Tag: kestävyysharjoittelu Page 1 of 2

13 viikkoa lähtöön: Peak Lenin -matkan kohtalo varmistuu

“Valitettavasti Peak Lenin -kiipeilyryhmään on tullut peruutuksia ja tällä hetkellä on epävarmaa, järjestetäänkö matkaa. Palaamme asiaan heti, kun tiedämme lisää.”

Alkuvuodesta tullutta ilmoitusta seurasi kymmenen viikon hiljaisuus, jonka aikana palveluntarjoaja ei vastannut kiipeilyparini Heikin tai minun lisätiedusteluihin. Kesän kiipeilykohteemme Peak Lenin (7134 m) sijaitsee Kirgisian ja Taijikistanin rajalla. Naapurivaltioiden suhteet ovat jo vuosikausia olleet kireät ja satunnaisesti niiden välillä on puhjennut levottomuuksia. Alkuvuodesta uutisoitiin maiden sotaisaksi kärjistyneistä väleistä, mikä ymmärrettävästi vaikutti ryhmän jäsenten kiipeilyhalukkuuteen.

Oma kantani on, että vuori sijaitsee alueella, jonka poliittinen tilanne on vuosikymmenten ajan ollut epävakaa. Valitsimme vastuulliseksi katsomamme länsimaisen palveluntarjoajan, josta meillä on jo aiempaa kokemusta ja joka tuntee alueen tilanteen paremmin kuin kykenisin nettiartikkeleiden perusteella päättelemään. Mikäli palveluntarjoaja katsoo alueen turvalliseksi, luotan siihen.

Treeni jatkuu vaikka varmuutta tulevasta ei ole.

Niinpä jatkoin treenaamista normaaliin tapaan. Viikkojen kuluessa vailla lisätietoa tai minkäänlaista vastausta väliaikatietokyselyihimme, levottomuus alkoi nostaa päätään ja Heikki ja minä aloimme tutkia vaihtoehtoja. Valmistautuessani mietin paljon edessä olevaa vuorta ja koko syksyn Peak Lenin oli silmissäni jokaisella juoksulenkillä ja punttitreenin aikana. Vaikka olimme päättäneet pysyä luottavaisina viimeiseen asti, jatkuva epätietoisuus jyrsi ajatusteni reunoja, ja reissulaskurin jäljellä olevien viikkojen määrän pudotessa viiteentoista aloin hermostua. Kirgisia ei varsinaisesti sijoitu ihan lentoyhtiöiden kärkikohteiseen, ja hinnat vähäisille yhteyksille nousevat jatkuvasti. Venyneeseen odotukseen kun vielä lisää vuoteeseen kaataneen flunssan tuoman pakollisen treenitauon, saatat aavistaa, millaisella tiheydellä re-freshasin sähköpostilaatikkoani uutisia odottaessani.

Lopulta muutama päivä sitten kiipeilyparini lähettämä tiukkasanainen vaatimusviesti sai vastauksen:

“Suuret pahoittelut, että olette joutuneet odottamaan. Ryhmänne kaikki muut kiipeilijät ovat peruuttaneet osallistumisensa. Mutta olemme poikkeuksellisesti päättäneet järjestää matkan tästä huolimatta...”

Peak Lenin base camp (kuva internetin yleiset lähteet)

Seuraavilla riveillä kerrottiin, että matkanjohtajamme nimi on Mike, ja annettiin ohjeita lentojen varaamiseen. Mutta yhä uudestaan ja uudestaan palasin viestin alkuun kuin peläten, että olin lukenut väärin. Huojennuksen aalto oli yllättävän suuri: viime vuosina kiipeilysuunnitelmat ovat altistuneet vauhdikkaille muutoksille ja Georgian kurjan keskeytyksen jälkeen ‘epäonnistumiset ennen vuorelle pääsyä’ -mittarini alkoi olla aika täynnä.

Luultavasti myös Heikillä on ollut samankaltaisia tuntemuksia ja ehkäpä molemmat olemme hiukan pidätelleet hengitystä: olemme keskustelleet lähestyvästä reissusta vähemmän kuin yleensä eikä valmisteluitakaan ole voinut aloittaa. Koko projektin ympärillä on leijunut outo, odottava hiljaisuus.

Nyt vahvistusviestin saavuttua alkoi valtava tohina – aivan kuin lennot, vakuutukset, varusteet ja rokotukset olisi kaikki pitänyt saada samalla sekunnilla kuntoon. Onneksi flunssanikin on alkanut väistyä, ja huomenna aloittelen taas varovasti harjoittelua. Jokainen pieni askel tuntui tuovan vuoret taas lähemmäs. Pian lasketaan jo päiviä!

Yhtä varma vuorelle lähdön lähestymisen merkki kuin pikkulintujen kevättä ennakoiva laulu, on niinikään ilmestynyt arkeeni: Minun ja kiipeilyparini välillä käynnissä on sama dialogi kuin ennen jokaista vuorta – minä puntaroin epävarmana, riittääkö kondis, Heikin painottaessa, että kroppa kyllä kestää ja nyt pitää varmistaa, että henkinen kantti riittää myös.

Kuinkahan paljon rappusia olen kiivennyt tänä talvena?

Seitsemäntuhannen metrin korkeuden lisäksi meitä tulee koettelemaan poikkeuksellinen kylmyys. Olen myös kuullut hurjia tarinoita leirien kehnosta hygieniatasosta, mikä lisää sairastumisriskiä – ja minulla tuppaa olemaan tapana imaista itseeni jokainen vuorella pörräävä pöpö.

Paljon on siis pohdittavaa ja organisoitavaa, mutta tämä vaihe on ehkä paras osa odotusta – kuin olisin viikkokausia pidättänyt hengitystä ja nyt keuhkot täyttyvät raikkaasta vuori-ilmasta!

Peak Lenin yläleiri (kuva internetin yleiset lähteet)

p.s. Olen odottanut muutakin – oikeastaan jo parin vuoden ajan. Mutta siitä lisää ensi kerralla.

Voihan kirkkovene! – Sulkavan Suursoudut lähestyvät

Perjantaina illalla katsotaan, mihin riittää ruuti lihaksissa ja kestävyys kankuissa!

Viime lokakuussa päädyin hetken mielijohteesta ilmoittautumaan mukaan ensikertalaisten kirkkovenesoutujoukkueeseen Sulkavan Suursoutuihin. Soutureitti on 60 kilometriä, johon kuluu yleensä ensikertalaisilta 5–7 tuntia. Soudamme kahdella veneellä, 14 soutajaa ja perämies kummassakin.

Joukkueemme on värikäs porukka, jonka muita jäseniä yhdistää Rynkeby-pyöräilytausta. Porukassa oli viime syksynä syntynyt ex tempore -idea soutuihin osallistumisesta – käsittääkseni kukaan heistäkään ei ole aiemmin kirkkovenettä soutanut. Kun toiseen kisaveneeseen jäi joitakin vapaita paikkoja, kiiruhdin asiasta mitään ymmärtämättä ilmoittamaan minut ja kiipeilyparini Heikin mukaan – se kuulosti todella hauskalta ja hyvältä kestävyystreeniltä! Heikille muistin asiasta mainita vasta myöhemmin, mutta onneksi hän on aina yhtä innostunut uusista hulluista ideoista, joten tiesin hänen vastauksensa jo etukäteen.

Talvikaudella aloitettiin harjoittelu sisäsoudulla. Aikataulujen salliessa liityin joukkueen yhteistreeneihin, mutta varsin usein toteutin harjoittelua kuntosalin soutulaitteella itsekseni. Oikeasta soututekniikasta minulla ei ollut hajuakaan, mutta onneksi Heikki on yliopistoaikoinaan Englannissa soutanut kilpaa (pienemmillä veneillä tosin) ja hänen valvovan silmän alla yritin saada perustekniikan edes jotakuinkin kuntoon. Kuinka yhden liikeradan voikin tehdä niin monin eri tavoin väärin?

Ulkoharjoittelukausi alkoi toukokuussa. Joukkueella on ollut soututreenit kerran viikossa, mutta koska harjoituskäytössä oli vain yksi vene ja kisoihin osallistuu kaksi veneellistä, jokainen on saanut osallistua joka toinen viikko ulkosoutuharjoituksiin. Omat aikataulut ovat olleet tuttuun tapaan melko vauhdikkaat, joten päädyin ehtimään mukaan ulkosoutuihin vain kolmesti.

Ulkosoututreenit, minä kolmannessa airoparissa vasemmalla (kuvan otti joku joukkuekolleegoista)

Totta puhuakseni ulkotreenit kyllä opettivat sen, että kirkkovenesoutu on aivan oma lajinsa, jonka tekniikan oppiminen ottaa enemmän kuin kolme kertaa. Samassa tahdissa pysyminen on yllättävän vaikeaa, soutuasentoon tottumattoman niska ja selkä kääntyvät helposti pienessä tilassa tuskaisen vinoon, takapuoli on tuskainen ja kämmenissä komeilee vesikelloja jo tunnin jälkeen. Taukojen pitäminen airopari kerrallaan on oma taitonsa sekin, ja vessa-asiatkin vähän mietityttävät.

Jännittävää on nähdä joukkueen sisäisen dynamiikan kehitys soudun aikana. Tunnin soututreeneissä vielä kolinat ja törmäilyt kuitataan huumorilla, mutta pakko myöntää, että odotan mielenkiinnolla, kuinka 14 kilpailuhenkistä kestävyyslajeille tyypillisen jääräpäistä ensikertalaissoutajaa toimii yhdessä vaikkapa viiden tunnin kohdalla.

Minulle tämän kaltainen ryhmäsuoritus on aika uusi kokemus. Vaikka vuoria kiivetään tiimissä, koen kiipeilyn mitä suurimmassa määrin yksilölajiksi; yhdessä ja toisia auttaen mennään, mutta lopulta jokainen vastaa omasta huiputuksestaan.

Jo ennen kiipeilyä olen päätynyt harrastamaan yksilölajeja (kuten juoksu, ratsastus, kamppailulajit ja niin edelleen), sillä viihdyn itsenäisen tekemisen parissa. Ja myönnetään: olen aika kilpailuhenkinen. Häviö tai vaikkapa keskeyttäminen missä tahansa on minulle tiukka paikka, vaikka olenkin siinä tullut paremmaksi vuosien mittaan. Jos et usko, haastan sinut vaikkapa pelaamaan kanssani erän Monopolya – kärsin tappion hymyillen, mutta sivusilmällä saatat nähdä välähdyksen silmissäni ja kuulla hiljaisen takahampaiden kirskunnan…

Ehkä noista syistä olen päätynyt tekemään asioita, joissa onnistuminen tai epäonnistuminen on vain itsestäni kiinni. Muistutankin itselleni, että nyt souduissa ei olla lähdössä voittamaan, vaan hakemaan uudenlaista hauskaa kokemusta yhdessä hyvien tyyppien kanssa!

Soutujen jälkeen on kaksi viikkoa aikaa parannella ruvet kämmenistä ja kolotukset takapuolesta. Olen yrittänyt monta kertaa miettiä, miltä tuntuu nousta Nepalin koneeseen ja aloittaa matka kohti maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin perusleiriä. Lukuisia kertoja olen vuosien aikana innosta tutisevin polvin astellut lennoille kohti erilaisia vuoria, mutta tässä on jotain erilaista. Olen saanut kiivetä Euroopassa, Atacaman autiomaassa, Afrikassa, Kaukasuksella ja jopa Japanissa – toinen toistaan upeammissa paikoissa, mutta Himalaja on aina ollut “sitten joskus” -osastoa.

Kun minulta kysytään, miksi en ole aiemmin päätynyt Himalajalle, totean yleensä, etten ole valinnut vuoriani vaan ne valitsevat minut. Toinen puoli asiaa on, että monet kiipeilijät sanovat, että kun on kerran käynyt Himalajalla, sinne haluaa aina takaisin. Tavallaan olen halunnut kiertää muita paikkoja ja rakastua niihin, jotta en jäisi Himalaja-koukkuun vaan tietäisin, kuinka upeita vuoria on muuallakin.

Rappusissa on taas paineltu tuttuun tapaan

Viimeinen vuosi on elämässäni ollut kuin Khumbun jatkuvasti liikkuva jäätikkö, ja kiipeilysuunnitelmat ovat muuttuneet monta kertaa. Kiellän olevani fatalisti, mutta silti tuntuu pikkuisen kohtalolta, että juuri nyt, kaiken tämän jälkeen, päädyimme Nepaliin. Tätä sitkeästi mieleni vieressä leijuvaa ajatusta vahvisti hiljattain lukemani uutinen, että Everestin Basecamp tullaan siirtämään ensi vuonna uuteen paikkaan alemmas nykyisen leiripaikan muututtua vaaralliseksi. Tulemme siis olemaan viimeisten joukossa, jotka pääsemme vaeltamaan tuonne alkuperäiseen perusleiriin!

Minulle edessä oleva matka on kuin eräänlainen pyhiinvaellus. Koko kiipeilyharrastukseni alkoi Everestistä (lue se tarina täältä: Kuinka kaikki alkoi?), mutten oikein koskaan ole päässyt varmuuteen siitä, onko se minulle “vain” inspiraation lähde tutkia maailman vuoria vai haluanko yrittää kiivetä korkeimman itse. Kuten sanottu, vuoreni ovat aina valinneet minut. Menen siis kysymään vuorelta.

Mutta eipä mennä asioiden edelle. Airot tanaan – kohta soudetaan!

Kymmenen viikkoa lähtöön – miltä näyttää Ushba-treeni?

– Arrrg!

Polte vatsalihaksissa, molempien pohkeiden yhtäaikainen kramppaus ja silmiin valuva, kirvelevä hikivirta puskevat suustani ulos murinan, kun uupuneena pusken yli 20 kiloa itseäni painavampaa metallikelkkaa viimeisen metrin ja lysähdän sitten polvilleni huohottamaan. Palkintokin saapuu samantien. Endorfiinit tuovat muassaan onnen aallot ja mielikuvan maalista; uhkaavien pirunsarvien lailla taivaanrannan leikkaavasta tuplahuippuisesta vuoresta.

Siitä on pian kaksi vuotta, kun viimeksi oikeasti näin Kaukasuksen vuoristossa, Georgian ja Venäjän rajalla sijaitsevan Mount Ushban. Seisoin tuolloin Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin, huipulla, jonne olimme kiivenneet pohjoispuolen karua ja raskasta reittiä. Se oli toinen yritykseni Elbrusilla. Sen pohjoisreitille Ushba ei näy ennen huippuharjannetta, joten Kaukasuksen Matterhorn -lempinimeä kantava vuori oli kuin voitonmerkki. Nähdessäni sen tietäisin olevani niin lähellä Elbrusin huippua, että vaikka konttaisin perille.

Kun sitten noustavaa ei enää ollut, pysähdyin katsomaan edessäni leviävää teräväsärmäistä vuoristoa ja katseeni etsi Usbhan kuin rakastetun väkijoukosta; nopeasti ja kaivaten. Se oli yhtä kaunis kuin edelliselläkin kerralla.
Kun tuli aika lähteä Elbrusin huipulta alas, vilkaisin vielä kerran olkani yli Ushbaa ennen kuin se katosi harjanteen taakse ja hymyilin hiukan haikeana mutta tyytyväisenä tietäen, että minulla oli syy palata Kaukasukselle.

Vuorikiipeily on kaltaiselleni kärsimättömälle luonteelle hyvä koulu, sillä siinä todella pelataan “pitkää peliä”. Ensimmäisen kohtaamiseni Ushban kanssa ei nimittäin ollut edellä kuvattu vuoden 2019 hetki, vaan ensi kerran iskin silmäni vuoreen vuonna 2016, ensimmäisellä Elbrus-yritykselläni (tarina täällä: Elbrus high way ja base camp). Tuolloin oppaamme Victor totesi suorasanaisesti, etteivät taitoni vielä riittäisi pahamaineisen kaunottaren valloitusyritykseen – eikä Elbrusin huiputuskaan onnistunut ensimmäisellä yrityksellä. Elbrusin kuitenkin huiputin kaksi vuotta myöhemmin (tarina alkaa täällä: Idän pikajunan arvoitus – Vuorenvalloitus 2019 alkaa matkalla Kaukasukselle).

Ushbaa olen odottanut viisi pitkää vuotta. Odottanut ja harjoitellut.

Ushba, kuva: Alex

Viime syksynä Matterhornin traverse-huiputuksen (kiipesimme vuoren yli Italiasta Sveitsiin) jälkeen lopulta sekä minä että kiipeilyparini Heikki uskoimme olevamme valmiita Ushballe. Italialainen luotto-oppaamme Fabrizio tutki vuorta reittikuvausten ja satelliittikuvien avulla ja arveli meidän pärjäävän siellä. Georgiasta löytyi venäläinen vuoriopas Alex, joka tutkittuaan kiipeily-cv:mme ja haastateltuaan meitä lupautui opastamaan Ushballe.

Ushba on vähemmän tunnettu, ja esimerkiksi suomalaisten kiipeilijöiden joukosta en ole onnistunut paikantamaan kuin pari vuorella käynyttä. Kenelläkään ei ole juuri hyvää sanaa sanottavana vuoren olosuhteista. Kumpikin taho, joiden kanssa juttelin, suositteli valitsemaan jonkin toisen vuoren. Mutta olen odottanut puoli vuosikymmentä ja aion yrittää.

Kun edessä on suuri haaste, valmistautumisen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Tämän treenikauden olemme kiipeilyparini Heikin kanssa harjoitelleet Steve Housen ja Scott Johnstonin Training for the New Alpinism -metodilla. Se on monin tavoin erilaista siihen nähden, mitä olemme aiemmin tehneet, mutta nautin sen systemaattisuudesta.

Nyt kun harjoituskaudesta on käynnissä viimeinen kolmannes, olemme siirtyneet yleiskunto- ja kestävyysvaiheesta tavoitekohtaiseen harjoitusvaiheeseen eli treenin sisältö painottuu maksimikestävyyteen, joka on tärkeää Ushballa. Hikinen tamppaus isoissa kengissä rappusissa on siis tullut tutuksi, samoin pitkät, matalan sykkeen kestävyyslenkit pyörällä ja juosten. Joogasta on tullut keskivartalon voiman ja liikkuvuuden ylläpidon korvaamaton väline. Uusi menetelmä tuntuu sopivan minulle, sillä loukkaantumisia on ollut huomattavasti aiempia vuosia vähemmän.

Hikistä rappuspunnerrusta, kun viisaammat ovat jäätelöllä tai uimarannalla

Kestävyystreeni on välillä aika puuduttavaa ja oikean syketason ylläpitäminen laskee tekemisen tempoa alemmas kuin kilpailuhenkiselle olisi mieluisaa. Siksipä viikottainen maksimivoimatreeni on muodostunut ihan suosikkitreenikseni: kerran viikossa, tunnin ajan saa vetää täysillä!

Tällainen on tämänhetkinen ohjelmani:

Alkulämmöt otan crosstrainerilla ja yhdellä kierroksella harjoitusohjelman Killer Core -treenin itselleni vaikeimpia liikkeitä: vatsalihaksiin kayak-soutu 16 kg kahvakuulan kanssa, kokonaisvaltaisen kammottava “2 point / 3 point” (teen sen yhdistelmänä molempia eli ensin jokainen raaja vuorollaan ylös ja sitten ristikkäiset käsi ja jalka yhtä aikaa ilmaan), Hitlerin koira (kammottava, mutta hyvin kuvaava nimi!) tai super-push ja keskivartalon lihakset koetukselle laittava Crane Pose -jooga-asana (tunnetaan myös Crow-nimellä).

Lämmittelyn jälkeen tehdään vain neljää kokonaisvaltaista liikettä kolme kierrosta, vähillä toistoilla, 80–90 % maksimivastuksesta. Settien välissä tulisi olla 5 minuutin tauko (tosin harvoin maltan odottaa näin kauan, joten teemme Heikin kanssa vuorotellen).

Boksille nousu painojen kanssa, minulla tällä hetkellä painoa 60 kg.

Vinopenkki käsipainoilla, tällä hetkellä minulle 17,5 kg painot (mistä olen aika ylpeä – minulla on ollut yläselän kanssa haasteita, joiden vuoksi tämä ole ole ollut helppoa)

Lankutus 10 kilon lisäpaino selän päällä

Kelkan työntö 3 x 30 metriä, minulla painoa 90 kg

Kelkka itsessään painaa 45 kiloa, lisäksi lastataan toinen saman verran levypainoina, matkana 15 metrin rata edestakaisin kolmesti.

Treeni kestää reilun tunnin ja sen jälkeen koko kroppa on ihanan kamalasti uuvuksissa.

Viimeksi tosin keksimme vielä lisätä treenin perään 3 x 60 sek käsikävelyn juoksumatolla.


Tämä on ollut pisin taukoni kiipeilystä, Matterhornin ja Ushban välissä on kokonainen vuosi. Pitkien odotuskuukausien aikana on välillä tuntunut kuin tavoite olisi vain etäinen uni, ja treeni on ollut kuin mekaanista toistoa (vaikka kyllä nautin urheilusta).
Mutta nyt ilmassa on taas uudenlaista sähköä ja ihon alla muurahaisia. Lähtöön on kymmenen viikkoa!

Pieleen mennyt viestintä on ääriolosuhde?

Olen erilaisissa yhteyksissä opiskellut viestintää, psykologiaa ja kieliä sekä toiminut lähes koko ammatillisen urani viestinnän maailmassa. Muksuna opettelin partiossa morseaakkoset, intiaanien savu- ja maamerkkejä ja hiukan viittomakieltäkin. Voisin siis väittää ymmärtäväni jotain viestinnän merkityksestä. Silti joskus unohdan varoittaa alla kiipeävää putoavasta kivestä, vaikka tuo unohdus voi aiheuttaa hengenvaaran. Miksi ihmeessä?

Entä mitä tapahtuu, kun viestimisympäristöön liittyy rajoitteita?
Sukellusreissuillamme Heikillä kesti tovin ymmärtää, että tuima katseeni maskin takana ei tarkoittanut suuttumusta vaan kovaa keskittymistä. Innostuneet viittilöintini oli helppo tulkita hermostuksen ilmaisuiksi, sillä katseeni viesti muuta kuin että olin juuri nähnyt maailman kauneimman seepian.

Minä Damokleen miekkaa kiipeämässä (2018)

Pohjois-Italian Dolomiiteilla Damokleen miekka -nimistä jääputousta kiivetessä jäimme seinällä olevalle jäähyllylle vailla näkö- tai ääniyhteyttä edellä kiivenneeseen oppaaseen. Normaalisti näissä tilanteissa viestitään nykimällä köyttä, mutta tuolloin sekään ei onnistunut, sillä köysi oli jääpilarin reunan alla jumissa. Niinpä olimme korkealla puunlatvojen yläpuolella jääseinällä käsissämme löysä köysi eikä tietoa, oliko opas saanut varmistuksen rakennettua, eli oliko turvallista lähteä kiipeämään.

Joskus viestintä ei toimi, vaikka etäisyyttä tai muuta estettä kommunikaatiolle ei olisi. Kalliokiivetessä neljän tuhannen metrin korkeudessa pystysuoralla seinällä vain pari metriä köyttä kiipeilijöiden välissä, yhteinen rytmi voi olla tuskaisen vaikeaa löytää, vaikka lähes kaikki lähiviestinnän menetelmät ovat käytettävissä.

Heikki Damokleen miekan jääpilarilla ilman yhteyttä oppaaseen, ilme kertoo ajatukset

Eikä siihen tarvita edes tuhansien metrien korkeutta, että kuuluisat Wiion lait viestinnän epäonnistumisesta toteutuvat:
Äitienpäivän kakkukahvipöydässä avasin suorakaiteen muotoisen paketin ja päästin ilon kiljahduksen, joka sai jopa perheen teinit kohottamaan katseensa puhelintensa näytöiltä. Paketista paljastui niin hieno pyöräilytietokone, että uskon sen kykenevän navigoinnin ja mittaroinnin lisäksi rasvaamaan ketjut ja pumppaamaan ilmaa pyöräni renkaisiin puolestani.

Toiveikas “Osaako se muokata reittiä dynaamisesti?”-kysymykseni sai myöntävän vastauksen – ja Heikin virnistämään leveästi. Sitten sain kuulla punastuttavan totuuden toiminnastani pienen pyöräpartiomme navigaattorina:

Virallisesti en tätä myönnä, mutta näin meidän kesken voin todeta, että EHKÄ valmiuksissani pyöräilytietokoneen käyttöön on hiukan parannettavaa. Lyhyesti kuvattuna haasteeni on ollut se, että aiemmin käytössä ollut navigaattorilaite on vaatinut, että ajaja pysyy valitulla reitillä muutaman metrin tarkkuudella. Muutoin navigaattori mittaa pyöräilijän poistuneen reitiltä ja alkaa ohjata kääntymään takaisin huolimatta siitä, että eteneminen tapahtuu oikeaan suuntaan.

Äkkiseltään ei kuulosta isolta ongelmalta, mutta jo esimerkiksi pienehkö tietyömaa tai jalkakäytävän sijaan ajoväylän reunassa ajaminen saattavat sekoittaa navigaattorin ohjeet pitkäksi aikaa. Eipä tuommoinen haittaa tunnin tai parin lenkeillä, mutta vierailla reiteillä tehtävillä pitkillä reissuilla vaikutuksia on. Kuulemma varsin tyypillinen Heikin ajokokemus on, että reissun päällä säännöllisin väliajoin edestä alkaa kuulua ensin navigaattorin äkäistä piipitystä. Seuraavaksi ajoni hidastuu ja alkaa muuttua kiemurtelevaksi, kun yritän räpeltää navigaattoria. Hetken kuluttua alkaa kuulua ärtyneitä kommentteja (joita usein seuraa pysähdys säätämään laitetta uudelleen reitille):

– Nyt tämä kartta taas hukkasi meidät!

Olen myös huomaamattani luonut oman merkkikielen, jolla pyrin viestimään takana tulevalle, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kakkukahvien äärellä Heikki demonstroi ohjeistuskoreografiaani kiemurrellen tuolillaan ja tehden hämmentäviä ja monimutkaisia huitomiseleitä. Kun kuulemma edetään tilanteeseen, jossa “kartta on taas hukannut meidät”, viestintäeleeni saavat entistä mittavammat ulottuvuudet.

Muksut ja minä nauroimme vedet silmissä teatraalista esitystä, jossa ehkä, tai ainakin toivottavasti, oli mukana hitunen “hyvän tarinan lisää”. Mutta nauraessanikin poskeni helottivat punaisina sanattoman nolostuksen paljastaen: olenhan tuntenut jopa pientä ylpeyttä kyvystäni jakaa informaatiota ja mahdollistaa ajoreitin ennakoiminen myös takana tulevalle!

Onneksi viestintäkömmähdyksistä huolimatta kuitenkin treenikausi etenee, sillä Ushballe lähtöön on enää reilut kolme kuukautta. Pahamaineinen vuori Georgian syrjäseudulla tulee haastamaan meitä monella tavalla, mutta samalla Kaukasuksen vuoristo muistuttaa siitä, ettei viestintä ole mahdoton laji, vaan usein se myös onnistuu.

Nimenomaan Kaukasuksen vuoriston syrjäiset ja karut seudut ovat opettaneet paikallisten, köyhien ja vaikeissa oloissa elävien ihmisten valtavan ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden sekä halun ymmärtää ja auttaa, vaikka heidän silmissään olemme varmasti melkoisen outoa sakkia. Siellä sain myös ensimmäiset opetukseni siitä, että voin kiivetä turvallisesti ja hyvässä yhteistyössä oppaanani henkilö, jonka kanssa minulla ei ole muutamaa sanaa lukuunottamatta yhteistä kieltä.

Voimmeko siis todeta, että monimutkaisuus viestinnässä on hiukan päälleliimattua, ja molemminpuolinen halu luoda ymmärrystä viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille, on lopulta avain sekä ammatilliseen viestintään internetissä, huiputukseen Kaukasuksen vuorilla että navigointiin espoolaisessa liikenneympyrässä?

Ehkäpä juuri tuon ymmärryksen luomisen nimissä, lienee aiheellista opetella uuden ajotietokoneen käyttöä aiempaa enemmän ja ehkä hitusen yksinkertaistaa ajonaikaista viittomakieltäni…

Pöljä navigaattori maantieajossa reakuurossa (pahoittelut kirosanasta)



Kolme viikkoa Matterhornille lähtöön – Vuorenvalloitus 2020 lähestyy

“99 % varmuudella pääsemme kiipeämään Matterhornille heinäkuun lopulla (– miten asioiden varmistaminen voikin olla täällä Italiassa näin hankalaa?!)”

Fabrizio-oppaamme viesti sai minut pomppaamaan ylös ja innostuksissani tepastelemaan ympyrää, kunnes muistin taas, etteivät aikuiset kai tee niin.

Italian rajat avautuivat kesäkuun alussa, mutta edelleen olemme lähes henkeä pidätellen seuranneet covid-tilanteen kehitystä. Alppien ja Cervinia-alueen kiipeilyaktiviteetit ovat jo asteittain käynnistyneet ankarien turvallisuusmääräyksien puitteissa. Kiipeilyreittiimme tulee muutoksia, sillä osa vuorimajoista ei vielä ota vastaan yöpyjiä. Onneksi varauksemme Matterhornin Lion Ridge -reitin Carrel Hut -majalle on ollut listan kärkipäässä, sillä kiipeilyreiteille pääsee vain rajoitettu määrä kiipeilijöitä. Matkustus edellyttää turvallisuustoimenpiteitä ja näillä näkymin karanteenia palatessa. Kaikkeen tähän varustaudumme ja suhtaudumme vakavasti.

Carrel Hutin näkymä kiipeilyreitille 2019, täällä ei pitänyt olla ollenkaan lunta.

Kaksi vuotta olen valmistautunut tähän. Viime vuoden 3977 metriin päättynyt ensimmäinen huiputusyritys tuotti tulokseksi kaksi murtunutta kylkiluuta, tulehtuneen jalkaterän – ja entistä suuremman palon päästä huipulle. Epävarmuudesta huolimatta Matterhorn-vahvistusta odotellessa treenikausi onkin nyt jatkunut mahdollisimman täysipainoisena, tosin aiempaa lempeämmällä otteella, viime vuoden loukkaantumisista ja rasitusvammoista oppineena.

Olen keskittynyt nimenomaan kestävyyteen lihasmassan kasvattamisen sijaan, ja nyt punttisali on jäänyt hiukan vähemmälle. Sen sijaan monet kevään ja kesän viikonlopuista ovatkin kuluneet maantien laidassa pitkillä pyöräreissuilla, jotka ovat suuntautuneet muun muassa Espoosta Porvooseen, Turkuun, Lappeenrantaan ja Hankoon.

Kehoa on palauteltu joogan avulla, mikä on ollut loistavaa liikkuvuuden näkökulmasta sekä myös erinomaista kuntoutusta vanhoille vammoille.

Uutta ulottuvuutta on tullut harjoitteluun itsenäisestä lead-kiipeilystä ulkona. Olemme toki liidanneet ennenkin, mutta tähän asti ulkona mukana on aina ollut opas, ja itsenäinen liidausharjoittelu on tehty sisällä.

Liidaus on yksinkertaisesti kuvattuna kiipeilytekniikka, jossa kiipeilijä kuljettaa itse köyttä mukanaan ja edetessään kiinnittää sen ankkureihin rakentaen näin itselleen varmistuksen. Liidauksen perusmenetelmiä on tullut mukaan kiipeämiseemme vuosien mittaan luonnostaan vuorireissuilla Fabrizion kanssa.

Olen ennenkin intoillut, kuinka kivaa on työskennellä vakio-oppaamme kanssa: hän tuntee taitoni ja rajani sekä on aina innokas opettamaan! Kiipeilyparini Heikki ja minä olemme esittäneet hänelle toiveen “valmentajamaisesta lähestymistavasta” ja hän on todella vastannut huutoon: joka kerta hän johdattelee meidät reiteille, jotka ovat osaamisemme ylärajoilla ja väsymättä puskee meitä oppimaan lisää.

Ensikokemukset liidauksesta olen saanut Alpeilla ja Italian Dolomiiteilla. Tähän asti kuitenkin useimmat kiipeämistämme vuorista ovat olleet lähinnä korkean ilmanalan vaelluskiipeämistä, ja tekniset osuudet ovat olleet helpohkoja. Sitten tavoiteltavien huippujen listalle liittyivät Matterhorn ja Mount Kenyan Batian-niminen huippu. Enemmän teknistä kiipeilyosaamista edellyttävien Matterhorn ja Mount Kenya -tavoitteiden myötä Heikki ja minä päätimme, että oli aika alkaa lähestyä liidausharjoittelua systemaattisemmin.

Viime vuonna kävimme sisäkiipeilyn liidauskurssin Salmisaaren kiipeilykeskuksessa ja aloitimme harjoittelun sisäseinillä. Tänä keväänä kiipeilykeskusten ollessa kiinni, aurinko vei katseemme vaneriseinistä ulkokallioille. Toimeliaita kun olemme, vain muutama päivä ajatuksen heräämisestä olimme Vuoristoretket.fi:n Tiinan kanssa Käärmekalliolla treenaamassa erilaisia ulkoliidauksen taitoja kuten erilaisten ankkureiden (eli siis köyden kiinnitystapojen) rakentamista. Heti seuraavana päivänä olimme kallioilla kahdestaan vahvistamassa taitoja.

Kaikenlaista muutakin on ehditty kokeilla. Tuulitunnelilentämisen toinen oppituntini päättyi siihen, että putosin yli 3 metrin korkeudesta tunnelin pohjalle. Ihan luonnonlahjakkuus en siis ole 🙂

Nyt aletaan olla taas siinä hytisyttävässä vaiheessa, jossa voi vain todeta, että työ on tehty. Lähtöön on aikaa reilu kolme viikkoa, joista kaksi vietän perheen kanssa Islannissa lomaillen. Eli suurempia treenirutistuksia ei enää ole luvassa. Vatsanpohjassa kutittelee hiukan normaalia enemmän, sillä tämä treenikausi on aiemmista poikkeava. Riittääkö kunto, se nähdään muutaman viikon päästä. Pää ja sydän eivät voisi olla valmiimpia!

Viluinen mutta onnellinen Carrel Hutilla 2019: “Jotkut poloiset istuvat nyt rannalla juoden sateenvarjodrinkkejä!”

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén