swahilin sanoja ja ilmaisuja, ja pian huomasimme, että sanamuotojen kanssa kannattaa olla tarkkana, sillä monet vastakohtaiset ilmaisut rakentuvat samasta sanarungosta: esimerkiksi pole polen tarkoittaessa “hitaasti”, pelkkä pole tarkoittaa “anteeksi” ja kuna matata tarkoittaa “on ongelma” eli hakuna matatan vastakohtaa. Hupaisa yksityiskohta oli myös se, että ihmettelimme, miksi oppaat puhuivat minusta niin usein. Olin jo vähän huolissani, että teenkö jotain väärin, mutta sitten kävi ilmi, että janiini tarkoittaa “olla varma”.

Korkealla vatsassani pyörivä kuvotus väistyi tuttuun tapaan, kun pääsin 4300 metrin alapuolelle ja olin taas loistokunnossa. Heikki ja Terry kärsivät hiukan päänsärystä, mutta muuten olimme kaikki hyväntuulisia ja hyvävointisia.

Noin kello 10 aamulla saavuimme takaisin Saddle Hut -majalle onnellisina ja suorastaan epäuskoisina viimeisen kahdentoista tunnin elämyksestä. Söimme lounaan majan edelleen tyhjässä ruokasalissa ja kaaduimme uupuneina sänkyihin parin tunnin unille ennen iltapäivän laskeutumista Miriakamba-majalle.

Laskeutuminen jatkui edelleen rivakalla tahdilla. Viimeisen vuorokauden vähäinen unimäärä oli nautittu parin tunnin pätkissä, joten ei ihme, että liikkeelle lähtiessämme mieleni tuntui hiukan kankealta. Mutta kropalle lyhytkin lepo oli tehnyt tehtävänsä, ja lihakset jaksoivat taas mennä.

Olimme laskeutumassa kivistä seinämäpolkua iltapäiväauringon kuumassa pätsissä, kun yhtäkkiä polulle alkoi muodostua ruuhkaa. Ylös kiipesi kymmenien ihmisten ryhmä kantajineen, vanavedessään useita pienempiä ryhmiä. Abraham totesi, että huiputusreitin kapeat polut ruuhkautuvat todella helposti ja ennusti, että seuraavana yönä vuoren pienelle huipulle joutuisi jonottamaan. Kuinka uskomattoman onnekkaita olimmekaan, kun saimme yhden yön ajaksi koko vuoren itsellemme!

Myöhään iltapäivällä saavuimme Miriakamba Hutille. Polviani kivisti laskeutumispolun kova kivinen alusta ja olin ilahtunut, kun majan seinä ilmestyi puiden lomasta näkyviin. Päivällisen jälkeen, ennen nukkumaanmenoa kohotimme vielä mukimme ilmaan ja nostimme maljan Mount Merun huipulla koetuille suurille hetkille:
Maisha marefu! (Swahilinkielinen toivotus tarkoittaa pitkää elämää)

Abraham paluumatkalla

Päivä 7: Paluu Moshiin ja katastrofin ainekset (lautasella)?

Aamupäivän aikana vaelsimme taas Arushan kansallispuiston runsaiden niittyjen halki. Matka eteni mukavasti, ja kaikilla oli jo mielessä valmistautuminen huomenna alkavalle Kilimanjaro-vaellukselle. Iltapäivä ja ilta menisivät varustetäydennyksen ja tankkauksen parissa.
Ryhmään liittyisivät Kilimanjaroa varten ryhmänjohtaja Nathan sekä muut kiipeilijät Adam, Ian ja Paul. Tunsin pienoista haikeutta, sillä Family Team oli alkanut tuntua kotoisalta, enkä tainnut olla aina. Nimittäin oppaat kertoivat antaneensa meille lempinimet.

– We call you Papa Tembo (Elefantti), because you are big and strong, Abraham kertoi Heikille.

Terryn lempinimen oppaat suostuivat kertomaan pienen suostuttelun jälkeen. Lyhyehkö brittivahvistuksemme oli saanut kutsumanimekseen Twiga (kirahvi). Oppaiden jännittyneet ilmeet lientyivät, kun mainion huumorintajun omaava Terry otti lempinimensä vastaan virnistellen.

Oman nimeni tiesin jo, sillä huipulta palatessa Steven oli kysellessään ryhmän vointia huudellut minulle:

Mambo, Mama Simba? (Kuinka voit, äitileijona?)

Vesiputous paluumatkan varrella

Paluu Moshiin venyi pitkälle iltapäivään ja valmistautuminen seuraavan päivän lähtöön piti aloittaa välittömästi. Hotellihuoneen lavuaarissa pestyn pyykin kuivaaminen kuumankosteassa huoneessa seuraavaan aamuun mennessä synnytti pienoisen haasteen, jonka “macgyvermaisesti” ratkaisimme rakentamalla huonetuulettimesta ja matkalaukkutelineestä kuivaustelineen.

Pyykkituokion jälkeen vaelsimme pitkin kylän kuumia, pölyisiä katuja etsien kauppoja, joista löytyi täydennyksiä (eväitä, käsidesiä, talkkia ja niin edelleen) edessä olevaa kuuden päivän vaellusta varten. Tuntui hämmentävältä huomata, kuinka olin tottunut ympäristöön, joka vielä muutama päivä sitten tuntui elokuvien kulisseilta.
Noin 200 000 asukkaan kylän keskusta ei ole kovinkaan suuri, joten suuremmat kadut olivat jo kohtuullisen tuttuja. Värikkäät tavara-, vihannes- ja hedelmävuoret kadulla romahtamispisteeseen ränsistyneiden, matalien betonirakennusten edessä, katupölyssä leikkivät lapset ja värikkäisiin liehuviin kaapuihin pukeutuneet naiset banaanitertut päidensä päällä sekä holtiton liikenne tuntuivat tutuilta enkä enää kiinnittänyt huomiota ihmisten uteliaaseen tuijotukseenkaan. Kaduilla vanhoilla polkuompelukoneilla työskentevät vaatturit, ämpäristä pähkinöitä paperitöttöröihin kaupustelevat vanhukset sekä aseiden kanssa partioivat pankkien vartijat tuntuivat jo tavanomaisilta.
Aluksi minulla oli ollut hiukan vaikeuksia saada selvää paikallisten voimakkaalla aksentilla puhumasta (usein muutaman kymmenen perussanan varassa olevasta) englanninkielestä, mutta nyt puheen seuraaminen oli muuttunut helpommaksi.
Kuinka nopeasti ihminen sopeutuu (ja sokeutuu) ympäristöönsä! Se taitaa olla yksi suuria vahvuuksiamme – ja myös heikkoutemme.

Kauppamatkan päätteeksi poikkesimme tummuvassa illassa syömään kiipeilymatkojen perinteeksi muodostumassa olevan “viimeinen pizza ennen vuorille lähtöä” -aterian (joka tällä kertaa oli samalla myös “vuorilta paluu -pizza”).

McGyver tekee matkalaukkutelineestä
kuivurin

Kun palasimme hotellille, pihan terassilla istui Terry neljän miehen kanssa. Punatukkainen ja -partainen, vanttera nuori mies oli matkanjohtajamme Nathan. Toista kertaa Kilimanjaron huippua tavoitteleva, nelikymppinen manchesterilainen Paul kertoi ensimmäisen yrityksen päättyneen keskeytykseen sairastumisen seurauksena loppuneen kiipeilykunnon vuoksi. Nyt mies oli valmistautunut muun muassa ennakoivalla Diamox-kuurilla ja osallistumalla yliopistotutkimukseen, jonka myötä hän oli viime viikot totuttanut kehoaan ohueen ilmaan kotioloissa happimaskin avulla. Mies päätti esittelynsä massiiviseen aivastukseen ja kertoi Murphyn lain astuneen kuvioon: Paul oli sairastunut flunssaan juuri ennen lähtöä.
Terryn vieressä istui hänen ystävänsä, niinikään kestävyysurheiluun hurahtanut Ian, jolla oli hallussaan ryhmän korkeusennätys. Mies on kavunnut Aconcagualla yli 6300 metriin ennen kuin joutui kääntymään takaisin.

Viimeisenä uutena ryhmän jäsenenä esittäytyi kaksimetrinen, 19-vuotias rugbyn pelaaja Adam, joka istui katse surkeana pöydän takakulmassa. Kävi ilmi, että nuorukaisen matkalaukku oli kadonnut lennon vaihdon yhteydessä. Päällä olevat T-paita, shortsit ja lenkkarit olivat kaikki, mitä nuorella miehellä oli. Yhteen ääneen kaikki lupasimme auttaa Adamia ja jakaa varusteitamme, mikäli laukkua ei aamulla löytyisi. Mutta ymmärrettävästi viikko erämaassa ilman varusteita taisi olla suurempi seikkailu kuin mihin nuori mies oli ennakkoon ajatuksissaan varautunut, eikä Adamin mieliala juuri tuntunut avuntarjouksestamme kohentuvan.

Pienen keskustelun jälkeen Heikki ja minä vetäydyimme nukkumaan muun ryhmän vielä jäädessä hetkeksi turisemaan. Oloni oli hikinen ja hiukan hutera, mutta ihmekös tuo, kun olimme viettäneet päivän Moshin kuumilla hiekkakujilla. Uni auttaisi kyllä.

Yöllä, noin kello kaksi, heräsin kovaan meteliin. Kesti hetken tajuta, että raivokas murina ei ollut huoneen nurkassa ärjyvä villipeto – vaan kouristeleva vatsani. Tuskin olin asian ehtinyt oivaltaa, kun tuli todella kiire. Lattialla oleviin varustekasoihin kompuroiden juoksin vessaan, jossa viettäisin koko loppuyön.

Kaikenlaisia vatsapöpöjä olen maailmalta onnistunut itseeni imemään, mutta mitään vastaavaa en ollut koskaan kokenut.
Vatsan raivoaminen kaikui kylpyhuoneen kaakeliseinistä, ja vihlovat kouristukset raastoivat kyyneleet silmistäni. Pari kertaa jopa nostin paidan helmaa epäuskoisena, sillä myllerrys oli niin voimakas, että olin varma kouristusten näkyvän ulospäin. Vatsanahkani vapisi lihaskramppien voimasta, mutta vahvasta Alien-elokuvien mielleyhtymästä huolimatta en havainnut mitään navan kautta ulos pyrkivää. Jätettäköön yksityiskohdat kertomatta, mutta sen sanon, että napa olikin sitten ainoa reitti, jonka kautta mitään ei tullut ulos.

Aluksi yritin aina välillä palata takaisin vuoteeseen, mutta lopulta päädyin aina tyhjennysten välillä makaamaan kylpyhuoneen lattialla hakien kaakeleista viilennystä kuumeiseen olooni.
Joskus aamun sinertäessä taivaanrannassa onnistuin saamaan vatsalääkkeen pysymään sisällä. Vatsassani riehui hirmumyrsky, krampit ja vihlonta saivat kehon kouristelemaan, ja kuumehorkka pisti jalat vapisemaan hallitsemattomasti. Mutta ensimmäisen lääkkeen pysyttyä sisällä, nappasin uuden aina tyhjennyksen laannuttua.

Kolmen lääkkeen jälkeen kehoni oli aivan tyhjä, ja mitään ei tullut mistään suunnasta ulos. Puoliksi konttasin sänkyyn. Jos pystyisin nyt nukahtamaan, ehtisin levätä tunnin ennen lähtöä vaellukselle kohti Kilimanjaroa.

Previous

Salainen paikka taivaan ja avaruuden rajalla – Mount Merun huiputus

Next

Vatsatauti valloillaan Kilimanjaron vuoripoluilla

4 Comments

  1. Anonyymi

    Ei oo todellist, mitä ihmettä tapahtu? Kauheeta varmaan, kyl nyt jäi niin jännää kohtaa taas tarina, huh, ihan puhalluttaa! Jään oottaa jatkoo! T. Leena

  2. Voi ei. Ehkä huonoin hetki ikinä sairastua…

  3. Kammottavin mahdollinen ajoitus todellakin!

  4. Vastaavaa vatsapöpöä en ole koskaan kokenut. Tärisyttää vieläkin pelkkä muisto!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén