Tag: jäätikkö

Matterhornin lähestyminen täynnä tunteita

22.7.2020: Matterhorn Italian puolelta, Lion Ridge Route, Cervinia – Carrel Hut

Yö oli painajaisten täyttämä. Vaikka mieleni oli näennäisen levollinen, pimeys taisi houkutella möröt liikkeelle. Herättyäni ties monennenko kerran kauhusta henkeä haukkoen, tarkastin ajan ja mietin, ettei kai pisinkään yö loputtomiin kestä. Kello oli vasta 04, mutta uni ei enää sinä yönä luokseni löytänyt – se siitä pitkästä levosta ennen isoa puristusta!

Kiipeilytiimi valmiina lähtöön – jälleen vesisateessa:
Vasemmalta oikealle Heikki, Fabrizio, Enrico ja minä

Kuudelta, kun kiipeilyparini aukaisi silmänsä, hän löysi minut istumasta sängyn laidalta. Yritin paikata kantapäideni valtaviksi kasvaneita, tulehtuneita rakkoja.

Tarkastimme sääennusteen: koko viikon ennusteet olivat lupailleet aurinkoa ja hyvää kiipeilykeliä – kunnes eilen povausten riveille ilmestyi vesipisaroiden ja myrskypilvien kuvia. Periaatteessa sääikkunan pitäisi riittää, mutta vuorten arvaamattomuutta on saatu ennenkin todistaa. Jännityksen solmu tuntui vääntelehtivän vatsani pohjassa.

Reittimme kulkisi kuvan vasemmasta reunasta ylös, jäätikön ylitys. Carrel Hut näkyy ylhäällä keskellä pienessä pykämässä vuoren rinteellä – niin lähellä mutta niin kaukana

Viime syksyn ensimmäiseltä Matterhorn-yritykseltä tuttu Enrico tulisi toiseksi oppaaksemme (reitin vaatimustaso edellyttää, että joka oppaalla on vain yksi asiakas). Huomattavan paljon Matterhorn-kokemusta omaava Enrico kiipesi viimeksi oman asiakkaansa kanssa, ja miehen komentelevalta ja jopa hiukan töykeältä tuntunut toiminta oli jäänyt mieleeni. Opas on vuorilla auktoriteetti, mutta johtaa voi niin monella tavalla. Minä ja Heikki molemmat olemme vahvoja ja temperamenttisia luonteita, joten erityisesti kovan paineen alla ryhmän sisäisen kemian pitää ehdottomasti toimia. Halusin varmistaa ennakkoon hyvän tiimin ja Fabrizion ehdottaessa Enricoa toiseksi oppaaksi, olin tuonut huoleni julki. Fabrizio kuitenkin rauhoitti minua toteamalla, että Enricon viime kertainen asiakas oli merijalkaväen sotilas ja ultramaratoonari. Tilanne oli vaatinut pienikokoiselta pörröpäiseltä italialaiselta tiukempaa haltuun ottamista. Ja totta. Nyt kohtaamamme Enrico oli todella lämminhenkinen, nauravainen ja innokas opettamaan meitä tiedonjanoisia.

Kello 8 olimme saman hissiaseman pihassa, josta viime syksynä astelimme loskan ja veden sekaiseen sumuun.

Kun nyt viikon taukoamattoman auringonpaisteen jälkeen vesipisaroita alkoi ropista kasvoillemme, “ei voi olla totta” -ajatukset vyöryivät varmasti jokaisen mieleen, mutta kukaan ei sanallakaan kommentoinut sadetta. Sää oli mitä oli, nyt mentiin!

Sateen jälkeen meidät palkittiin sateenkaarella

Onneksi noin tunnin kuluttua aamulta tuoksuva tuuli puhalsi pilvet syrjään, ja aurinko ilmestyi näkyviin ensimmäiselle välietapille, Rifugio Duga del Abruzzi -majalle astellessamme. Matka poikki polveilevien, ruohon ja kukkien täplittämien kivikkoharjanteiden oli edennyt huomattavasti viime kertaa nopeammin, vaikkakin matkalla ylitettävät joet olivat huomattavasti vuolaampia. Muutaman vuoden sukellusharjoittelun myötä olen aika hyvin selättänyt vanhasta onnettomuudesta johtuvaa vesipelkoani, mutta aggressiivisesti kuohuen kivien välissä pyörteilevä vesi saa edelleen polveni tutisemaan. Mietin, mitä Enrico mahtoi ajatella, kun “peloton vuorenvalloittaja” pyysi ottamaan kädestä kiinni vuorivirran ylityskohdassa.

Joskus tarvitaan, että joku ottaa kädestä parin ratkaisevan askeleen ajaksi
kuva: Fabrizio

Majalta matka jatkui ylemmälle rinteeseen, ja maasto muuttui nopeasti. Huomasin muistavani reitin yllättävän hyvin, mutta samaan aikaan oli kuin olisin ollut aivan eri vuorella kuin viimeksi. Kivinen, jyrkästi nouseva rinne pisti puhaltamaan ja sytytti reisi- ja pohjelihakseni tuleen, mutta vetisen jään ja irtolumen puuttuessa matkanteko sujui ripeämmin ja ilman kompurointeja ja liukasteluita. Sumuttomassa säässä saatoin katsoa yli Breuil-Cervinia-kylän, pitkälle kapean Aostan laakson mutkaisiin maisemiin. Vihreys ja auringon leikki turkoosien vuorijärvien pinnalla sai liikutuksen kaulukset kiristymään kaulallani. Outo kotoisuuden tunne vyöryi taas ylitseni, ja hiljaa hymyillen käänsin katseeni takaisin eteeni kivikkoiselle polulle. Voi kuinka rakastan kiven tuoksua!

Fabrizio ja minä kivikossa
kuva: Enrico

Korkeammalla rinteellä sijaitsevan jäätikön poikkisuuntainen ylitys (eli traverse) pysäytti rivakan etenemisen toviksi. Jyrkkää seinämää pitkin kohti laaksoa nuolen muotoisena syöksyvän jääkiilan kunto ei selvästi ollut oppaiden mieleen. Tiukasti varmistaen ja hakut syvälle lumeen iskien etenimme yli petollisen liukkaan, kostean lumen peitossa vaanivan jäisen seinän. Matkalla pohdin, että minun silmääni jäätikkö oli reunalta käsin näyttänyt varsin harmittomalta, mutta vain muutama askel paljasti polun liukkauden ja jyrkkyyden sekä ylhäältä valuvan lumen uhan. Tein pienen muistiinpanon mielessäni, että pitää opetella enemmän lumen ja ympäristön lukemista.

Jäätikön alalaidassa, ensin tarvoimme ylös lumessa muutaman sata metriä – ja sitten tuo tiukka traverse oikealle
Enrico varmistaa Heikin jääseinän ylityksen ensimmäistä vaihetta

Heikki oli tänään väsynyt ja eteni normaalia hitaammin. Myös hän oli nukkunut edellisen yön huonosti, ja ehkäpä minulle mukavalta tuntunut laakson kuumuus oli aiheuttanut nopean aineenvaihdunnan omaavalle kiipeilyparilleni nestehukkaa. Olimme todella hyvin aikataulussa, joten majalle ehtimisestä ei ollut huolta, mutta pakko myöntää, että olin vähän huolissani. En siitä, etteikö Heikki perille pääsisi – miehessä on kestävyyttä, sisua ja voimaa kuin pienessä kylässä. Mutta mietin palautumista ensi yön suoritusta ajatellen: Kylmällä majalla nukkuminen olisi joka tapauksessa niin ja näin. Vettä oli rajallisesti mukana, ja nestehukan paikkaaminen olisi korkealla haastavaa. Toipumiseen hyväkuntoisenakaan ei ole huiputusta edeltävinä tunteina kovin paljon aikaa, saati sitten valmiiksi uupuneena tai kipeänä.

Matterhornin ja viereisen vuoren välisen huikaisevan kapean ja tuulisen Colle del Leonen satulaharjanteen ylitys 3580 metrissä on viimeinen vaihe ennen teknisempää nousua. Pitäessämme satulan reunamilla kivien suojassa evästaukoa, ilmestyi näkyviin toinen, aiemmin ohittamamme kiipeilijäryhmä. Kun siirryimme tauon jälkeen pystysuorien kiviseinien haastavalle osuudelle, Fabrizio ja minä lähdimme ensimmäisenä parina liikkeelle. Syystä tai toisesta toinen ryhmä päätyikin kiipeämään jälkeemme, ennen Heikkiä ja Enricoa. Minulle on tärkeää kiivetä lähellä pariani silloinkin kun olemme eri köysistöissä, ja erilleen joutuminen synnyttää epämiellyttävän tunteen siitä, ettemme voi toimia tiiminä ja tarpeen tullen rohkaista ja auttaa. Fabrizio kuitenkin eväsi toistuvasti pyyntöni odottaa:

– We wait up. This is too exposed. It’s too risky.

Seinällä

Etenimme nopeasti. Seinät olivat yhtä pystysuoria kuin viimeksikin, mutta köydet eivät olleet umpijäässä. Kengänkärjet löysivät pitävän otteen kivestä. Ehkäpä selkäni oli nyt vahvempi ja jaksoin vetää itseäni ylös. Jokainen lihas kehossani sykki liikettä, kuin vuoresta olisi virrannut energiaa. Ilma oli kylmentynyt, ja aurinko mennyt taas pilveen. Lumi tuoksui meitä ympäröivässä viimassa ja täytti mieleni vapaudella: tässä minä toteutin unelmaani. Voi kun olisin vain voinut olla lähempänä Heikkiä ja jakaa nämä askeleet kera parini, jonka kanssa olemme niin lujasti tehneet töitä tämän mahdollistamiseksi! Mutta Fabrizio oli järkähtämätön. Olimme jonon keulassa, mikä on hyvä ja monessa mielessä turvallinen paikka kiivetä ja näillä paljailla seinämillä pysähtely kasvattaisi riskejä turhaan.

Vaikka kaipasin pariani, en kiivennyt yksin. Mitä ylemmäs nousimme rinteellä, sen vahvemmin tunsin isän läsnäolon. Isäni ei ehtinyt nähdä toista yritystämme vuorella, jota hänkin Alppeja rakastavana piti suuressa arvossa, vaan hän nukkui pois vain muutamia kuukausia sitten jättäen sydämeni surusta ruvelle. Isän menetys on ollut minulle raastava kokemus. Kai se niin on, että voimme yrittää kuvitella rakkaasta luopumista ja muka valmistautua siihen. Mutta ennen kuin se oikeasti osuu kohdalle, ei meillä ole käsitystä siitä, millaiselta tuntuu menettää elämän peruspilareita muovaamassa ollut ihminen – ja hyvä niin. Jossain vaiheessa surutyön kuukausien aikana mieleeni takertui ajatus, että Matterhornin huipulta saisin kuiskattua hyvästini vuoriviimaan ja ehkä suru hellittäisi otettaan.

Nyt isä oli lähellä, jokaisessa askeleessa. Fabrizio taisi huomata jotain, sillä valmistautuessaan liidaamaan pitchin (köydenmitan) siniharmaata sileää kalliota, hän kääntyi puoleeni ja kysyi odottamatta, mitä mietin. Luomien taakse patoutuneet kyyneleet purkautuivat poskilleni, kun kerroin isästä sekä Heikin ja minun päätöksestä kiivetä Matterhorn hänen muistolleen.

– Toivottavasti vaan pääsemme huipulle.

Fabrizio rutisti minua lempeästi käsivarresta:

– Otan osaa suruusi. Matterhorn on täydellinen paikka kunnioittaa isäsi muistoa. Ja me menemme huipulle.

Hetki auringossa

Nielaisin, pyyhin kyyneleet, uppouduin kiipeämiseen ja keskityin tarkasti toimimaan huolellisesti. Ehkäpä uppouduin liikaakin, sillä seuraavalla pysähdyksellä Fabrizio muistutti “takaa-ajo-taipumuksestani”:

– Minä menen vaikeista paikoista nopeasti, jotta pääsen rakentamaan sinulle turvallista varmistusta. Jos tulet liian nopeasti perään, en ehdi varmistaa sinua kunnolla. Toinen asia on, että väsytät itsesi. Voimme liikkua ripeästi, mutta kiirehtiminen ei ole hyvä.

Kilpailuhenkinen ajokoira sisälläni laittoi korvat luimuun ja tuijotin nolona kengänkärkiäni:

– Se tapahtuu välillä vähän vahingossa, varsinkin, kun uppoudun kiipeämisen rytmiin ja se vie mennessään. Teen parhaani, mutta ole kiltti ja sano, jos näyttää siltä, että ohje unohtuu. En pahastu toistosta – olen välillä aika kovapää.

Oppaamme, joka on vuosien saatossa oppinut tuntemaan minut aika hyvin, virnisti leveästi ja lupasi muistuttaa tarpeen tullen.

Silti olimme nopeita. Nousin jäiset metallitikkaat vuoren seinään kiinnitetyn Carrel Hut -majan ulkoseinää kiertävälle metalliritilälle vain 4,5 tuntia alamajalta lähdön jälkeen. Olimme nousseet 1300 vertikaalimetriä ja saapuneet perille yli tunnin ennustettua aikataulua edellä. Takana oli huikaiseva nousu, joka oli raskas ja haastava, mutta ei tuntunut ollenkaan samalta kuin viime syksyn haastavissa oloissa. Jokainen köydenmitta oli tuntunut tehtävissä olevalta, yhdellekään seinälle en ollut jäänyt rimpuilemaan.
Heikki ja Enrico saapuivat viitisentoista minuuttia myöhemmin ja kun viimein tiimi oli jälleen koossa, annoin onnistumisen tunteen ryöpytä kosken lailla suoniini. Uskomatonta olla täällä taas!

Minne Fabrizio edellä, sinne minä perässä

Carrel Hut -majalla oli kolme muutakin kiipeilytiimiä, mutta silti sisällä, erityisesti takaosan makuutilassa, oli hyytävän kylmä. Kylmää kuitenkin karkoitti (ainakin mielistä) se, että kulinaristioppaamme eivät pettäneet eväiden suhteen tälläkään kertaa, vaan pienellä retkikeittimellä valmistettu lounas piti sisällään ilmakuivattua kinkkua, voilla maustettua polentaa ja Parmesan-juustoa. Aterian jälkeen pieni tiimimme kasautui tuvan nurkkaan juomaan teetä, vitsailemaan ja nauramaan – voi kuinka meillä olikaan hauskaa – koskahan viimeksi olen nauranut niin paljon!

Aikojen saatossa olen oppinut tuntemaan Fabriziota ja nähdessään, kuinka avoimesti Fabrizio Heikkiin ja minuun suhtautuu, yleensä muutkin oppaat rentoutuvat. On todella hienoa päästä tutustumaan näihin mahtaviin tyyppeihin ja kuulla heidän elämästään. Mutta siihen liittyy muutakin. Oppaan tehtävä on huolehtia asiakkaistaan ja tietenkin heillä on meihin nähden ylivertainen osaaminen ja kyvykkyys toimia vuoriympäristössä. Minusta asetelma on ehdottomasti hyväksyttävä ja niin sen pitääkin olla – vaikka haluankin tulla jatkuvasti paremmaksi ja kantaa korteni kekoon tiimin eteen. Mutta minuun vaikuttaa valtavan positiivisesti se, kun oppaasta paljastuu jokin pieni “inhimillinen ulottuvuus”. Esimerkiksi viime syksyn huiputusyrityksellä kakkosoppaamme Carlo oli ollut lomalla poissa vuorilta, ja saapui tekemään kanssamme ensimmäisen nousunsa viikkoihin ylös ohueen ilmaan. Niinpä miehen akklimatisaatio ei ollut sillä tasolla kuin vuorioppailla yleensä jatkuvasti on, ja koko nousun Fabrizio ja Enrico kiusoittelivat Carloa hitaudesta ja hengästymisestä. Vaikka hitaimmillaankin Carlo oli moninverroin minua nopeampi, hänen nopeutunut hengityksensä tuntui jotenkin lohdulliselta. Tällaiset asiat ovat todiste siitä, että samat luonnon lait pätevät oppaisiinkin – siis pari kertaa vuodessa vuorille pääsevän toimistotyöläisen lienee ihan sallitua hengästyä ylärinteellä!

Tähän kategoriaan meni myös tämänkertainen keskusteluni Enricon kanssa, jossa hiukan nolostuneena kerroin hänelle, kuinka vaikeaa yön pimeydessä kiipeäminen on minulle mentaalimielessä ja kuinka haluaisin päästä sen kynnyksen yli. Iloinen italialainen kuunteli ajatuksiani vakavoituneena pää kallellaan, mutta totesi sitten:

– Minäkään en tykkää pimeässä kiipeämisestä, olen aina inhonnut sitä! Eteneminen ei näy ja kaikki on niin monotonista. Olen vuoriopas, mutten silti yritä pakottaa itseäni pitämään siitä! Meillä jokaisella on epämukavuusalueemme ja ei kaikesta tarvitse tykätä, pitää vaan hyväksyä, että lajiin kuuluu myös epämukavia asioita.

Olin ehkä aina jotenkin ajatellut, että pimeässä kiipeäminen on niin iso osa lajia, että on vähän outoa, jos kokee sen vaikeaksi. Hassua, millaisia paineita sitä tulee vahingossa itselleen asettaneeksi!

Polenta-höyryä jäisille sormille

Iltapäivä kului. Heikki oli yhä uupunut ja lounaan jälkeen hän hädin tuskin pysyi hereillä. Kömpiessämme (kaikki mahdolliset vaatteet päällä kylmyyttä karkoittamassa) hetkeksi makuulle, hän nukahti heti syvään uneen. Enricon “Älkää nukkuko yli tuntia tai yöunet häiriintyvät helposti” -varoituksesta huolimatta Heikki nukkui ruoka-aikaan asti ja töin tuskin jaksoi nousta päivälliselle. Pieni huoli Heikistä viipyi mieleni laitamilla, mutta nyt ei ollut oikea hetki antaa epävarmuudelle sijaa. Hän saisi nyt kunnolla lepoa ja ruokaa ja olisi huomenna yhtä vahva kuin yleensä.

Illallinen vietettiin yhtä hulvattomissa tunnelmissa kuin lounaskin, ja oppaamme suorastaan riehaantuivat yllätyksestä, jonka olimme tuoneet. Taustatarinana kerrottakoon, että viime syksyn Matterhorn-yrityksellä palellessamme tällä samaisella majalla, Fabrizio naureskeli hampaat kalisten: “Ajatelkaa, että jotkut muut valitsevat viettää lomansa lämpöisessä palmun alla juoden hienoja drinkkejä – voi niitä poloisia!”

Vitsiin palattiin toistuvasti ja se jäi lentäväksi lauseeksi reissun jälkeenkin. Niinpä uutta huiputusyritystä suunniteltaessa olimme hankkineet tiimille mehutetra-tyyppisissä pakkauksissa Margarita-cocktailit. Etukäteen hekumoimme hetkeä, kun juttu nousisi uudelleen esiin ja tällä kertaa voisimme tarjoilla Fabriziolle hänen kaipaamansa cocktailin – ja jos oikein vilpoista olisi, voisimme hakea ulkoa lunta ja tehdä drinksuista frozen-tyyppiset!

Kyllähän se mielessä kävi, että kannattaako vitsin vuoksi kantaa mukanaan monta sataa grammaa ylimääräistä painoa… mutta oppaidemme reaktio todella oli vaivannäön arvoinen! He pomppasivat pystyyn halaamaan meitä nauraen ja ylävitosia heitellen niin riemastuneita, että tunnelma tarttui myös muihin majan seurueisiin. Pienen omituisen hetken ajan pimenevässä kalsassa vuoristomajassa keskellä Matterhornin kallioseinää vallitsi suorastaan karnevaalimainen tunnelma. Iloa ei haitannut yhtään se, ettei kukaan meistä oikeasti halunnut ryhtyä juomaan tequilaa vuoren rinteellä muutamaa tuntia ennen huiputusta, vaan päätimme säästää juomat myöhemmäksi – ehkä huipulle?

Nukkumaan kintaat kädessä ja toppavaatteet päällä

Iloisen illallisen jälkeen menimme suoraan nukkumaan. Ulkona tuuli kovaa ja ilmassa oli harmikseni lunta. Oppaat olivat onnistuneet olemaan huolettomia koko illan, mutta ei sitä voinut ohittaa, että ulkona satoi ei-toivotusti lunta, tuuli oli noussut navakaksi, ja ennuste lupasi yöksi ukkosmyrskyä.

Illan lumisademaisemia, ukkosmyrskyennusteita ja Janiinan tunnelmia (äänet päälle)

Puin jälleen kaikki vaatteet isoja kintaita myöten päälle, käperryin viltin alle niin lähelle Heikkiä kuin mahdollista ja yritin nukahtaa.

Lepoaika oli lyhyt mutta kamala. En tiedä, nukuinko juurikaan noina muutamana tuntina. Tuuli ulisi raastavasti kuin haavoittunut eläin majan nurkissa, ja kylmyys hyökkäsi joka puolelta kimppuuni. Kova meteli ulkoa huoletti ja mietin, millaiset olosuhteet meitä mahtoivat odottaa, jos sisälläkin oli näin hyytävää. Minulla oli jo kaikki vaatteet päälläni, miten ihmeessä pysyisin lämpimänä rinteessä? Yritin levätä, mutta yksinkertaisesti palelin liikaa. Heikkikin kertoi havahtuneensa useaan otteeseen siihen, että vapisin kauttaaltani.

Lopulta herätyskello antoi armoa ja pirahti. Kello oli 03.30 ja lähdön hetki oli käsillä.

p.s. Kiinnostaako verrata, millainen lähestymispäivä oli viime syksynä? Se löytyy täältä: Matterhornin huiputus alkaa – lähestyminen lumimyräkässä.

Maisema Carrel Hutin metalliritilältä, alhaalla Heikki ja Enrico saapumassa viimeiselle nousulle

Pollux – huiputus

Päivä 3: Pollux – huiputus

Hiivimme hotellin pimeän aulan läpi. Aamiaiseen oli vielä sen verran aikaa, ettei henkilökuntaakaan näkynyt. Ulko-ovella aamun raikas ilma löyhähti kasvoille tuoksussaan aurinkoa ja ripaus ympäröivien huippujen lunta. Vaelsimme halki äänettömän, vielä nukkuvan Breuil-Cervinia-kylän keskustan, sen toisella laidalla olevaan pieneen leipomoon, ensimmäiseen joka avasi ovensa aamun kulkijoille. Tuskin olin saanut ensimmäisen pisaran pehmeää cappuccinoa kielelleni, kun oppaamme Fabrizio astui sisään. Sisääntulo oli lähtölaukaus ensimmäiselle kiipeilypäivälle, ja tunsin jalkani alkavan pöydän alla rummuttaa levottomasti lattiaa kuin laskien sekunteja lähtöön.

Fabrizio kertasi ohjelman: tänään vaeltaisimme tuntien matkan Plateau Rosa -jäätikön halki ja iltapäivällä pyrkisimme Pollux-vuoren (4092 m) huipulle. Kreikkalaisesta mytologiasta nimensä saaneesta vuorikaksikosta (Pollux ja Castor) juuri Pollux valikoitui kohteeksemme, sillä yksi sen kiinnostavimmista huiputusreiteistä on kivikkokiipeilyä, joka olisi hyvää harjoitusta Matterhornia ajatellen. Huiputuksen jälkeen laskeutuisimme jäätikön alalaidassa sijaitsevalle majalle yöksi. Huomenna palaisimme takaisin jäätikön laidalla sijaitsevan Breithorn-vuorijonon Sveitsin ja Italian rajalla sijaitsevaa huippuharjannetta pitkin huiputtaen matkalla sekä Breithorn Centralen (4160 m) että vuorijonon päähuipun Western Breithornin (Occidentale Breithorn, 4165 m). Vielä senkin jälkeen jäisimme yöksi ylös, tällä kertaa Rifugio Guide del Cervinolle aivan gondoli-hissien kupeeseen akklimatisaation maksimoimiseksi.

Breithornin vuorijono ja kaksoset Castor ja Pollux

Suunnitelma sai sukat pyörimään jaloissa: Polluxin kallio-osuus olisi jännittävä, ja huominen traverse kuulosti kertakaikkiaan upealta (ja hiukan pelottavan raskaalta)! Kaksi yötä ja kaksi päivää lähes koko ajan 4000 metrissä olisi aivan erinomainen tapa sopeuttaa kehoa ohueen yläilmaan.

Tovia myöhemmin nousimme gondoli-hisseillä Plateau Rosa -jäätikön reunalle, ja aloitimme hikisen vaelluksen ylös jyrkän laskettelurinteen laitaa aamuvirkkujen laskettelijoiden suhahdellessa ohitsemme kepein suksin. Reilun tunnin kuluttua pysähdyimme huohottaen vuorijonon reunimmaisen Klein Matterhorn -vuoren hissiaseman läheisyyteen. Ohut ilma ja jyrkkä nousu pistivät puhaltamaan. Kuumana pilvettömältä taivaalla helottava aamuaurinko heijastui jäätikön pinnasta ja muutti olosuhteet saunamaisen hiostaviksi. Silti se oli maisema, joka salpasi hengityksen: valtaisa, auringonsäteiden hopeanhohtoiseksi maalaama jäätikkötasanne, jonka reunalla kulki tasaisena nauhana kauniiden nelitonnisten vuorten ketju. Korkeana yllämme kaartuva syvänsininen taivas, joka näytti jäätikön takareunassa sukeltavan Polluxin ja Castorin taakse. Vuoriketjun ja jäätikön rajaa koristivat pelottavina kurkottelevat serakit, ja siellä täällä jäätikköä halkoi railo kuin täydellisyyttä korostava irvistävä arpi.

Jäätikön laidalla

Vesihuikan jälkeen kiinnitimme jääraudat, muodostimme köysistön ja ryhdyimme ylittämään jäätikköä rauhallisessa tahdissa, sillä vaikka jääkenttä oli pääosin vain lievästi polveilevan tasainen, nopea nousu yli 3500 metriin vei halut kiirehtiä suotta.

Kolme tuntia myöhemmin tauko oli todella tervetullut, kun hikisinä ja puhaltaen pysähdyimme alati jyrkkenevän nousun notkelmakohtaan Polluxin juurelle. Jäätikön toiselta laidalta pieneltä nyppylältä näyttäneen vuoren irokeesimäinen kivikkoharjanne nousi nyt lähes aggressiivisen jyrkkänä edessämme…tai ehkä vaikutelman loi pohkeissani hapottava nousu ja keuhkoja pingottava tarve saada lisää happea.

Nousimme kiviharjanteen juurelle, missä laskimme reput maahan ja istuimme toviksi tankkaamaan ja lepäämään. Reput jäisivät tähän teknisempää pinnistelyä vaativan huiputusyrityksen ajaksi. Retkotin tyytyväisenä lämpimillä kivillä, juttelin Heikin ja Fabrizion kanssa laiskasti ja rouskutin suklaalevyä, jonka avaamista olin odottanut monta päivää. (Syön vuorilla RitterSport-suklaita. Siellä ne maistuvat aivan taivaalliselta. Maistoin sellaista kerran merenpinnan tasolla ja se oli ällön sokerista – jotkut asiat selvästi kuuluvat vuorille ja siksi niitä kannattaa odottaa.) Tuo oli yksi niitä elämän pieniä täydellisyyden hetkiä, seikkailun ensimmäisten askelten aikana; korkeudessa pienenä luonnon kauniissa sylissä, mutta vahvana ja valmiina tarttumaan edessä olevaan haasteeseen.

Fabrizio

Sitten oli aika lopettaa haaveilu ja ryhtyä hommiin. Fabrizio lyhensi köyttä, ja punaruskea louhikko johdatti meidät kohti huippua. Lyhyessä köydessä kiipeäminen on haastavaa, sillä jokainen liike pitää tehdä huomioiden kiipeilyparin tilanne ja seuraavat liikkeet. Tahaton nykäisy ja liian hidas seuraaminen saattaa estää toisen nousun tai aiheuttaa putoamisen. Niinpä keskustelu tyrehtyi vain kulloinkin käsillä olevaan tehtävään liittyviksi lyhyiksi haukahdusmaisiksi viesteiksi.

Kiven pinta oli lämmin käsiäni vasten, ja auringonsäteiden terävät kärjet hivelivät niskaa ja korvalehtiä. Kuumuus ja ponnistelu saivat hien virtaamaan. Yläpuolellamme kohoavalla seinällä oli runsaasti hiekkaa ja irtokiviä – jokainen askel tuli valita tarkkaan, jotta jalka ei lipsahtaisi tai kiviä ei putoaisi alapuolella olevien kiipeilijöiden niskaan. Kieli keskellä suuta uppouduin täydellisesti Polluxin karheaan seinämään ja nautin etenemisen tunteesta. Vaikka ilman ohuus tuntui painavana reisi- ja pohjelihaksissani, nousu sujui jouhevasti. Vain muutaman kerran jouduin hetkeksi pysähtymään ja tuijottamaan kalliota edessäni, kunnes oikeat otteet ja askelmat ilmestyivät esiin.

Yhtäkkiä kallio loppui ja edessämme seisoi madonna-patsas, joka yleensä Italiassa markkeeraa huippua. Heikiltä pääsi jo ilon älähdys, mutta sitten huomasimme, ettemme olleet vielä perillä. Vielä viimeinen, kapea luminen polku jyrkkää harjannetta ylös. Tasaisesti tampaten, kiirettä välttäen, auringolle hymyillen.

Juhlintaa Polluxin huipulla

Ja sitten 19.7. kello 14.16 seisoimme Polluxin huipulla 4092 metrin korkeudessa merenpinnasta. Nostin kädet taivasta kohti ja päästin ulos reissun ensimmäisen huiputushuudon – mahtaakohan huipulle saapumisen ilo koskaan haalistua? Tuskinpa vain, niin upea 360 asteen vuoristopanoraama palkitsi tehdyn työn!

Tovin lepäsimme huipulla ja tankkasimme Heikin ja Fabrizion piirrellessä viivoja lumeen kinastellessaan, kulkiko Italian ja Sveitsin välinen raja täsmälleen huippupolkua pitkin. Lopulta kivikon alapäähän, reppujen luo jätetyn veden houkutus kävi kuivalle kurkulle liian kutsuvaksi ja oli aika aloittaa laskeutuminen.

Kuten aina, alas vuorelta laskeutuminen on tiukkaa ja tarkkaa hommaa. Hiki valui otsalta silmiini, ja päivä alkoi todella tuntua lihaksissa. Rauhallisesti, mutta mahdollisimman tehokkaasti, laskeuduimme samaa reittiä kuin olimme nousseetkin. Jos nousu oli mennyt kuin siivillä jännittävään tehtävään upottautuessani, laskeutuminen sitten kestikin vähintään vuosituhannen (tosin kelloni väitti, että molemmat suunnat veivät suurinpiirtein saman verran aikaa). Väsyneet jalat alkoivat tuntua hiukan epävakailta – siksi entistä tarkemmin asetin jokaisen askeleen kohdalleen, ja välillä jopa turhan helposti huomasin ottavani ylimääräisen käsiotteen.

Kurkkuni oli kuin beduiinin sandaali siihen mennessä, kun pääsimme kivikon juurelle reppujen luo. Ahnaasti tyhjensin koko lopun sisällön vesipullostani. Pienen hengähdyksen jälkeen alkoi vielä pitkä laskeutuminen Rifugio Guide Della Val D’Ayas -majalle jäätikön alareunaan 3420 metrin korkeuteen merenpinnasta. Kompuroidessamme kostean tahmaiseksi muuttuneessa lumessa jyrkähköä rinnettä alas, en voinut olla miettimättä, että vain joidenkin tuntien kuluttua löytäisin itseni tamppaamassa tätä samaa polkua ylös….omituinen laji.

Kuuma iltapäivä oli tehnyt tehtävänsä jäätikölle, ja vältellessämme railoalueita kuulin kerran jos toisenkin ihokarvat pystyyn nostavaa jyrinää lumivyöryjen lähtiessä liikkeelle jäätikön laidan seinämillä. Nousu laaksosta suoraan neljään tonniin ja huiputus samana päivänä taisivat jo hiukan vaikuttaa huomiokykyynkin. Nimittäin astuessani isolta osin lumen alla peitossa olevan railon yli, huikkasin varoituksen taakseni – vain kuullakseni muutamaa sekuntia myöhemmin humahduksen ja älähdyksen, kun Heikki upposi reittä myöten railoon. Pelästys vapautti meissä molemmista väsymys-monsterin, sillä noina parina humahduksen sekuntina ehdimme käydä sananvaihdon, joka nyt jälkikäteen naurattaa – mutta tuossa hetkessä molempien kasvot olivat varsin tiukat:

– Mä just käskin sun varoa sitä railoa!

– Ja NYTKÖ on oikea aika alkaa haukkua?

Onneksi nalkutusälähdykseni ei estänyt toimintaa, vaan samanaikaisesti säntäsin eteenpäin kiristääkseni köyden, ja Fabrizio reagoi iskemällä hakun jäähän ja vetämällä köyden kireälle. Mutta onneksi railo oli kapea, ja Heikki pääsi nopeasti takaisin tolpilleen. Pulssit ehtivät kuitenkin nousta sen verran, että loppumatka edettiin varsin tarkkaavaisen hiljaisuuden vallitessa.

Muutamia hetkiä myöhemmin väsynyt ja janoinen köysistömme saapui vuorimajan pihaan. Heti saatuani käsiini vesipullon, lähes nielaisematta kertaakaan tyhjensin puolitoista litraa vilpoisaa nestettä kuivaan kehooni. Kuin vesi olisi sulanut suoraan huulilta ihohuokosiini, niin janoinen olin.

Lääkitsin kantapäihini muodostuneet ikävännäköiset rakot (liian ohuet sukat), tuuletin ja kuivatin hikiset varusteeni nauttien väsymyksen ja ilon aaltojen läikehdinnästä mielessäni. Nälkä raateli vatsaani: olimme syöneet vain aamiaisen varhain laaksossa leipomossa ja sen jälkeen kiivenneet pitkän päivän pelkästään makeiden välipalojen voimin (tästä ehdoton kehityskohde eväiden suunnitteluun!). Ei siis ihme, että Heikki ja minä istuimme majan karussa tuvassa pöydän ääressä jo viisitoista minuuttia ennen päivällisen tarjoilua ja tuhosimme kovaa vauhtia korillista leipätikkuja.

Päivällisen jälkeen siirryin noin postimerkin kokoiseen huoneeseen, jossa tiimimme viettäisi yön. En edes yritä kuvailla, millaiselta tuollaisessa huoneessa tuoksuu, kun se täytetään väsyneillä, likaisilla kiipeilijöillä ja heidän hikisillä vaatteillaan. Peitimme ikkunan takilla (Osaako joku kertoa, miksi alppomajoilla ei ole ikkunaverhoja?!) ja kömmimme sänkyyn. Huomenna olisi suuri päivä ja vaativa traverse pitkin Breithorn-vuorijonon harjanteita.

Heikin tasainen hengitys yläsängystä täytti pian hiljaisuuden. Vaikka olin väsynyt, uni tuntui karanneen. Ajatukset laukkasivat raivokkaasti mielessäni. Yritin tyhjätä ajatukseni ja asettua, mutta mieleni ei kertakaikkiaan suostunut yhteistyöhön. Siinä vaiheessa, kun murehdin tyttäreni verkkopankkitunnuksia, oivalsin, että nyt kannatti ehkä pysäyttää tilanne ja antaa itselleen muuta ajateltavaa.

Nousin ylös, sujautin jalkani majan sisätossuihin ja hiivin ulos huoneesta kohti alimman kerroksen wc-tiloja – vain törmätäkseni rappusissa Fabrizioon, joka sihahti innoissaan:

– Come quickly! You have to see this!

Tietämättä, miksi hiivimme, hiippailin varpaisillaan oppaan perässä vessaan ja näin omituisen näyn. WC-tilan katon rajassa olevasta ikkunasta minua tuijotti valtava vuoristokauris – ei kun niitä oli kaksi! Jähmetyin paikoilleni.

– I have never seen one so close before!
Vuorioppaamme intoili, ja tuijotin haltioituneena suurikokoisia kauriita, joiden massiiviset sarvet ovat kooltaan lähes puolet niiden kehosta. Hetken me neljä tuijotimme toisiamme. Isompi kauris liikkui ensin… ilmeisesti todettuaan, ettemme olleet uhka, se alkoi nuolla ikkunanpieliä. Pian toinen kauris seurasi esimerkkiä. Vieressäni hengitystään pidättävä Fabrizio sihisi korvaani, että ne nuolevat betoniseinästä suolaa.

Kuva Fabrizio

Seuraavan puolen tunnin ajan seurasin ikkunan läpi luonnon minulle noin metrin päähän järjestämää show’ta, kun kauriit puuhailivat ikkunoiden takana, välillä kolistelivat leikillisesti sarviaan ja sitten taas palasivat touhuamaan ikkunanpielien parissa. Jossain vaiheessa huomasin Fabrizion kadonneen selkäni takaa ja myöhemmin sain kuulla hänen hiipineen hakemaan kameransa ja menneen ulos kuvaamaan kauriita.

Lopulta vuorikellarin kylmä paljaissa varpaissani ja käsivarsillani pakotti minut liikahtamaan. Isompi kauris säpsähti ja jähmetyin taas. Eläin katsoi ikkunasta sisään, ja pienen hetken tuijotin suoraan sen mustiin silmiin. Kuin tiedostamatta tilannetta kuiskasin pienellä äänellä:

– Minä olen ystävä.

Kuin olisi kuullut sanani kauris katsoi minua uudelleen silmiin, heilautti päätään ja sen valtavat, teräväkärkiset sarvet jysähtivät ikkunankarmiin niin, että hypähdin. Todettuaan minut vähäpätöiseksi, eläin kääntyi ja ryhtyi taas kolistelemaan sarviaan takana seisovan lajitoverinsa kanssa.
Hiivin hiljaa takaisin yläkertaan, piilotin jäiset varpaani karhean viltin alle, ja nukahdin unettomaan uneen kauriin upeat, syvät silmät viimeisenä kuvana mielessäni.

Virallinen huiputuskuva: Pollux (4092 m) 19.7. klo 14.16

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén