Tag: Vuorikiipeily Page 1 of 5

Kymmenen viikkoa lähtöön – miltä näyttää Ushba-treeni?

– Arrrg!

Polte vatsalihaksissa, molempien pohkeiden yhtäaikainen kramppaus ja silmiin valuva, kirvelevä hikivirta puskevat suustani ulos murinan, kun uupuneena pusken yli 20 kiloa itseäni painavampaa metallikelkkaa viimeisen metrin ja lysähdän sitten polvilleni huohottamaan. Palkintokin saapuu samantien. Endorfiinit tuovat muassaan onnen aallot ja mielikuvan maalista; uhkaavien pirunsarvien lailla taivaanrannan leikkaavasta tuplahuippuisesta vuoresta.

Siitä on pian kaksi vuotta, kun viimeksi oikeasti näin Kaukasuksen vuoristossa, Georgian ja Venäjän rajalla sijaitsevan Mount Ushban. Seisoin tuolloin Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin, huipulla, jonne olimme kiivenneet pohjoispuolen karua ja raskasta reittiä. Se oli toinen yritykseni Elbrusilla. Sen pohjoisreitille Ushba ei näy ennen huippuharjannetta, joten Kaukasuksen Matterhorn -lempinimeä kantava vuori oli kuin voitonmerkki. Nähdessäni sen tietäisin olevani niin lähellä Elbrusin huippua, että vaikka konttaisin perille.

Kun sitten noustavaa ei enää ollut, pysähdyin katsomaan edessäni leviävää teräväsärmäistä vuoristoa ja katseeni etsi Usbhan kuin rakastetun väkijoukosta; nopeasti ja kaivaten. Se oli yhtä kaunis kuin edelliselläkin kerralla.
Kun tuli aika lähteä Elbrusin huipulta alas, vilkaisin vielä kerran olkani yli Ushbaa ennen kuin se katosi harjanteen taakse ja hymyilin hiukan haikeana mutta tyytyväisenä tietäen, että minulla oli syy palata Kaukasukselle.

Vuorikiipeily on kaltaiselleni kärsimättömälle luonteelle hyvä koulu, sillä siinä todella pelataan “pitkää peliä”. Ensimmäisen kohtaamiseni Ushban kanssa ei nimittäin ollut edellä kuvattu vuoden 2019 hetki, vaan ensi kerran iskin silmäni vuoreen vuonna 2016, ensimmäisellä Elbrus-yritykselläni (tarina täällä: Elbrus high way ja base camp). Tuolloin oppaamme Victor totesi suorasanaisesti, etteivät taitoni vielä riittäisi pahamaineisen kaunottaren valloitusyritykseen – eikä Elbrusin huiputuskaan onnistunut ensimmäisellä yrityksellä. Elbrusin kuitenkin huiputin kaksi vuotta myöhemmin (tarina alkaa täällä: Idän pikajunan arvoitus – Vuorenvalloitus 2019 alkaa matkalla Kaukasukselle).

Ushbaa olen odottanut viisi pitkää vuotta. Odottanut ja harjoitellut.

Ushba, kuva: Alex

Viime syksynä Matterhornin traverse-huiputuksen (kiipesimme vuoren yli Italiasta Sveitsiin) jälkeen lopulta sekä minä että kiipeilyparini Heikki uskoimme olevamme valmiita Ushballe. Italialainen luotto-oppaamme Fabrizio tutki vuorta reittikuvausten ja satelliittikuvien avulla ja arveli meidän pärjäävän siellä. Georgiasta löytyi venäläinen vuoriopas Alex, joka tutkittuaan kiipeily-cv:mme ja haastateltuaan meitä lupautui opastamaan Ushballe.

Ushba on vähemmän tunnettu, ja esimerkiksi suomalaisten kiipeilijöiden joukosta en ole onnistunut paikantamaan kuin pari vuorella käynyttä. Kenelläkään ei ole juuri hyvää sanaa sanottavana vuoren olosuhteista. Kumpikin taho, joiden kanssa juttelin, suositteli valitsemaan jonkin toisen vuoren. Mutta olen odottanut puoli vuosikymmentä ja aion yrittää.

Kun edessä on suuri haaste, valmistautumisen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Tämän treenikauden olemme kiipeilyparini Heikin kanssa harjoitelleet Steve Housen ja Scott Johnstonin Training for the New Alpinism -metodilla. Se on monin tavoin erilaista siihen nähden, mitä olemme aiemmin tehneet, mutta nautin sen systemaattisuudesta.

Nyt kun harjoituskaudesta on käynnissä viimeinen kolmannes, olemme siirtyneet yleiskunto- ja kestävyysvaiheesta tavoitekohtaiseen harjoitusvaiheeseen eli treenin sisältö painottuu maksimikestävyyteen, joka on tärkeää Ushballa. Hikinen tamppaus isoissa kengissä rappusissa on siis tullut tutuksi, samoin pitkät, matalan sykkeen kestävyyslenkit pyörällä ja juosten. Joogasta on tullut keskivartalon voiman ja liikkuvuuden ylläpidon korvaamaton väline. Uusi menetelmä tuntuu sopivan minulle, sillä loukkaantumisia on ollut huomattavasti aiempia vuosia vähemmän.

Hikistä rappuspunnerrusta, kun viisaammat ovat jäätelöllä tai uimarannalla

Kestävyystreeni on välillä aika puuduttavaa ja oikean syketason ylläpitäminen laskee tekemisen tempoa alemmas kuin kilpailuhenkiselle olisi mieluisaa. Siksipä viikottainen maksimivoimatreeni on muodostunut ihan suosikkitreenikseni: kerran viikossa, tunnin ajan saa vetää täysillä!

Tällainen on tämänhetkinen ohjelmani:

Alkulämmöt otan crosstrainerilla ja yhdellä kierroksella harjoitusohjelman Killer Core -treenin itselleni vaikeimpia liikkeitä: vatsalihaksiin kayak-soutu 16 kg kahvakuulan kanssa, kokonaisvaltaisen kammottava “2 point / 3 point” (teen sen yhdistelmänä molempia eli ensin jokainen raaja vuorollaan ylös ja sitten ristikkäiset käsi ja jalka yhtä aikaa ilmaan), Hitlerin koira (kammottava, mutta hyvin kuvaava nimi!) tai super-push ja keskivartalon lihakset koetukselle laittava Crane Pose -jooga-asana (tunnetaan myös Crow-nimellä).

Lämmittelyn jälkeen tehdään vain neljää kokonaisvaltaista liikettä kolme kierrosta, vähillä toistoilla, 80–90 % maksimivastuksesta. Settien välissä tulisi olla 5 minuutin tauko (tosin harvoin maltan odottaa näin kauan, joten teemme Heikin kanssa vuorotellen).

Boksille nousu painojen kanssa, minulla tällä hetkellä painoa 60 kg.

Vinopenkki käsipainoilla, tällä hetkellä minulle 17,5 kg painot (mistä olen aika ylpeä – minulla on ollut yläselän kanssa haasteita, joiden vuoksi tämä ole ole ollut helppoa)

Lankutus 10 kilon lisäpaino selän päällä

Kelkan työntö 3 x 30 metriä, minulla painoa 90 kg

Kelkka itsessään painaa 45 kiloa, lisäksi lastataan toinen saman verran levypainoina, matkana 15 metrin rata edestakaisin kolmesti.

Treeni kestää reilun tunnin ja sen jälkeen koko kroppa on ihanan kamalasti uuvuksissa.

Viimeksi tosin keksimme vielä lisätä treenin perään 3 x 60 sek käsikävelyn juoksumatolla.


Tämä on ollut pisin taukoni kiipeilystä, Matterhornin ja Ushban välissä on kokonainen vuosi. Pitkien odotuskuukausien aikana on välillä tuntunut kuin tavoite olisi vain etäinen uni, ja treeni on ollut kuin mekaanista toistoa (vaikka kyllä nautin urheilusta).
Mutta nyt ilmassa on taas uudenlaista sähköä ja ihon alla muurahaisia. Lähtöön on kymmenen viikkoa!

Pieleen mennyt viestintä on ääriolosuhde?

Olen erilaisissa yhteyksissä opiskellut viestintää, psykologiaa ja kieliä sekä toiminut lähes koko ammatillisen urani viestinnän maailmassa. Muksuna opettelin partiossa morseaakkoset, intiaanien savu- ja maamerkkejä ja hiukan viittomakieltäkin. Voisin siis väittää ymmärtäväni jotain viestinnän merkityksestä. Silti joskus unohdan varoittaa alla kiipeävää putoavasta kivestä, vaikka tuo unohdus voi aiheuttaa hengenvaaran. Miksi ihmeessä?

Entä mitä tapahtuu, kun viestimisympäristöön liittyy rajoitteita?
Sukellusreissuillamme Heikillä kesti tovin ymmärtää, että tuima katseeni maskin takana ei tarkoittanut suuttumusta vaan kovaa keskittymistä. Innostuneet viittilöintini oli helppo tulkita hermostuksen ilmaisuiksi, sillä katseeni viesti muuta kuin että olin juuri nähnyt maailman kauneimman seepian.

Minä Damokleen miekkaa kiipeämässä (2018)

Pohjois-Italian Dolomiiteilla Damokleen miekka -nimistä jääputousta kiivetessä jäimme seinällä olevalle jäähyllylle vailla näkö- tai ääniyhteyttä edellä kiivenneeseen oppaaseen. Normaalisti näissä tilanteissa viestitään nykimällä köyttä, mutta tuolloin sekään ei onnistunut, sillä köysi oli jääpilarin reunan alla jumissa. Niinpä olimme korkealla puunlatvojen yläpuolella jääseinällä käsissämme löysä köysi eikä tietoa, oliko opas saanut varmistuksen rakennettua, eli oliko turvallista lähteä kiipeämään.

Joskus viestintä ei toimi, vaikka etäisyyttä tai muuta estettä kommunikaatiolle ei olisi. Kalliokiivetessä neljän tuhannen metrin korkeudessa pystysuoralla seinällä vain pari metriä köyttä kiipeilijöiden välissä, yhteinen rytmi voi olla tuskaisen vaikeaa löytää, vaikka lähes kaikki lähiviestinnän menetelmät ovat käytettävissä.

Heikki Damokleen miekan jääpilarilla ilman yhteyttä oppaaseen, ilme kertoo ajatukset

Eikä siihen tarvita edes tuhansien metrien korkeutta, että kuuluisat Wiion lait viestinnän epäonnistumisesta toteutuvat:
Äitienpäivän kakkukahvipöydässä avasin suorakaiteen muotoisen paketin ja päästin ilon kiljahduksen, joka sai jopa perheen teinit kohottamaan katseensa puhelintensa näytöiltä. Paketista paljastui niin hieno pyöräilytietokone, että uskon sen kykenevän navigoinnin ja mittaroinnin lisäksi rasvaamaan ketjut ja pumppaamaan ilmaa pyöräni renkaisiin puolestani.

Toiveikas “Osaako se muokata reittiä dynaamisesti?”-kysymykseni sai myöntävän vastauksen – ja Heikin virnistämään leveästi. Sitten sain kuulla punastuttavan totuuden toiminnastani pienen pyöräpartiomme navigaattorina:

Virallisesti en tätä myönnä, mutta näin meidän kesken voin todeta, että EHKÄ valmiuksissani pyöräilytietokoneen käyttöön on hiukan parannettavaa. Lyhyesti kuvattuna haasteeni on ollut se, että aiemmin käytössä ollut navigaattorilaite on vaatinut, että ajaja pysyy valitulla reitillä muutaman metrin tarkkuudella. Muutoin navigaattori mittaa pyöräilijän poistuneen reitiltä ja alkaa ohjata kääntymään takaisin huolimatta siitä, että eteneminen tapahtuu oikeaan suuntaan.

Äkkiseltään ei kuulosta isolta ongelmalta, mutta jo esimerkiksi pienehkö tietyömaa tai jalkakäytävän sijaan ajoväylän reunassa ajaminen saattavat sekoittaa navigaattorin ohjeet pitkäksi aikaa. Eipä tuommoinen haittaa tunnin tai parin lenkeillä, mutta vierailla reiteillä tehtävillä pitkillä reissuilla vaikutuksia on. Kuulemma varsin tyypillinen Heikin ajokokemus on, että reissun päällä säännöllisin väliajoin edestä alkaa kuulua ensin navigaattorin äkäistä piipitystä. Seuraavaksi ajoni hidastuu ja alkaa muuttua kiemurtelevaksi, kun yritän räpeltää navigaattoria. Hetken kuluttua alkaa kuulua ärtyneitä kommentteja (joita usein seuraa pysähdys säätämään laitetta uudelleen reitille):

– Nyt tämä kartta taas hukkasi meidät!

Olen myös huomaamattani luonut oman merkkikielen, jolla pyrin viestimään takana tulevalle, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kakkukahvien äärellä Heikki demonstroi ohjeistuskoreografiaani kiemurrellen tuolillaan ja tehden hämmentäviä ja monimutkaisia huitomiseleitä. Kun kuulemma edetään tilanteeseen, jossa “kartta on taas hukannut meidät”, viestintäeleeni saavat entistä mittavammat ulottuvuudet.

Muksut ja minä nauroimme vedet silmissä teatraalista esitystä, jossa ehkä, tai ainakin toivottavasti, oli mukana hitunen “hyvän tarinan lisää”. Mutta nauraessanikin poskeni helottivat punaisina sanattoman nolostuksen paljastaen: olenhan tuntenut jopa pientä ylpeyttä kyvystäni jakaa informaatiota ja mahdollistaa ajoreitin ennakoiminen myös takana tulevalle!

Onneksi viestintäkömmähdyksistä huolimatta kuitenkin treenikausi etenee, sillä Ushballe lähtöön on enää reilut kolme kuukautta. Pahamaineinen vuori Georgian syrjäseudulla tulee haastamaan meitä monella tavalla, mutta samalla Kaukasuksen vuoristo muistuttaa siitä, ettei viestintä ole mahdoton laji, vaan usein se myös onnistuu.

Nimenomaan Kaukasuksen vuoriston syrjäiset ja karut seudut ovat opettaneet paikallisten, köyhien ja vaikeissa oloissa elävien ihmisten valtavan ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden sekä halun ymmärtää ja auttaa, vaikka heidän silmissään olemme varmasti melkoisen outoa sakkia. Siellä sain myös ensimmäiset opetukseni siitä, että voin kiivetä turvallisesti ja hyvässä yhteistyössä oppaanani henkilö, jonka kanssa minulla ei ole muutamaa sanaa lukuunottamatta yhteistä kieltä.

Voimmeko siis todeta, että monimutkaisuus viestinnässä on hiukan päälleliimattua, ja molemminpuolinen halu luoda ymmärrystä viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille, on lopulta avain sekä ammatilliseen viestintään internetissä, huiputukseen Kaukasuksen vuorilla että navigointiin espoolaisessa liikenneympyrässä?

Ehkäpä juuri tuon ymmärryksen luomisen nimissä, lienee aiheellista opetella uuden ajotietokoneen käyttöä aiempaa enemmän ja ehkä hitusen yksinkertaistaa ajonaikaista viittomakieltäni…

Pöljä navigaattori maantieajossa reakuurossa (pahoittelut kirosanasta)



Voisiko se tapahtua sittenkin?

– Jos me Ojos del Saladolle uudelleen mennään, se pitää kyllä kiivetä eri tavalla kuin viime kerralla.

Käännyin kuin salaman iskemänä tuijottamaan kiipeilypariani. Heikki ei katsonut minuun, vaan tuijotti eteensä suu tiukkana viivana ja silmissä utuinen katse, joka ei näe mitään, sillä se katsoo näkökenttää kauemmas.

“Kuollut lehmä on maannut Laguna Verde -leirin portin pielessä jo kymmeniä vuosia. Autiamaa on muumioinut sen. Se muistuttaa siitä, ettei täällä selviä mikään, ” kertoi oppaamme Cristian.

Oli myöhäinen, talvinen arki-ilta, ja istuimme kotisohvalla katsomassa Netflixiä. Ei mitään puhetta vuorista tai kiipeilystä. Itse asiassa olin viime aikoina kokenut pientä tuskastumista, sillä vuoret tuntuivat olevan kovin kaukana. Halusin kiivaasti päästä jo kiinni systemaattiseen harjoitussuunnitelmaan, joka muodostaisi selkeän polun kohti ensi kesässä lepäävää Eiger-maalia.

Mutta Ojosista ei oltu puhuttu mitään.

Vuosi sitten jouduimme perääntymään Atacamassa sijaitsevan maailman korkeimman aktiivisen tulivuoren rinteeltä 6200 metrin korkeudesta, sillä Heikki oli todella huonossa kunnossa. Kahden viikon valmistautumiskiipeily todella haastavissa olosuhteissa ja unelma huiputuksesta valuivat sormiemme lävitse kuin autiomaan suolainen hiekka, kun Heikki kaatui evakuointimaasturin takapenkille harhaisena ja hädin tuskin pystyen puhumaan.

Huiputuksen epäonnistuminen on aina kova pala. Heikistä oli huokunut tukahdutettu raivo, kun hän myöhemmin analysoi kokemusta, syitä ja seurauksia. Hän oli todennut, etteivät tämänkaltaiset vuoret olleet häntä varten. Poissa olivat olleet jylhät, lumiset jyrkänteet. Oli ollut vain hiekkaa, hiekkaa ja vielä kerran upottavaa, tahmeaa hiekkaa. “Paskahiekkakakuiksi” hän niitä suutuspäissään oli nimittänyt.

Näkymä Santa Rosan leiristä

Olin pystynyt samaistumaan hänen tunteisiinsa. Reissun aikana olin minäkin saanut oman osuuteni kuivan, yhtä aikaa pistävän kuuman ja hyytävän kylmän, suolaisen autiomaan musertavasta vaikutuksesta. Oppaamme Cristian oli ennakkoon varoittellutkin, että suuri osa kiipeilijöistä keskeyttää, ei korkeuden – vaan loputtoman tuulen ja musertavan ympäristön vuoksi. Se oli tuntunut oudolta. Miksi joku antaisi periksi tuulelle?

Mutta Atacama oli antanut minun maistaa omaa lääkettäni. Mulas Muertas -tulivuorta kiivetessämme olin hoiperrellut rinnettä ylös pysähtyen muutaman kymmenen metrin välein tyhjentämään kouristelevan vatsalaukkuni kivikkoon. Jatkuva nestehukka, kivistävä päänsärky ja loputon kipu vatsassa olivat olleet kiipeilykumppaneitani. Ulkona oli ollut lähes + 40 astetta, teltassa lämpötila oli noussut kirjaimellisesti saunalukemiin. Samaan aikaan viima oli ollut niin kylmä ja täynnä suolaa, ettei ilman paksuja vaatteita ja kasvosuojausta kunnolla pystynyt hengittämään tai pärjännyt ulkona. Hiekkaa. Kaikkialla hiekkaa.

Suolajärvellä

Laskeuduttuamme Ojos del Saladolta aikaisin olimme lohduttautuneet käyttämällä jäljelle jääneen matka-ajan tekemällä upean roadtripin halki Chilen. Matkan aikana olimme käyneet loputtomia keskusteluita tapahtuneesta. Mutta paluusta ei oltu puhuttu kertaakaan.

– Ei kaikista vuorista tarvitse pitää, ei kaikkia vuoria tarvitse huiputtaa, olin toistellut Heikille ja ollut jopa huolissani, haluaisiko hän kiivetä enää mitään.

Suolajärven kosteikon ylitystä

Olimme palanneet Suomeen. Seuraavana kesänä kiivenneet uskomattoman Matterhornin. Tehneet seuraavia suunnitelmia. Ojos del Saladosta ei puhuttu.

Kunnes nyt. Ilman ennakkovaroitusta asia oli pöydällä. Tunsin oudon tykytyksen sydämen tietämillä, kevyen muljahduksen vatsassani. Tuskin saatoin hengittää, kun katselin kiipeilyparini sivuprofiilia ja odotin, mitä oli tulossa seuraavaksi:

– Haluaisin kiivetä sen mahdollisimman alhaalta asti. Minua vaivaa strategia, että ajellaan maasturilla vuorelta toiselle akklimatisoitumassa, ja sitten päädytään johonkin viiteen tonniin basecampiin, jossa ensimmäisen kerran astutaan Ojosin rinteelle.

Heikki hyppäsi suoraan kiipeilystrategiaan. Hänen ei tarvinnut kysyä, halusinko. Luulen hänen tienneen koko ajan, että halusin palata, vaikken sitä ääneen sanonut. Tiesin paremmin.

Maailmassa on paljon kiipeilijöitä, joille pelkästään vuorelle pääseminen riittää, ja huiputus on täysin sivuseikka. Minä en ole sellainen – ei Heikki liioin. Huiputus ei ole tärkein asia kiipeilyssä. Mutta tärkeä se on. Minulla kesti lähes vuoden hyväksyä, mitä tapahtui ensimmäisellä yrityksellämme Elbrusilla (tarina täällä: Matka kohti Mount Elbrusia alkaa). Saman verran aikaa pyörittelin mielessäni “entäs jos” -skenaarioita Kilimanjarolta (se tarina täällä: Puhuiko Attenborough totta? – Tervetuloa Tansaniaan), vaikka järjellä ajatellessani ymmärrän täysin, että kiivettyäni viikon kovassa vatsataudissa ja kuumeessa, olin ollut kertakaikkiaan liian heikko päästäkseni huipulle asti. Mutta järjestä viis, pettymys, suuttumus, loukattu ylpeys – ne on kaikki käsiteltävä ennen kuin aidosti hyväksyä tapahtuneen ja tietää, mitä haluaa. Ne ottavat aikaa, eikä niitä voi hoputtaa.

Loistava Ojos del Salado -tiimi viime reissulta: vasemmalta oikealle: Khai, Fredrik, Patrick, Alistair, Thomas, minä ja Heikki sekä oppaamme Cristian ja (Super-)Mario

Niinpä nyt, hiukan yli vuosi Ojos del Saladolta paluun jälkeen, Google Earth oli auki edessämme. Näytti, että Argentiinan puolelta voisi vaelluksen aloittaa noin 60–80 kilometrin päässä vuoresta. Vaeltaa maltillisin päivämatkoin kohti Ojosia ja hiljalleen nousta ylös sen rinnettä. Ehkä?

Tarvitsimme apua ja neuvoja – paikallisen oppaan, joka puhuisi riittävästi englantia. Tovin etsinnän jälkeen löytyi muutama opas, joille laitoimme Google Translatella espanjaksi käännetyn viestin, jossa kuvasimme ideaa “onko tässä mitään järkeä” -teemalla.

Pari päivää meni. Ensimmäiset kaksi toimijaa tarjosivat ajatuksemme sijaan samaa pakettia kuin jonka kiipesimme viime kerralla.
Mutta kolmas, Matoco-niminen opas vastasi: “Vau mikä suunnitelma! Ehdottomasti haluaisin olla järjestämässä tällaista reissua. Tarvitsen hiukan aikaa miettiäkseni reittiä ja logistiikkaa. Palaan pian asiaan.”

Nyt odotan tuota sähköpostia kuin kuuta nousevaa. Unelmakuva Ojosin huipulta; autiomaa jalkojeni juuressa tuhansissa satukirjamaisissa väreissä, ryöppyää geysirmäisenä suihkuna esiin mieleni perukoilta, jonne olin sen piilottanut. Se läikehtii kuin vuorovesi, väreilee kuin kuuma taivaanranta. Aaltoilen sen mukana, nautin toivosta ja jännityksestä.

Voisiko tämä tapahtua?

Yin – vuoren varjoisa puoli

Hengitykseni aallot vievät minut mennessään, ja katoan niihin kuin lumihiutale mustan meren syliin. Sisäänhenkäisy pyöristää vatsani rummuksi ja vapauttaessani ilman keuhkoistani, tunnen vajoavani lattian sisään. Jokainen uloshengitys on edellistä pidempi. Tunnen sykkeeni hidastuvan ja vaimentuvan tasaisiksi, melkein raukeiksi tömähdyksiksi suljettujen silmäluomieni valkokankaalle maalatun sinisen taivaan horisontissa.

Elbrusin eteläinen basecamp

Kestää hetken oivaltaa, missä olen – mutta vain pienen hetken. Kaukasuksen vuoriston karkea profiili on niin tunnistettava. Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin huippu piirtyy kaukana yläpuolellani, vaikka istun jo lähes neljän kilometrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevan ylä-basecampin kivikossa lähellä lumirajaa. Vuoren pohjoisen puolen kiipeilyreitti on pitkä, raskas ja eristyksissä. Kahden viikon huiputusyrityksen varusteet kannetaan osissa ylös, halki karun, valtavien vaikeakulkuisten kivikoiden hallitseman maiseman ylempään basecampiin, josta vasta huiputukseen valmistautuminen alkaa.

Kaikkialla on kylmä; alempana rinteellä kosteaa ja sateista, ylempänä vuoren villit viimat pieksevät kostuneiden vaatteiden läpi. Mutta se kuuluu tänne. Tämä on kylmän koti, missä muualla se majailisi? Kuin täällä luontaisesti lämpöä rakastava kehoni hyväksyisi koleuden. Vaikka olen viluinen, en palele.

Kaukasus on ollut minulle rakkautta ensi silmäyksellä. Kuin sydämestä olisi jäänyt tuonne louhikkoon murunen, joka jatkuvasti kutsuu palaamaan. Missään tuuli ei tuoksu samalta. Missään öisen taivaan linnunrata ei ole kirkkaampi.

Luomieni taustakuva tummuu kuin musta esirippu valahtaisi valkoisten huippua verhoavien jäätiköiden eteen, kun matalana soljuva lempeä ääni saattelee minut uuteen asanaan.

Haikeana irrotan Venäjän vuorten karheista reunoista ja siirrän ajatukseni takaisin levollisena nousevaan ja laskevaan rintakehääni, pullistuviin keuhkoihini ja oikeanpuoleisessa kylkilinjassa tuntuvaan nautinnolliseen venymiseen. Ajatukseni saavuttavat vuosi sitten syntyneet murtumajäljet kahdessa alimmassa kylkiluussa, ja sipaisen niitä mielessäni hellien niinkuin kosketamme arvokkainta ja suurimman työn takana ollutta palkintopokaalia.
Ja samassa edessäni ryöppyävät kylmänharmaat vuoriputoukset Pohjois-Italian Alppien perimmäisen kolkan Aosta-laaksossa, Matterhornin vihreän kukkalaahuksen helmoilla. Näiden kivien koloissa asuu kirja, jonka vielä kirjoitan. Tiesitkö, että kallio tuoksuu erilaiselta eri paikoissa?

Liuku viimeiseen asanaan vie minut Tansaniaan, Mount Merua ympäröivään kansallispuistoon, kirahvilauman keskelle. Kosteikko tuoksuu, ja edellämme kiväärin kanssa kulkeva ranger puhuu laulavalla äänellä swahilia. Keuhkoni ovat täynnä kirpeitä tuoksuja, aurinkoa ja vapautta. Rauhaa.

Tunti päättyy. Valot syttyvät, ja lumous särkyy. Rullaan mattoni ajatuksissani. Mieleeni muistuu, kuinka kiivettyäni ensimmäisen vuoren luulin tehtäväni tulleen täytetyksi. Laitoin blogille pisteen ja aloin ajatella muuta. Ja sitten, muutamia viikkoja myöhemmin siniharmaat silhuetit alkoivat seikkailla unissani. Ne eivät antaneet periksi, palasivat aina uudelleen kuin kylmä Kaukasukselle.

Tämän syksyn ajan olen kuntouttanut kolhiutunutta kehoani ja välillä tuntuu kuin vuoret olisivat lipuneet kauemmas. Nyt niiden kutsu on niin vahva, ettei se enää malta odottaa yön tunteihin vaan hiipii kimppuuni joogatunnilla.

Seuraavana päivänä, fysioterapeutilta kiipeilyluvan saaneena pitkän tauon jälkeen seison seinän edessä ja asetan kokeilevasti tossun kärjen kirkkaansiniselle otteelle. Kumikärki nappaa nälkäisesti kiinni. Kahden nousun jälkeen kehoni alkaa muistaa, kuinka seinällä työskennellään. Jalat työntävät minua kohti kattoa, ja jossain puolenvälin tietämillä energisoiva ilo valuu otteista nahattomiksi hiertyneiden sormenpäiden kautta sydämeeni.

Kiipeilijän saa pois vuorilta, mutta saako vuoria pois kiipeilijästä? Toivottavasti ei.

Vuorikiipeilijän rankkaa elämää Elbrusin eteläisen reitin väliasemalla 2016

Mitä tulee täydellisen jälkeen? – Matterhornin opit

Matterhornilta laskeutumista seuraavana yönä nukuin 11 tuntia – se on minulle harvinaista kuin yksisarvisen näkeminen. Aamulla peilistä katsovat kasvot olivat turvoksissa ja auringon polttamat, huulet halkeilleet ja poskien iho karhea. Mutta pulleiden luomien takaa pilkottavat silmät loistivat syvää onnea.

Sääret, käsivarret ja kylki olivat mustelmilla, jalat majan lainasandaaleissa verisillä rakoilla ja kantapäistä näkyvissä oli vähemmän ihoa kuin Compeedia. Sydän kuitenkin tanssi ilosta ja lihakset vastasivat edelleen komentoihin. Kotimatka sujui reipasta vauhtia, ja oppaat kiusoittelivatkin, että tahdista päätellen voisimme oikeastaan kiivetä takaisin samaa reittiä!

Olin ollut huolissani fyysisestä kestävyydestäni edellistä vuotta kevyemmän treenikauden jälkeen. Ainahan minä siitä puhun ja toki aina voisi olla vahvempi ja kestävämpi, mutta kehoni oli jaksanut tämänkertaisen puristuksen hienosti. Samalla olin huomannut kiven- ja reitinlukutaitojeni parantuneen – myös tekniset kykyni olin ehkä aliarvioinut.

Väsymyksen hetki rinteessä
kuva: Fabrizio

Jotta ei menisi omakehun puolelle, totean, että kehityskohteita on runsaasti: Cardio-treeniä tarvitaan lisää. Teknistä taitoa sekä kivi- että jääkiipeilyyn pitää haalia enemmän tulevia tavoitteita ajatellen. Railopelastus ja köysitekniikka vaativat paneutumista. Varsinkin väsyessäni minusta tulee tiimin tukemisessa heikompi kuin haluaisin olla: pitäisi jatkuvasti muistaa auttaa köyden kanssa, automaattisesti klipsaista karabiinisolki toisen turvaksi ja niin edelleen.

Osittain edelliseen liittyvät myös toisenlaisen pelisilmän ja yhteistyön opit: Tällä reissulla olin viettänyt vielä normaaliakin suuremman osan aikaa hyvin lyhyessä köysistössä, milloin Fabrizion kanssa kahden, milloin hänen ja Heikin välissä. Kun usean ihmisen hakut ja jääraudat viuhuvat lyhyillä etäisyyksillä toisistaan ja lyhyt köysi pakottaa synkronoimaan lähes jokaisen liikkeen, ei voi enää vain keskittyä omaan suoritukseen. Yksilölaji muuttuu intensiiviseksi ryhmätyöksi ja tiimi on kuin yksi eläin, joka raajoja kukin kiipeilijä edustaa. Teknisen osaamisen ja kestävyyden ohella yhteistyökyky ja tiimin muiden jäsenten tuntemus ratkaisee, onko lopputulos kävelemään opetteleva Bambi vai vuoren seinämällä itsevarmana tanssiva gaselli.
Siinäkin paranemme jatkuvasti. Tiimikavereiden syvästä tuntemuksesta kertonee ainakin se, että Fabrizio tunnusti vasta paluumatkalla gondola-hississä Italiaan, että hän oli vahingossa ostanut väärää kahvia, ja mukana olleet purut eivät sisältäneet pisaraakaan kofeiinia.

Aamuselfie Matterhornin seinällä

Vaikka paluusta Cerviniaan on tänään jo pari kuukautta, voin yhä selkeästi muistaa ihoni alla kuplineen voitonriemun, kun astelimme “luuseri-kahvilaan”. Kahvila sai tuon epävirallisen nimityksen, kun istuimme siellä ensimmäisen Matterhorn-yrityksen jälkeen nuolemassa haavojamme ja vannoimme palaavamme onnistuneen huiputuksen jälkeen. Kylän parhaista cappuccinoista huolimatta emme olleet uskaltaneet mennä kahvilaan ennen vuorelle lähtöä, ettei penkkeihin lähes vuotta aiemmin valutettu epäonni tarttuisi uudelleen. Nyt kahvi samassa pöydässä maistui vieläkin paremmalta kuin muistin!

Myöhemmin lähtöpäivän aamuna seisoin kylän laidalla ja tuijotin kaunista vuorta, joka oli kauan ollut suuri tavoite. Nyt saatoin silmilläni seurata reittiä, jonka olin kulkenut sen huipulle. Se on outo, uskomaton tunne, kun sydän on yhtä aikaa tyhjä ja täysi.

Uudet unelmat odottavat toteuttamistaan. Aiemmin jo nimesinkin Denalin ensi vuoden tavoitteeksi, mutta uusi kurkistus päivitettyyn kalenteriin paljasti, ettei kuukaudeksi Alaskaan karkaaminen kertakaikkiaan onnistu vielä ensi kesänä. Onneksi pienen pettymyksen jälkeen mieli tokeni nopeasti, sillä kiipeily ei ole kaikki-kerralla -laji, vaan vuosien mittaan nopeastikin muuttuviin suunnitelmiin on saanut tottua.

Seuraava askel, joka on nyt oppaan varausvahvistusta vailla päätetty, löytyi samalla tavalla kuin Matterhornkin. Se on vuori, jota olen toiselta vuorelta haikeasti tuijottanut ja oppaalta kysynyt, voisinko sen kiivetä. Ja saanut saman vastauksen kuin Matterhornista aikanaan: “Kannattaa jatkaa harjoittelua.” Jos olet pidempään seikkailujamme seurannut, saatat ehkä arvata, mistä on kyse. Mutta lisää siitä ensi kerralla.

Matterhorn
kuvalähde: internetin yleiset lähteet, jos tunnet kuvaajan, linkkaa nimi ja lisään lähteen

Nimittäin vaikka edessä on upeita seikkailuja, Matterhorn tulee aina olemaan minulle yksi suurimmista. Syitä siihen olen yrittänyt etsiä, mutta lopulta ehkä kyseessä on tapa, jolla tuo vuori on olemassa. Omien sanojen puutteessa lainaan tässä hiukan toisen ajatuksia, nimittäin kiipeilijä Gaston Rébuffat on osuvasti antanut muodon kunnioitukselle, jota maailma tuntee Tobleronen muodonkin innoittanutta vuorta kohtaan.

Rébuffat kirjoittaa kirjassaan “Men and the Matterhorn”, että kun lasta pyydetään piirtämään vuori, hän luontaisesti piirtää Matterhornin – esikuvaa tuntematta ja koskaan tuota nimeä kuulematta – lapsikin tietää, mikä on täydellisen vuoren muoto.

Edelleen Rébuffat toteaa, että ei ole koskaan kuullut (enkä minä liioin) jonkun sanovan, että Matterhorn muistuttaisi jotain toista vuorta. Toisinpäin kylläkin – esimerkiksi Ama Dablamia sanotaan Himalajan ja Ushbaa Kaukasuksen Matterhorniksi. Tämä ei kerro toisten vuorten haastavuudesta verrattuna Matterhorniin. Vain sen, että Matterhorn ei muistuta toisia vuoria. Se on yksi ja ainoa. Siinä taitaa yksi harvoista asioista, josta on samaa mieltä koko (kiipeily)maailma.

Muun muassa noista syistä tulen palaamaan yhä uudelleen hetkiin noilla rinteillä – olenhan nyt saanut kiivetä täydellisen vuoren. Kiitos, kun olit mukana askelia siivittämässä – lähdethän kanssani seuraavaankin seikkailuun?

Tyttäreni joistakin vuosia sitten piirtämä kuva minusta vuoren huipulla (huomaathan, että takkikin on oikean värinen).

p.s. Alle liitän otteen Rébuffat’n kirjasta, josta voit lukea nuo ajatukset kuten kirjailija on ne tarkoittanut (tosin tässä on kyseessä englanninnos):

“I was born by the sea, and up to the age of twelve I had never been outside my native Province; and yet, without being aware of it, I knew the Matterhorn. I did not know it by name, but I knew it. When, by chance, someone in my family uttered the word ‘peak’, and my small child’s imagination created the corresponding picture, I saw a pyramid, beautiful as an arrow of stone, pointing towards the sky. At school, at the very outset, when the master was teaching us how to hold a pencil and to amuse us, would say, ‘Now, draw a house, a tree, a flower, a boat, a mountain,’ all of us without knowing or intending it, would draw Matterhorns. Later, in the Alps, in the Himalayas, in the Rockies, on the Hoggar, I have been up countless valleys to discover mountains of all shapes and heights, but have never come across any like the Matterhorn I have questioned climbers of all countries who have visited even more of the world’s mountains than I have. They have never seen a mountain to compare with the Matterhorn either. Moreover, on reflection, no one arriving at Zermatt or coming up from Châtillon to Breuil has ever exclaimed on seeing the Matterhorn for the first time, ‘It looks like such and such a mountain’, even a mountain wearing the halo of the Himalayas. Besides, this statement does not ring true, it is so clearly impossible.  Conversely, on approaching other peaks, how many times have we said, spontaneously and with a peculiar joy, ‘Seen from here it looks like the Matterhorn’, or “Seen from there, that curve of the ridge, that profile of the wall reminds one of the Matterhorn.’ No, the Matterhorn can resemble no other peak – it is the model; similarly, no other peak really resembles the Matterhorn; the mould has been broken, there are not even any copies. The Matterhorn is unique!”

Gaston Rébuffat (Men and the Matterhorn)

Page 1 of 5

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén