Toisenlainen perhosvaikutus

Seison jäätiköllä. Aurinko kärventää kasvojani, huulet ovat karheat, kieli kuiva ja silmiäni kirvelee aurinkolaseista huolimatta. Ihoa kuumottaa niskasta ja toisen korvan kohdalta. Kaivan taskusta aurinkorasvaa, suojakerroin on 60, ja hieron sitä arkoihin kohtiin. 

Iho vaatteiden alla tuntuu nahkealta. Katselen kaipaavasti sinistä varjoa muutaman kymmenen metrin päässä. Mutta se on yläpuolellaan kohoavan serakin muotoinen ja juuri siksi niin vaarallinen, ettei sen läheisyyteen ole mitään asiaa. Tyydyn siis istahtamaan lumeen, joka on muuttumassa märäksi ja tahmaiseksi. 

Kuvotuksen aallot pyyhkivät ylitseni. Vatsassa muljahtaa, se on tuntikausia lingonnut hitaasti ja epätasaisesti kuin vanha pesukone. Nielaisen kurkusta nousevan karvaan maun. Monet kiipeilijät kärsivät samasta vaivasta ylhäällä ja sille ei voi mitään. Se katoaa kyllä, kunhan pääsemme muutaman sata metriä alemmas. 

Suullinen vettä. Tekisi mieli juoda enemmän, mutta vettä pitää säästellä. Sitä on mukana mahdollisimman vähän kuorman minimoimiseksi, ja meillä ei ole aikaa ryhtyä sulattamaan lisää. On kiire pois railojen ja serakkien joukosta, sillä iltapäivän aurinko sulattaa alueen entistä vaarallisemmaksi. Pakotan itseni syömään muutaman pähkinän, vaikka vatsa tuntuu kääntyvän ympäri. Edessä on vielä monen tunnin vaellus ja energiaa tarvitaan. 

Vasenta jalkaa särkee, mutta se on vain lihasten rasitusta. Oikeasta jalasta olen hiukan huolissani, koska sen jalkaterästä meni tunto huiputuksen aikana. Kyllä se tuntuu kantavan askeltaessa, mutta aina railon yli hypätessäni jännitän, miten ponnistuksen kanssa käy.

Yhtäkkiä jotain lentää meitä kohti. Vaikka tunnistan hahmon, on se niin oudossa paikassa täällä ylhäällä, että kestää hetki ymmärtää, mikä se on. 
Sininen perhonen tuo raikkaan vuoristotuulen mukanaan ja istahtaa oppaan otsauurteiden yläpuolelle, vielä siipiäänkin sinisemmän pipon reunalle. Minulta pääsee pieni ilahtunut kiljahdus. Alamme kilvan kaivaa kameroita, mutta perhonen jatkaa matkaansa ennen kuin kukaan ehtii ikuistaa tuon hurmaavan hetken.

Mutta se toi tullessaan jotain. Nousemme ylös, valmiina taas jatkamaan matkaa. Etsin tutuksi käyneen hitaan askellusrytmin ja muutaman kymmenen metrin välein napautan hakulla jäärautoihin kantapääni kohdalle saadakseni raudat puhtaaksi lumesta. 
Ajattelen perhosta ja auringon punakoittamat kasvoni tuntuvat halkeavan hymystä.

– Hei, mihin sä jäit, mennään jo! Miksi sä hymyilet noin hassusti?

Tyttäreni nykäisee minua hihasta. Havahdun takaisin kuraiselle kadulle ja irrotan katseeni maahan pudonneesta vaaleansinisestä karkkipaperista. Auringonvalo saa sen sädehtimään ja näyttämään elävältä. Kevät ei ole kaukana.

Previous

Ällöttävintä on puolikas hyttynen

Next

Aurinkotervehdys vaan sullekin! – Rautakanki lotusasennossa

2 Comments

  1. Anonyymi

    Voi että sitä ihminen eläytyy toisen kirjotukseen. On kyl huikee tarina taas, jotenkii ite on mukana siellä vuorella muka kokemassa tota tilannetta. Kyl oot niin lahjakas kirjottaja. Kevättä rinnassa kaikilla, on vaa niin kylmää ollu lähipäivinä, ainakii täällä. Tänään tulee taas Huippujengi, oon seurannu sitä
    siitäkii saa vähä käsitystä tämmönen maallikko huiputuksesta. Oot varmaan itekkii seurannu sitä? Mukavaa alkavaa viikkoo t. Leena

  2. Anonyymi

    Kiitos Leena! Kyllä se kevät sieltä tulee ja ensimmäiset leskenlehdetkin on jo bongattu, vaikka pakkanen koettaa vielä nujertaa auringon lämmön. 🙂
    Tänään taas katsotaan Huippujengiä. Kiva seurata muiden tarinaa. Helppo siihen on samaistua, kun omasta ensimmäisestä kerrasta on vasta pieni hetki!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén