Vuorikiipeily opettaa epäonnistumista. Olen kiipeilyvuosieni aikana epäonnistunut useammalla tavalla kuin olisin saattanut kuvitella mahdolliseksi. On ollut sairastumisia, loukkaantumisia, myrskyjä, lumivyöryjä ja monia muita syitä, jotka ovat pysäyttäneet liput liehuen rinteeseen rynnänneen vuorenvalloittajan.
Epäonnistumiseen tottuu (ainakin vähän), mutta pettymys ei laimene. Minussa mittavampi mönkään meno tuntuu kaikkialla: happamana makuna kielellä, onttona tunteena vatsassa, haikeana harmaana kohinana ajatusten taustalla ja ärtymyksen nipistelynä mielialan helmoissa. Vaimennan sitä “epäonnistuminen kuuluu lajiin” -lausahduksilla ja vakuuttelen itselleni, että vuoret eivät katoa mihinkään. Käsittelen sitä kertaamalla mielessäni tapahtumia ja vaihdan ajatusten kuvakulmia varmistaakseni, että olen ajatellut kaikkea, ettei kyse ollut tekosyistä, huonosta valmistautumisesta tai silkasta laiskuudesta.
Meissä ihmisissä elää vahvana tarve vältellä negatiivisia tunteita. Mutta pettymys ei ole paha tunne, eikä sitä ole syytä yrittää tukahduttaa. Olen oppinut antamaan pettymykselle sen tarvitseman tilan. Jokaiseen vuoreen on sidottu suuri määrä aikaa, vaivaa, ajatuksia ja rahaa. Ei ole oikein odottaa itseltään, että panostuksien valuminen sormien lomasta ei tuntuisi kurjalta. Jokaisesta matkasta kertyy paljon arvokkaita oppeja ja hyviä muistoja, eivätkä ne häviä, vaikka tapahtumien sulattelu ottaakin aikansa.
Entä milloin pettymys loppuu?
Vähitellen harmin harmaat mainingit asettuvat. Tärkein kysymys minulle on, olisinko voinut muuttaa lopputulosta? Kun olen rauhassa muotoillut vastaukseni tuohon kysymykseen, leimaan mielessäni asian käsitellyksi. Minulle tärkeää on myös saada seuraava suunnitelma horisonttiin. Kun lentolippu takaisin ohueen ilmaan on sähköpostissa, henki kulkee taas helpommin. Se on lupaus tulevasta.
Pieleen meneminen tekee hyvää. Pienemmät kompastelut muistuttavat keskittymisestä. Kunnon kompurointi pysäyttää terveellisesti; polviltaan katsottuna tekeminen näyttäytyy eri kuvakulmasta.
Tekemättä jäänyt huiputus tarkoittaa, että vaikka pettymys olisikin käsitelty, tehtävä on kesken. Harmituksen poistuttuakin jäljelle jää pieni pistely, joka huomaamattomasti hiipii iholleni, kun tapahtunut nousee mieleen. Se katoaa vasta, kun olen valmis. Jokainen vuori, jonka huippua olen onnistumatta tavoitellut, on kivi kengässäni, kunnes tehtävä on onnistunut, menipä siihen vuosi tai vuosikymmen. Toiset noista kivistä ovat lähes vaivattomia karheita hiekanjyviä varpaiden välissä – niiden kanssa ei ole kiirettä. Toiset kivet taas ovat pistäviä, nopeampaa toimintaa vaativia sorankappaleita kantapään alla. Mutta nekään eivät ole pahasta. Rakkaat kivet kengissäni ovat kesken olevan matkani virstanpylväitä ja viestejä siitä, että vuoria ei ole ainoastaan takanapäin.
Vaikka monenlaisia epäonnistumisia Vuorenvalloitus-seikkailuihin on mahtunut, kertaakaan aiemmin en ole palannut kotiin ilman yhtään huiputusta. Kyllä, luit oikein: hartaasti odottamani matka Kaukasukselle kääntyi kiipeilytavoitteiden näkökulmasta suureksi epäonnistumiseksi. Aika näyttää, millaisiksi kiviksi kengissäni Mount Layla ja Ushba muodostuvat.
Kitkerinäkin nämäkin vuorimuistot ovat minulle rakkaita, ja tietenkin kerron, mitä tapahtui. Tarina alkaa muutaman päivän kuluttua!
