Tag: Lion Ridge

Kolme viikkoa Matterhornille lähtöön – Vuorenvalloitus 2020 lähestyy

“99 % varmuudella pääsemme kiipeämään Matterhornille heinäkuun lopulla (– miten asioiden varmistaminen voikin olla täällä Italiassa näin hankalaa?!)”

Fabrizio-oppaamme viesti sai minut pomppaamaan ylös ja innostuksissani tepastelemaan ympyrää, kunnes muistin taas, etteivät aikuiset kai tee niin.

Italian rajat avautuivat kesäkuun alussa, mutta edelleen olemme lähes henkeä pidätellen seuranneet covid-tilanteen kehitystä. Alppien ja Cervinia-alueen kiipeilyaktiviteetit ovat jo asteittain käynnistyneet ankarien turvallisuusmääräyksien puitteissa. Kiipeilyreittiimme tulee muutoksia, sillä osa vuorimajoista ei vielä ota vastaan yöpyjiä. Onneksi varauksemme Matterhornin Lion Ridge -reitin Carrel Hut -majalle on ollut listan kärkipäässä, sillä kiipeilyreiteille pääsee vain rajoitettu määrä kiipeilijöitä. Matkustus edellyttää turvallisuustoimenpiteitä ja näillä näkymin karanteenia palatessa. Kaikkeen tähän varustaudumme ja suhtaudumme vakavasti.

Carrel Hutin näkymä kiipeilyreitille 2019, täällä ei pitänyt olla ollenkaan lunta.

Kaksi vuotta olen valmistautunut tähän. Viime vuoden 3977 metriin päättynyt ensimmäinen huiputusyritys tuotti tulokseksi kaksi murtunutta kylkiluuta, tulehtuneen jalkaterän – ja entistä suuremman palon päästä huipulle. Epävarmuudesta huolimatta Matterhorn-vahvistusta odotellessa treenikausi onkin nyt jatkunut mahdollisimman täysipainoisena, tosin aiempaa lempeämmällä otteella, viime vuoden loukkaantumisista ja rasitusvammoista oppineena.

Olen keskittynyt nimenomaan kestävyyteen lihasmassan kasvattamisen sijaan, ja nyt punttisali on jäänyt hiukan vähemmälle. Sen sijaan monet kevään ja kesän viikonlopuista ovatkin kuluneet maantien laidassa pitkillä pyöräreissuilla, jotka ovat suuntautuneet muun muassa Espoosta Porvooseen, Turkuun, Lappeenrantaan ja Hankoon.

Kehoa on palauteltu joogan avulla, mikä on ollut loistavaa liikkuvuuden näkökulmasta sekä myös erinomaista kuntoutusta vanhoille vammoille.

Uutta ulottuvuutta on tullut harjoitteluun itsenäisestä lead-kiipeilystä ulkona. Olemme toki liidanneet ennenkin, mutta tähän asti ulkona mukana on aina ollut opas, ja itsenäinen liidausharjoittelu on tehty sisällä.

Liidaus on yksinkertaisesti kuvattuna kiipeilytekniikka, jossa kiipeilijä kuljettaa itse köyttä mukanaan ja edetessään kiinnittää sen ankkureihin rakentaen näin itselleen varmistuksen. Liidauksen perusmenetelmiä on tullut mukaan kiipeämiseemme vuosien mittaan luonnostaan vuorireissuilla Fabrizion kanssa.

Olen ennenkin intoillut, kuinka kivaa on työskennellä vakio-oppaamme kanssa: hän tuntee taitoni ja rajani sekä on aina innokas opettamaan! Kiipeilyparini Heikki ja minä olemme esittäneet hänelle toiveen “valmentajamaisesta lähestymistavasta” ja hän on todella vastannut huutoon: joka kerta hän johdattelee meidät reiteille, jotka ovat osaamisemme ylärajoilla ja väsymättä puskee meitä oppimaan lisää.

Ensikokemukset liidauksesta olen saanut Alpeilla ja Italian Dolomiiteilla. Tähän asti kuitenkin useimmat kiipeämistämme vuorista ovat olleet lähinnä korkean ilmanalan vaelluskiipeämistä, ja tekniset osuudet ovat olleet helpohkoja. Sitten tavoiteltavien huippujen listalle liittyivät Matterhorn ja Mount Kenyan Batian-niminen huippu. Enemmän teknistä kiipeilyosaamista edellyttävien Matterhorn ja Mount Kenya -tavoitteiden myötä Heikki ja minä päätimme, että oli aika alkaa lähestyä liidausharjoittelua systemaattisemmin.

Viime vuonna kävimme sisäkiipeilyn liidauskurssin Salmisaaren kiipeilykeskuksessa ja aloitimme harjoittelun sisäseinillä. Tänä keväänä kiipeilykeskusten ollessa kiinni, aurinko vei katseemme vaneriseinistä ulkokallioille. Toimeliaita kun olemme, vain muutama päivä ajatuksen heräämisestä olimme Vuoristoretket.fi:n Tiinan kanssa Käärmekalliolla treenaamassa erilaisia ulkoliidauksen taitoja kuten erilaisten ankkureiden (eli siis köyden kiinnitystapojen) rakentamista. Heti seuraavana päivänä olimme kallioilla kahdestaan vahvistamassa taitoja.

Kaikenlaista muutakin on ehditty kokeilla. Tuulitunnelilentämisen toinen oppituntini päättyi siihen, että putosin yli 3 metrin korkeudesta tunnelin pohjalle. Ihan luonnonlahjakkuus en siis ole 🙂

Nyt aletaan olla taas siinä hytisyttävässä vaiheessa, jossa voi vain todeta, että työ on tehty. Lähtöön on aikaa reilu kolme viikkoa, joista kaksi vietän perheen kanssa Islannissa lomaillen. Eli suurempia treenirutistuksia ei enää ole luvassa. Vatsanpohjassa kutittelee hiukan normaalia enemmän, sillä tämä treenikausi on aiemmista poikkeava. Riittääkö kunto, se nähdään muutaman viikon päästä. Pää ja sydän eivät voisi olla valmiimpia!

Viluinen mutta onnellinen Carrel Hutilla 2019: “Jotkut poloiset istuvat nyt rannalla juoden sateenvarjodrinkkejä!”

Matterhorn – huippupäivä

Löydätkö minut kuvasta?

Kuin olisin ummistanut silmäni vain hetkeksi – yhtäkkiä kello oli neljä aamulla. Herätyskellon hätistämänä kömmin ylös karheiden vilttien joukosta. Pimeässä huoneessa oli yhä niin kylmä, että hengitys höyrysi otsalampun valossa. Tällaisina hetkinä kannattaa vain nousta nopeasti ja ryhtyä puuhaamaan, sillä kuin laastarin nyppäisy‚ se kirpaisee hetken mutta asettuu paljon nopeammin kuin hidas, venyttelevä siirtymä makuupussin lämmöstä kalsalle puulattialle.

Tovin kuluttua aavistuksen rähjäinen joukkueemme istui aamiaisella jännittyneissä tunnelmissa. Nyt ulkona oli viimein tyyntä, mutta lunta oli satanut miltei koko yön, ja oppaat olivat sen määrästä silminnähden huolissaan.

Italialaisen keittiön ihmeet eivät ulotu aamupalaan kylmällä vuoristomajalla, ja päivään valmistauduttiin kohmeisten sämpylöiden voimin. Ja mikä siinä muuten on, että keski- ja eteläeurooppalaiset vuorikiipeilijät haluavat syödä aina kasan sokeria aamiaisleipänsä päällä? Lähes identtinen huippupäivän aamupala on toistunut jokaisella Eurooppaan suuntautuneella kiipeilyreissullani. Joka kerta, kun valitsen kivikovan leipäni päällystän kahdesta tarjolla olevasta vaihtoehdosta, Nutellasta ja hillosta, lupaan itselleni, että ensi kerralla kannan mukanani palan sulatejuustoa.
Mutta eipä repussani ollut tälläkään kertaa sulatejuustoa, ja nyt energiatankkaus oli nautintoa tärkeämpää, joten kasasin sämpyläni päälle hampaissa ratisevan kylmää ja sokerista mustikkahilloa.

Freddie, Heikki ja minä vilkuilimme lian tummentamista ikkunoista aamuyön pimeyteen niin usein, että lopulta Fabrizio katkaisi hiljaisuuden toteamalla, että lunta oli todella paljon, eivätkä oppaat ole varmoja, kannattaisiko meidän lähteä huiputusyritykseen:
– Mutta mennään katsomaan, miltä alku näyttää.

Lähdössä huippupäivään pilkkopimeässä

Puolen tunnin kuluttua seisoimme ulkona tyhjyyden päällä roikkuvalla metalliverkkoterassilla, ja otsalamppujemme valokeilat pyyhkivät ympärillemme kietoutunutta pimeyttä. Minua väsytti yllättävän paljon, ehkä eilinen extra-painava reppu ja raskas nousu olivat vieneet enemmän voimia kuin olin osannut odottaa – vai Elbrusko edelleen lihaksissa kummitteli? Äkkiä ylitseni pyyhkäisi voimakas ikävä lasten luokse. Aina huiputukseen lähtö on jännittävää, mutta aiemmin en ollut tuntenut tällaista huolta ja ehkä jopa lievää haluttomuutta. Olinko peloissani?
Enricon lähtöpuhe ei keventänyt tunnelmaa:
– Vaikka onnistuisimmekin, lumi hidastaa meitä. Se tarkoittaa, että edessä on ainakin 12 tuntia teknistä kiipeämistä ilman taukoja. Meidän on liikuttava niin nopeasti kuin pystymme, sillä kello ja sää ovat meitä vastaan.

Komensin jalkani liikkeelle ja astelin Fabrizion perässä terassin reunaa mökin taakse, mistä ensimmäinen nousu alkoi. Oli ihanaa olla tutun ja luotettavan Fabrizion köydessä, kun edessä oli tähän astisen elämäni jännittävin nousu. Pystysuora seinä edessämme katosi loputtoman näköisenä ylös pimeään yöhön. Kaikkialla kallion pinnalla oli pakkasen ja tuulen vuoren kylkeen puhaltama sininen huurre. Katsoin taakseni. Pimeää, ei yhtään tähteä.
Kun ojensin käteni ja kosketin jäistä kiveä, äkkiä tiesin taas, missä ja kuka olin. Pieni kiipeilyhansikkaan hipaisu kiinnitti minut takaisin tämän planeetan pintaan, ankkuroi edessäni olevaan kiveen, ja sydämeni poukkoilu asettui. Se muuttui keskittymiseksi. Olipa millainen tahansa pimeys ympärillä ja pakotus lihaksissa, huurteeseen käärittynäkin kivi tuntui turvalliselta.

Heti ensimmäinen nousu otti luulot pois. Seinä oli jyrkkä, ei teknisesti ollenkaan minulle mahdoton. Mutta kiven päälle oli kasautunut paksu kerros pöllyävää, liukasta lunta. Paljaissa kohdissa edellisen päivän loskaantunut nuoska ja vesi olivat jäätyneet kallion pintaan ohueksi jääkalvoksi, joka kuoriutui irti eikä sallinut pitävää otetta. Jokainen käden- ja jalansija oli tutkittava tarkkaan ja tuplavarmistettava.

Toisella köydenmitalla, puolenvälin vaiheilla lipesin juuri ennen kuin ylhäällä kivisen lipan päällä ilman näköyhteyttä minua varmistava Fabrizio ehti kiristää köyden. Putosin muutaman metrin alaspäin ja jysähdin kylki edellä seinässä olevaan ulkonemaan. Silmissä vilisivät tähdet, ja keuhkoni tyhjenivät iskun voimasta. Olisin ehkä parkaissut, mutta ääntä ei kuulunut. Retkahdin köyteen, ja refleksiomaisesti yritin haroa seinästä kiinni. Ylhäältä kuului Fabrizion huuto, kun hän tunsi painoni reuhtaisun köydessä:
– Are you ok?

Yritin vastata, mutta en saanut ääntä puristettua survotuista keuhkoistani. Mitään ei kulkenut sisään tai ulos. Hetken haukoin ilmaa kuin kala kuivalla maalla ja sain sitten kähistyä:
– Just a second.

Nojasin muutaman hetken ajaksi otsani vasten seinää ja yritin hengittää. Tovin kuluttua pystyin taas liikkumaan. Vauhtini kuitenkin hidastui, sillä aina osuessaan kallioon tai köyteen kylki kipunoi ärhäkästi. Lisäksi oikean käden ojennus suoraksi oli erittäin epämukavaa, ja hengästyessäni minun oli pakko pysähtyä: oli kuin keuhkoni olisivat toimineet vain puoliteholla eivätkä vain suostuneet ottamaan vastaan tarpeeksi ilmaa.
Fabrizion kyselyyn vastasin hymyillen lyhyesti “I’m ok.” ja jatkoin matkaa. Oppaat olivat jo muutenkin takaisinkääntymisvalmiudessa, joten en halunnut aiheuttaa lisää syitä perääntyä. Olin hitaampi, mutta pystyin etenemään.

Seuraavan puolentoista tunnin aikana kukaan ei puhunut mitään lukuunottamatta oppaiden ja kiipeilijöiden lyhyitä haukahtavia ohjeistuksia ja merkkejä toisilleen. Jokainen köydenmitta oli haastava; seinät jyrkkiä, kiinteät köydet jäässä, ja irtolumi pöllysi. Suojaton seinä oli altis jatkuvasti ympärillämme tanssivalle tuulelle, ja viima jäädytti sormet toimimaan entistäkin kankeammin. Aina Fabrizion kiivetessä edellä ylös varmistusta tekemään, työnsin käden salaa takin alle ja vedin rintaliivin rintakehän ympäri kulkevaa kuminauhaa hetkeksi irti iholta. Kuminauhan paine tuntui musertavalta kylkeä vasten.

Minä reittimme upeimmassa – ja ehkäpä myös jännittävimmässä – kohdassa

Oppaat työskentelivät keskittyneestä. Yhtään vaakassuuntaistakaan siirtymää ei tehty ilman tuplavarmistettuja kiinnityksiä seinään. Fabrizio kertoi hiljaisella äänellä:
– Viikko sitten kiipeilijä putosi tältä seinältä ja kuoli, koska ei ollut varmistanut itseään kunnolla. Hän oli luultavasti niin väsynyt, että unohti tai ei jaksanut. Pystysuorien seinien keskellä alkavat vaakasuuntaiset siirtymät helposti tuntua valheellisen turvallisilta, vaikka edelleen olemme yhtä korkealla ja yhtä suojattomia. Keskittyminen ei saa herpaantua hetkeksikään. Myöskään kiinteisiin köysiin ei saa luottaa, aina pitää olla kunnon varmistus.

Kylmin hetki oli juuri auringon kurkistaessa horisontin takaa. Varpaani olivat kevyiden, lämpöisempiin olosuhteisiin tarkoitettujen kenkien sisällä lähes tunnottomat kylmästä, ja kipristelin niitä jatkuvasti pitääkseni veren kiertämässä. Olin joutunut vaihtamaan kiipeilyhansikkaat paksuihin rukkasiin, jotka olivat hankala yhdistelmä jäisten köysien kanssa, ja paksuista kintaista huolimatta sormeni eivät suostuneet lämpenemään.

Nouseva aurinko maalasi italialaisen vuoristomaiseman pastellisävyihin, ja näky oli niin kaunis, että jäinen helmi kilahti tunteikkaan kiipeilijän poskelle.
3977 metrin korkeudessa pysähdyimme, oppaat kokoontuivat yhteen, ja ensimmäistä kertaa liikkeelle lähdön jälkeen pääsimme Heikin kanssa riittävän lähekkäin vaihtaaksemme ajatuksia. Matterhornin huippu yläpuolellamme pysyi sitkeästi piilossa pilviverhon takana, mutta maisema oli sanoinkuvaamattoman kaunis, ja tiesin jälleen kerran, miksi tätä hullua lajia rakastan. Juurikaan puhumatta kyyhötimme Heikin kanssa rinnakkain pienellä tasanteella tallentamassa hetkeä sydämiimme, kun oppaat pontevan keskustelun jälkeen kääntyvät ympäri. Fabrizio laskeutui luoksemme ja puhui hiljaisella, päättäväisellä äänellä:
– On liian vaarallista jatkaa. Lunta on liikaa, ja huipulla tuulee kovaa. Tämä tuore puuterilumi ja pettävä ohut jää ovat todella liukkaita ja kuten olette huomanneet, edes jäärauta ei tunnu löytävän kunnon otetta. Olemme myös liikkuneet liian hitaasti. Olen pahoillani, mutta meidän on palattava.

Seuraavan harjanteen edessä

Pettymys iski lujasti. Näin omien tunteideni heijastuvan Heikin kasvoilla, ja nyt vasta ymmärsin, kuinka paljon olin tätä halunnut. Muutamaan sekuntiin kukaan ei sanonut mitään. Sitten kuin yhdestä suusta totesimme:
– You are the boss, Fabrizio.

Aamuvarhainen taivas kukki ympärillämme sopimattoman heleissä väreissä suhteessa siihen, että olimme juuri saaneet huonoja uutisia. Näkyvyys oli parantunut huomattavasti eilisestä. Nyt maisema oli kirkas melkein huipulle asti, vain pari kolme sataa viimeistä Matterhornin vertikaalimetriä piilotteli aamuauringon pinkiksi sävyttämän valkoisen pilvimassan sisällä. Ensisilmäyksellä se näytti suorastaan kutsuvalta hattaralta, mutta kun sitä katseli hetken aikaa, huomasi, että pilvet pyörteilivät kiivaasti, ja osa huipun valkoisesta hupusta oli tuulten huipulta pöllyttämää lunta. Olosuhteet siellä olivat kaukana ruusuisesta.

Takaisin kääntymisen hetki oli ainoa kerta nousun aikana,
jolloin olimme niin lähekkäin, että pääsimme samaan kuvaan

Saatoin tuskin kuvitella huipun tilannetta, sillä täällä viitisensataa vertikaalimetriä alempanakin oli hyytävän kylmä, ja tuuli iski navakasti vuoren suojattomalle rinteelle, jolla seisoimme. Vaikka käsissäni oli paksuimmat kintaani, sormeni olivat kuin jääpuikot. Varpaita kirveli ja nipisteli kevyiden kesäkiipeilyyn tarkoitettujen La Sportivan Trango Cube X -kenkien sisällä. Myös oppaat olivat kylmissään, ja Carlon kädet olivat niin kylmettyneet, että mies myöhemmin tunnusti niihin sattuvan niin, että häntä melkein itketti. Olosuhteet olivat selättäneet meidät.

