Tuplahuiputus ja tiukkoja tilanteita Breithorn Half Traversella

Hapuilin sammuksiin jossain makuupussin uumenissa pirisevää herätystä. Kirkas näyttö heläytti näkyviin numerot “04.00” ja sujautin paljaat varpaani lattialla odottaviin kylmiin tossuihin. Varmistin, että pirahdukseen havahtunut kiipeilyparini ei ollut vaipumassa takaisin unen syövereihin ja varovasti taputin myös viereisellä punkalla kuorsaavan oppaamme käsivartta. Fabrizio avasi silmänsä, kurkisti kelloaan ja kuiskasi karhealla äänellä:

– I still have 25 minutes.

Tasan puoli tuntia myöhemmin opas istui täydessä kiipeilyvalmiudessa aamiaisella. Olen viiden vuoden ajan hionut omaa kiipeilyreissujen lähtörutiiniani ja pitänyt nykyistä 30 minuuttia jopa kohtuullisen hyvänä. Mutta miten ihminen pääsee viidessä minuutissa unesta lähtökuntoon varusteet pakattuina?

Varjosta valoon, vasemmalla Black Rock, oikealla aurinko pilkistää Polluxin takaa
kuva: Farbrizio

Yöllinen pakkanen oli jäädyttänyt loskaiseksi eilisen iltapäivän kuumuudessa sulaneen lumen. Niinpä ensimmäinen nousu, jota olin etukäteen kauhistellut, tuntuikin nyt odotettua kevyemmältä. Tasaisesti tamppasimme jäätikön yli kohti yläpuolellamme siintävää vuoriharjannetta. Tällä puolella vuorijonoa olimme vielä yön sinessä, mutta taivas harjanteen takana vaaleni nopeasti, ja pian auringon säteiden kärjet alkoivat pilkistellä kivireunuksen yli. Vuorten silhuetit tummuivat mustiksi, ja aamutuulen heleä viileys sai jo henkäyksiinsä lämmön pisaroita. Päivästä tulisi kuuma.

Tuolla alueella Italian ja Sveitsin raja kulkee neljän vierekkäisen vuoren muodostamaa huippuharjannetta pitkin. Siinä tämän päivän tehtävä: Breithorn Traverse – tosin emme kiipeäisi ihan koko viiden huipun harjannetta, sillä voimia pitäisi säästää Matterhornia varten.

Kuvaustauko hopeisella jäätiköllä

Kahden tunnin jäätikkötamppauksen jälkeen astuimme vuorijonon laitimmasen, Black Rock -nimisen vuoren juurella varjosta aurinkoon. Näissä korkeuksissa mittasuhteita on aina hiukan vaikea hahmottaa, ja harjanteelle nouseva jääseinä ei näyttänyt kovinkaan haastavalta.
Nopeasti sain havaita, että arvioni oli väärä. Hidas siksak pitkin hopeisena aamuauringossa välkehtivää, nopeasti jyrkkenevää rinnettä sai akillesjänteeni pingottumaan tuskaiseen mittaan ja sytyttivät pohkeeni tuleen. Varmasti myös eilinen pitkä marssi ja Pollux-huiputus tuntuivat lihaksissa, epäilemättä 4000 korkeusmetrin vähähappinen ilma teki tehtävänsä myös. Hiki valui kypärän alta silmiin kirvelevinä puroina ja huohottavat keuhkoni pullistuivat äärimmilleen niin, että minun oli pidennettävä kiipeilyrepun rintaremmiä. Siihen mennessä kun olimme harjanteen reunamalle, olin jo ehtinyt epäillä omaa jaksamistani päivän ohjelman kanssa – ja päivä oli vasta alkamassa!

Huippuharjanteella, vasemmalla Sveitsi

Huippuharjanne on seikkailijan unelma; vain pieni kapea polku noin metrin levyisellä jääkaistaleella. Italian puolella harjanteelle nouseva seinä on juuri kiipeämämme hopeinen jääkilpi ja sen alapuolella laaja jäätikkötasanko. Sveitsin puolella odottaa lähes pystysuora seinä aina alas laaksoon asti.
Reittimme pitkin harjannetta saattoi nähdä lähes koko matkan aina läntiseen päähän Western Breithornille asti: 4000 metrin tietämillä taivasta vasten törröttävä terävä reuna, jonka keskivaiheilla oli valtava kalliolouhikko, joka nousi harjanteen ylle kuin julma vartiotorni.

Istuimme tauolla harjanteen alkupäässä valmistautumassa koetukseen, ja Fabrizio antoi viime hetken neuvon kiipeilyä varten:

– Tiedättehän, mitä pitää tehdä, jos tässä harjanteella toinen teistä putoaa tuonne Sveitsin puolelle?
…toinen hyppää sitten Italiaan!

Virnisteltyämme mielikuvalle Fabrizio vakavoitui ja nosti ilmaan välissämme lyhyenä kulkevan köyden:

– Tasan tämän verran on aikaa harkita ja tehdä oikea päätös, jos jotain tapahtuu. Pysykää jatkuvasti tarkkoina ja huolellisina.

kuva: Fabrizio

Kuva Fabriziosta muutaman metrin pituisen köydenpätkän kanssa kävi mielessäni useampaan otteeseen aamupäivän aikana. Mitään tällaista en nimittäin koskaan aiemmin ollut kiivennyt. Kiviharjanne oli upea, vaikea – monin tavoin hengästyttävä. Se puski meidät taitojemme rajoille – ynnätään yhtälöön, että olimme vasta toista päivää näissä korkeuksissa ja varustereppu yöpymistavaroineen selässä. Avonaisia, pystysuoria seiniä, kapeita “savupiippuja” eli kivikouruja korkeiden paasien välissä ja negatiivisiksi kääntyviä seinämiä sekä puolen metrin levyisiä harjanteita, joissa oli molemmin puolin satojen metrien pudotus.

Ongelma kerrallaan ratkoimme reittiä, ote otteen perään matka eteni. Hiki virtasi, kämmenet hiertyivät rakoille ja keskustelu tyrehtyi, kun kiipesimme punertavan ja harmaan sävyillä leikittelevää louhikkoa pitkin kohti taivasta. Pari kertaa tunsin huolen värähdyksen, kun en heti nähnyt reittiä ja opaskin oli näköetäisyyden ulottumattomissa rakentamassa varmistusta. Mutta pysähdys, syvä henkäisy ja oli kuin kivi olisi vastannut hiljaiseen pyyntöön, ja reitti piirtyi silmissäni kallion karheaan pintaan. Syvä keskittyminen toi rauhan tunteen, vaikka huohotin vuoroin ponnistuksesta ja jännityksestä. Mieli pysyi koossa, ja tein nousuja, joihin en olisi uskonut pystyväni. Yhtäkkiä kaikki oli kohdillaan. Kuntosalilla tuttu kankeuden tunne katosi, ja jalka nousi helposti vyötäröä huomattavasti korkeammille otteille. Sormet löysivät pitävän otteen pienistäkin pykämistä. Vapaus ja onni virtasi kivestä minuun vahvana.

Kohti louhikkoa

Louhikon korkein pilari oli vaikea. Varsinkin viimeiset köydenmitat. Yhtäkkiä yllätyksekseni huomasin osaavani käyttää painonsiirtoa uudella tavalla. Myös raajat vastasivat komentoihin: vipusin itseni seuraavalle hyllylle leveästä haara-asennosta käyttämällä vain toista kyynärpäätä vipuna. Melkein ehdin jo juhlia onnistumista, mutta sitten edessä oli pilarin huiputuksen viimeinen haaste: negatiivinen nousu ja sen yläreunassa hylly. Nousua olisi vain muutama metri, mutta ongelma oli ahtaus: seisoin tiukasti ylitseni kaartuvaa seinää vasten nojaten pienellä hyllyllä vaikeassa asennossa, pää yläpuolellani olevan kiven reunan alla. Reppu painoi, oli niin kuuma, kypärä jäi kiinni kiven reunaan, enkä vain nähnyt, miten tästä mentäisiin. Ylhäällä oli pari pientä pykämää sormille, mutta olin neuvoton: mihin jalat laittaisin sileällä kivellä? Miten kaivaisin tästä kolosta itseni ulos ja ylös? Todellakinko nyt menisin reppu selässä sormenpäiden varassa selkä alaspäin seinälle?

Fabrizio tekee reittiä

– Fabrizio, onko neuvoja?

Hetkeen opas ei vastannut, ja olin jo aikeissa toistaa kysymyksen, kun hän lopulta huusi:

– Ei siinä ole jalkaotteita. Sinun pitää vain vetää itsesi ylös. Siinä ylhäällä on pari pientä otetta.

Ei helvetti. Olen maailman surkein leukojen vetäjä. Ja nyt se pitäisi tehdä sormenpäiden varassa? Miten hinaisin itseni ja varusteet neljässä tonnissa hyllylle, jonne en edes nähnyt, koska olin sen alla jumissa. Hetken epävarmuus otti valtaa, mutta joku viisas on sanonut, että “pakko on paras muusa.” Niinpä sysäsin ajatukset syrjään, keskityin ja vain päätin tehdä sen. Kun lähdin liikkeelle, Fabrizio huusi:

– Pystyt kyllä. Jos autan sinua ylös köydellä?

– Älä.

Ja se meni, ensimmäisellä yrityksellä. Ilman apua ja kun tovin kuluttua punnersin täristen seisomaan kivihyllylle, Fabrizio riemuitsi ja hakkasi minua hartioihin:

– Great job! Sinä teit sen. En auttanut yhtään! Tosi hieno veto!

Isokokoisemmalle ja painavammalle Heikille sama reitti ei onnistunut: hän ei edes mahtunut koloon, josta olin ponnistellut ylöspäin. Niinpä Fabrizio siirsi hänet eri köyteen, ja hieman kauempaa löytyi toinen reitti, jossa hän mahtui toimimaan ja nostikin itsensä melkein helpon näköisesti ylös.

Tasatessamme kivipilarin päällä hengitystä Fabrizio totesi pahoitellen, että hän oli aiemmin reitillä tehnyt virhearvion ja johdattanut meidät tasoamme selkeästi vaikeammalle reitille:

– Olen pahoillani. Huomasin erehdykseni jo vähän aiemmin, mutta siitä kohdasta paluu olisi ollut vaikea tehdä, ja kiipesitte molemmat niin hyvin. Totta puhuakseni, en muistanut, että siellä olisi noin vaikea kohta, mutta suoriuduitte siitäkin todella hienosti!

Ilo ja ylpeys poreilivat mielessäni ja sama tunne heijastui kiipeilyparini silmissä. Välillä treenatessa tuntuu, että osaaminen kehittyy kovin hitaasti, ja siksi tämänkaltaiset hetket tuntuvat vahvasti uudelle tasolle nousemiselta.

Fabrizio louhikossa kapealla hyllyllä

Mutta matka ei ollut vielä ollenkaan ohi. Hetken kuluttua olimme uuden haasteen edessä: Olin parhaillaan tekemässä pidempää, haastavaa sivusuuntaista siirtymää sileää kallioseinää pitkin, ja Heikki seisoi lähtötasanteella odottamassa, kun kaksi taaksemme ilmestynyttä kiipeilijää ei malttanut odottaa vuoroaan vaan lähti ohittamaan meitä kiiveten Heikin yli seinälle. Yhtäkkiä olimme tilanteessa, jossa Heikki oli kiipeilijöiden välissä eikä voinut liikkua etenemiseni tahdissa. Niinpä köysi välillämme kiristyi, ja minä puolestani jouduin pysähtymään keskelle sileää kallioseinämää. Yritin liimata sormenpäät ja varpaat seinän pieniin ulkonemiin, mutta odotus venyi ja oloni muuttui nopeasti tuskaiseksi.

Seinämän loppupäässä Fabrizio näki ahdinkoni, mutta ei sen aiheuttanutta tilannetta. Todennäköisesti hän luuli rohkeuteni pettäneen sileällä, paljaalla seinällä, ja kerta toisensa jälkeen komensi minua liikkumaan:

– Janiina, you have to move! You cannot stop there!

Mutta kiristävä köysi varmisti, etten päässyt senttiäkään eteenpäin. Käsivarteni, hartiani ja pohkeeni olivat polttelivat epämukavassa asennossa. Yritin huutaen kertoa Fabriziolle tilanteesta ja välittää hänen viestejään kireän köyden toisessa päässä kulman takana olevalle Heikille, joka odotti kiipeilijöiden ohitusta. Koetin painoa siirtämällä helpottaa oloani, mutta liikkumavaraa ei ollut.

Melkein itkin helpotuksesta, kun lopulta kiipeilijät saivat ohituksen tehtyä, köysi löystyi, ja sain jatkaa matkaa. Arvokas läksy siitä, kuinka jokainen tilanne köysistössä ja reitillä vaikuttaa kaikkiin samalla seinällä olijoihin.

Breithorn Centralen (4160 m) huiputus 20.7.2020 klo 11.30

Kivikko-osuus päättyi, ja edessä oli nyt taivallus kaunista lumiharjannetta Breithorn Centralen huipulle (4160 m). Päivän ensimmäinen huippuhetki koitti kello 11.30.
Huippujuhlat jäivät kyllä hiukan vaisuiksi – äskeinen tilanne seinällä tuntui imeneen voimavarani ja lysähdin vain istumaan hankeen ja haroin taskuistani syötävää. Maisema oli kuitenkin edelleen yhtä häikäisevän kaunis, ja tunsin hiljaisen tyytyväisyyden valuvan pinnistyksen kipeyttämiin lihaksiini; en ollut pudonnut vaan kestin odotuksen.

Pienen lepohetken jälkeen lähdimme rinnettä alas ja kohti vielä viimeistä nousevaa harjannetta kohti Western Breithornin huippua. Loppumatka olisi vain tasainen, helppo tamppaus ensin Centralelta alas satulaan ja jälleen ylös viereisen vuoren, Western Breithornin huipulle.

Matka ei ollut pitkä, mutta ruuhka todella pääsi yllättämään. Toki tiesimme, että yhtenä helpoimmista ja lähestyttävimmistä nelitonnisista läntinen Breithorn on todella suosittu kohde sekä aloittelevien kiipeilijöiden että Check-the-box -elämysturistien keskuudessa. Aamupäivän villien louhikkokokemusten jälkeen tilanne todella muuttui odottamatta, ja yhtäkkiä huomasin marssivani jonossa ruuhkaiselle huipulle.

Mutta huippu on aina yhtä motivoiva. Vaikka lähtiessämme Centralelta alaspäin vuorten väliseen notkelmaan, olin ollut aika väsynyt, taas jostain lihaksien sopukoista löytyi lisävoimia ja jäisen rinteen nousu meni lopulta yllättävän kevyesti. Ihmisen keho on kyllä ihmeellinen!

Western Breithorn (4165 m) 20.7.2020 klo 12.55,
taustalla aamun aikana kiivetty huippujono, louhikko jää piiloon Breithorn Centralen taakse

Saavuimme Western Breithornin huipulle klo 12.55 (korkeus 4165 m). Yhtäkkiä suoniini virtasi villi ilo aamupäivän harjanneseikkailusta ja tästä etuoikeutuksesta nauttia ympärilläni rakastamani vuoret: Matterhorn, Mont Blanc sekä monet muut Alppien kauniit vuoret. Jos Centralen huiputushetki oli ollut vaisumpi, nyt äidyimme villiin tanssiin ja juhlimme yhtä elämämme hienoimmista aamupäivistä.

Huiputuksen jälkeen laskeutuisimme vuorelta ja taivaltaisimme jäätikön poikki Rifugio Guide del Cervino -majalle (3480 m), jonne jäisimme vielä yhdeksi yöksi ottamaan “ilon irti ohuesta yläilmasta” ennen paluuta laakseen lepäämään Matterhornia varten.

Vaellus takaisin kuumassa auringonpaahteessa sujui yllättävän mukavasti, vaikka jalat tuntuivatkin tervaisilta ja jäärautojen kärkipiikit tuntuivat normaalia helpommin tarttuvan kiinni vähän kaikkeen, milloin lumikokkareisiin, milloin omiin housunpuntteihini. Heikin raskaasta askelluksesta päätellen en ollut ainoa väsynyt. Vesi oli taas loppu, ja olimme jälleen eläneet koko päivän aamuyöllä syödyn, kuivasta leivästä koostuvan aamiaisen jälkeen vain sokerisilla välipaloilla.

Kun viimein maja ilmestyi näköpiiriin, tuntui että olisin valmis kaatumaan suorilta sänkyyn, eikä mikään saisi minua enää virkistymään. Mutta kun se, mitä Heikki sanoi seuraavaksi, iskostui tajuntaani, olin yhtäkkiä hyvin hereillä:

– Huomasitko, että me nousimme laaksosta tänne ja kiipesimme kolme yli 4000 metrin huippua alle 24 tunnissa. Aika kova veto!

Totta. Kova veto, vaikka itse sanonkin. Viimein aloin uskoa Fabrizion sanoja ja alkoi tuntua, ettei traverse yli Matterhornin huipun olisikaan ihan mahdoton tehtävä! Kohtahan se nähtäisiin..

Kapealla harjanteella yli 4000 metrissä, kuva: Fabrizio

Previous

Pollux – huiputus

Next

Viimeinen hetki ennen tositoimia

6 Comments

  1. Anonymous

    Mahtavaa teiltä! Ihanii kuvii ja vaarallisen näköst touhuu. Onneks kuitenkii kaikki meni hyvin. Mitä hittoo ne toiset kiipeilijät tollee kiirehtii, et ohi pitää päästä, oisit sanonu pari suomalaist kirosanaa niille. Matka jatkukoon! T.Leena

    • Janiina

      Hahaa, kyllä muutama ruma sana seinällä roikkuessa lipsahtikin 🙂
      Kiitos, kun olet mukana seikkailussa!

  2. daman

    Hiukan puuduttavia tekstejä 😀
    Voisi ehkä referoida 🙂
    Mitä olet mieltä matkustamisesta nyt? Mietin vaan, miten vastuullisia olette?

    • Janiina

      Voi kun en millään malta referoida elämän suuria seikkailuja, päiväkirjastani kun kuitenkin kyse on ja tarkoitus on tallentaa ainutkertaiset kokemukset! Kiitos kuitenkin palautteestasi. 🙂

      Matkustamiseen liittyen: Matkan ajankohtana Italiaan ei kohdistunut matkustusrajoitteita. Noudatimme turvallisuussuosituksia matkalla, Italiassa ja takaisin Suomessa. Käytämme tietolähteenä Maailman Terveysjärjestön virallisia lähteitä.

      Vastuullisuuskeskustelu on laaja ja siihen liittyy todella paljon mm. median ja ihmisten omien (usein vajaavaiseen tietoon perustuvien) tulkintojen synnyttämiä väärinymmärryksiä. Siksi en halua lähteä laajempiin keskusteluihin aiheesta, mutta kysymykseesi vastaan: kyllä, olen mielestäni toiminut vastuullisesti.
      Aurinkoa kesäpäiviisi daman!

  3. Phenno

    Terve!
    Kiva teksti ja hieno reitti.
    Pari asiavirheoikaisua/ tarkennusta.
    Otsikointi on hiukan harhaanjohtava, kiipeämänne reitti on vakiintuneelta nimeltään Breithorn half traverse – otsikko viittaa koko harjanteen kattavaan reittiin.
    Ja toisin kuin leipätekstissä kirjoitat, kokonainen Breithorn traverse pitää sisällään viisi, ei neljä, nelitonnista huippua.
    Anteeksi tällainen pilkunviilaus, mutta ko. seikat pistivät silmääni, koska pari vuotta sitten tuli tikattua nuokin huiput.
    Puolitraversekin oli taatusti hieno kokemus – sillä osuudella on koko harjanteen hienoimmat pätkät.
    Hyvää syksyä!

    • Janiina

      Kiitos tiedosta! Löytyäpä lähde, johon olisi ajantasaisesti koottu tiedot nimistä ja sisällöistä! Oppaat puhuvat usein näistä asioista “vähän sinnepäin” – onneksi on Summitpost, mutta eipäs sekään kata läheskään kaikkea.

      Mietimme myös koko traversea mutta jätimme väliin alkupään, koska halusimme säästää voimia Matterhornille. Mutta siitä huolimatta oli kyllä mahtava reissu!
      Aurinkoa reiteillesi!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén