Tag: Italia Page 1 of 2

Yin – vuoren varjoisa puoli

Hengitykseni aallot vievät minut mennessään, ja katoan niihin kuin lumihiutale mustan meren syliin. Sisäänhenkäisy pyöristää vatsani rummuksi ja vapauttaessani ilman keuhkoistani, tunnen vajoavani lattian sisään. Jokainen uloshengitys on edellistä pidempi. Tunnen sykkeeni hidastuvan ja vaimentuvan tasaisiksi, melkein raukeiksi tömähdyksiksi suljettujen silmäluomieni valkokankaalle maalatun sinisen taivaan horisontissa.

Elbrusin eteläinen basecamp

Kestää hetken oivaltaa, missä olen – mutta vain pienen hetken. Kaukasuksen vuoriston karkea profiili on niin tunnistettava. Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin huippu piirtyy kaukana yläpuolellani, vaikka istun jo lähes neljän kilometrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevan ylä-basecampin kivikossa lähellä lumirajaa. Vuoren pohjoisen puolen kiipeilyreitti on pitkä, raskas ja eristyksissä. Kahden viikon huiputusyrityksen varusteet kannetaan osissa ylös, halki karun, valtavien vaikeakulkuisten kivikoiden hallitseman maiseman ylempään basecampiin, josta vasta huiputukseen valmistautuminen alkaa.

Kaikkialla on kylmä; alempana rinteellä kosteaa ja sateista, ylempänä vuoren villit viimat pieksevät kostuneiden vaatteiden läpi. Mutta se kuuluu tänne. Tämä on kylmän koti, missä muualla se majailisi? Kuin täällä luontaisesti lämpöä rakastava kehoni hyväksyisi koleuden. Vaikka olen viluinen, en palele.

Kaukasus on ollut minulle rakkautta ensi silmäyksellä. Kuin sydämestä olisi jäänyt tuonne louhikkoon murunen, joka jatkuvasti kutsuu palaamaan. Missään tuuli ei tuoksu samalta. Missään öisen taivaan linnunrata ei ole kirkkaampi.

Luomieni taustakuva tummuu kuin musta esirippu valahtaisi valkoisten huippua verhoavien jäätiköiden eteen, kun matalana soljuva lempeä ääni saattelee minut uuteen asanaan.

Haikeana irrotan Venäjän vuorten karheista reunoista ja siirrän ajatukseni takaisin levollisena nousevaan ja laskevaan rintakehääni, pullistuviin keuhkoihini ja oikeanpuoleisessa kylkilinjassa tuntuvaan nautinnolliseen venymiseen. Ajatukseni saavuttavat vuosi sitten syntyneet murtumajäljet kahdessa alimmassa kylkiluussa, ja sipaisen niitä mielessäni hellien niinkuin kosketamme arvokkainta ja suurimman työn takana ollutta palkintopokaalia.
Ja samassa edessäni ryöppyävät kylmänharmaat vuoriputoukset Pohjois-Italian Alppien perimmäisen kolkan Aosta-laaksossa, Matterhornin vihreän kukkalaahuksen helmoilla. Näiden kivien koloissa asuu kirja, jonka vielä kirjoitan. Tiesitkö, että kallio tuoksuu erilaiselta eri paikoissa?

Liuku viimeiseen asanaan vie minut Tansaniaan, Mount Merua ympäröivään kansallispuistoon, kirahvilauman keskelle. Kosteikko tuoksuu, ja edellämme kiväärin kanssa kulkeva ranger puhuu laulavalla äänellä swahilia. Keuhkoni ovat täynnä kirpeitä tuoksuja, aurinkoa ja vapautta. Rauhaa.

Tunti päättyy. Valot syttyvät, ja lumous särkyy. Rullaan mattoni ajatuksissani. Mieleeni muistuu, kuinka kiivettyäni ensimmäisen vuoren luulin tehtäväni tulleen täytetyksi. Laitoin blogille pisteen ja aloin ajatella muuta. Ja sitten, muutamia viikkoja myöhemmin siniharmaat silhuetit alkoivat seikkailla unissani. Ne eivät antaneet periksi, palasivat aina uudelleen kuin kylmä Kaukasukselle.

Tämän syksyn ajan olen kuntouttanut kolhiutunutta kehoani ja välillä tuntuu kuin vuoret olisivat lipuneet kauemmas. Nyt niiden kutsu on niin vahva, ettei se enää malta odottaa yön tunteihin vaan hiipii kimppuuni joogatunnilla.

Seuraavana päivänä, fysioterapeutilta kiipeilyluvan saaneena pitkän tauon jälkeen seison seinän edessä ja asetan kokeilevasti tossun kärjen kirkkaansiniselle otteelle. Kumikärki nappaa nälkäisesti kiinni. Kahden nousun jälkeen kehoni alkaa muistaa, kuinka seinällä työskennellään. Jalat työntävät minua kohti kattoa, ja jossain puolenvälin tietämillä energisoiva ilo valuu otteista nahattomiksi hiertyneiden sormenpäiden kautta sydämeeni.

Kiipeilijän saa pois vuorilta, mutta saako vuoria pois kiipeilijästä? Toivottavasti ei.

Vuorikiipeilijän rankkaa elämää Elbrusin eteläisen reitin väliasemalla 2016

Viimeinen hetki ennen tositoimia

21.7. – Onko lepopäivä viikonpäivä?

– Mikähän viikonpäivä tänään on?

Hetken pähkäiltyämme kiipeilyparini Heikki ja minä totesimme, että A) todennäköisempää on, että on arkipäivä B) sillä ei oikeastaan ole mitään väliä.

Reittiä etsimässä

Tänään ainoa millä oli väliä, oli syöminen ja lepo. Istuimme aamiaisella vuoristomajan salissa; kahvi tuoksui ja lautasella edessäni köllöttävä, runsaalla juustolla täytetty focaccia kimalsi tuoreena. Olimme nukkuneet ohi kiipeilijöille aamuyöllä tarjoiltavan aamiaisen. Olisimme nukkuneet vieläkin lisää, mutta rauhallinen heräily jäi haaveeksi, kun majan kiukkuinen hoitaja takoi raivokkaasti pikkuruisen makuusoppemme oveen ja karjui:

– You have to leave! NOW!

Selvästi eilen majan henkilökunnan sovittu mahdollisuus nukkua rauhassa pitkään katsottiin päättyneeksi kello 7.30. Tokkuraisina paiskoimme nopeasti tavarat reppuihin ja könysimme alakertaan.

Breithorn traverse huippuharjanteella

Majan sijainti lähellä hissiasemaa toi mukanaan etuja: vastaleivottua leipää, kinkkua, juustoa, ja ah, ihanaa, kuohkeaa maitovaahtoa cappuccinon päällä. Ja tietenkin aamiaisjälkkäriksi Tiramisua – olen ennenkin todennut, että Italia on lempipaikkani energiatankkaukselle!

Vatsanahat pinkeinä tallustelimme meidät laaksoon kuljettavalle gondoli-hissille. Lihaksissa tuntui kahden päivän tiukka kiipeilyrutistus, mutta oikeastaan tunsin oloni hämmästyttävän voimakkaaksi ja energiseksi. Ainoa huomionarvoinen asia olivat ensimmäisen kiipeilypäivän liian ohuiden sukkien aiheuttamat massiiviset rakot molemmissa kantapäissäni. Vaikka olin ne paikkaillut ennen eilistä kiipeilyä, vahinko oli jo ehtinyt tapahtua: rakot olivat revenneet ja nyt molemmat kantapääni aivan riekaleiset ja vereslihalla. Tämänkaltaiset pienet ongelmat voivat muodostua yllättävän hankaliksi ja kivuliaiksi ison suorituksen hetkellä. Niinpä yritin nyt maksimoida parantumisen desinfioivalla Sudocrem-voiteella (se on aivan ihmeellistä tavaraa – arvioisin, että se parantaa kaiken irronnutta raajaa pienemmän – vahva suositus!) ja kulkemalla koko päivän varvastossuissa, jotta haavat saisivat ilmaa.

Laaksoon saapuessamme oli aika ottaa vastaan kiipeily-brief huomenna alkavaan Matterhorn-koetukseen. Jännitysmomentti oli säätietojen lisäksi, uskoisiko Fabrizio meidän pystyvän traverseen. Se tarkoittaa, että kiipeäisimme ylös Italian puolta Lion Ridge -reittiä ja alas Sveitsin puolen Hörnli Routea.

Traverse on useammallakin tavalla haastavampi kuin edestakainen kiipeily samaa reittiä. Yksi asia on tietenkin se, että kun laskeutumisreitti on kokonaan uusi ja on se väsyneenä sekä fyysisesti että psykologisesti haastavaa. Toinen ehkä vieläkin merkityksellisempi asia on, että samaa reittiä palattaessa voi usein jättää varusteita matkalle ja kerätä ne paluumatkalla mukaan. Vuoren yli kiivettäessä tätä vaihtoehtoa ei ole, ja kaikki varusteet makuupusseineen, yöpymisvarusteineen, roskineen ja niin edelleen, on kannettava huipun kautta toiselle puolelle. Mutta silti. Olisihan se upeaa, kiivetä vuoren yli – maasta toiseen ja kokea kaksi upeaa reittiä!

Railomaisemaa harjanteelta jäätikölle

Olimme onnistuneet vakuuttamaan Fabrizion:

– Olette valmiita, se nähtiin eilen ja toissapäivänä. Olette rentoja köyden kanssa ja varmoja myös hyvinkin ilmavissa paikoissa. Tekninen osaaminen riittää hyvin ja olette molemmat hyvässä kunnossa!

Pienen positiivisen palautteen synnyttämässä mielihyvässä paistattelutuokion jälkeen pyysin palautetta myös kehityskohteista. Tämä on oppaallemme selvästi haastava osuus. Ei taida olla helppoa kertoa maksaville asiakkaille, mitä he eivät osaa. Onneksi Fabrizio lienee tottunut meiltä tähän kysymykseen vuosien mittaan ja kerta toisensa jälkeen palaute tulee vähemmillä kakisteluilla. Nyt saimme palautetta liian nopeasta vauhdista:

– Kun opas kiristää tahtia, se ei tarkoita, että sinun on tarkoitus sännätä perään. Opas yleensä pyrkii pääsemään nopeasti hankalasta kohdasta, jotta voi paremmin varmistaa sinun noususi. Juoksemalla perään siis paitsi väsytät itsesi, myös vaikutat negatiivisesti omaan turvallisuuteesi.

Lisäksi saimme uusia vinkkejä siihen, kuinka voimme omalla toiminnallamme auttaa opasta ja nopeuttaa siten eteenpäin pääsemistä esimerkiksi köysityöskentelyssä. Tämä oli erityisen innostavaa, sillä minulla on suuri halu päästä asiakas–palveluntarjoaja-asetelmasta oppaan kanssa jatkuvasti lähemmäs tasaveroista tiimityöskentelyä.

Kävimme läpi vielä varustelistaa ja minimoimme kuormaa Matterhornia varten. Jokainen evään murunenkin olisi taakka seinillä ja mitään ylimääräistä ei otettaisi mukaan. Lopulta olimme valmiita.

Hotellille saapuessamme vastaanoton ikivanha mies huokaisi huojentuneena. Englantia hän ei puhunut, mutta Heikki puhuu ranskaa, ja lyhyen keskustelun jälkeen kiipeilyparini kertoi miehen olleen meistä huolissaan. Polluxilla oli tapahtunut kiipeilijän hengen vienyt onnettomuus samana päivänä, kun olimme siellä. Vanhus oli huolestuneena odottanut meitä takaisin toivoen meidän olevan turvassa.

Nyt hän katsoi meitä tuuheiden kulmakarvojensa alta iän vetisen harmaiksi haalistamilla silmillään silminnähden huojentuneena ja kertoi samaan hengenvetoon ymmärtävänsä vuorten kutsun – hän oli aikanaan (kymmeniä vuosia sitten) kiivennyt näillä vuorilla paljonkin ja käynyt Matterhornillakin monta kertaa.

– Mutta tärkeintä on mennä turvassa, hän nyökytteli, onnitteli meitä sydämellisesti huiputuksista ja nosti peukun pystyyn osoittaen sillä kohti Matterhornia.

Kyllähän se pisti taas vakavoitumaan. Toimimme aina mahdollisimman turvallisesti, mutta on toki hyväksyttävä se tosiasia, että vuorilla moni asia on hallintamme ulkopuolella.

Iltapäivä ja ilta sujuivat rauhaisasti. Pakkailimme, tankkailimme ja tuijottelimme kylän kahviloiden terasseilta nyt hiukan huolestuttavasti harmaisiin pilviin kääriytynyttä vuorta. Jännitys ja malttamattomuus tuntui hiljaisena hytinänä ihoni alla. Mutta viime syksynä oudosti läsnä ollutta pelkoa tai huolta en tuntenut. Illan pimetessä ryömin hyvissä ajoin vuoteeseen mieli tyynenä. Muutama tunti tositoimiin.

Matterhorn huiputusreissun alkua edeltävänä iltapäivänä, kun pilvet alkoivat nousta

Vuorenvalloitus 2020: saapuminen Cerviniaan

Päivä 1: Saapuminen Cerviniaan

Aamuöisen herätyksen jälkeen olin tuntenut paineen nousevan sisälläni tasaisesti kuin kuplien ravistetussa samppanjapullossa. Rivakaksi mutta hallituksi suunniteltu koneenvaihto Amsterdamin kentällä oli muuttunut raivokkaaksi laukaksi halki kentän johtuen Covid-testauksista ja lomakkeiden täytöstä – sekä eksymisestä väärälle portille – kysyn vaan, että miksi samalta yhtiöltä lähtee kaksi puolityhjää konetta kymmenen minuutin välein samaan kohteeseen – vähemmästäkin menee vuorihumaltunut sekaisin? Ensimmäinen lento oli mennyt nukkuessa, mutta kun toisen lennon aikana katseeni löysi Mont Blancin huippuprofiiliin valkoisena ja juhlavana taivasta vasten, en enää saattanut levätä.

Moottoritieltä kääntyi tuttu liittymä kohti vuorten välissä piilottelevaa Valle d’Aosta -laaksoa. En koskaan aiemmin ole tuntenut vastaavaa riemua siitä, että tie on tuttu, ja sen enempää miettimättä suustani pulpahti ajatus, joka jäisi hautumaan mieleeni:

– Tänne muutetaan sitten vanhana.

Maisema, jossa ihmisen on hyvä olla.

Lopulta ylös jylhenevien vuorten rinteitä kiemurteleva serpentiinitie kurvasi mutkan taakse ja edessä näkyi valkoisen lumen ja jään sekä harmaan kiven sinfonia. Vääntelin käsiäni ja tunsin kuinka kyyneleet kihosivat silmiini – ilo purskahti ulos:

– Siellä se on – Matterhorn!

Siinä se todellakin oli. Huippu pilviin kääriytyneenä kuten viimeksikin, mutta massiivinen alaosa laakson perällä Breuil-Cervinia-kylän ylle kumartuneena. Kiipeilyparini Heikki ei sentään huutanut ilosta, mutta tunsin auton nytkähtävän kuin hänen jalkansa olisi hetkellisestä painanut lujemmin kaasua viedäkseen meidän nopeammin katsomaan vuorta, jonka juurella olimme kymmenen kuukautta aiemmin nieleskelleet katkeraa pettymyksen kalkkia.

Pieni rustiikkinen hotelli sijaitsi aivan Breuil-Cervinian keskustassa. Raahatessamme valtavia laukkujamme yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseemme, saatoin tuntea 2000 metrin korkeuden. Heikkikin pysähtyi toisen kerroksen kohdalla huohottamaan ja nauroi:

– Ei vahvista itseluottamusta kiipeilyn osalta, kun parikymmentä rappustakin pistää puhaltamaan.

Ensin kainostellen pilvien lomassa

Sivumennen sanoen: Covidin vaikutus alueella on selkeä, ja italialaiset suhtautuvat siihen vakavasti. Kaikilla on jatkuvasti maskit mukanaan: ulkona voi liikkua ilman sitä, mutta heti sisään mentäessä maskia edellytetään. Kaikkialla saatavilla on käsidesiä, osassa kauppoja käytössä on myös kumihanskat ja joissain vuorosysteemi ruuhkien välttämiseksi. Osa vuorimajoista on estänyt yöpymiset, osa vähentänyt asiakaspaikkojaan.

Kun varustakasat oli nakattu ovesta sisään, viipymättä painelimme ulos keskustasta rinteellä sijaitsevaan kahvilaan ja käänsimme terassituolit kohti vuorta. Se oli valtava, paljon suurempi kuin saatoin muistaa. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, istuimme vain henkeä pidätellen tuijottamassa iltapäivän auringossa kylpevää vuorta. Se on kaunein näkemäni vuori ja voisin tuijottaa sitä loputtomiin, mutta nyt odotin yhtä tiettyä asiaa.

Tunnin kuluttua siirryimme pykälää ylempänä rinteellä olevaan kahvilaan ja toistimme saman rituaalin: tuolit kohti vuorta ja tuijotusta.

Iltapäivä kääntyi illaksi. Viimein se tapahtui: tuulenpuuska pyyhkäisi huipun peittäneen pilviverhon syrjään.
– Se näkyy! Se näkyy!

Ulvahdin ilosta, ja Heikki yhtyi ilonpitoon. Viimeksi emme koko huiputusyrityksen aikana nähneet kertaakaan Matterhornin huippua. Koko matkan ajan se pysyi tiukasti lumi- ja sadepilvien takana. Tietämättä toistemme ajatuksista olimme molemmat sortuneet taikauskoiseen ajatukseen, että jos tällä kertaa näkisimme huipun ennen huiputukseen lähtöä, pitäisimme sitä enteenä menestykselle. Melkoinen tunnelataus kahdelta arjessa varsin käytännölliseltä ihmiseltä siis!

Ensimmäinen tehtävä oli nyt siis suoritettu, ja saatoimme tyytyväisinä painella pitsan kautta nukkumaan.

Nyt näkyy Matterhornin huippu ja epäonnen taika raukeaa!

Päivä 2: Akklimatisoituminen alkaa

Vuori-ilma kai tekee hyvää kaupungista karanneelle, ja nukuin ennätykselliset 12 tuntia! Oppaamme Fabrizion oli määrä saapua iltapäivällä tai alkuillasta kertomaan tarkemmin tulevien päivien ohjelmastamme, ja hänen tuloa odotellessamme päätimme aamiaisen jälkeen edistää akklimatisoitumista pienellä kävelyreissulla kohti ylärinteellä sijaitsevaa Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajaa (2388 m). Ainakin minulle osittain kyse oli myös testistä: viime syksynä jo pelkkä lähestymispäivän ensimmäinen vaellusosuus majalle tuntui uuvuttavalta. Muistikuvieni mukaan reitti oli – vaikkakin ylämäkeä – suhteellisen helppokulkuinen, ja olin jäänyt pohtimaan, ettei sen niin väsyttävältä pitäisi tuntua. Oliko lähestyminen todella raskas – vai oliko kyse siitä, ettemme olleet ehtineet toipua vain paria päivää aiemmin päättyneestä Elbrusin huiputuksesta vuoren villiä ja raskasta pohjoisreittiä pitkin?

Trekki laaksosta Duca degli Abruzzi -majalle meni nopeasti ja kevyesti. Alkuperäinen suunnitelma oli vain rauhassa tallustella rinnettä ylös ja noin tunnin kuluttua kääntyä takaisin. Mutta yhtäkkiä löysimmekin itsemme majan tuvasta nautiskelemassa cappuccinoa ja maailman herkullisinta kakkua kermavaahtovuorella höystettynä ( – kuinka rakastankaan tankkausta italialaiseen malliin!) Herkuttelun lomassa totesimme, että helppo pyrähdys rinnettä ylös puhui selkeää kieltä: Tavoitteemme viime kerralla oli ollut hyödyntää Kaukasuksella, Euroopan mantereen korkeimmalla vuorella hankittua akklimatisaatiota Matterhornilla. Oli turha spekuloida, olisimmeko onnistuneet myös Matterhornin huiputuksessa, mikäli olosuhteet eivät olisi olleet meitä vastaan. Mutta selvää oli, että tiukan ohjelman vuoksi meille ei jäänyt aikaa palautua ensimmäisestä kovasta puristuksesta ennen seuraavaa. Tärkeä oppi tulevaisuutta varten!

Paluumatkalla kylään ihailimme vuoren rinteen runsaita vesiputouksia, vehreyttä ja kukkaloistoa. Kiireettöminä pysähdyimme seuraamaan liitovarjolentäjiä, mäkipyöräilijöitä ja vaeltajia. Aurinko paistoi heleästi, ja vuori seisoi ylväästi laki paljaana kuin hupsua taikauskoani vahvistaakseen.

Vuorilla kurinalaisen täsmällinen ja tarkka oppaamme seuraa muualla rennon italialaista aikakäsitettä, ja empiiristen tutkimustemme mukaan esimerkiksi hänen viisi minuuttiaan saattaa olla mitä tahansa 15 minuutin ja kahden tunnin väliltä. Niinpä olimme jo illallisella hotellin viereisessä pitseriassa – voi jestas kuinka rakastankaan italialaista tankkausta, – kun haarukkani putosi helähtäen lautaselle, hypähdin pystyyn ja kapsahdin Fabrizion kaulaan (halutessasi muuten löydät hänet Facebookissa täältä). Oppaan hiuspörrö oli lyhentynyt siiliksi, mutta kasvot olivat ennallaan, paidassa oli sama tuttu reikä vasemmassa hartiassa ja paljaat varpaat pilkistivät varvastossuista kuten aina silloin, kun ne eivät ole kiipeilykengin verhotut.

Kuulumisten jälkeen kävimme läpi tulevan viikon ohjelman: seuraavana aamuna alkaisi akklimatisoitumisreissu. Ensimmäisenä päivänä nousisimme hissillä Plateau Rosa -alueelle, kiipeäisimme hiihtorinteen reunaa Breithornin juurelle ja jatkaisimme siitä halki valtavan jäätikön kohti Breithorn-vuorijonon takana sijaitsevaa Pollux- ja Castore-vuorikaksikkoa. Ensimmäinen huiputusyritys tehtäisiin aavistuksen matalammalle Polluxille (4092 m), sillä se on Castorea kiipeilyllisesti haastavampi, ja huiputusreittimme olisi Matterhornin kaltaista teknisempää kiipeilyä.

Polluxin jälkeen laskeutuisimme yöksi jäätikön alalaitaan majalle, mistä aamulla nousisimme jälleen ylös, tällä kertaa koko matkan Breithorn-vuorijonon huippuharjanteelle. Harjanteella olisi luvassa haastava kivikkokiipeilyosuus yli 4000 metrissä sekä harjannetta pitkin sekä Central Breithornin että varsinaisen päähuipun Western Breithornin huiputukset. Huiputuksien jälkeen jäisimme vielä yhdeksi yöksi Plateau Rosan majalle, jotta kehomme saisivat mahdollisimman pitkän ajan mahdollisimman korkealla, ja olisimme näin valmiita pääkoitokseen.

Olin aivan haltioissani pitkin Breithorn-harjannetta tapahtuvasta traversesta – jo yksin se olisi aivan uskomattoman jännittävä kokemus! Mutta se mitä Fabrizio kertoi seuraavaksi, miltei vei yöunet: pyrkisimme kiipeämään myös Matterhornin traversena eli lähtisimme Italian puolelta Lion Ridge -reittiä kohti huippua ja onnistuessamme laskeutuisimme Sveitsin puolelle Hörnli Ridge -reittiä! Vuoren yli kiipeämisessä on aina omat kommervenkkinsä. Upeaa on nähdä kaksi eri reittiä ja vuori molemmilta puolilta. Mutta samaan aikaan se on raskas tapa kiivetä – eikä vähiten siksi, että kaikki tarvittava on kannettava mukana koko ajan. Mitään ei voi jättää ylämajalle tai rinteelle huippurutistuksen ajaksi. Lisäksi meillä olisi tiukka aikaikkuna, jonka puitteissa huipulle olisi ehdittävä, tai traverse ei onnistuisi.

Naureskelimme jännittyneinä Fabriziolle, että kostoksi viime kerrasta hän päätti valita entistäkin vaikeamman tehtävän. Oppaan ruskeat silmät välähtivät, hän nauroi makeasti, mutta katsoi sitten meitä vuorotellen ja sanoi:

– You deserve this. You are ready for Matterhorn, and Matterhorn is ready for you. Now go pack your things and get lots of sleep. Tomorrow we leave at 7 o’clock!

Monte Cervino eli Matterhorn Italian puolelta

Matterhorn, Breithorn ja Pollux – täältä tullaan!

Kauan odotettu vuorille lähtö pääsi salakavalasti yllättämään, vaikka kaksi viikkoa kauniissa ja villiluontoisessa Islannissa oli loistava intro vuoriseikkailulle. Jylhät jäätikkömaisemat ja vuoristoinen taivaanranta ohjasivat ajatukset Matterhornin rinteille.

Minä aamuyön tunteina runsaslumisella Matterhornin seinämällä (2019)

Kuitenkin kotiin palatessa tuntui pienoiselta shokilta, että lennot Italiaan lähtisivät niin pian. Innostuksen vaahtopäiden joukossa lainehtii aimo annos epävarmuutta. Kevään treenaus on tarkoituksella otettu lempeämmin ja hiukan kevyemmin kuin viime vuonna. Tähän asti on tuntunut hyvältä ajatukselta ottaa iisimmin välillä, sillä ensi vuoden päätavoite Denali tulee vaatimaan tiukempaa harjoittelua. Mutta nyt tunnen jännitteen kiertyvän vatsanpohjassani kuin nyrkkiin kiristyvä käsi. Keho ei tunnu samalla tavalla suoritukseen virittyneeltä kuin viimeksi. Mitä ihmettä? Me epäonnistuimme viime vuonna Matterhornilla – miten minä juuri nyt päätin chillata treenin suhteen?!

Rauhoittelin itseäni, että eihän tässä nyt ihan sohvalla makoilten olla kevättä ja kesää vietetty. Satojen kilometrien pyöräreissut ovat olleet kestävyysharjoittelun ydin, punttisalin, juoksun ja kiipeilyn täydentäessä kokonaisuutta. Kehoa on huollettu joogalla.

Ja oli miten oli, nyt on myöhäistä miettiä, olisiko pitänyt tehdä toisin. Saan vastaukset kysymyksiini tuota pikaa, sillä lähdön hetki on käsillä.

Lennämme Milanoon aikaisin perjantaiaamuna ja sieltä ajamme suoraan Cerviniaan. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin vuoret ilmestyvät taivaanrantaan. Kuva moottoritiestä erkanevasta, kapenevasta tiestä ja sen takana nousevasta vuorijonosta on jo nyt mielessäni kirkkaana kuin olisin kulkenut siitä eilen. Parin viime vuoden aikana olemme useamman kerran kiivenneet Pohjois-Italiassa ja Dolomiitella, ja huomaan minulle kehittyneen vahvan kiintymyksen tuota seutua kohtaan. Lauantaina sitten tapaamme oppaamme Fabrizion briefin merkeissä. Onpas ihanaa nähdä hänet pitkästä aikaa!

Kiipeilyohjelma on aika tiukka: sunnuntaina aloitamme ylittämällä jäätikön kohti 3400 metrissä sijaitsevaa Guide di Ayas Refuge -majaa, jossa yöpymisen jälkeen pyrimme Breithornin läntiselle huipulle 4164 metrin korkeuteen. Huiputuspyrkimyksen jälkeen jäämme majalle yöksi, ja seuraavana päivänä vuorossa on upea Pollux (4092 m).

Breithornin jäätikkö.
kuva: Guy Robert May

Akklimatisaatioaika on lyhyt, ja Fabrizio varoitteli etukäteen, että päivistä voi tulla pitkiä ja raskaita. Hän korosti viestissään: “En todella halua, että tiimi on väsynyt ennen Matterhornin aloitusta.” Niinpä Polluxin jälkeen palaamme yhdeksi yöksi Cerviniaan lepäämään.

Keskiviikkona 22.7. alkaa Matterhorn-huiputus, ja teemme koko lähestymisen laaksosta Refuge Jean-Antoine Carrel -majalle, joka sijaitsee 3830 metrin korkeudessa Matterhornin lounaisharjanteella. Viime vuoden kokemuksesta viisastuneina alkuperäinen ajatus oli tällä kertaa yöpyä edellinen yö matkalla olevalla toisella majalla. Yöpyminen olisi auttanut akklimatisaation kanssa ja lyhentänyt lähestymistä. Mutta Covid-tilanteesta johtuen kyseinen maja ei ota yöpyjiä vastaan. Näin ollen teemme taas tuon pitkän ja vaativan lähestymisen viime vuoden malliin.

Matterhorn, Lion Ridge -reitti vasemmalla,
kuvan lähde: internetin yleiset lähteet

Muutaman tunnin unet Carrel-majalla, ja aamuyön tunteina alkaa toinen yrityksemme Matterhornin huiputtamiseksi. Säätä on vielä liian aikaista aavistella ja Matterhorn on kuuluisa nopeista säätilamuutoksista. Mutta olosuhteet vuorella ovat tällä hetkellä hyvät, aivan toista luokkaa kuin viime vuonna, jolloin jo lähtiessämme tiesimme, että huiputus olisi epätodennäköinen huonosta säästä ja valtavasta lumimäärästä sekä lumen ja jään epävakaudesta johtuen. Toki nytkin on ohjelmaan varattu myös varapäivä, mikäli ensimmäisenä päivänä huiputus ei onnistu.

Viimeisenä laskeutuvan näkymä Matterhornin rinteelle, alapuolellani näkyvät Heikki ja Carlo sekä edempänä Enrico asiakkaansa kanssa

Tätä kirjoittaessanikin elän jo mielessäni edessä olevaa seikkailua niin voimallisesti, että tunnen sydämen iskujen tihentyvän ja veren kohisevan suonissa kuin koski. Mieleeni nousee elävästi, kuinka viime syksynä seisoimme lyötyinä Cerviniassa hissiasemalla. Vilkaisin vielä kerran olkani yli yhtä maailman kauneimmista vuorista – mutta se piti huippunsa piilossa saman harmaan pilvimassan takana, missä se oli piilotellut koko epäonnisen huiputusyrityksemme ajan. Olin väsynyt, murtuneita kylkiluitani koski ja hengittäminen teki kipeää. Mutta kaikkein kipeimmin vihloi pettymys. Nielaisin ja yritin piilottaa harmini hymyn taakse halatessani Fabriziota hyvästiksi:

– Ensi vuonna uudestaan. Ja silloin onnistumme.

Nyt on ensi vuosi. Nyt onnistutaan. Mennäänkö?

p.s. Haluatko tietää, mitä viime vuonna tapahtui? Se tarina on täällä: Matterhornin huiputus alkaa – lähestymispäivä lumimyräkässä

Matterhorn, kuvan lähde: internetin yleiset lähteet
Janiina Kauppinen Matterhornilla

Matterhornin huiputus alkaa – lähestymispäivä lumimyräkässä

Matterhorn on kunnioitusta herättävä vuori. Sen jyrkkäseinäinen huippupyramidi kuuluu maailman kuuluisimpiin vuoriprofiileihin, ja olen sitä haaveillen katsellut jo vuosien ajan. Ei siis ihme, että vuorelle lähtöä edeltävänä yönä väsymyksestä huolimatta makasin kello 04 hereillä miettien jäärautojen säätämistä kevyempiin kiipeilykenkiini sopiviksi. Minua jännitti niin, etten tiennyt, miten olisin Nukkumatin takinliepeestä saanut kiinni, vaikka tiesin, että kaikki uni ja lepo olisi nyt tarpeen.

Netistä napattu kuva, jossa Lion Ridge -reittimme näkyy vasemmassa reunassa

Edessä olisi pitkä päivä: Aamulla aikaisin ajaisimme Breuil-Cervinian vuoristokylään, sieltä nousisimme gondolihissillä noin 2000 metrin korkeuteen, mistä alkaisi lähestymisvaellus: ensin noin 2,5 tuntia vuoristotietä Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajalle (2802 m), sitten tiukkaa kivikkonousua yli harjanteiden Carrel Crossiin (2920 m), yhä jyrkkenevää ja haastavammaksi muuttuvaa kiviseinämää uljaalle Testa de Leone (Leijonanpää) -harjanteelle, edelleen Colle del Leone -satulaan (Lion’s Col, 3581 m) ja viimeiset 250 vertikaalimetriä kalliokiipeilyä Rifugio Carrel -nimiselle kylmälle majalle (3830 m), jossa yöpyisimme ennen huiputusta.

Reitin vaativuuden ja raskauden hahmottaminen oli haastavaa. Yleensä reissuillamme on suurin osa kiipeilystä ollut vaellusta ja teknisempi osuus kattanut pieniä osia matkasta. Nyt pääosa olisi haastavampaa maastoa ja teknisempää suoritusta. Aiemmat teknisemmät kiipeilyt oli yleensä tehty vain muutama myslipatukka taskussa, ja nyt kiikkuisimme seinällä selässämme koko reissun varustus.
Tiesin, että Italian puolen Lion Ridge -reitti olisi Sveitsin Hörnli Route -perusreittiä haastavampi, mutta luotin Fabrizion arvostelukykyyn. Hän oli vakuuttanut, että pärjäisimme sekä taitojen että kunnon puolesta. Silti makasin nyt sängyssä selaten mielessäni varustepinoa, joka tuntui holtittoman painavalta. Mitään ylimääräistä ei ollut – ei edes erillisiä huiputussukkia – sillä Fabrizio oli muistuttanut, että tarvitsisimme mukaan 3 litraa vettä, ja jokainen kantaisi tietysti osan ryhmän eväistä. Kuorma oli minimoitava.

Loppuvat ne pitkätkin yöt, ja muutamaa tuntia myöhemmin ajoimme vuokra-autolla halki sateisen vuoristomaiseman jännittyneissä tunnelmissa ja manasimme eteen syntynyttä rekkajonoa, joka pakotti meidät matelemaan. Hissiaseman parkkipaikalla oppaamme jo odottelivat pisaroivassa harmaassa aamussa rennosti hyörien; tuttu pörröpäinen Fabrizio vierellään pitkä, hoikka, lämminhymyinen Carlo, jonka ystävälliset silmät tuikkivat silmälasien takaa.

Jännittynyt ryhmä valmiina astumaan vesisateeseen ja aloittamaan lähestymisen: vasemmalta oikealle Heikki, minä, Fabrizio, Enrico, Freddie ja Carlo

Olimme rekkajonon vuoksi myöhästyneet aiemmasta gondolihissistä, ja edessä oli pitkä päivä. Pidemmittä puheitta Fabrizio ojensi meille molemmille kaksi 1,5 litran vesipulloa ja pussillisen ruokaa.
Voi hitto. Olin luullut oman kolmen litrani riittävän, mutta ilmeisesti myös ruoanlaittovesi tarvittiin mukaan. Yhteensä lisävesi ja ruokapussi melkein kaksinkertaistivat reppuni painon, ja edessä oli pitkä kivikkovaellus ja pidempi seinäkiipeilyosuus kuin mitä olin koskaan aiemmin tehnyt, ainakaan yli 3500-metrissä, varusteet selässä. Yritin salata valkoiseksi valahtaneen nenänpääni ja runnoin lisälastin laukkuuni. Kyllä minä tästä selviäisin!

Hissimatka kesti vain muutaman minuutin ja sen aikana tihku yltyi kunnon vesisateeksi, joka ylemmäs tultaessa muuttui loskaryöpyksi. Hissiasemalla pukiessamme kuorivaatteita, kulman takaa ilmestyi kaksi sadeasuista hahmoa: nuori brittimies Freddie ja hänen oppaansa Enrico, joka riemastuneena tervehti Fabriziota ja Carloa. Kolme opasta oli kaveruksia keskenään ja niin kaksi tiimiä lyöttäytyi muitta mutkitta yksiin.

Kaksi ja puoli tuntia rämmimme vesisateessa sumun keskellä. Muutaman kerran tuuli puhalsi pilvimassaa sivuun sen verran, että saatoin nähdä vilauksen karun kauniista vuorimaisemasta. Mutta vaikka joka solullani tunsin Matterhornin seinämän lähellämme pilvien takana, ei se suostunut näyttäytymään kokonaisuudessaan. Sen sijaan kivikkoisilla harjanteilla vuoripuroja ylittäessämme vuorivuohien ryhmä saapui pällistelemään, kuka hullu tässä säässä tohtii vuorta lähestyä.

Kolme opasta käveli edellä reipasta tahtia, joka tuntui jopa hiukan kiihtyvän. Iloinen italiankielinen suunsoitto täytti ilman, ja miehet tuntuivat ottavan hiukan toisistaan mittaa – Carlo oli ollut pitkään alhaalla, ja toiset oppaat leikkimielisesti pilkkasivat hänen huonommasta akklimatisoitumisesta johtuvaa hengästymistään.
Minä ja Heikki omaksuimme heti oman rauhallisen tahtimme ja seurasimme perästä. Nousu otti yllättävän tiukille. Olin päältä märkä hyhmäisestä sateesta, ja kuoripuvun alla hiki virtasi nousun ponnistuksesta. Myös Heikki totesi nousun polttelevan lihaksissa odottamattoman paljon, ja yhdessä pohdimmekin, olimmeko odottaneet liikaa akklimatisoitumiselta. Olisiko tämän pitänyt tuntua kevyemmältä, vai olimmeko vain yhä väsyneitä Elbrusin jäljiltä?

Saapuessamme Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajalle (2802 m), oli sade yltynyt niin kovaksi, että vietimme majalla ylimääräisen puolituntisen toivoen sään paranevan. Fabrizio oli heti aamusta kertonut ennusteen olevan kehno, mutta lähtisimme silti ja toivoisimme sään muuttuvan suosiollisemmaksi. Tämä on yksi piirteistä, joita hänessä kovasti arvostamme: hän ei anna sään lannistaa vaan nousua tehdään niin kauan kuin se on turvallisesti mahdollista. Vakio-oppaamme jakaa kanssamme saman filosofian: hän mieluummin kokeilee ja kääntyy tarvittaessa takaisin kuin jättää menemättä. Vuorilla sää voi vaihtua nopeastikin, ja useammallakin reissulla aluksi huonolta näyttänyt sää on parantunut matkalla. Toki toisinpäinkin on joskus käynyt.

Huomattuamme, ettei sää majalla odottelulla paranisi, kippasimme viimeiset cappuccinon pisarat kupeistamme, nostimme varusteet selkään ja astuimme takaisin ulos sateeseen. Aikaikkuna ei antanut enää odottaa.

Lumiraja oli yllättävän alhaalla

Lumiraja tuli vastaan aivan liian varhain, ja lunta oli paljon.

– Olen huolissani. Reitti pitäisi olla melkein huipulle asti kivikkokiipeilyä, ja lumen pitäisi tulla vasta lähellä huippua. Tämä on vielä uutta lunta, joka tekee kivikon liukkaaksi ja ennalta-arvaamattomaksi. Se hidastaa ja vaikeuttaa etenemistä, Fabrizio selitti tuijottaessaan mietteliäänä ylärinteeseen.

Rinne jyrkkeni entisestään. Sumuisessa lumisateessa vaelsimme halki lumenpeittämien kivikoiden ja kiipesimme jyrkkeneviä seiniä. Näkyvyys oli jatkuvasti vain muutamia kymmeniä metrejä, joten Alppien kauniin maiseman saattoi vain kuvitella.

Mahtoiko akklimatisoitumiseni olla sittenkin laskenut, vai miksi reppu tuntui niin kovin painavalta? Nyt en saisi rikkoa itseäni, huomenna pitäisi olla täynnä energiaa. Koetin muistaa opit aiemmasta ja pysähdyin usein juomaan. Kuljimme hidasta tahtia, emmekä antaneet edellä säntäilevien oppaiden vauhdin innostaa takaa-ajoon, vaikka miesten hahmot tuntuivat katoavan sumuun heti, jos välimatka kasvoi vaikka vain muutamaan kymmeneen metriin.

Jääraudat narskahtelivat tasaisesti tuoreen lumen läpi kiven pintaan. Harmaa taivas syöksi niskaamme lunta, ja sumu syleili alakuloisen karua maisemaa. Alpeilla olen tottunut rehevään ympäristöön, ja Matterhornin kivikko muistutti enemmän Venäjän vihamielistä vuoristoa.

Kivikon kääntyessä pystymmäksi seinämäksi, vastaan tuli kaksi laskeutuvaa kiipeilyryhmää. Kumpikaan ryhmä ei ollut onnistunut huiputuksessa, ja lopen uppuneet kiipeilijät kompuroivat väsyneinä. Molempien ryhmien oppaat toistivat saman:
– Liikaa lunta huipulla. Todella huono näkyvyys.

– Fuck them! Mennään itse katsomaan, Heikki sanoi päättäväisesti. Olin samaa mieltä, en ollut ollenkaan halukas antamaan periksi.

Ei ollut vaikeaa tulkita opaskolmikkomme italiankielistä keskustelua. Fabrizio tapansa mukaan oli sitä mieltä, että jatkamme yritystä, Enrico oli empivämpi. Matka kuitenkin jatkui alati yltyvässä lumisateessa.

Viimeiset 300 vertikaalimetriä miehittämättömälle vuorimajalle kiivettiin kiinteitä köysiä hyödyntäen. Jää ja lumi tekivät pystysuorista seinistä liukkaita, ja rimpuillessani eteenpäin raskasta reppuani ylöspäin hilaten, mietin huoltamatta jääneitä jäärautoja, joiden kärjet tuntuivat lipsuvan kuin jalassani olisi ollut Converse-tennarit jäärautojen sijaan. Pystysuoraa kiveä valuva veden ja lumen sekoitus kasteli hansikkaat ja jäiset, paksut köydet olivat liukkaita ja vaikeita pitää kiinni. Hyhmäinen vesi jäädytti sormet sinisiksi kalikoiksi samalla kun hiki virtasi solkenaan pitkin kehoa.

Voitonriemuinen hymy hankalamman pitchin jälkeen

Pari pitchiä (eli köydenpituutta) raahauduin ylös enemmän tahdonvoimalla kuin taidolla kylmässä tärisevän Fabrizion kärsivällisesti odottaessa ponnisteluani. Kyynärpäät ja polvet kolisivat kalliota vasten, ja suustani pääsi turhautunut ärinä, kun kolmannen kerran retkahdin köyden varaan. Reppuni sadesuoja repesi samassa menossa. Käsivarret olivat aivan loppu – selvästi kiipesin liikaa käsiin luottaen.
Miten tämä oli näin vaikeaa? Roikkuessani köydessä keskellä seinää lepäämässä, nojasin otsaani huuruiseen kallioon ja yritin kääntää selän sivusta vaatteiden alle hiipivän viiman pysäyttääkseni. Puuskutin kuin höyryveturi tietämättä, tuntuiko suoritus näin raskaalta johtuen korkeudesta, repun painosta, olosuhteiden haastavuudesta vai teknisen tasoni alhaisuudesta – todennäköisesti se oli kaikkien edellisten yhdistelmä.

Köysistöt kiipesivät erikseen, ja Heikki oli mennyt ensin Carlon köydessä. Heidän päästyään ylös, Fabrizio oli kiivennyt köydenmitan yläpäähän varmistamaan minua. Yhtäkkiä huomasin olevani yksin kalliotasanteella. Pilvet olivat kuristuneet ympärilleni kuin märkä tukahduttava viltti. Näkyvyys oli huono; jo parinkymmenen metrin päässä kivi imeytyi valkoiseen usvaseinään ja katosi sen syövereihin. Olimme tuulen raastaville, koleille sormille alttiilla seinällä, ja puuskat reuhtoivat repaleisia valkoisia riekaleita takanani olevan kapean harjanteen yli kuin pilvihevosten estehyppykisan finalistit olisivat villiintyneet.
Oli vain minä ja loputon, jäinen pystysuora seinä edessäni. Jossain ylhäällä Fabrizio odotti minua. Valjaistani lähtevä köysi oli kuin napanuora välillämme, se piti minut yhteydessä toiseen ihmiseen ja tähän maailmaan. Jostain viluisen kehoni sisältä nousi lämpö ja ylpeys siitä, että olin päässyt tänne asti. En tiennyt, kuinka korkealla olin (minulla ei ole kiipeilykelloa) tai edes kovin tarkkaan, missä kohtaa reittiämme olin. Mutta tässä hetkessä se oli yhdentekevää; minä kiipesin Matterhornilla!

Tahdonvoima virtasi lämpöisenä lihaksiini, ja hampaat irvessä kiipesin pitchin ylös, metri kerrallaan, leväten aina välillä. Kun saavuin ylös, kiven takaa ilmestyi Fabrizion hymyilevät kasvot ja hän huudahti:
– Yllätys!

Siinä se oli, muutama kymmenen metriä yläpuolellani, kuin suoraan seinämään kyljestään liimattuna: päivän tavoite Rifugio Carrel!

Lähestymisen kiipeilyosuudella vihreätakkinen Carlo varmistaa seinälle nousevaa Heikkiä

Kun tovia myöhemmin astuin sisään mökkiin, huomasin ensimmäisen huoneen pieneksi keittiön ja ruokailutilan yhdistelmäksi, joka oli ryhmäämme lukuunottamatta tyhjä. Kapeassa, pitkulaisessa takahuoneessa oli majoitustilat ehkä 30 kiipeilijälle, mutta etuosa oli vain yksi pieni huone. Ahdasta olisi, jos ihmisiä olisi enemmän – mutta toisaalta myös lämpöisempää. Nyt miehittämätön maja oli hyytävän kylmä. Suljimme kaikki etutilan ovet, jotta kehomme ja nurkassa oleva kaasukeitin lämmittäisivät oleskelutilaa ja ryhdyimme purkamaan laukuistamme ruokatarvikkeita ja vettä.

– Mitä ihmettä?! Kuinka paljon teillä oikein on vettä mukana? Fabrizio kysyi järkyttyneenä nostellessani vesipulloja pöydälle.
Fabrizio oli edellisen päivän keskustelussa ehdottanut, että hän huolehtisi ruokien hankinnasta. Hän oli ilmeisesti mielessään laskenut veden tuolle hankintalistalle, kun taas me olimme pitäneet sitä “henkilökohtaisena varusteena”. Emme liioin olleet kyseenalaistaneet isoksi kasvavaa kuormaa, kun mies latasi käsiimme kolme litraa lisävettä. Ehkäpä olimme vielä tottuneet venäläisten oppaiden suuttumukseen kysymysten edessä. Oli miten oli, olimme päätyneet kantamaan ylös kaksinkertaisen määrän nestettä ylös!

Fabrizio ei saanut silmiään irti pulloröykkiöstä:
– Voi olisitte sanoneet! Mahtoi nousu tuntua raskaalta!

Veden sulatusta

Voi miten minua nolotti! Ehkäpä tästä oppisimme, että kannattaa kysyä, jos tuntuu, että asiat eivät mene sovitun mukaisesti. Samalla en voinut mieleni perukoilla estää itseäni tuntemasta pientä iloa siitä, että repun suurelta tuntunut paino ei ehkä ollutkaan vain omaa heikkouttani.

Leiriydyin majan seinustan penkille ja kietouduin takahuoneesta löytyneeseen vilttiin ja molempiin toppatakkeihini; takeista paksumpi oli ylävartalon peittona, kevytuntuvatakin käärin kohmeisten varpaideni ympärille. Hengitys ja teekupit höyrysivät. Litroittain teetä kului seuraavina tunteina, ja saimme huomata myös italialaisten oppaiden kanssa kiipeämiseen sisältyvän hyödyn: pastaansa rakastavat italialaiset taikoivat repuista esiin kuivapastan ja kastikeaineiden lisäksi mausteita, voita ja juustoa. Keittiöön edes apulaisiksi emme kelvanneet, sillä olihan paikalla kolme täysveristä kokkia!

– Tietenkin meillä on mausteita ja kunnon aineet mukana! Se on se, mikä erottaa italialaisen keittiön kaikesta muusta maailmasta, Fabrizio vastasi ihasteluuni. Mutta ripoteltuaan lähes taiteellisesti taskuveitsellä juustokimpaleesta viilletyt hiutaleet pastan päälle, hän jakoi tortellonit kulhoihimme likaisin sormin, laskien pastanyyttien kappalemäärät ääneen mutisten tarkasti tasan – eikä malttanut olla nuolaisematta voin ja juuston peittämiä sormiaan aina annosteluiden välissä. En voinut olla nauramatta – tosin olisin luultavasti tehnyt itse samoin, niin nälkäinen olin!

Ensimmäinen teekupillinen majalle nousun jälkeen oli pisara taivasta

Aterian jälkeen torkuin penkillä ison takin ja huovan sisällä ja kuuntelin oppaiden taukoamatonta jutustelua ja naurua. Karkkipussin rapina ja tuulen ulina vuoren kylkeen liimautuneen pienen mökin nurkissa olivat ainoat äänet oppaiden iloisen lörpötyksen lomassa. En ole koskaan opiskellut yhtään italiaa. Pizzalistan perussanaston ja muutaman isän lapsuudenmatkoilla opettaman perusfraasin lisäksi minulla ei ole mitään muuta pohjaa italialle kuin parin vuoden espanjankielen alkeisopinnot joskus kauan sitten. Mutta kun nyt keskityin kuuntelemaan oppaiden keskustelua, oli suorastaan hämmästyttävää, kuinka paljon saatoin ymmärtää – tai ainakin aavistella ymmärtäväni.

Sisällä oli edelleen niin kylmä, että hengitys höyrysi. Likaisen ikkunalasin takana harmaa pilvimassa tummeni hiljalleen yötaivaaksi. Tuvan katon pieni valaisin joutui antamaan periksi nurkkiin hiipivälle hämärälle. Heikki torkkui minua vastapäätä toisella penkillä, ja niinikään Freddie istui hiljaisena huoneen nurkassa. Päivä oli vienyt meistä kaikista mehut, mutta ruoan ja teen jälkeen minulla oli unelias ja onnellinen olo.

Tunnin kuluttua oppaat nousivat ylös ja astuivat ulos pimeään iltaan. Hetken kuluttua ulkoa alkoi kuulua polveilevaa keskustelua, joka oli sovinnollista, mutta selvästi ei ihan yksimielistä. Tunnelma mökissä sähköistyi, sillä kaikki kolme aavistimme, että nyt käytiin pohdintoa muutaman tunnin kuluttua alkavan huiputusyrityksen kohtalosta.

Hetken kuluttua oppaat palasivat sisälle. Carlo laittoi jälleen teevesikattilan tulille, ja kun kaikilla oli höyryävä kupillinen kuumaa juotavaa, oppaat istuutuivat penkeille kasvot meitä kohti. Oppaistamme eniten Matterhorn-kokemusta omaava Enrico aloitti:
– Ulkona ei näytä hyvältä. Lumisade on jatkunut koko päivän ja se ei näytä laantumisen merkkejä – päinvastoin. Uusi kevyt lumi tekee reitistä petollisen ja liukkaan, ja kova tuuli vaikeuttaa ja hidastaa etenemistä. On paljon kylmempi kuin mihin olemme varustautuneet. Osasimme odottaa vaikeita olosuhteita, mutta tämä on pahempaa kuin aavistelimme.

Tuolta me tulimme! Näkymä terassin reunalta alas iltapäivällä.

Kukaan ei sanonut mitään. En uskaltanut edes hengittää. “Ne peruvat huiputusyrityksen. Ne peruvat huiputusyrityksen.” -ajatus kiersi kehää mielessäni. Pettymyksen ja huolestumisen keskellä oli jotain, jota en olisi halunnut myöntää, mutta siellä se oli: pisara helpotusta. Jos olin täysin rehellinen, oli pakko myöntää, että minua pelotti hiukan. Rankan päivän jälkeen myräkän keskellä majan takana seisova, pilvimassaan katoava pystysuora huurteinen kiviseinämä näytti pelottavalta. Olin seissyt hyvän tovin pimenevässä illassa ulkona terassin virkaa toimittavalla metalliritilällä ja tuijottanut ympärilläni pyörteilevän lumisateen läpi tuota otsalampun valossa hopeisen hohdon saavaa kiviseinää yrittäen päästä sinuiksi sen kanssa.

Fabrizion ääni riuhtaisi minut takaisin ajatuksistani:
– Todennäköisyydet ovat meitä vastaan. Mutta oppaiden yhteinen päätös on, että yritämme joka tapauksessa. Varautukaa siihen, että jos etenemme liian hitaasti tai olosuhteet jatkavat huononemista, käännymme takaisin. Jos onnistummekin, eteneminen tulee olemaan merkittävästi ennakoitua hitaampaa eli päivästä tulee useita tunteja pidempi kuin olimme ajatelleet. Herätys on aamulla kello 04. Lähtö tasan klo 05, olkaa silloin ulkona täysissä varusteissa lähtövalmiina. Pakataan ehdottomasti minimimäärä tavaraa mukaan, jokainen hidastava painogramma on nyt pahasta. Onko kysymyksiä?

Keskusteltuamme tovin huiputuksen varusteista, vesimääristä, reitistä ja olosuhteista, pakkasimme reput valmiiksi aamua varten. Omani keveni useita kiloja nyt, kun vettä tulisi mukaan vain noin 1,5 litraa ja jokainen varuste kävi läpi tarkan tarpeellisuusanalyysin. Toinen painava, majalle jäävä lasti olivat yöpymisvarusteet.

Kun kaikki oli valmista aamua varten, astuin ulos käydäkseni hammaspesulla ennen muutaman tunnin unta. Enää majan takana olevaa kiviseinää ei näkynyt, vaan kaikkialla oli valkoista. Vain metallisen terassin reunoista saattoi päätellä maan ja taivaan rajat ja missä suunnassa mitäkin oli. Lunta oli terassiritilälle kertynyt jo useita senttejä edellisen ulkona käyntini jälkeen, ja ilma oli pyrystä sakeana. Pestessäni hampaita terassin reunalla, yritin hahmottaa kivikkoa alapuolellani, mutta mitään ei näkynyt. Huomasin miettiväni, oltiinko nyt ylittämässä minun riskirajaani.

Näkymä terassilta alas iltapäivällä

Palatessani sisälle mökkiin, joka viimassa olon jälkeen tuntui ihanan lämpöiseltä ja kotoiselta, avasin ajatuksiani Heikille. Aina rohkea kiipeilyparini kuunteli ajatukseni kasvot vakavina ja tarttui käteeni. Hiljaisella äänellä keskustelimme edessä olevasta haasteesta ja riskeistä. Kun yhteinen näkemys oli vahvistettu, hiivimme hiljaa suljetun oven takana olevaan mökin hyytävän kylmään makuutilaan. Oppaat jäivät vielä teemukiensa äärelle, Freddie oli mennyt nukkumaan heti jatkopäätöksen tultua.

Kylmillä punkilla oli ohuet patjat ja karkeita villavilttejä. Kasasimme vilteistä, takeistamme ja makuupusseista keon, jonka sisälle kömmimme täysissä vaatteissa lähekkäin nukkumaan.

Vielä oli aikaa. Aamu näyttäisi, millaisissa olosuhteissa yrityksemme tehtäisiin. Luottaisimme Fabrizioon. Hän ei veisi meitä yhtään pidemmälle kuin olisi turvallista.

Iltapäivänäkymä Rifugio Carrelin terassilta. Jo tuolloin sää oli niin huono, että reittiä saattoi nähdä vain ensimmäiselle harjanteelle asti. Takana olevassa valkoisessa massassa saattaa tuskin aavistaa vuorijättiläisen hahmon.

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén