Tag: Matterhorn Page 1 of 3

Vuorikiipeilymetrien uusi tuhatluku – kiintopiste Peak Lenin

On December 18, 2022

In Aasia, alpit, Etelä-Amerikka, Matterhorn, Ojos del Salado, Peak Lenin, valmistautuminen, vuorikiipeilyyn valmistautuminen

Vuorikiipeilyssä uuden tuhatmetriluvun tavoittelu on iso asia. Älä käsitä väärin, missään nimessä korkeus ei ole suoraan verrannollinen vuoren tai reitin vaikeuteen. Vuorilla yksikään tuhatluku ei ole helppo, ja jokaiselta korkeustasolta löytyy runsaasti haasteita. Eräät maailman vaikeimmiksi arvioiduista seinämistä löytyvät matalammilta vuorilta, kuten Eigerin (3967 m) ja Matterhornin (4478 m) pohjoisseinät. Mutta korkeusmetrien kasvaessa haasteiden luonne muuttuu, ja siinä missä matalammilla vuorilla lisähaastetta etsitään teknisemmistä reiteistä, korkeammalla pelkästään oleminen muuttuu eksponentiaalisesti vaikeammaksi. Ympäristön riskejä, kuten lumi- ja kivivyöryjä, arvaamattomia sääoloja sekä railoja ja serakkeja, löytyy kaikista ylävuoristoksi laskettavista korkeuksista.

Oman kiipeilypolkuni alussa opettelin ohuen ilman vaikutuksia, kestävyyttä ja vuorikiipeilytekniikoita nelitonnisilla huipuilla. Taitojen ja itsevarmuuden kasvaessa siirryin 5000 ja lopulta 6000 metrin vuorille haastamaan kykyäni kestää, sopeutua ja selviytyä. Kuitenkin erityisen tyytyväinen olen siihen, että samanaikaisesti kasvavan korkeuden kanssa jatkoin teknisten taitojen harjoittelua alppikiipeilykorkeuksissa (eli alle 5000 metrissä). Toistaiseksi ikimuistoisin kiipeilykokemukseni onkin ollut Matterhorn, jolla kiipesimme ensimmäisen kerran 2019 (Elbrus ja Matterhorn) ja toisen kerran vuonna 2020 (samaan syssyyn Polluxin ja Breithornin kanssa). Huipulle pääsimme toisella yrityksellä, ja molemmilla reissuilla vuori näytti täysin erilaiset kasvonsa (ensimmäinen yritys: Mene reippaasti ja turvallisesti – matka Elbrusille ja Matterhornille, sekä toinen yritys: Matterhornin lähestyminen täynnä tunteita)

Heikki ja Enrico-opas viimeisillä metreillä matkalla Matterhornin Italian huipulle

Mitä korkeammiksi ja haastavammiksi vuoret ovat muuttuneet, sitä enemmän epäonnistumisesta ja epävarmuudesta on tullut osa tekemistä. Se on ollut tiukka koulu minulle. Tyttäreni ohella luultavasti juuri vuorikiipeily on eniten muokannut ja koulinut minua ihmisenä. Välillä olen löytänyt itseni kyseenalaistamassa, onko mitään järkeä pistää tällaista määrää aikaa, vaivaa ja rahaa lajiin, jossa useammin epäonnistuu kuin onnistuu. Mutta aina jokin on saanut palaamaan, ja uskon vahvasti, että vuoripoluilta kerätyt opit ovat tehneet minusta paremman ihmisen; joustavamman, sitkeämmän ja hyväksyvämmän.

Nyt on aika siirtyä korkeusmetrien seuraavalle tuhatluvulle ja katsoa, mitä 7000 metrin rajapyykin ylityksellä on opetettavana. Tämänhetkinen korkeusennätykseni on 6200 metriä eli edessä on lähes 1000 metrin korkeuskorotus. Minua jännittää.

Olohuoneeni seinällä on suuri kuva ensi kesän tavoitteesta, Peak Leninistä (7134 m), jota tuijotan joogan tasapainoharjoituksien kiintopisteenä. Training Peaks -harjoitusapplikaation etusivun kuva julistaa, montako viikkoa on lähtöön (tänään lukema on 28). Harjoittelun ohjenuorana käytän Training for New Alpinism -ohjelman luojien 7000-metrisiä tavoitteleville suunnattua harjoitusohjelmaa. Suunnitelma on intensiivinen: treenejä on kuutena päivänä viikossa ja niiden kestot venähtävät jo harjoituskauden ensimmäisessä vaiheessa useamman tunnin mittaisiksi. Valmistaudun tosissani. Niin teen aina, mutta juuri nyt tunnistan mieleni aalloissa jotain uudenlaista virtausta. Laylan ja Ushban sekä Ojos del Saladon kitkerät kalkit kasvattavat nälkää.

Hyvä niin, sillä Peak Lenin on haastava kohde. Vaikka vuori ei vaadi suurta teknistä osaamista, valtavat railot ja syvä lumi tekevät noususta kaikkea muuta kuin helppoa. Äärimmäinen kylmyys, kovat tuulet ja pitkät kiipeilypäivät nostavat pärjäämisen riman huomattavan korkealle – luvassa on melkoinen henkisen sietokyvyn testi. Jos Atacaman autiomaan tulivuoret koettelivat meitä pari vuotta sitten kuumuuden, suolan ja hiekan avulla, edessä oleva reissu taitaa olla täydellinen vastakohta.

6000 metrin korkeus näyttää Atacaman autiomaassa aika erilaiselta kuin vaikkapa Himalajalla

Kyllähän se miettimään pistää.

Mietin aikaa. Suuren vuoren kiipeäminen on valtava investointi monessa mielessä, enkä haluaisi tehdä treenaamisen suhteen kompromisseja. Totuus kuitenkin on, että kun elämässä on muutakin ja muitakin, toistakymmentä tuntia harjoittelua on vaikeaa mahduttaa viikko-ohjelmaan. Huterana hetkenä treeniohjelman katsominen saa pohtimaan, ovatko seiskatonniset työssä käyvien perheellisten vuoria? Jos onnistuisin ehdotetun määrän treenitunteja viikkokalenteriini survomaan, saisin kyllä tinkiä yöunista – ja harjoittelun intensiteetin kasvaessa myös levon tarve kasvaa. En voi muuta kuin soveltaa ohjelmaa parhaan kykyni mukaan elämäntilanteeseeni sopivaksi. Nähtäväksi jää, riittääkö se.

Toinen asia on kylmyys. Vuorikiipeilyrakkauteeni liittyy varmasti useitakin ristiriitoja, mutta ehdottomasti yksi suurimmista on syvä inhoni palelua kohtaan. Kylmyys on mielelleni huomattavasti kuumuutta kuormittavampaa, mikä varmasti johtuu ainakin osin siitä, että kehoni sopeutuu helpommin korkeisiin lämpötiloihin. Miten ihmeessä lämpöä rakastava ihminen tulee valinneeksi tällaisen lajin ja on listannut haavelistalleen pelottavan kylmäksi kuvattuja vuoria, kuten Denali ja Peak Lenin?

Kaikenlaista siis mielessä pyörii, mutta en epäröi. Tunnen onnellisuutta, kun tavoite on kiikarissa, ja polku näkyy selkeänä edessä. Harjoittelu on hauskaa, ja on motivoivaa huomata, kuinka nopeasti ja helposti olen sopeutunut jokapäiväiseen treenaamiseen. Jooga auttaa sekä kehoa että mieltä palautumaan, urheilun jälkeen nukun makeasti – ja syön kuin hevonen! Kylmänsietokykynikin on vuosien ja vuorien kulkiessa ohi parantunut merkittävästi ja viimeksi tällä viikolla huomasin rapsakassa pakkasessa juoksevani rappusia ilman takkia.

Tuntuu kuin lajikohtaisempaa treeniä ei olisi koskaan liikaa, ja olemmekin kiipeilyparini Heikin kanssa yrittäneet muokata myös perustreenin tekemistä muistuttamaan asioita, joita Leninillä teemme. Punttisalilla korostuvat nousukahvan käytön ja köysistössä liikkumisen mukaiset liikkeet eli vietämme runsaasti aikaa taljassa ja yläselkää vahvistavan treenin parissa.

Malminkartanon portaissa (428 askelmaa) tehtävien isojen kenkien rappuslenkkien lisäksi halusimme saada lisää nousumetrejä myös perus juoksulenkeille. Niinpä olemme ottaneet kodin läheisen lenkkireitin vieressä sijaitsevien 100 askelman rappusten juoksemisen 22 kertaa osaksi juoksulenkkejä. Taskussa kulkee kaksi noppaa, joilla pidämme lukua kierroksista, muuten pää menisi pyörälle. Aivan mahtavaa huomata, kuinka nopeasti aluksi suurelta tuntunut kierrosluku on muuttunut rutiiniksi ja jalka nousee kevyesti myös rappusten jälkeisellä kotimatkalla!
Heikki jo innoissaan suunnitteleekin painovöiden mukaan ottamista ja kierroslukujen kasvattamista. Hän on ehdottoman oikeassa, mutta haluan varmistaa, etten toista aiempien treenikausien virheitä ja päädy rikkomaan itseäni. Siksi yritän suhtautua suunnitelmiin maltillisesti ja odotan, kuinka treeniohjelmamme kehittyy.

Treenin, työn ja perheen yhdistäminen tekee arjesta kiireistä, enkä esimerkiksi ehdi kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin. Olen kuitenkin viimein tainnut oppia, ettei kaikkea aina ehdi, ja nykyään osaan jo heittäytyä sohvalle, vaikka pölypallot ilkkuvat nurkissa. Tärkeintä on tehdä asioita, joita rakastaa ja parasta on olla matkalla.

Kaksikymmentäkahdeksan viikkoa ei ole paljon.

Peak Lenin – kuva: internetin yleiset lähteet

Harjoituskauden alku lähestyy – uusia eväitä, uusia oppeja

By Janiina

On December 19, 2020

In alppikiipeily, harjoittelu, harjoittelupäiväkirja, harjoituspäiväkirja, kestävyysharjoittelu, kestävyysurheilu, kiipeily, kiipeilyblogi, kiipeilyharjoittelu, kuntosalitreeni, liikuntablogi, matkakertomus, matkapäiväkirja, naisvuorikiipeilijä, seikkailublogi, treeniohjelma, treenipäiväkirja, uuden vuoden lupaus, valmennus, valmistautuminen, vuoren huiputtaminen, vuoren huiputus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi, vuorikiipeilyyn valmistautuminen

Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.

Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.

Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.

Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!

Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.

– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.

Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.

Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa

On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.

Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:

Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.

Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.

Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!

Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.

Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.

Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.

Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.

Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä

Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.

Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!

Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)

Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.

Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!

Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Viimeinen hetki ennen tositoimia

By Janiina

On August 19, 2020

In alpit, alppikiipeily, Breithorn, Breithorn Traverse, eurooppa, huiputusreitti, kalliokiipeily, Matterhorn, Monte Cervino

21.7. – Onko lepopäivä viikonpäivä?

– Mikähän viikonpäivä tänään on?

Hetken pähkäiltyämme kiipeilyparini Heikki ja minä totesimme, että A) todennäköisempää on, että on arkipäivä B) sillä ei oikeastaan ole mitään väliä.

Tänään ainoa millä oli väliä, oli syöminen ja lepo. Istuimme aamiaisella vuoristomajan salissa; kahvi tuoksui ja lautasella edessäni köllöttävä, runsaalla juustolla täytetty focaccia kimalsi tuoreena. Olimme nukkuneet ohi kiipeilijöille aamuyöllä tarjoiltavan aamiaisen. Olisimme nukkuneet vieläkin lisää, mutta rauhallinen heräily jäi haaveeksi, kun majan kiukkuinen hoitaja takoi raivokkaasti pikkuruisen makuusoppemme oveen ja karjui:

– You have to leave! NOW!

Selvästi eilen majan henkilökunnan sovittu mahdollisuus nukkua rauhassa pitkään katsottiin päättyneeksi kello 7.30. Tokkuraisina paiskoimme nopeasti tavarat reppuihin ja könysimme alakertaan.

Majan sijainti lähellä hissiasemaa toi mukanaan etuja: vastaleivottua leipää, kinkkua, juustoa, ja ah, ihanaa, kuohkeaa maitovaahtoa cappuccinon päällä. Ja tietenkin aamiaisjälkkäriksi Tiramisua – olen ennenkin todennut, että Italia on lempipaikkani energiatankkaukselle!

Vatsanahat pinkeinä tallustelimme meidät laaksoon kuljettavalle gondoli-hissille. Lihaksissa tuntui kahden päivän tiukka kiipeilyrutistus, mutta oikeastaan tunsin oloni hämmästyttävän voimakkaaksi ja energiseksi. Ainoa huomionarvoinen asia olivat ensimmäisen kiipeilypäivän liian ohuiden sukkien aiheuttamat massiiviset rakot molemmissa kantapäissäni. Vaikka olin ne paikkaillut ennen eilistä kiipeilyä, vahinko oli jo ehtinyt tapahtua: rakot olivat revenneet ja nyt molemmat kantapääni aivan riekaleiset ja vereslihalla. Tämänkaltaiset pienet ongelmat voivat muodostua yllättävän hankaliksi ja kivuliaiksi ison suorituksen hetkellä. Niinpä yritin nyt maksimoida parantumisen desinfioivalla Sudocrem-voiteella (se on aivan ihmeellistä tavaraa – arvioisin, että se parantaa kaiken irronnutta raajaa pienemmän – vahva suositus!) ja kulkemalla koko päivän varvastossuissa, jotta haavat saisivat ilmaa.

Laaksoon saapuessamme oli aika ottaa vastaan kiipeily-brief huomenna alkavaan Matterhorn-koetukseen. Jännitysmomentti oli säätietojen lisäksi, uskoisiko Fabrizio meidän pystyvän traverseen. Se tarkoittaa, että kiipeäisimme ylös Italian puolta Lion Ridge -reittiä ja alas Sveitsin puolen Hörnli Routea.

Traverse on useammallakin tavalla haastavampi kuin edestakainen kiipeily samaa reittiä. Yksi asia on tietenkin se, että kun laskeutumisreitti on kokonaan uusi ja on se väsyneenä sekä fyysisesti että psykologisesti haastavaa. Toinen ehkä vieläkin merkityksellisempi asia on, että samaa reittiä palattaessa voi usein jättää varusteita matkalle ja kerätä ne paluumatkalla mukaan. Vuoren yli kiivettäessä tätä vaihtoehtoa ei ole, ja kaikki varusteet makuupusseineen, yöpymisvarusteineen, roskineen ja niin edelleen, on kannettava huipun kautta toiselle puolelle. Mutta silti. Olisihan se upeaa, kiivetä vuoren yli – maasta toiseen ja kokea kaksi upeaa reittiä!

Olimme onnistuneet vakuuttamaan Fabrizion:

– Olette valmiita, se nähtiin eilen ja toissapäivänä. Olette rentoja köyden kanssa ja varmoja myös hyvinkin ilmavissa paikoissa. Tekninen osaaminen riittää hyvin ja olette molemmat hyvässä kunnossa!

Pienen positiivisen palautteen synnyttämässä mielihyvässä paistattelutuokion jälkeen pyysin palautetta myös kehityskohteista. Tämä on oppaallemme selvästi haastava osuus. Ei taida olla helppoa kertoa maksaville asiakkaille, mitä he eivät osaa. Onneksi Fabrizio lienee tottunut meiltä tähän kysymykseen vuosien mittaan ja kerta toisensa jälkeen palaute tulee vähemmillä kakisteluilla. Nyt saimme palautetta liian nopeasta vauhdista:

– Kun opas kiristää tahtia, se ei tarkoita, että sinun on tarkoitus sännätä perään. Opas yleensä pyrkii pääsemään nopeasti hankalasta kohdasta, jotta voi paremmin varmistaa sinun noususi. Juoksemalla perään siis paitsi väsytät itsesi, myös vaikutat negatiivisesti omaan turvallisuuteesi.

Lisäksi saimme uusia vinkkejä siihen, kuinka voimme omalla toiminnallamme auttaa opasta ja nopeuttaa siten eteenpäin pääsemistä esimerkiksi köysityöskentelyssä. Tämä oli erityisen innostavaa, sillä minulla on suuri halu päästä asiakas–palveluntarjoaja-asetelmasta oppaan kanssa jatkuvasti lähemmäs tasaveroista tiimityöskentelyä.

Kävimme läpi vielä varustelistaa ja minimoimme kuormaa Matterhornia varten. Jokainen evään murunenkin olisi taakka seinillä ja mitään ylimääräistä ei otettaisi mukaan. Lopulta olimme valmiita.

Hotellille saapuessamme vastaanoton ikivanha mies huokaisi huojentuneena. Englantia hän ei puhunut, mutta Heikki puhuu ranskaa, ja lyhyen keskustelun jälkeen kiipeilyparini kertoi miehen olleen meistä huolissaan. Polluxilla oli tapahtunut kiipeilijän hengen vienyt onnettomuus samana päivänä, kun olimme siellä. Vanhus oli huolestuneena odottanut meitä takaisin toivoen meidän olevan turvassa.

Nyt hän katsoi meitä tuuheiden kulmakarvojensa alta iän vetisen harmaiksi haalistamilla silmillään silminnähden huojentuneena ja kertoi samaan hengenvetoon ymmärtävänsä vuorten kutsun – hän oli aikanaan (kymmeniä vuosia sitten) kiivennyt näillä vuorilla paljonkin ja käynyt Matterhornillakin monta kertaa.

– Mutta tärkeintä on mennä turvassa, hän nyökytteli, onnitteli meitä sydämellisesti huiputuksista ja nosti peukun pystyyn osoittaen sillä kohti Matterhornia.

Kyllähän se pisti taas vakavoitumaan. Toimimme aina mahdollisimman turvallisesti, mutta on toki hyväksyttävä se tosiasia, että vuorilla moni asia on hallintamme ulkopuolella.

Iltapäivä ja ilta sujuivat rauhaisasti. Pakkailimme, tankkailimme ja tuijottelimme kylän kahviloiden terasseilta nyt hiukan huolestuttavasti harmaisiin pilviin kääriytynyttä vuorta. Jännitys ja malttamattomuus tuntui hiljaisena hytinänä ihoni alla. Mutta viime syksynä oudosti läsnä ollutta pelkoa tai huolta en tuntenut. Illan pimetessä ryömin hyvissä ajoin vuoteeseen mieli tyynenä. Muutama tunti tositoimiin.

Matterhorn huiputusreissun alkua edeltävänä iltapäivänä, kun pilvet alkoivat nousta

Vuorenvalloitus 2020: saapuminen Cerviniaan

By Janiina

On July 29, 2020

In akklimatisoituminen, alpit, alppikiipeily, breithorn, Breithorn, eurooppa, harjoittelupäiväkirja, huiputusreitti, hyvä vuoristo-opas, italian normal route, kalliokiipeily, Matterhorn, Matterhorn, Monte Cervino, Pollux

Päivä 1: Saapuminen Cerviniaan

Aamuöisen herätyksen jälkeen olin tuntenut paineen nousevan sisälläni tasaisesti kuin kuplien ravistetussa samppanjapullossa. Rivakaksi mutta hallituksi suunniteltu koneenvaihto Amsterdamin kentällä oli muuttunut raivokkaaksi laukaksi halki kentän johtuen Covid-testauksista ja lomakkeiden täytöstä – sekä eksymisestä väärälle portille – kysyn vaan, että miksi samalta yhtiöltä lähtee kaksi puolityhjää konetta kymmenen minuutin välein samaan kohteeseen – vähemmästäkin menee vuorihumaltunut sekaisin? Ensimmäinen lento oli mennyt nukkuessa, mutta kun toisen lennon aikana katseeni löysi Mont Blancin huippuprofiiliin valkoisena ja juhlavana taivasta vasten, en enää saattanut levätä.

Moottoritieltä kääntyi tuttu liittymä kohti vuorten välissä piilottelevaa Valle d’Aosta -laaksoa. En koskaan aiemmin ole tuntenut vastaavaa riemua siitä, että tie on tuttu, ja sen enempää miettimättä suustani pulpahti ajatus, joka jäisi hautumaan mieleeni:

– Tänne muutetaan sitten vanhana.

Lopulta ylös jylhenevien vuorten rinteitä kiemurteleva serpentiinitie kurvasi mutkan taakse ja edessä näkyi valkoisen lumen ja jään sekä harmaan kiven sinfonia. Vääntelin käsiäni ja tunsin kuinka kyyneleet kihosivat silmiini – ilo purskahti ulos:

– Siellä se on – Matterhorn!

Siinä se todellakin oli. Huippu pilviin kääriytyneenä kuten viimeksikin, mutta massiivinen alaosa laakson perällä Breuil-Cervinia-kylän ylle kumartuneena. Kiipeilyparini Heikki ei sentään huutanut ilosta, mutta tunsin auton nytkähtävän kuin hänen jalkansa olisi hetkellisestä painanut lujemmin kaasua viedäkseen meidän nopeammin katsomaan vuorta, jonka juurella olimme kymmenen kuukautta aiemmin nieleskelleet katkeraa pettymyksen kalkkia.

Pieni rustiikkinen hotelli sijaitsi aivan Breuil-Cervinian keskustassa. Raahatessamme valtavia laukkujamme yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseemme, saatoin tuntea 2000 metrin korkeuden. Heikkikin pysähtyi toisen kerroksen kohdalla huohottamaan ja nauroi:

– Ei vahvista itseluottamusta kiipeilyn osalta, kun parikymmentä rappustakin pistää puhaltamaan.

Sivumennen sanoen: Covidin vaikutus alueella on selkeä, ja italialaiset suhtautuvat siihen vakavasti. Kaikilla on jatkuvasti maskit mukanaan: ulkona voi liikkua ilman sitä, mutta heti sisään mentäessä maskia edellytetään. Kaikkialla saatavilla on käsidesiä, osassa kauppoja käytössä on myös kumihanskat ja joissain vuorosysteemi ruuhkien välttämiseksi. Osa vuorimajoista on estänyt yöpymiset, osa vähentänyt asiakaspaikkojaan.

Kun varustakasat oli nakattu ovesta sisään, viipymättä painelimme ulos keskustasta rinteellä sijaitsevaan kahvilaan ja käänsimme terassituolit kohti vuorta. Se oli valtava, paljon suurempi kuin saatoin muistaa. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, istuimme vain henkeä pidätellen tuijottamassa iltapäivän auringossa kylpevää vuorta. Se on kaunein näkemäni vuori ja voisin tuijottaa sitä loputtomiin, mutta nyt odotin yhtä tiettyä asiaa.

Tunnin kuluttua siirryimme pykälää ylempänä rinteellä olevaan kahvilaan ja toistimme saman rituaalin: tuolit kohti vuorta ja tuijotusta.

Iltapäivä kääntyi illaksi. Viimein se tapahtui: tuulenpuuska pyyhkäisi huipun peittäneen pilviverhon syrjään.
– Se näkyy! Se näkyy!

Ulvahdin ilosta, ja Heikki yhtyi ilonpitoon. Viimeksi emme koko huiputusyrityksen aikana nähneet kertaakaan Matterhornin huippua. Koko matkan ajan se pysyi tiukasti lumi- ja sadepilvien takana. Tietämättä toistemme ajatuksista olimme molemmat sortuneet taikauskoiseen ajatukseen, että jos tällä kertaa näkisimme huipun ennen huiputukseen lähtöä, pitäisimme sitä enteenä menestykselle. Melkoinen tunnelataus kahdelta arjessa varsin käytännölliseltä ihmiseltä siis!

Ensimmäinen tehtävä oli nyt siis suoritettu, ja saatoimme tyytyväisinä painella pitsan kautta nukkumaan.

Nyt näkyy Matterhornin huippu ja epäonnen taika raukeaa!

Päivä 2: Akklimatisoituminen alkaa

Vuori-ilma kai tekee hyvää kaupungista karanneelle, ja nukuin ennätykselliset 12 tuntia! Oppaamme Fabrizion oli määrä saapua iltapäivällä tai alkuillasta kertomaan tarkemmin tulevien päivien ohjelmastamme, ja hänen tuloa odotellessamme päätimme aamiaisen jälkeen edistää akklimatisoitumista pienellä kävelyreissulla kohti ylärinteellä sijaitsevaa Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajaa (2388 m). Ainakin minulle osittain kyse oli myös testistä: viime syksynä jo pelkkä lähestymispäivän ensimmäinen vaellusosuus majalle tuntui uuvuttavalta. Muistikuvieni mukaan reitti oli – vaikkakin ylämäkeä – suhteellisen helppokulkuinen, ja olin jäänyt pohtimaan, ettei sen niin väsyttävältä pitäisi tuntua. Oliko lähestyminen todella raskas – vai oliko kyse siitä, ettemme olleet ehtineet toipua vain paria päivää aiemmin päättyneestä Elbrusin huiputuksesta vuoren villiä ja raskasta pohjoisreittiä pitkin?

Trekki laaksosta Duca degli Abruzzi -majalle meni nopeasti ja kevyesti. Alkuperäinen suunnitelma oli vain rauhassa tallustella rinnettä ylös ja noin tunnin kuluttua kääntyä takaisin. Mutta yhtäkkiä löysimmekin itsemme majan tuvasta nautiskelemassa cappuccinoa ja maailman herkullisinta kakkua kermavaahtovuorella höystettynä ( – kuinka rakastankaan tankkausta italialaiseen malliin!) Herkuttelun lomassa totesimme, että helppo pyrähdys rinnettä ylös puhui selkeää kieltä: Tavoitteemme viime kerralla oli ollut hyödyntää Kaukasuksella, Euroopan mantereen korkeimmalla vuorella hankittua akklimatisaatiota Matterhornilla. Oli turha spekuloida, olisimmeko onnistuneet myös Matterhornin huiputuksessa, mikäli olosuhteet eivät olisi olleet meitä vastaan. Mutta selvää oli, että tiukan ohjelman vuoksi meille ei jäänyt aikaa palautua ensimmäisestä kovasta puristuksesta ennen seuraavaa. Tärkeä oppi tulevaisuutta varten!

Paluumatkalla kylään ihailimme vuoren rinteen runsaita vesiputouksia, vehreyttä ja kukkaloistoa. Kiireettöminä pysähdyimme seuraamaan liitovarjolentäjiä, mäkipyöräilijöitä ja vaeltajia. Aurinko paistoi heleästi, ja vuori seisoi ylväästi laki paljaana kuin hupsua taikauskoani vahvistaakseen.

Vuorilla kurinalaisen täsmällinen ja tarkka oppaamme seuraa muualla rennon italialaista aikakäsitettä, ja empiiristen tutkimustemme mukaan esimerkiksi hänen viisi minuuttiaan saattaa olla mitä tahansa 15 minuutin ja kahden tunnin väliltä. Niinpä olimme jo illallisella hotellin viereisessä pitseriassa – voi jestas kuinka rakastankaan italialaista tankkausta, – kun haarukkani putosi helähtäen lautaselle, hypähdin pystyyn ja kapsahdin Fabrizion kaulaan (halutessasi muuten löydät hänet Facebookissa täältä). Oppaan hiuspörrö oli lyhentynyt siiliksi, mutta kasvot olivat ennallaan, paidassa oli sama tuttu reikä vasemmassa hartiassa ja paljaat varpaat pilkistivät varvastossuista kuten aina silloin, kun ne eivät ole kiipeilykengin verhotut.

Kuulumisten jälkeen kävimme läpi tulevan viikon ohjelman: seuraavana aamuna alkaisi akklimatisoitumisreissu. Ensimmäisenä päivänä nousisimme hissillä Plateau Rosa -alueelle, kiipeäisimme hiihtorinteen reunaa Breithornin juurelle ja jatkaisimme siitä halki valtavan jäätikön kohti Breithorn-vuorijonon takana sijaitsevaa Pollux- ja Castore-vuorikaksikkoa. Ensimmäinen huiputusyritys tehtäisiin aavistuksen matalammalle Polluxille (4092 m), sillä se on Castorea kiipeilyllisesti haastavampi, ja huiputusreittimme olisi Matterhornin kaltaista teknisempää kiipeilyä.

Polluxin jälkeen laskeutuisimme yöksi jäätikön alalaitaan majalle, mistä aamulla nousisimme jälleen ylös, tällä kertaa koko matkan Breithorn-vuorijonon huippuharjanteelle. Harjanteella olisi luvassa haastava kivikkokiipeilyosuus yli 4000 metrissä sekä harjannetta pitkin sekä Central Breithornin että varsinaisen päähuipun Western Breithornin huiputukset. Huiputuksien jälkeen jäisimme vielä yhdeksi yöksi Plateau Rosan majalle, jotta kehomme saisivat mahdollisimman pitkän ajan mahdollisimman korkealla, ja olisimme näin valmiita pääkoitokseen.

Olin aivan haltioissani pitkin Breithorn-harjannetta tapahtuvasta traversesta – jo yksin se olisi aivan uskomattoman jännittävä kokemus! Mutta se mitä Fabrizio kertoi seuraavaksi, miltei vei yöunet: pyrkisimme kiipeämään myös Matterhornin traversena eli lähtisimme Italian puolelta Lion Ridge -reittiä kohti huippua ja onnistuessamme laskeutuisimme Sveitsin puolelle Hörnli Ridge -reittiä! Vuoren yli kiipeämisessä on aina omat kommervenkkinsä. Upeaa on nähdä kaksi eri reittiä ja vuori molemmilta puolilta. Mutta samaan aikaan se on raskas tapa kiivetä – eikä vähiten siksi, että kaikki tarvittava on kannettava mukana koko ajan. Mitään ei voi jättää ylämajalle tai rinteelle huippurutistuksen ajaksi. Lisäksi meillä olisi tiukka aikaikkuna, jonka puitteissa huipulle olisi ehdittävä, tai traverse ei onnistuisi.

Naureskelimme jännittyneinä Fabriziolle, että kostoksi viime kerrasta hän päätti valita entistäkin vaikeamman tehtävän. Oppaan ruskeat silmät välähtivät, hän nauroi makeasti, mutta katsoi sitten meitä vuorotellen ja sanoi:

– You deserve this. You are ready for Matterhorn, and Matterhorn is ready for you. Now go pack your things and get lots of sleep. Tomorrow we leave at 7 o’clock!

Monte Cervino eli Matterhorn Italian puolelta

Matterhorn, Breithorn ja Pollux – täältä tullaan!

By Janiina

On July 16, 2020

In alpit, Breithorn, Matterhorn, Pollux

Kauan odotettu vuorille lähtö pääsi salakavalasti yllättämään, vaikka kaksi viikkoa kauniissa ja villiluontoisessa Islannissa oli loistava intro vuoriseikkailulle. Jylhät jäätikkömaisemat ja vuoristoinen taivaanranta ohjasivat ajatukset Matterhornin rinteille.

Minä aamuyön tunteina runsaslumisella Matterhornin seinämällä (2019)

Kuitenkin kotiin palatessa tuntui pienoiselta shokilta, että lennot Italiaan lähtisivät niin pian. Innostuksen vaahtopäiden joukossa lainehtii aimo annos epävarmuutta. Kevään treenaus on tarkoituksella otettu lempeämmin ja hiukan kevyemmin kuin viime vuonna. Tähän asti on tuntunut hyvältä ajatukselta ottaa iisimmin välillä, sillä ensi vuoden päätavoite Denali tulee vaatimaan tiukempaa harjoittelua. Mutta nyt tunnen jännitteen kiertyvän vatsanpohjassani kuin nyrkkiin kiristyvä käsi. Keho ei tunnu samalla tavalla suoritukseen virittyneeltä kuin viimeksi. Mitä ihmettä? Me epäonnistuimme viime vuonna Matterhornilla – miten minä juuri nyt päätin chillata treenin suhteen?!

Rauhoittelin itseäni, että eihän tässä nyt ihan sohvalla makoilten olla kevättä ja kesää vietetty. Satojen kilometrien pyöräreissut ovat olleet kestävyysharjoittelun ydin, punttisalin, juoksun ja kiipeilyn täydentäessä kokonaisuutta. Kehoa on huollettu joogalla.

Ja oli miten oli, nyt on myöhäistä miettiä, olisiko pitänyt tehdä toisin. Saan vastaukset kysymyksiini tuota pikaa, sillä lähdön hetki on käsillä.

Lennämme Milanoon aikaisin perjantaiaamuna ja sieltä ajamme suoraan Cerviniaan. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin vuoret ilmestyvät taivaanrantaan. Kuva moottoritiestä erkanevasta, kapenevasta tiestä ja sen takana nousevasta vuorijonosta on jo nyt mielessäni kirkkaana kuin olisin kulkenut siitä eilen. Parin viime vuoden aikana olemme useamman kerran kiivenneet Pohjois-Italiassa ja Dolomiitella, ja huomaan minulle kehittyneen vahvan kiintymyksen tuota seutua kohtaan. Lauantaina sitten tapaamme oppaamme Fabrizion briefin merkeissä. Onpas ihanaa nähdä hänet pitkästä aikaa!

Kiipeilyohjelma on aika tiukka: sunnuntaina aloitamme ylittämällä jäätikön kohti 3400 metrissä sijaitsevaa Guide di Ayas Refuge -majaa, jossa yöpymisen jälkeen pyrimme Breithornin läntiselle huipulle 4164 metrin korkeuteen. Huiputuspyrkimyksen jälkeen jäämme majalle yöksi, ja seuraavana päivänä vuorossa on upea Pollux (4092 m).

Breithornin jäätikkö.
*kuva:* Guy Robert May

Akklimatisaatioaika on lyhyt, ja Fabrizio varoitteli etukäteen, että päivistä voi tulla pitkiä ja raskaita. Hän korosti viestissään: “En todella halua, että tiimi on väsynyt ennen Matterhornin aloitusta.” Niinpä Polluxin jälkeen palaamme yhdeksi yöksi Cerviniaan lepäämään.

Keskiviikkona 22.7. alkaa Matterhorn-huiputus, ja teemme koko lähestymisen laaksosta Refuge Jean-Antoine Carrel -majalle, joka sijaitsee 3830 metrin korkeudessa Matterhornin lounaisharjanteella. Viime vuoden kokemuksesta viisastuneina alkuperäinen ajatus oli tällä kertaa yöpyä edellinen yö matkalla olevalla toisella majalla. Yöpyminen olisi auttanut akklimatisaation kanssa ja lyhentänyt lähestymistä. Mutta Covid-tilanteesta johtuen kyseinen maja ei ota yöpyjiä vastaan. Näin ollen teemme taas tuon pitkän ja vaativan lähestymisen viime vuoden malliin.

Matterhorn, Lion Ridge -reitti vasemmalla,
kuvan lähde: internetin yleiset lähteet

Muutaman tunnin unet Carrel-majalla, ja aamuyön tunteina alkaa toinen yrityksemme Matterhornin huiputtamiseksi. Säätä on vielä liian aikaista aavistella ja Matterhorn on kuuluisa nopeista säätilamuutoksista. Mutta olosuhteet vuorella ovat tällä hetkellä hyvät, aivan toista luokkaa kuin viime vuonna, jolloin jo lähtiessämme tiesimme, että huiputus olisi epätodennäköinen huonosta säästä ja valtavasta lumimäärästä sekä lumen ja jään epävakaudesta johtuen. Toki nytkin on ohjelmaan varattu myös varapäivä, mikäli ensimmäisenä päivänä huiputus ei onnistu.

Viimeisenä laskeutuvan näkymä Matterhornin rinteelle, alapuolellani näkyvät Heikki ja Carlo sekä edempänä Enrico asiakkaansa kanssa

Tätä kirjoittaessanikin elän jo mielessäni edessä olevaa seikkailua niin voimallisesti, että tunnen sydämen iskujen tihentyvän ja veren kohisevan suonissa kuin koski. Mieleeni nousee elävästi, kuinka viime syksynä seisoimme lyötyinä Cerviniassa hissiasemalla. Vilkaisin vielä kerran olkani yli yhtä maailman kauneimmista vuorista – mutta se piti huippunsa piilossa saman harmaan pilvimassan takana, missä se oli piilotellut koko epäonnisen huiputusyrityksemme ajan. Olin väsynyt, murtuneita kylkiluitani koski ja hengittäminen teki kipeää. Mutta kaikkein kipeimmin vihloi pettymys. Nielaisin ja yritin piilottaa harmini hymyn taakse halatessani Fabriziota hyvästiksi:

– Ensi vuonna uudestaan. Ja silloin onnistumme.

Nyt on ensi vuosi. Nyt onnistutaan. Mennäänkö?

p.s. Haluatko tietää, mitä viime vuonna tapahtui? Se tarina on täällä: Matterhornin huiputus alkaa – lähestymispäivä lumim yräkässä