Aamu koittaa Matterhornilla

Laskeutuminen takaisin mökille tuntui vielä hankalammalta kuin nousu, sillä köysilaskeuduttaessa keskivartalolla tehdään yllättävän paljon töitä, ja vatsalihasten jännittäminen sai silmäni kyyneltymään (tällä kertaa ei liikutuksesta).
Pidimme kunnon tauon kylmällä Rifugio Carrel -majalla, jolla olimme yöpyneet. Tunnin levon ja tankkauksen jälkeen kokosimme loputkin varusteet mukaamme ja lähdimme pitkälle laskeutumiselle alas rinnettä.

Paluumatkalla köysistöt kulkivat omaa tahtiaan, ja huomasin minun ja Fabrizion jäävän viimeiseksi. Olin auttamattoman hidas. Hengästyessäni tuntui kuin en saisi ilmaa keuhkoihini, joten aina raskaissa kohdissa jouduin pysähtelemään hengitystä tasaamaan. Onnistuin taittamaan aluspaitani helman kaksinkerroin ja sujauttamaan sen pehmusteeksi rintaliivin kuminauhan alle. Se helpotti hiukan liivin puristusta.

Täälläkin yön aikana satanut lumi oli peittänyt reitin ja jäädyttänyt edellisen päivän loskan. Seinämät olivat pettäviä, ja liukastelin normaalia enemmän. Jos se itseäni turhauttikin, Fabrizio ei osoittanut millään tavalla tuskastusta ja harmistusta. Pari kertaa huomasin hänen katsovan minua tutkivasti, kun haukoin henkeä yrittäessäni saada ilmaa.

Laskeutumassa

Tuntikausien laskeutumisen jälkeen saavuimme Rifugio Duca degli Abruzzi -majalle 2802 metrin korkeuteen. Oli kuin olisimme astuneet toiseen todellisuuteen. Mistä nämä ihmiset ilmestyivät? Majalla oli selvästi käynnissä päivän ruuhkapiikki: kymmenittäin alueella vaeltavia eränkävijöitä, muutama sporttinen turisti ja pari huippua kohti suuntaavaa kiipeilijäryhmää liikuskeli majan ympärillä. Istahdin ulkoterassin pöytään ja nautinnollisesti maistoin majan emännän suurella taidolla valmistamaa cappuccinoa. Vaikka tälläkin korkeudella oli viileää, vihdoin sormien ja varpaiden syväjää alkoi väistyä. Viimeinen puoli vuorokautta alkoi tuntua oudon etäiseltä ja siirtymä tähän ulottuvuuteen hupaisalta: vain hetki sitten olin erämaan armoilla, ja nyt istuin täällä maiskuttelemassa juustokakkua ja ihailemassa maitovaahdon päälle muotoiltua kahvisydäntä!

Enää viimeinen rivakka vaellus gondolihissille, laskeutuminen laaksoon, ja seisoimme taas hissiaseman parkkipaikalla vuokra-automme vieressä, puolitoista vuorokautta lähdön jälkeen. Fabrizio edelleen manaili sääolosuhteita, mutta kukaan ei ollut kovin harmissaan. Olimme yrittäneet tosissamme, vaikka tiesimme todennäköisyyksien olevan meitä vastaan. Viimeinen sana kuuluu aina vuorelle, ja kun aidosti kokee tehneensä parhaansa, on vaikea tuntea katkeruutta.

Jonon viimeisen näkökulma

Haikeus pisteli sydämessäni, mutta samalla olin iloinen, että saisin palata tänne uuteen yritykseen! Kiipeilyreittimme oli huikean jännittävä, ja olisi upeaa palata kokeilemaan, kuinka pärjäisimme noilla kivisillä seinillä toisenlaisissa olosuhteissa. Huiputuksen saamatta jääminen toki tuntui kirvelynä, joka aikojen kuluessa muuttuisi hiljalleen kaipuun jomotukseksi.
Yhtä asiaa olisin kuitenkin kovin toivonut. Mutta edes silloin kun viimeisen kerran käännyin auton takaikkunasta katsomaan kuinka Matterhorn hävisi kapean vuoristotien mutkan taakse, ei vuori paljastanut lakeaan katseelleni. Se, ettei vuori kertaakaan täällä ollessamme näyttäytynyt meille kokonaisuudessaan, tuntui pisteeltä EI:n iin päällä.

Vielä pari päivää saimme lepuuttaa ruhjeisia ja reissussa rähjääntyneitä olemuksiamme Italian syksyn viileydessä ennen kotiin paluuta. Pitkät tunnit leijuivat ohi kuin höyhenet, ja kulutimme ne istuen katukahviloissa, haaveilen tulevista seikkailuista. Kun sitten lentokoneen pyörät osuivat Helsinki-Vantaan kentän pintaan, saatoin tuskin uskoa, että vain kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun innokkaana lähdimme kohti Venäjää. Mitä olinkaan saanut kokea, näitä muistoja sulatellessa menisi hyvä tovi!
Kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-seikkailu oli nyt ohi. Tähän onttouden tunteeseen olisi vain yksi lääke – aavistatkin varmaan, mikä se on?

Heikki paluumatkan traversella, missä taivas ja maa kohtaavat

Janiina Kauppinen Matterhornilla

Matterhornin huiputus alkaa – lähestymispäivä lumimyräkässä

Matterhorn on kunnioitusta herättävä vuori. Sen jyrkkäseinäinen huippupyramidi kuuluu maailman kuuluisimpiin vuoriprofiileihin, ja olen sitä haaveillen katsellut jo vuosien ajan. Ei siis ihme, että vuorelle lähtöä edeltävänä yönä väsymyksestä huolimatta makasin kello 04 hereillä miettien jäärautojen säätämistä kevyempiin kiipeilykenkiini sopiviksi. Minua jännitti niin, etten tiennyt, miten olisin Nukkumatin takinliepeestä saanut kiinni, vaikka tiesin, että kaikki uni ja lepo olisi nyt tarpeen.

Netistä napattu kuva, jossa Lion Ridge -reittimme näkyy vasemmassa reunassa

Edessä olisi pitkä päivä: Aamulla aikaisin ajaisimme Breuil-Cervinian vuoristokylään, sieltä nousisimme gondolihissillä noin 2000 metrin korkeuteen, mistä alkaisi lähestymisvaellus: ensin noin 2,5 tuntia vuoristotietä Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajalle (2802 m), sitten tiukkaa kivikkonousua yli harjanteiden Carrel Crossiin (2920 m), yhä jyrkkenevää ja haastavammaksi muuttuvaa kiviseinämää uljaalle Testa de Leone (Leijonanpää) -harjanteelle, edelleen Colle del Leone -satulaan (Lion’s Col, 3581 m) ja viimeiset 250 vertikaalimetriä kalliokiipeilyä Rifugio Carrel -nimiselle kylmälle majalle (3830 m), jossa yöpyisimme ennen huiputusta.

Reitin vaativuuden ja raskauden hahmottaminen oli haastavaa. Yleensä reissuillamme on suurin osa kiipeilystä ollut vaellusta ja teknisempi osuus kattanut pieniä osia matkasta. Nyt pääosa olisi haastavampaa maastoa ja teknisempää suoritusta. Aiemmat teknisemmät kiipeilyt oli yleensä tehty vain muutama myslipatukka taskussa, ja nyt kiikkuisimme seinällä selässämme koko reissun varustus.
Tiesin, että Italian puolen Lion Ridge -reitti olisi Sveitsin Hörnli Route -perusreittiä haastavampi, mutta luotin Fabrizion arvostelukykyyn. Hän oli vakuuttanut, että pärjäisimme sekä taitojen että kunnon puolesta. Silti makasin nyt sängyssä selaten mielessäni varustepinoa, joka tuntui holtittoman painavalta. Mitään ylimääräistä ei ollut – ei edes erillisiä huiputussukkia – sillä Fabrizio oli muistuttanut, että tarvitsisimme mukaan 3 litraa vettä, ja jokainen kantaisi tietysti osan ryhmän eväistä. Kuorma oli minimoitava.

Loppuvat ne pitkätkin yöt, ja muutamaa tuntia myöhemmin ajoimme vuokra-autolla halki sateisen vuoristomaiseman jännittyneissä tunnelmissa ja manasimme eteen syntynyttä rekkajonoa, joka pakotti meidät matelemaan. Hissiaseman parkkipaikalla oppaamme jo odottelivat pisaroivassa harmaassa aamussa rennosti hyörien; tuttu pörröpäinen Fabrizio vierellään pitkä, hoikka, lämminhymyinen Carlo, jonka ystävälliset silmät tuikkivat silmälasien takaa.

Jännittynyt ryhmä valmiina astumaan vesisateeseen ja aloittamaan lähestymisen: vasemmalta oikealle Heikki, minä, Fabrizio, Enrico, Freddie ja Carlo

Olimme rekkajonon vuoksi myöhästyneet aiemmasta gondolihissistä, ja edessä oli pitkä päivä. Pidemmittä puheitta Fabrizio ojensi meille molemmille kaksi 1,5 litran vesipulloa ja pussillisen ruokaa.
Voi hitto. Olin luullut oman kolmen litrani riittävän, mutta ilmeisesti myös ruoanlaittovesi tarvittiin mukaan. Yhteensä lisävesi ja ruokapussi melkein kaksinkertaistivat reppuni painon, ja edessä oli pitkä kivikkovaellus ja pidempi seinäkiipeilyosuus kuin mitä olin koskaan aiemmin tehnyt, ainakaan yli 3500-metrissä, varusteet selässä. Yritin salata valkoiseksi valahtaneen nenänpääni ja runnoin lisälastin laukkuuni. Kyllä minä tästä selviäisin!

Hissimatka kesti vain muutaman minuutin ja sen aikana tihku yltyi kunnon vesisateeksi, joka ylemmäs tultaessa muuttui loskaryöpyksi. Hissiasemalla pukiessamme kuorivaatteita, kulman takaa ilmestyi kaksi sadeasuista hahmoa: nuori brittimies Freddie ja hänen oppaansa Enrico, joka riemastuneena tervehti Fabriziota ja Carloa. Kolme opasta oli kaveruksia keskenään ja niin kaksi tiimiä lyöttäytyi muitta mutkitta yksiin.

Kaksi ja puoli tuntia rämmimme vesisateessa sumun keskellä. Muutaman kerran tuuli puhalsi pilvimassaa sivuun sen verran, että saatoin nähdä vilauksen karun kauniista vuorimaisemasta. Mutta vaikka joka solullani tunsin Matterhornin seinämän lähellämme pilvien takana, ei se suostunut näyttäytymään kokonaisuudessaan. Sen sijaan kivikkoisilla harjanteilla vuoripuroja ylittäessämme vuorivuohien ryhmä saapui pällistelemään, kuka hullu tässä säässä tohtii vuorta lähestyä.

Kolme opasta käveli edellä reipasta tahtia, joka tuntui jopa hiukan kiihtyvän. Iloinen italiankielinen suunsoitto täytti ilman, ja miehet tuntuivat ottavan hiukan toisistaan mittaa – Carlo oli ollut pitkään alhaalla, ja toiset oppaat leikkimielisesti pilkkasivat hänen huonommasta akklimatisoitumisesta johtuvaa hengästymistään.
Minä ja Heikki omaksuimme heti oman rauhallisen tahtimme ja seurasimme perästä. Nousu otti yllättävän tiukille. Olin päältä märkä hyhmäisestä sateesta, ja kuoripuvun alla hiki virtasi nousun ponnistuksesta. Myös Heikki totesi nousun polttelevan lihaksissa odottamattoman paljon, ja yhdessä pohdimmekin, olimmeko odottaneet liikaa akklimatisoitumiselta. Olisiko tämän pitänyt tuntua kevyemmältä, vai olimmeko vain yhä väsyneitä Elbrusin jäljiltä?

Saapuessamme Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajalle (2802 m), oli sade yltynyt niin kovaksi, että vietimme majalla ylimääräisen puolituntisen toivoen sään paranevan. Fabrizio oli heti aamusta kertonut ennusteen olevan kehno, mutta lähtisimme silti ja toivoisimme sään muuttuvan suosiollisemmaksi. Tämä on yksi piirteistä, joita hänessä kovasti arvostamme: hän ei anna sään lannistaa vaan nousua tehdään niin kauan kuin se on turvallisesti mahdollista. Vakio-oppaamme jakaa kanssamme saman filosofian: hän mieluummin kokeilee ja kääntyy tarvittaessa takaisin kuin jättää menemättä. Vuorilla sää voi vaihtua nopeastikin, ja useammallakin reissulla aluksi huonolta näyttänyt sää on parantunut matkalla. Toki toisinpäinkin on joskus käynyt.

Huomattuamme, ettei sää majalla odottelulla paranisi, kippasimme viimeiset cappuccinon pisarat kupeistamme, nostimme varusteet selkään ja astuimme takaisin ulos sateeseen. Aikaikkuna ei antanut enää odottaa.

Lumiraja oli yllättävän alhaalla

Lumiraja tuli vastaan aivan liian varhain, ja lunta oli paljon.

– Olen huolissani. Reitti pitäisi olla melkein huipulle asti kivikkokiipeilyä, ja lumen pitäisi tulla vasta lähellä huippua. Tämä on vielä uutta lunta, joka tekee kivikon liukkaaksi ja ennalta-arvaamattomaksi. Se hidastaa ja vaikeuttaa etenemistä, Fabrizio selitti tuijottaessaan mietteliäänä ylärinteeseen.

Rinne jyrkkeni entisestään. Sumuisessa lumisateessa vaelsimme halki lumenpeittämien kivikoiden ja kiipesimme jyrkkeneviä seiniä. Näkyvyys oli jatkuvasti vain muutamia kymmeniä metrejä, joten Alppien kauniin maiseman saattoi vain kuvitella.

Mahtoiko akklimatisoitumiseni olla sittenkin laskenut, vai miksi reppu tuntui niin kovin painavalta? Nyt en saisi rikkoa itseäni, huomenna pitäisi olla täynnä energiaa. Koetin muistaa opit aiemmasta ja pysähdyin usein juomaan. Kuljimme hidasta tahtia, emmekä antaneet edellä säntäilevien oppaiden vauhdin innostaa takaa-ajoon, vaikka miesten hahmot tuntuivat katoavan sumuun heti, jos välimatka kasvoi vaikka vain muutamaan kymmeneen metriin.

Jääraudat narskahtelivat tasaisesti tuoreen lumen läpi kiven pintaan. Harmaa taivas syöksi niskaamme lunta, ja sumu syleili alakuloisen karua maisemaa. Alpeilla olen tottunut rehevään ympäristöön, ja Matterhornin kivikko muistutti enemmän Venäjän vihamielistä vuoristoa.

Kivikon kääntyessä pystymmäksi seinämäksi, vastaan tuli kaksi laskeutuvaa kiipeilyryhmää. Kumpikaan ryhmä ei ollut onnistunut huiputuksessa, ja lopen uppuneet kiipeilijät kompuroivat väsyneinä. Molempien ryhmien oppaat toistivat saman:
– Liikaa lunta huipulla. Todella huono näkyvyys.

– Fuck them! Mennään itse katsomaan, Heikki sanoi päättäväisesti. Olin samaa mieltä, en ollut ollenkaan halukas antamaan periksi.

Ei ollut vaikeaa tulkita opaskolmikkomme italiankielistä keskustelua. Fabrizio tapansa mukaan oli sitä mieltä, että jatkamme yritystä, Enrico oli empivämpi. Matka kuitenkin jatkui alati yltyvässä lumisateessa.

Viimeiset 300 vertikaalimetriä miehittämättömälle vuorimajalle kiivettiin kiinteitä köysiä hyödyntäen. Jää ja lumi tekivät pystysuorista seinistä liukkaita, ja rimpuillessani eteenpäin raskasta reppuani ylöspäin hilaten, mietin huoltamatta jääneitä jäärautoja, joiden kärjet tuntuivat lipsuvan kuin jalassani olisi ollut Converse-tennarit jäärautojen sijaan. Pystysuoraa kiveä valuva veden ja lumen sekoitus kasteli hansikkaat ja jäiset, paksut köydet olivat liukkaita ja vaikeita pitää kiinni. Hyhmäinen vesi jäädytti sormet sinisiksi kalikoiksi samalla kun hiki virtasi solkenaan pitkin kehoa.

Voitonriemuinen hymy hankalamman pitchin jälkeen

Pari pitchiä (eli köydenpituutta) raahauduin ylös enemmän tahdonvoimalla kuin taidolla kylmässä tärisevän Fabrizion kärsivällisesti odottaessa ponnisteluani. Kyynärpäät ja polvet kolisivat kalliota vasten, ja suustani pääsi turhautunut ärinä, kun kolmannen kerran retkahdin köyden varaan. Reppuni sadesuoja repesi samassa menossa. Käsivarret olivat aivan loppu – selvästi kiipesin liikaa käsiin luottaen.
Miten tämä oli näin vaikeaa? Roikkuessani köydessä keskellä seinää lepäämässä, nojasin otsaani huuruiseen kallioon ja yritin kääntää selän sivusta vaatteiden alle hiipivän viiman pysäyttääkseni. Puuskutin kuin höyryveturi tietämättä, tuntuiko suoritus näin raskaalta johtuen korkeudesta, repun painosta, olosuhteiden haastavuudesta vai teknisen tasoni alhaisuudesta – todennäköisesti se oli kaikkien edellisten yhdistelmä.

Köysistöt kiipesivät erikseen, ja Heikki oli mennyt ensin Carlon köydessä. Heidän päästyään ylös, Fabrizio oli kiivennyt köydenmitan yläpäähän varmistamaan minua. Yhtäkkiä huomasin olevani yksin kalliotasanteella. Pilvet olivat kuristuneet ympärilleni kuin märkä tukahduttava viltti. Näkyvyys oli huono; jo parinkymmenen metrin päässä kivi imeytyi valkoiseen usvaseinään ja katosi sen syövereihin. Olimme tuulen raastaville, koleille sormille alttiilla seinällä, ja puuskat reuhtoivat repaleisia valkoisia riekaleita takanani olevan kapean harjanteen yli kuin pilvihevosten estehyppykisan finalistit olisivat villiintyneet.
Oli vain minä ja loputon, jäinen pystysuora seinä edessäni. Jossain ylhäällä Fabrizio odotti minua. Valjaistani lähtevä köysi oli kuin napanuora välillämme, se piti minut yhteydessä toiseen ihmiseen ja tähän maailmaan. Jostain viluisen kehoni sisältä nousi lämpö ja ylpeys siitä, että olin päässyt tänne asti. En tiennyt, kuinka korkealla olin (minulla ei ole kiipeilykelloa) tai edes kovin tarkkaan, missä kohtaa reittiämme olin. Mutta tässä hetkessä se oli yhdentekevää; minä kiipesin Matterhornilla!

Tahdonvoima virtasi lämpöisenä lihaksiini, ja hampaat irvessä kiipesin pitchin ylös, metri kerrallaan, leväten aina välillä. Kun saavuin ylös, kiven takaa ilmestyi Fabrizion hymyilevät kasvot ja hän huudahti:
– Yllätys!

Siinä se oli, muutama kymmenen metriä yläpuolellani, kuin suoraan seinämään kyljestään liimattuna: päivän tavoite Rifugio Carrel!

Lähestymisen kiipeilyosuudella vihreätakkinen Carlo varmistaa seinälle nousevaa Heikkiä

Kun tovia myöhemmin astuin sisään mökkiin, huomasin ensimmäisen huoneen pieneksi keittiön ja ruokailutilan yhdistelmäksi, joka oli ryhmäämme lukuunottamatta tyhjä. Kapeassa, pitkulaisessa takahuoneessa oli majoitustilat ehkä 30 kiipeilijälle, mutta etuosa oli vain yksi pieni huone. Ahdasta olisi, jos ihmisiä olisi enemmän – mutta toisaalta myös lämpöisempää. Nyt miehittämätön maja oli hyytävän kylmä. Suljimme kaikki etutilan ovet, jotta kehomme ja nurkassa oleva kaasukeitin lämmittäisivät oleskelutilaa ja ryhdyimme purkamaan laukuistamme ruokatarvikkeita ja vettä.

– Mitä ihmettä?! Kuinka paljon teillä oikein on vettä mukana? Fabrizio kysyi järkyttyneenä nostellessani vesipulloja pöydälle.
Fabrizio oli edellisen päivän keskustelussa ehdottanut, että hän huolehtisi ruokien hankinnasta. Hän oli ilmeisesti mielessään laskenut veden tuolle hankintalistalle, kun taas me olimme pitäneet sitä “henkilökohtaisena varusteena”. Emme liioin olleet kyseenalaistaneet isoksi kasvavaa kuormaa, kun mies latasi käsiimme kolme litraa lisävettä. Ehkäpä olimme vielä tottuneet venäläisten oppaiden suuttumukseen kysymysten edessä. Oli miten oli, olimme päätyneet kantamaan ylös kaksinkertaisen määrän nestettä ylös!

Fabrizio ei saanut silmiään irti pulloröykkiöstä:
– Voi olisitte sanoneet! Mahtoi nousu tuntua raskaalta!

Veden sulatusta

Voi miten minua nolotti! Ehkäpä tästä oppisimme, että kannattaa kysyä, jos tuntuu, että asiat eivät mene sovitun mukaisesti. Samalla en voinut mieleni perukoilla estää itseäni tuntemasta pientä iloa siitä, että repun suurelta tuntunut paino ei ehkä ollutkaan vain omaa heikkouttani.

Leiriydyin majan seinustan penkille ja kietouduin takahuoneesta löytyneeseen vilttiin ja molempiin toppatakkeihini; takeista paksumpi oli ylävartalon peittona, kevytuntuvatakin käärin kohmeisten varpaideni ympärille. Hengitys ja teekupit höyrysivät. Litroittain teetä kului seuraavina tunteina, ja saimme huomata myös italialaisten oppaiden kanssa kiipeämiseen sisältyvän hyödyn: pastaansa rakastavat italialaiset taikoivat repuista esiin kuivapastan ja kastikeaineiden lisäksi mausteita, voita ja juustoa. Keittiöön edes apulaisiksi emme kelvanneet, sillä olihan paikalla kolme täysveristä kokkia!

– Tietenkin meillä on mausteita ja kunnon aineet mukana! Se on se, mikä erottaa italialaisen keittiön kaikesta muusta maailmasta, Fabrizio vastasi ihasteluuni. Mutta ripoteltuaan lähes taiteellisesti taskuveitsellä juustokimpaleesta viilletyt hiutaleet pastan päälle, hän jakoi tortellonit kulhoihimme likaisin sormin, laskien pastanyyttien kappalemäärät ääneen mutisten tarkasti tasan – eikä malttanut olla nuolaisematta voin ja juuston peittämiä sormiaan aina annosteluiden välissä. En voinut olla nauramatta – tosin olisin luultavasti tehnyt itse samoin, niin nälkäinen olin!

Ensimmäinen teekupillinen majalle nousun jälkeen oli pisara taivasta

Aterian jälkeen torkuin penkillä ison takin ja huovan sisällä ja kuuntelin oppaiden taukoamatonta jutustelua ja naurua. Karkkipussin rapina ja tuulen ulina vuoren kylkeen liimautuneen pienen mökin nurkissa olivat ainoat äänet oppaiden iloisen lörpötyksen lomassa. En ole koskaan opiskellut yhtään italiaa. Pizzalistan perussanaston ja muutaman isän lapsuudenmatkoilla opettaman perusfraasin lisäksi minulla ei ole mitään muuta pohjaa italialle kuin parin vuoden espanjankielen alkeisopinnot joskus kauan sitten. Mutta kun nyt keskityin kuuntelemaan oppaiden keskustelua, oli suorastaan hämmästyttävää, kuinka paljon saatoin ymmärtää – tai ainakin aavistella ymmärtäväni.

Sisällä oli edelleen niin kylmä, että hengitys höyrysi. Likaisen ikkunalasin takana harmaa pilvimassa tummeni hiljalleen yötaivaaksi. Tuvan katon pieni valaisin joutui antamaan periksi nurkkiin hiipivälle hämärälle. Heikki torkkui minua vastapäätä toisella penkillä, ja niinikään Freddie istui hiljaisena huoneen nurkassa. Päivä oli vienyt meistä kaikista mehut, mutta ruoan ja teen jälkeen minulla oli unelias ja onnellinen olo.

Tunnin kuluttua oppaat nousivat ylös ja astuivat ulos pimeään iltaan. Hetken kuluttua ulkoa alkoi kuulua polveilevaa keskustelua, joka oli sovinnollista, mutta selvästi ei ihan yksimielistä. Tunnelma mökissä sähköistyi, sillä kaikki kolme aavistimme, että nyt käytiin pohdintoa muutaman tunnin kuluttua alkavan huiputusyrityksen kohtalosta.

Hetken kuluttua oppaat palasivat sisälle. Carlo laittoi jälleen teevesikattilan tulille, ja kun kaikilla oli höyryävä kupillinen kuumaa juotavaa, oppaat istuutuivat penkeille kasvot meitä kohti. Oppaistamme eniten Matterhorn-kokemusta omaava Enrico aloitti:
– Ulkona ei näytä hyvältä. Lumisade on jatkunut koko päivän ja se ei näytä laantumisen merkkejä – päinvastoin. Uusi kevyt lumi tekee reitistä petollisen ja liukkaan, ja kova tuuli vaikeuttaa ja hidastaa etenemistä. On paljon kylmempi kuin mihin olemme varustautuneet. Osasimme odottaa vaikeita olosuhteita, mutta tämä on pahempaa kuin aavistelimme.

Tuolta me tulimme! Näkymä terassin reunalta alas iltapäivällä.

Kukaan ei sanonut mitään. En uskaltanut edes hengittää. “Ne peruvat huiputusyrityksen. Ne peruvat huiputusyrityksen.” -ajatus kiersi kehää mielessäni. Pettymyksen ja huolestumisen keskellä oli jotain, jota en olisi halunnut myöntää, mutta siellä se oli: pisara helpotusta. Jos olin täysin rehellinen, oli pakko myöntää, että minua pelotti hiukan. Rankan päivän jälkeen myräkän keskellä majan takana seisova, pilvimassaan katoava pystysuora huurteinen kiviseinämä näytti pelottavalta. Olin seissyt hyvän tovin pimenevässä illassa ulkona terassin virkaa toimittavalla metalliritilällä ja tuijottanut ympärilläni pyörteilevän lumisateen läpi tuota otsalampun valossa hopeisen hohdon saavaa kiviseinää yrittäen päästä sinuiksi sen kanssa.

Fabrizion ääni riuhtaisi minut takaisin ajatuksistani:
– Todennäköisyydet ovat meitä vastaan. Mutta oppaiden yhteinen päätös on, että yritämme joka tapauksessa. Varautukaa siihen, että jos etenemme liian hitaasti tai olosuhteet jatkavat huononemista, käännymme takaisin. Jos onnistummekin, eteneminen tulee olemaan merkittävästi ennakoitua hitaampaa eli päivästä tulee useita tunteja pidempi kuin olimme ajatelleet. Herätys on aamulla kello 04. Lähtö tasan klo 05, olkaa silloin ulkona täysissä varusteissa lähtövalmiina. Pakataan ehdottomasti minimimäärä tavaraa mukaan, jokainen hidastava painogramma on nyt pahasta. Onko kysymyksiä?

Keskusteltuamme tovin huiputuksen varusteista, vesimääristä, reitistä ja olosuhteista, pakkasimme reput valmiiksi aamua varten. Omani keveni useita kiloja nyt, kun vettä tulisi mukaan vain noin 1,5 litraa ja jokainen varuste kävi läpi tarkan tarpeellisuusanalyysin. Toinen painava, majalle jäävä lasti olivat yöpymisvarusteet.

Kun kaikki oli valmista aamua varten, astuin ulos käydäkseni hammaspesulla ennen muutaman tunnin unta. Enää majan takana olevaa kiviseinää ei näkynyt, vaan kaikkialla oli valkoista. Vain metallisen terassin reunoista saattoi päätellä maan ja taivaan rajat ja missä suunnassa mitäkin oli. Lunta oli terassiritilälle kertynyt jo useita senttejä edellisen ulkona käyntini jälkeen, ja ilma oli pyrystä sakeana. Pestessäni hampaita terassin reunalla, yritin hahmottaa kivikkoa alapuolellani, mutta mitään ei näkynyt. Huomasin miettiväni, oltiinko nyt ylittämässä minun riskirajaani.

Näkymä terassilta alas iltapäivällä

Palatessani sisälle mökkiin, joka viimassa olon jälkeen tuntui ihanan lämpöiseltä ja kotoiselta, avasin ajatuksiani Heikille. Aina rohkea kiipeilyparini kuunteli ajatukseni kasvot vakavina ja tarttui käteeni. Hiljaisella äänellä keskustelimme edessä olevasta haasteesta ja riskeistä. Kun yhteinen näkemys oli vahvistettu, hiivimme hiljaa suljetun oven takana olevaan mökin hyytävän kylmään makuutilaan. Oppaat jäivät vielä teemukiensa äärelle, Freddie oli mennyt nukkumaan heti jatkopäätöksen tultua.

Kylmillä punkilla oli ohuet patjat ja karkeita villavilttejä. Kasasimme vilteistä, takeistamme ja makuupusseista keon, jonka sisälle kömmimme täysissä vaatteissa lähekkäin nukkumaan.

Vielä oli aikaa. Aamu näyttäisi, millaisissa olosuhteissa yrityksemme tehtäisiin. Luottaisimme Fabrizioon. Hän ei veisi meitä yhtään pidemmälle kuin olisi turvallista.

Iltapäivänäkymä Rifugio Carrelin terassilta. Jo tuolloin sää oli niin huono, että reittiä saattoi nähdä vain ensimmäiselle harjanteelle asti. Takana olevassa valkoisessa massassa saattaa tuskin aavistaa vuorijättiläisen hahmon.

Page 2 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén