Tähtitaivaselämyksiä ja kylmiä suihkuja matkalla Elbrusin yläleiriin

Lepopäivän telttareenit
Heräsin nenänpäätä telttakankaan läpi kutittelevaan aurinkoon – joko siihen tai sitten teltassamme leijuvaan tuhtiin tuoksujen sinfoniaan. Vaikka olimme vasta varsin alkuvaiheessa reissua, matalassa majassamme leijui jo kosteiden, mutaisten varusteiden ja miehisten hikisten sukkien ärhäkkä aromi.

Olipa syynä valon ja lämmön houkutus tai tuhtien tuoksujen hätistys, joka tapauksessa kömmin pikaisesti teltasta ulos. Myös muut tiimiläiset kaivautuivat innolla makuupusseistaan, tervehdimme ilolla kaunista aamua ja aloitimme päivän spontaanilla teehetkellä telttojen välissä. Aamupalan jälkeen teimme muutaman tunnin kävelyretken läheisille mineraalivesilähteille vetristääksemme lihaksiamme.

• 

• 

Iltapäivällä tarkoitus oli harjoitella telttojen pystytystä Lenz Rocksilla majoittumista varten. Viimeinen leiri ennen huiputusyritystä on erittäin avoin ja tuulinen paikka varsin korkealla, 4600 metrissä. Noissa olosuhteissa on tärkeää, että kaikki tietävät tarkalleen, miten tulee toimia. Yksi väärä tai tekemättä jäänyt asia voi johtaa suuriin ongelmiin – vaikkapa huolimattomasti kädestä laskettu telttakangas voi johtaa teltan välittömään menetykseen voimakkaan tuulen viedessä sen mukanaan.

Osalle tiimistä nuo olosuhteet olisivat uudenlainen kokemus, ja siksi yhteinen harjoitus oli kaikkien mielestä tärkeä. Mutta jostain syystä oppaat toistuvasti siirsivät harjoitusaikaa myöhemmäksi ja kyseenalaistivat treenin tarpeellisuutta. Kun he lopulta saapuivat paikalle, reilusti myöhässä, apuopas Dima pudotti telttasäkin maahan ja sanoi:

– Koettakaapas nyt jollain porukalla kasata tuo ja kerromme sitten, mikä kaikki meni pieleen.

Seurasi melkoinen häslinki, kun osa ryhmää alkoi puuhastella teltan parissa. Parhaan annin harjoituksesta todennäköisesti saimme Heikki ja minä, sillä hetken sekavaa tilannetta seurattuamme pyysimme, voisiko suurempien vuorten konkari Mike vetää meille “kovan tuulen pystytysharjoituksen”. Mike otti ohjat käsiinsä ja hänen johdollaan me kolme pystytimme teltan toimien kuin olisimme navakassa tuulessa.

Treenin jälkeen joku mainitsi, että suihkussa oli parhaillaan lämmintä vettä. Toistaiseksi olin joka kerta ollut myöhässä lämpimän veden suihkujonosta, ja nyt säntäsin kohti suihkukoppeja lämpöisenä höyryävän veden jo melkein ihollani tuntien – hyvä etten vaatteita jo juostessa pois raastanut.

Vuorilla kylmissä ja puutteellisissa olosuhteissa peseytyminen on usein vaikeaa ja vähintäänkin epämukavaa. Koska varusteita otetaan mukaan vain minimimäärä, vaihtovaatteita on hyvin rajallisesti. Samaan aikaan keho, vaatteet ja varusteet ovat joka päivä kovalla koetuksella. Moni tekeekin reissujen aikana luovutuksia hygienian osalta. Itse pyrin hankalammissakin olosuhteissa peseytymään joka päivä aamuin ja illoin. Melkein arvioisin, että jos minun laukustani jotain liikaa löytyy (suklaata ei lasketa), taitaa se olla puhdistusliinoja, joita olen laskenut tietyn määrän jokaiselle päivälle. Kyse on yhtä paljon omasta mukavuudestani ja siitä, että tunnen oloni puhtaana paremmaksi, kuin siitä, että puhtaus on myös osa terveenä pysymistä. Esimerkiksi jalkojen puhdistus aamuin illoin ja jalkatalkin käyttö ovat tehokas keino välttää haavaumia ja hiertymiä.

Oikea suihku, huonokin sellainen, on kuitenkin luksusta leirissä! Kylmästä hytisten riisuuduin kolkossa pesukopissa, ripustin vaatteeni seinästä törröttävään naulaan, ja astuin betonilattialle, jolla lillui muutama sentti harmaata, pesuvaahtotäplien läikittämää kalsaa vettä edellisten kylpyjöiden jäljiltä. Varovasti vääntelin rikkinäistä, vanhaa hanaa lämpöistä vesivirtaa tavoitellen.
Hetken kuluttua tunsin jäätävän veden muuttuvan kämmentäni vasten hitusen siedettävämmäksi. Varmistuttuani, että kyseessä oli todella lämpenevä vesi, eikä vain tunnottomaksi kylmän veden alla muuttuva käteni, toimin niin nopeasti kuin taisin: sukelsin vauhdilla ja henkeä haukkoen edelleen jäisen, mutta lupaavasti lämpenevän, veden alle. Kiireesti kastelin hiukseni, sammutin hanan ja pontevasti vaahdotin hiukset ekologisella shampoolla. Sitten tutisevin mutta toiveikkain käsin tartuin uudelleen rikkinäiseen hanaan ja toimintavalmiina katselin, kuinka kylmän veden epätasainen nauha syöksähti jälleen ulos suihkun suusta.
Mutta äsken havaitsemastani lämmöstä ei ollut mitään jäljellä – vain niin hyytävä virtaus, että sormenpääni näyttivät muuttuvan sinertäviksi pelkästään sen koskettamisesta.

Siinä minä seisoin; alastomana polvet kylmästä loukkua lyöden ja pää shampoovaahdolla kruunattuna – ehkä ohimennen kasvoillani käväisi virnistys, kun mielessä viivähti ajatus, että on tämäkin kesäloman viettotapa!
Yhä toiveikkaana koetin väännellä hanaa edestakaisin, mutta mahdollisuus lämpöiseen, tai edes siedettävään, suihkuun oli mennyt. Niinpä lopulta vedin syvään henkeä ja astuin jäisen suihkun alle. Henkeä haukkoen koetin peseytyä mahdollisimman nopeasti. Mutta oletko koskaan koettanut huuhdella shampoota pidemmistä hiuksista jääkylmällä vedellä?

Puolen tunnin kuluttua astelin messiin, ehkä hiukan sinihuulisena, mutta puhtaana ja kohtasin iloisen yllätyksen: ilmeisesti keittiössä oli tapahtunut vuoronvaihdos ja myös ruokavarastoja oli täydennetty. Nimittäin pöytään kannettiin suuri vadillinen lihaa, salaattia ja muita lisukkeita! Villipetolauman lailla hyökkäsimme ruokavuoren kimppuun ja tankkasimme vatsamme niin kukkuroilleen, että aterian jälkeen hädin tuskin jaksoin ennen nukahtamista valmistella varusteeni seuraavan päivän yläleiriin muuttoa varten.

Kello taisi olla jotain kahden ja kolmen välillä aamuyöllä, kun taas havahduin kylmyyteen. Hädin tuskin nenän ja kasvojen yläosan paljastavan kokoiseksi kiristämästäni makuupussin suuaukosta katselin, kuinka hengitykseni pilvet nousivat huuruna pimeyteen. Akklimatisaation edistämiseksi vuorilla juodaan aina runsaasti vettä, mikä tekee yöllisistä vessareissuista väistämättömiä. Kun on jo valmiiksi kylmissään, ei nousu makuupussista juurikaan houkuttele. Hiukan vastentahtoisesti siis avasin pussin vetoketjun ja koetin Heikkiä ja Mikea herättämättä livahtaa teltasta ulos pimeään.

Yö oli pakkasen ansioista kuulas. Koko leiri oli hiljainen. Täydellisessä pimeydessä ja vailla yhtään pilvenhattaraa linnunrata kaartui ylleni kuin koko taivaan kattava ilotulituksen pysäytyskuva. Kuin aaltoileva meri, elivät tuhannet tähdet omaa elämäänsä: toiset tuikkivat ja välkehtivät, toiset järkähtämättä tuijottivat minua valovuosien päästä, jotkut taas silmieni edessä syöksähtivät viimeiselle lennolleen.

Uskaltamatta edes hengittää tuijotin taivaan täyttävää valomerta, jonka veroista en ole elämässäni nähnyt. Koetin lempeästi siristää silmiäni – ehkä siten näkisin universumin toiselle laidalle asti – ja tallentaa tämän näkymän sydämeeni ikuisiksi ajoiksi.
Enemmän aavistin kuin näin sen oikealla puolellani. Kuin peläten rikkovani lumouksen, käänsin päätäni hitaasti ja vain hiukan saadakseni Elbrusin mukaan kuvaan. Siinä se oli, koko hopeisessa kauneudessaan, kuin se hohtaisi valoa sisältäpäin. Molemmat lumiset laet seisoivat tyyninä luonnon ilotulitusta vasten, ehkä maanitellen linnunradan tähtivyötä laskemaan liukumäkeä puhtaanvalkoisella rinteellä.

En tiedä, kauanko siinä seisoin. Mutta lopulta havahduin hassuun ääneen ja tajusin, että se kuului minusta: hampaani kalisivat. Paluumatkalla pysähdyin vielä uudelleen telttojen väliin polulle tuijottamaan taivasta. Niin kauan kuin kylmyydeltä pystyin, seisoin pimeässä yössä ja yritin ymmärtää, kuinka ihminen voi olla tällaisen näkymän arvoinen.

Muutto yläleiriin

Aamupuurokulhon ilmestyessä eteeni ulvahdukseni sai ruokaa jakavan, kiipeilyvaatteiden päälle hassut shortsit ja hikinauhan otsalleen pujottaneen nuoren miehen nauramaan:

– Mannapuuroa! Tämä on paras aamiainen ikinä!

Olimme aiempina päivinä alkaneet täydentää vajaita ruoka-annoksia eksoottisilla ratkaisuilla: pursotimme kuivan ja kovan vaalean leivän päälle kastikkeita, joita oli tarjolla kestopussukoissa: runsassokerisia hilloja, sinappia, ketsuppia, majoneesia ja kondensoitua maitoa sekä mitä humoristisimpia yhdistelmiä edellä mainituista. Makuelämys ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta ainakin saimme hyvät naurut ja kaivattua energiaa.
Tänään kuitenkin kuitenkin keittiö pisti parastaan, ja saimme puuron lisäksi jopa pannukakkuja.

Nautinnollisen aamupalan jälkeen nostimme reput selkään ja lähdimme kohti yläleiriä. Reitti oli tuttu jo edelliseltä reissulta, ja Heikin selkä voi paremmin. Kaikki olivat valtavan hyvällä tuulella ja innostuneita siirtymään ylöspäin. Yläleirissä olisimme selkeästi suuren askeleen lähempänä tavoitetta – ja pääsisimme pois jokapäiväisestä vesisateesta.

Hyväntuulisuuttamme lisäsi se, että akklimatisaation huomasi selvästi parantuneen kaikilla: kolmesti olimme tähän mennessä kulkeneet saman reitin alaleiristä “lentokentän” toiseen laitaan. Ensimmäisenä päivänä matkalla Mushroom Rockseille matka kesto reittien risteyskohtaan oli 1,25 tuntia. Toisen päivän akklimatisaationousulla yläleiriin kuljimme saman pätkän tasan tunnissa, ja nyt kun olimme valmiita siirtymään ylemmäs, reittiin kului enää 50 minuuttia, vaikka kaikilla oli suurehko kuorma yöpymisvarusteita.

“Lentokentän” laidasta ylä-basecampiin melkeinpä koko kolmen tunnin loppumatka on jyrkkää nousua. Vaikka alkumatka oli mennyt rivakasti, tämä pitkä nousuosuus tuntui edellistä kertaa raskaammalta. Aurinko paahtoi kuumasti. Olin päättänyt kuorman minimoidakseni jättää vaelluskengät alaleiriin ja jalassani olivat nyt painavammat ylävuoristokengät. Tempokin oli nopeampi, ja yläleiriin saavuttaessa totesimme matkan kokonaiskeston lyhentyneen ensimmäisestä noususta tunnilla. Aikamoinen tahti siis!

Matkalla Eddie, Heikki ja Mike olivat vitsailleet yläleirin “sillipurkkimajoituksen” kauheudesta meille poloisille, jotka päätyisimme samaan pikkuiseen metallipurkkiin Miken jo legendaarisiksi muodostuneiden “ydinlaskeumasukkien” kanssa. Mutta ainoana isompana ryhmänä saimmekin käyttöömme leirin keskellä olevan uudehkon puolipallon muotoisen majan. Olisimme kaikki yhdeksän (seitsemän länsihuipulle pyrkivää ja matalampaa itähuippua tavoittelevat norjalaiset naiset) samassa majassa, mikä oli loistava uutinen ainakin lämmön näkökulmasta.

Nousu oli ollut yllättävän raskas, ja kaaduinkin lähes samantien tavarat sisään saatuani nopeasta kiipeämisestä uupuneena nukkumaan. Ei uskoisi, että kotioloissa nukkuminen välillä tuottaa minulle vaikeuksia!

Myöhemmin päivällisellä messin pitkän pöydän ääressä oppaamme saivat jälleen aikaan suuttumusta. Jo edellisenä päivänä alaleirissä tasmanialainen Maja oli esittänyt kaikkia vaivanneita kysymyksiä reittisuunnitelmasta ja sääennusteesta. Ensin Dima oli sanonut sääennusteen olevan huono ja sen todennäköisesti tekevän Lenz Rocksilla yöpymisen mahdottomaksi. Kun Maja pyysi lisätietoa, raivostui pääoppaamme Sasha ja ärjyi Majalle, että meille kerrotaan juuri sen verran kuin oppaat katsovat tarpeelliseksi. Kyynelsilmin Maja perääntyi, ja muu ryhmä tuijotti välikohtausta hämmästyneinä.

Nyt ylä-basecampissa apuopas Dima ilmoitti, ettei Lenz Rocksilla yöpymisessä olisi järkeä. Oppaat olivat päätymässä siihen, että huiputusta yritettäisiin suoraan ylä-basecampistä. Jälleen Dima selitti asiaa huonolla sääennusteella.
Kuitenkin informaation puuttuessa oli osa tiimiläisistä jo aiemmin kaivanut esiin sääennusteita. Myös muilta kiipeilijöiltä ja oppailta oli kysytty heidän käyttämiään ennusteita. Kaikki saamamme ja löytämämme sääennusteet lupasivat hyvää säätä.
Kun sitten pyysimme Dimalta, voisiko asian tarkistaa, koska olimme saaneet ristikkäistä tietoa, vaihtoi apuopas perusteluksi epämukavan yöpymisen korkealla ja sen, että telttojen pystytys ja veden sulattaminen lumesta olisi työlästä.

Ryhmä oli huolissaan. Oppaat ovat vuorilla ehdoton auktoriteetti, mutta tässä ei tuntunut olevan mitään järkeä. Sääennusteperuste vaikutti olevan perätön. Minä, Heikki ja monet muut ryhmästä olimme yöpyneet korkeammallakin (Heikki ja minä Kilimanjarolla 4800 metrissä) ja tiesimme, mitä odottaa. Päällimmäinen syy Lenz Rocksilla nukkumiseen on se, että vaikka korkeus vaikuttaa mukavuuteen, lyhentää tuo yö huiputuspäivän nousua melkein tuhannella vertikaalimetrillä. Se tarkoittaa tunneissa noin 5–6 tuntia, mikä on valtavan pitkä aika jäisellä kiipeilyreitillä. Toinen asia oli, että kaikki tiimiläiset olivat valinneet nimenomaan tämän palveluntarjoajan, koska heidän ohjelmassaan on tuo väliyö. Nyt oppaat luopuivat täysin sääperustelustaan ja toistelivat meille, että yöpyminen Lenz Rocksilla olisi epämukavaa ja siksi heikentäisi mahdollisuuksiamme huiputtaa.

Lopulta Mike ehdotti järkevästi, että nyt kun meillä asiakkaina oli tiedossa oppaiden näkemys, miettisimme rauhassa ja tekisimme ryhmänä päätöksen omasta kannastamme. Tämän jälkeen esittäisimme yhteisen toiveemme oppaille, joilla olisi tämän jälkeen tietenkin viimeinen päätäntävalta siihen, kuinka toimittaisiin.

Päivällisen päätteeksi pääopas Sasha istui pöydän päässä, mulkoili synkkänä ympärilleen ja otti pitkiä siemauksia vesilasistaan. Ohimennen kiinnitin huomiota siihen, että lasi oli niin täynnä, että juomaa valui yli reunojen ja tämän tästä mies pysähtyi nuolaistakseen pisaroita sormistaan. Se näytti hassulta mulkoilun lomassa, mutta ketään ei naurattanut.

Koskaan minulle ei ole tullut mieleen vastustaa oppaan päätöstä. En niin nytkään tekisi, sillä paikallisopas tuntee olosuhteet ja vuoren parhaiten ja vastaa ryhmän turvallisuudesta.
Ryhmän sisällä dynamiikka oli oikein hyvä. Mutta oppaidemme toiminta tuntui vähintäänkin erikoiselta. Ryhmän jäsenistä monet olivat kiivenneet hyvin erilaisissa paikoissa, monien erilaisten oppaiden kanssa eri kulttuureista. Mutta tämä ei ollut kulttuuriero. Jokin ei ollut kohdillaan.