Tervetuloa uudennäköiseen Vuorenvalloitus-blogiin!

Ulkoasu on uusi, mutta matka jatkuu tuttuun tapaan, tutussa sakissa! Myös aikaisemmatkin tarinat löytyvät täältä Vuorenvalloitus.fi -osoitteesta. Siirrossa varmasti karmit ovat taas kolisseet, ja vanhoissa teksteissä asetukset ovat nyt hiukan vinkuroillaan, mutta pääasia, että sanat säilyvät. Ainakin saimme vaihdossa tarinalle uuden raikkaan ilmeen, ja ehkäpä jatkossa kuvatkin pysyvät tallessa. Mieluusti otan palautetta Vuorenvalloituksen uudesta ilmeestä eli jos jotain mieleen juolahtaa, laita ihmeessä kommenttia!

Sitten itse asiaan:

Kuusi viikkoa Elbrusille ja Matterhornille lähtöön!

Innostus on huipussaan ja välillä kuin varkain kesken työpäivienkin selaimen välilehdille eksyy kaikenlaista kiipeilyyn liittyvää. Mutta taas on tunnustusten aika: Viimeisen parin viikon aikana treenaamaan lähteminen on ollut hiukan nihkeää. En ole asiaa kummemmin pohtinyt, painellut vain eteenpäin. Kunnes toissapäivänä palasin juoksulenkiltä vatsahappojen maku suussa ja kantaen toista kenkää kädessäni. Eilen sitten soitin lääkärille heti aamusta. Onneksi aika järjestyi iltapäivälle.

– Siis tämä on tapahtunut toukokuussa? Miksi et ole tullut aiemmin? Ja olet varmaan kivusta huolimatta jatkanut treenaamista kuin mitään ei olisi tapahtunut? Ortopedin ilme oli moittiva.

Yritin selittää. Toukokuussa seinäkiipeillessäni iskin oikean jalkaterän niin kivuliaasti kiipeilyseinän otteeseen, että hetken näin tähtiä ja retkahdin varmistusköyden varaan. Olen kuitenkin sitä ihmistyyppiä, joiden polut tuntuvat aina hipovan pöydänkulmia ja ovenkarmeja. En muista koskaan nähneeni sääriäni ilman mustelmia ja kätenikin tuppaavat aina olemaan hiukan jostain kohtaa kolhiintuneet. En siis ajatellut asiaa enempää, vaan oletin säkenöivän kivun hiipuvan jalastani päivien kuluessa.

Päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi, mutta jalkaterä muistutti jatkuvasti itsestään. Kolhun jälkeen korkokenkien käyttö ei tullut kyseeseen, mutta tovin kuluttua myös tennarit alkoivat aiheuttaa kovaa kipua. Sopivasti kesä osui kohdille, ja “ratkaisin” asian sujauttamalla jalat sandaaleihin. Niin arki meni rattoisasti, vaikkakin treenatessa kipu aina palasi.

Miksi siltikään en reagoinut asiaan? Kuten Vuorenvalloitusta seuranneet tietävät, oikeassa jalassani on tuntohermon vaurio, jota on jo hyvän tovin yritetty hoitaa. Kerron sen osalta kuulumisia myöhemmin. Mutta tähän tarinaan se liittyy siten, että olen aikojen kuluessa tottunut siihen, että oikeassa jalassani on jotain vialla. Samaan aikaan huomioni oli hermovaurion hoitamisessa, ja tuntui hassulta edes miettiä vaivasenluun tietämiltä peukalovarpaaseen ja jalkapohjaan aaltoilevaa vihlontaa. Muistan myös ajatelleeni, että jos siellä joku pikkuinen hiusmurtuma onkin, kyllä se itsekseen paranee. Niinhän murtuneet varpaankin vain teipataan.

Pikkuhiljaa muuttui normaaliksi, että riippumatta ajasta ja paikasta, otin aina kengän pois jalasta heti istuutuessani. Iltaisin sivelin jalkaterään särkygeeliä tai Ruotsin tippoja – kokeilin myös akupunktiota. En usko Heikinkään huomanneen tai ymmärtäneen, kuinka kipeä jalka oli. Miten hän olisi voinutkaan, kun sujuvasti, puolisalaa itseltänikin sitä peittelin.

Kunnes toissapäivänä 1,5 tunnin juoksulenkin jälkeen itkua nieleskellen revin juoksutossun jalasta heti juoksun päätyttyä ja onnuin paljain jaloin kotiin. Ymmärsin, etten voisi lähteä muutaman viikon kuluttua vuorille jalalla, joka ei kestä yhtä juoksulenkkiä. Ja samalla mieleen hiipi alistunut hyväksyntä, ettei jalka taida parantua itsellään.

– Kuvataan nyt kuitenkin, vaikka oireiden, turvotuksen ja värin perusteella olen aika varma, että tiedän, mistä kyse, ortopedi totesi jalan tutkittuaan. Röntgen-kuvien saavuttua murtuma suljettiin ulos, ja lääkäri vahvisti:

– Ärhäkkä nivelpussin tulehdus täällä on. Jos olisit malttanut lepuuttaa sitä kunnolla keväällä kolhun saatuasi, olisi se varmaan parantunut itsellään. Mutta nyt jatkuva kova rasitus on ärsyttänyt sitä entisestään.

Taas isäni usein toistama kansanviisaus, “tyhmästä päästä kärsii koko ruumis”, toteutui. Hammasta purren pidättelin parkua, kun ortopedi työnsi neulan kipeän nivelen pintaan, ja paranemista nopeuttava kortisoni valui ihoni alle. Jalkaterä tulessa onnuin apteekkiin noutamaan tulehduslääkekuurin. Edessä olisi nyt viikon täyslepo. Sen jälkeen, jos jalka olisi täysin kivuton, saisin pikkuhiljaa palailla harjoittelun pariin: ensin vain kevyesti, ja seuraavan noin viikon ajan intensiteettiä asteittain nostaen.

Niin puolet jäljellä olevasta treeniajasta katosi juuri taivaan tuuliin. Päätin silti olla vain tyytyväinen, että viimein ymmärsin mennä lääkäriin. Kun nyt malttaisin parannella jalkani, ehtisin vielä viimeisten viikkojen aikana palauttaa kuntoa taukoa edeltäneeseen tilaan. Kiipeilyparini Heikin lähtiessä Malminkartanon rappusia tallaamaan, katselin hänen etääntyvää selkäänsä ja mietin, että minun osaltani Matterhorn-treenin huippukunto on nyt saavutettu, enää en ehdi suorituskykyä parantaa. Toivottavasti tämä riittää!

Kun sitten istuin sohvalla ja tuijotin kortisonipiikin aiheuttamasta kivusta tykyttävää jalkaterääni, tuli mieleeni eräs tapahtumasarja, jota olen viime aikoina läheltä seurannut:

Läheisten piiriini kuuluu ala-asteikäinen tyttö, joka on vuosia harrastanut urheilua suurella intohimolla. Noin vuosi sitten tytön toinen jalka alkoi pahasti kipuilla. Kaikenlaista kokeiltiin, ja välillä jokin keino hetkellisesti auttoikin. Silti aina tovin kuluttua kipu palasi.

Puolen vuoden kuluttua tyttö yllätti koko perheen, ja alkoi puhua lajin vaihtamisesta. Kaikki olivat ajatelleet lajin olevan niin syvällä tytön sydämessä, ettei tällaista keskustelua osattu odottaa. Keskustelun jälkeen tyttö vähän kokeilikin toista lajia, mutta liekki ei täysin tuntunut roihahtavan. Samaan aikaan hän kuitenkin jatkoi alkuperäisen lajin harrastamista. Vaikka nuori nainen silminnähden nautti urheilusta kavereiden kanssa, jokin ei ollut kohdillaan, ja motivaation väheneminen alkoi heijastua tytön suorituksiin.

Useiden keskusteluiden jälkeen vanhemmat tekivät päätöksen: kaikki lajit laitettiin tauolle. Jalka kuntoutettaisiin ensin levossa ja sitten palattaisiin lajipäätösten äärelle. Asiasta keskustellessamme tytön isä totesi viisaasti:

– Mieti, miten se vaikuttaa ihmisen mieleen, jos aina urheillessa sattuu. Kun sitä aikansa jatkuu, alkaa lapsi herkästi mielessään yhdistää kivun urheiluun. Ei silloin ole ihme, jos ilo tekemisestä alkaa hiipua!

Niinpä.