Tag: huippupäivä

Pollux – huiputus

On August 6, 2020

In alpit, breithorn, Breithorn, eurooppa, italia, Pollux

Päivä 3: Pollux – huiputus

Hiivimme hotellin pimeän aulan läpi. Aamiaiseen oli vielä sen verran aikaa, ettei henkilökuntaakaan näkynyt. Ulko-ovella aamun raikas ilma löyhähti kasvoille tuoksussaan aurinkoa ja ripaus ympäröivien huippujen lunta. Vaelsimme halki äänettömän, vielä nukkuvan Breuil-Cervinia-kylän keskustan, sen toisella laidalla olevaan pieneen leipomoon, ensimmäiseen joka avasi ovensa aamun kulkijoille. Tuskin olin saanut ensimmäisen pisaran pehmeää cappuccinoa kielelleni, kun oppaamme Fabrizio astui sisään. Sisääntulo oli lähtölaukaus ensimmäiselle kiipeilypäivälle, ja tunsin jalkani alkavan pöydän alla rummuttaa levottomasti lattiaa kuin laskien sekunteja lähtöön.

Fabrizio kertasi ohjelman: tänään vaeltaisimme tuntien matkan Plateau Rosa -jäätikön halki ja iltapäivällä pyrkisimme Pollux-vuoren (4092 m) huipulle. Kreikkalaisesta mytologiasta nimensä saaneesta vuorikaksikosta (Pollux ja Castor) juuri Pollux valikoitui kohteeksemme, sillä yksi sen kiinnostavimmista huiputusreiteistä on kivikkokiipeilyä, joka olisi hyvää harjoitusta Matterhornia ajatellen. Huiputuksen jälkeen laskeutuisimme jäätikön alalaidassa sijaitsevalle majalle yöksi. Huomenna palaisimme takaisin jäätikön laidalla sijaitsevan Breithorn-vuorijonon Sveitsin ja Italian rajalla sijaitsevaa huippuharjannetta pitkin huiputtaen matkalla sekä Breithorn Centralen (4160 m) että vuorijonon päähuipun Western Breithornin (Occidentale Breithorn, 4165 m). Vielä senkin jälkeen jäisimme yöksi ylös, tällä kertaa Rifugio Guide del Cervinolle aivan gondoli-hissien kupeeseen akklimatisaation maksimoimiseksi.

Breithornin vuorijono ja kaksoset Castor ja Pollux

Suunnitelma sai sukat pyörimään jaloissa: Polluxin kallio-osuus olisi jännittävä, ja huominen traverse kuulosti kertakaikkiaan upealta (ja hiukan pelottavan raskaalta)! Kaksi yötä ja kaksi päivää lähes koko ajan 4000 metrissä olisi aivan erinomainen tapa sopeuttaa kehoa ohueen yläilmaan.

Tovia myöhemmin nousimme gondoli-hisseillä Plateau Rosa -jäätikön reunalle, ja aloitimme hikisen vaelluksen ylös jyrkän laskettelurinteen laitaa aamuvirkkujen laskettelijoiden suhahdellessa ohitsemme kepein suksin. Reilun tunnin kuluttua pysähdyimme huohottaen vuorijonon reunimmaisen Klein Matterhorn -vuoren hissiaseman läheisyyteen. Ohut ilma ja jyrkkä nousu pistivät puhaltamaan. Kuumana pilvettömältä taivaalla helottava aamuaurinko heijastui jäätikön pinnasta ja muutti olosuhteet saunamaisen hiostaviksi. Silti se oli maisema, joka salpasi hengityksen: valtaisa, auringonsäteiden hopeanhohtoiseksi maalaama jäätikkötasanne, jonka reunalla kulki tasaisena nauhana kauniiden nelitonnisten vuorten ketju. Korkeana yllämme kaartuva syvänsininen taivas, joka näytti jäätikön takareunassa sukeltavan Polluxin ja Castorin taakse. Vuoriketjun ja jäätikön rajaa koristivat pelottavina kurkottelevat serakit, ja siellä täällä jäätikköä halkoi railo kuin täydellisyyttä korostava irvistävä arpi.

Vesihuikan jälkeen kiinnitimme jääraudat, muodostimme köysistön ja ryhdyimme ylittämään jäätikköä rauhallisessa tahdissa, sillä vaikka jääkenttä oli pääosin vain lievästi polveilevan tasainen, nopea nousu yli 3500 metriin vei halut kiirehtiä suotta.

Kolme tuntia myöhemmin tauko oli todella tervetullut, kun hikisinä ja puhaltaen pysähdyimme alati jyrkkenevän nousun notkelmakohtaan Polluxin juurelle. Jäätikön toiselta laidalta pieneltä nyppylältä näyttäneen vuoren irokeesimäinen kivikkoharjanne nousi nyt lähes aggressiivisen jyrkkänä edessämme…tai ehkä vaikutelman loi pohkeissani hapottava nousu ja keuhkoja pingottava tarve saada lisää happea.

Nousimme kiviharjanteen juurelle, missä laskimme reput maahan ja istuimme toviksi tankkaamaan ja lepäämään. Reput jäisivät tähän teknisempää pinnistelyä vaativan huiputusyrityksen ajaksi. Retkotin tyytyväisenä lämpimillä kivillä, juttelin Heikin ja Fabrizion kanssa laiskasti ja rouskutin suklaalevyä, jonka avaamista olin odottanut monta päivää. (Syön vuorilla RitterSport-suklaita. Siellä ne maistuvat aivan taivaalliselta. Maistoin sellaista kerran merenpinnan tasolla ja se oli ällön sokerista – jotkut asiat selvästi kuuluvat vuorille ja siksi niitä kannattaa odottaa.) Tuo oli yksi niitä elämän pieniä täydellisyyden hetkiä, seikkailun ensimmäisten askelten aikana; korkeudessa pienenä luonnon kauniissa sylissä, mutta vahvana ja valmiina tarttumaan edessä olevaan haasteeseen.

Sitten oli aika lopettaa haaveilu ja ryhtyä hommiin. Fabrizio lyhensi köyttä, ja punaruskea louhikko johdatti meidät kohti huippua. Lyhyessä köydessä kiipeäminen on haastavaa, sillä jokainen liike pitää tehdä huomioiden kiipeilyparin tilanne ja seuraavat liikkeet. Tahaton nykäisy ja liian hidas seuraaminen saattaa estää toisen nousun tai aiheuttaa putoamisen. Niinpä keskustelu tyrehtyi vain kulloinkin käsillä olevaan tehtävään liittyviksi lyhyiksi haukahdusmaisiksi viesteiksi.

Kiven pinta oli lämmin käsiäni vasten, ja auringonsäteiden terävät kärjet hivelivät niskaa ja korvalehtiä. Kuumuus ja ponnistelu saivat hien virtaamaan. Yläpuolellamme kohoavalla seinällä oli runsaasti hiekkaa ja irtokiviä – jokainen askel tuli valita tarkkaan, jotta jalka ei lipsahtaisi tai kiviä ei putoaisi alapuolella olevien kiipeilijöiden niskaan. Kieli keskellä suuta uppouduin täydellisesti Polluxin karheaan seinämään ja nautin etenemisen tunteesta. Vaikka ilman ohuus tuntui painavana reisi- ja pohjelihaksissani, nousu sujui jouhevasti. Vain muutaman kerran jouduin hetkeksi pysähtymään ja tuijottamaan kalliota edessäni, kunnes oikeat otteet ja askelmat ilmestyivät esiin.

Yhtäkkiä kallio loppui ja edessämme seisoi madonna-patsas, joka yleensä Italiassa markkeeraa huippua. Heikiltä pääsi jo ilon älähdys, mutta sitten huomasimme, ettemme olleet vielä perillä. Vielä viimeinen, kapea luminen polku jyrkkää harjannetta ylös. Tasaisesti tampaten, kiirettä välttäen, auringolle hymyillen.

Ja sitten 19.7. kello 14.16 seisoimme Polluxin huipulla 4092 metrin korkeudessa merenpinnasta. Nostin kädet taivasta kohti ja päästin ulos reissun ensimmäisen huiputushuudon – mahtaakohan huipulle saapumisen ilo koskaan haalistua? Tuskinpa vain, niin upea 360 asteen vuoristopanoraama palkitsi tehdyn työn!

Tovin lepäsimme huipulla ja tankkasimme Heikin ja Fabrizion piirrellessä viivoja lumeen kinastellessaan, kulkiko Italian ja Sveitsin välinen raja täsmälleen huippupolkua pitkin. Lopulta kivikon alapäähän, reppujen luo jätetyn veden houkutus kävi kuivalle kurkulle liian kutsuvaksi ja oli aika aloittaa laskeutuminen.

Kuten aina, alas vuorelta laskeutuminen on tiukkaa ja tarkkaa hommaa. Hiki valui otsalta silmiini, ja päivä alkoi todella tuntua lihaksissa. Rauhallisesti, mutta mahdollisimman tehokkaasti, laskeuduimme samaa reittiä kuin olimme nousseetkin. Jos nousu oli mennyt kuin siivillä jännittävään tehtävään upottautuessani, laskeutuminen sitten kestikin vähintään vuosituhannen (tosin kelloni väitti, että molemmat suunnat veivät suurinpiirtein saman verran aikaa). Väsyneet jalat alkoivat tuntua hiukan epävakailta – siksi entistä tarkemmin asetin jokaisen askeleen kohdalleen, ja välillä jopa turhan helposti huomasin ottavani ylimääräisen käsiotteen.

Kurkkuni oli kuin beduiinin sandaali siihen mennessä, kun pääsimme kivikon juurelle reppujen luo. Ahnaasti tyhjensin koko lopun sisällön vesipullostani. Pienen hengähdyksen jälkeen alkoi vielä pitkä laskeutuminen Rifugio Guide Della Val D’Ayas -majalle jäätikön alareunaan 3420 metrin korkeuteen merenpinnasta. Kompuroidessamme kostean tahmaiseksi muuttuneessa lumessa jyrkähköä rinnettä alas, en voinut olla miettimättä, että vain joidenkin tuntien kuluttua löytäisin itseni tamppaamassa tätä samaa polkua ylös….omituinen laji.

Kuuma iltapäivä oli tehnyt tehtävänsä jäätikölle, ja vältellessämme railoalueita kuulin kerran jos toisenkin ihokarvat pystyyn nostavaa jyrinää lumivyöryjen lähtiessä liikkeelle jäätikön laidan seinämillä. Nousu laaksosta suoraan neljään tonniin ja huiputus samana päivänä taisivat jo hiukan vaikuttaa huomiokykyynkin. Nimittäin astuessani isolta osin lumen alla peitossa olevan railon yli, huikkasin varoituksen taakseni – vain kuullakseni muutamaa sekuntia myöhemmin humahduksen ja älähdyksen, kun Heikki upposi reittä myöten railoon. Pelästys vapautti meissä molemmista väsymys-monsterin, sillä noina parina humahduksen sekuntina ehdimme käydä sananvaihdon, joka nyt jälkikäteen naurattaa – mutta tuossa hetkessä molempien kasvot olivat varsin tiukat:

– Mä just käskin sun varoa sitä railoa!

– Ja NYTKÖ on oikea aika alkaa haukkua?

Onneksi nalkutusälähdykseni ei estänyt toimintaa, vaan samanaikaisesti säntäsin eteenpäin kiristääkseni köyden, ja Fabrizio reagoi iskemällä hakun jäähän ja vetämällä köyden kireälle. Mutta onneksi railo oli kapea, ja Heikki pääsi nopeasti takaisin tolpilleen. Pulssit ehtivät kuitenkin nousta sen verran, että loppumatka edettiin varsin tarkkaavaisen hiljaisuuden vallitessa.

Muutamia hetkiä myöhemmin väsynyt ja janoinen köysistömme saapui vuorimajan pihaan. Heti saatuani käsiini vesipullon, lähes nielaisematta kertaakaan tyhjensin puolitoista litraa vilpoisaa nestettä kuivaan kehooni. Kuin vesi olisi sulanut suoraan huulilta ihohuokosiini, niin janoinen olin.

Lääkitsin kantapäihini muodostuneet ikävännäköiset rakot (liian ohuet sukat), tuuletin ja kuivatin hikiset varusteeni nauttien väsymyksen ja ilon aaltojen läikehdinnästä mielessäni. Nälkä raateli vatsaani: olimme syöneet vain aamiaisen varhain laaksossa leipomossa ja sen jälkeen kiivenneet pitkän päivän pelkästään makeiden välipalojen voimin (tästä ehdoton kehityskohde eväiden suunnitteluun!). Ei siis ihme, että Heikki ja minä istuimme majan karussa tuvassa pöydän ääressä jo viisitoista minuuttia ennen päivällisen tarjoilua ja tuhosimme kovaa vauhtia korillista leipätikkuja.

Päivällisen jälkeen siirryin noin postimerkin kokoiseen huoneeseen, jossa tiimimme viettäisi yön. En edes yritä kuvailla, millaiselta tuollaisessa huoneessa tuoksuu, kun se täytetään väsyneillä, likaisilla kiipeilijöillä ja heidän hikisillä vaatteillaan. Peitimme ikkunan takilla (Osaako joku kertoa, miksi alppomajoilla ei ole ikkunaverhoja?!) ja kömmimme sänkyyn. Huomenna olisi suuri päivä ja vaativa traverse pitkin Breithorn-vuorijonon harjanteita.

Heikin tasainen hengitys yläsängystä täytti pian hiljaisuuden. Vaikka olin väsynyt, uni tuntui karanneen. Ajatukset laukkasivat raivokkaasti mielessäni. Yritin tyhjätä ajatukseni ja asettua, mutta mieleni ei kertakaikkiaan suostunut yhteistyöhön. Siinä vaiheessa, kun murehdin tyttäreni verkkopankkitunnuksia, oivalsin, että nyt kannatti ehkä pysäyttää tilanne ja antaa itselleen muuta ajateltavaa.

Nousin ylös, sujautin jalkani majan sisätossuihin ja hiivin ulos huoneesta kohti alimman kerroksen wc-tiloja – vain törmätäkseni rappusissa Fabrizioon, joka sihahti innoissaan:

– Come quickly! You have to see this!

Tietämättä, miksi hiivimme, hiippailin varpaisillaan oppaan perässä vessaan ja näin omituisen näyn. WC-tilan katon rajassa olevasta ikkunasta minua tuijotti valtava vuoristokauris – ei kun niitä oli kaksi! Jähmetyin paikoilleni.

– I have never seen one so close before!
Vuorioppaamme intoili, ja tuijotin haltioituneena suurikokoisia kauriita, joiden massiiviset sarvet ovat kooltaan lähes puolet niiden kehosta. Hetken me neljä tuijotimme toisiamme. Isompi kauris liikkui ensin… ilmeisesti todettuaan, ettemme olleet uhka, se alkoi nuolla ikkunanpieliä. Pian toinen kauris seurasi esimerkkiä. Vieressäni hengitystään pidättävä Fabrizio sihisi korvaani, että ne nuolevat betoniseinästä suolaa.

Seuraavan puolen tunnin ajan seurasin ikkunan läpi luonnon minulle noin metrin päähän järjestämää show’ta, kun kauriit puuhailivat ikkunoiden takana, välillä kolistelivat leikillisesti sarviaan ja sitten taas palasivat touhuamaan ikkunanpielien parissa. Jossain vaiheessa huomasin Fabrizion kadonneen selkäni takaa ja myöhemmin sain kuulla hänen hiipineen hakemaan kameransa ja menneen ulos kuvaamaan kauriita.

Lopulta vuorikellarin kylmä paljaissa varpaissani ja käsivarsillani pakotti minut liikahtamaan. Isompi kauris säpsähti ja jähmetyin taas. Eläin katsoi ikkunasta sisään, ja pienen hetken tuijotin suoraan sen mustiin silmiin. Kuin tiedostamatta tilannetta kuiskasin pienellä äänellä:

– Minä olen ystävä.

Kuin olisi kuullut sanani kauris katsoi minua uudelleen silmiin, heilautti päätään ja sen valtavat, teräväkärkiset sarvet jysähtivät ikkunankarmiin niin, että hypähdin. Todettuaan minut vähäpätöiseksi, eläin kääntyi ja ryhtyi taas kolistelemaan sarviaan takana seisovan lajitoverinsa kanssa.
Hiivin hiljaa takaisin yläkertaan, piilotin jäiset varpaani karhean viltin alle, ja nukahdin unettomaan uneen kauriin upeat, syvät silmät viimeisenä kuvana mielessäni.

Virallinen huiputuskuva: Pollux (4092 m) 19.7. klo 14.16

Barrancas Blancas – huippupäivä ja pako sähkömyrskystä

By Janiina

On February 9, 2020

In Atacama, Barrancas Blancas, Chile, Etelä-Amerikka, Laguna Verde

Herätyskello pirahti aamuyön pimeydessä merkiksi siitä, että oli aika lähteä tavoittelemaan Barrancas Blancas -tulivuoren 6050 metrissä sijaitsevaa huippua. Tunnustelin vointiani, mutta vaikka oloni oli selkeästi edellistä päivää parempi, eilisen ikävä kokemus oli niin kirkkaana mielessä, että sain itseni kiinni etsimästä syitä olla lähtemättä edes yrittämään.
Otsalampun valossa vilkaisu kiipeilypariini riitti kertomaan, että toisella puolella pientä telttaamme tilanne ei ollut juuri parempi. Heikin silmät olivat uupuneet ja kasvot turvonneet. Hän ei ollut juurikaan nukkunut ja istui tyhjä ilme kasvoillaan teltan ovea tuijottaen.
Emme montaa sanaa vaihtaneet raapiessamme nahkeat ja hiekkaiset vaatteet yllemme ja kasatessamme varusteet reppuihin.

Aamiaisella vastassa oli lopen uupunut tiimi. Hassua kuitenkin oli, että juuri kaikkien yhteen ääneen avoimesti toteama väsymys ja haluttomuus lähteä kiipeämään oli se, joka valoi minuun rohkeutta ja halua jatkaa. En ollut yksin tunteideni kanssa. Jos Mount Everestillä ja maailman muilla suurilla vuorilla kiivenneetkään eivät olleet täysissä voimissa ja motivaation aallonharjalla, ehkä minunkin oli ihan ok olla väsynyt. Huonovointisuuden aallot pyyhkivät edelleen ylitseni aina silloin tällöin ja varmistin Cristianilta, miten tilanne hoidetaan, jos joutuisin keskeyttämään. Oman keskeytyksen käsittely olisi kurjaa jo pelkiltäänkin, ja en taatusti halunnut sen vaikuttavan muuhun tiimiin. Cristianin luvattua, ettei minun mahdollinen epäonnistumiseni vaikuttaisi tänään muiden huiputusmahdollisuuksiin, tein oman hiljaisen päätökseni huiputukseen sitoutumisesta ja nousin pöydästä valmistautuakseni lähtöön.

Minuun suuren vaikutuksen kiipeilykokemuksillaan tehnyt Fredrik on kiivennyt monia maailman syrjäisiä vuoria erittäin haastavissa olosuhteissa. Vaitonainen ruotsalainen ei pyytämättä tarinoitaan jakanut, mutta kahden kesken kysyttäessä kyllä kertoi avoimesti reissuistaan. Nyt hän ilmestyi viereeni, kun sinimustassa aamuyössä seisoin tuijottamassa Laguna Verden suolajärven selälle.

– Joskus on todella vaikeaa muistaa, miksi nämä paikat valitsee aurinkorannan sijaan. Välillä on vielä hankalampi keksiä syitä nousta teltasta juuri tänä aamuna, ruotsalainen puuskahti ja hieraisi kasvojaan väsyneenä. Hymyilin pimeyteen sanojen oudosti reipastamana ja totesin virnistäen:

– Ja silti valitsemme näin – joka kerta! Joko olemme hulluja tai sitten tämä sen ponnistuksen arvoista.

– Luultavasti vähän molempia! Fredrik vastasi virnistykseeni ja piristyneinä kiipesimme maastoautoon, jolla siirtyisimme puolen tunnin ajomatkan leiristä Barrancas Blancasin huiputusreitin alkupisteeseen.

Aurinko alkoi nousta matkan aikana. Heikki ja Fredrik nukkuivat takapenkillä, minä olin liian levoton nukahtaakseni. Kuten aina, auringonnousu toi muassaan toivon, ja puoli tuntia myöhemmin astuessani ensi askeleet vuoren rinteellä, mieleni oli jo valoisampi.

Barrancas Blancas on kaunis tulivuori, jonka kraaterista puuttuu osa kauan sitten tapahtuneen räjähdyksen seurauksena (siitä tulee muuten mieleen vuonna 2017 kiivetty Mount Meru -tulivuori Tansaniassa. Se tarina alkaa täältä: Leopardikuume iskee jouluna – Mount Merun lähestyminen).

Kiipeäisimme Barrancas Blancasin kraaterin repeämiskohdasta reunaa ylös ja lähes 6000 metriin päästyämme, kiertäisimme puolikkaan kehän kraaterin reunuksen korkeimmalle kohdalle. Cristian varoitti, että edessä oli raskas päivä:

– Nousu kraaterin reunukselle on todella rankka, ja vaikka reunusta kiertäessä emme enää nouse jyrkästi, olemme jo 6000 metrissä ja liikkuminen on raskasta. Reitti on raskas myös psyykisesti, sillä valehuippuja on neljä. Pysykää sitkeinä!

Auringonnousut salpasivat hengen joka aamu

Barrancas Blancas todella otti heti luulot pois. Kraaterin repeämäkohdasta alkanut nousu oli alusta asti niin jyrkkä, että ryhmä sai ponnistella tosissaan. Aurinko oli tietenkin tuonut toivon lisäksi muassaan myös kuumuuden, ja jo ensimmäisen tunnin aikana olimme taas tuttuun tapaan hiestä märkiä.

Kehoni tuntui kestävän nousua kohtuullisen hyvin. Raskaalta meno tuntui, mutta ei kohtuuttomalta, ja pysyin ryhmän rauhallisessa tahdissa. Tahdonvoimani kuitenkin oli kateissa, ja aamun tunnit kuluivat loputtoman päänsisäisen kaupankäynnin parissa. Yritin taivutella itseäni vuoroin jatkamaan ja vuoroin lopettamaan, enkä oikein edes itse tiennyt, kumpaa ääntä halusin seurata. Mutta hyvää tuossa hiljaisessa keskustelussa itseni kanssa oli se, että aika kului sen parissa varsin nopeasti. Myös Heikki oli paljon vaisumpi kuin normaalisti. Hiljaisen yhteisymmärryksen vallitessa ponnistelimme peräkkäin ylös yksitoikkoisen tutulta tuntuvaa, Atacaman vuorille tyypillistä valuttavaa hiekkarinnettä.

Vaikka hiekan ja kivien loputon laavamainen sekoitus vaihtelemattomuudessaan hiveli välillä ärsytyskynnystä, tämä vuori oli toisenlainen kuin edelliset. Lähes koko reitti huipulle asti oli jatkuvasti silmiemme edessä, ja aamun pitkien tuntien aikana kraaterin karhean reunuksen profiili pastellitaivasta vasten painui lähtemättömästi mieleeni. Myös horisontissa silloin tällöin vilahtava Ojos del Salado piristi kummasti mieltä ja muistutti, miksi olin täällä. Jälleen kerran saattoi todeta, kuinka hyvä tiimihenki tuo kiipeilyyn iloa. Vaikka kiivetessä kukaan ei juurikaan jaksanut puhua, lyhyillä tauoilla vallitsi rento ja huumorintäytteinen tunnelma.

Parin tunnin kuluttua, ensimmäisellä pidemmällä tauolla istuin kasvot käännettyinä kohti kauempana kimmeltävää Laguna Verden suolajärveä. Heikki torkkui vieressäni hiljaisena ja ryhti hiukan lysyssä. Vedin henkeä ja tunnustin:

– Kuule, taitaa olla, etten pääse tänään ylös asti. Olo on vetämätön eilisen jäljiltä, ja vatsa on aina vaan kipeä. Mutta jos olen ihan rehellinen, pahin ongelma taitaa olla korvien välissä: eilinen kokemus oli niin hirveä, että se taisi viedä tahdonvoimani. Jos haluan onnistua Ojosilla, minun pitää korjata se.

Kiipeilyparini nosti katseensa ja nyökkäsi myöntäen:

– Minäkin olen ihan loppu.

Päätimme ottaa tavoitteeksi kraaterin reunalla 5700 metrissä sijaitsevan satulan. Se olisi meille uusi korkeus ja samalla reilusti yli edellisen päivän nousun. Sen jälkeen voisimme päättää yksi pätkä kerrallaan, jatketaanko.

Jyrkkä nousu jatkui. Aina välillä luulimme seuraavan kivikon takana olevan hiukan loivempi osuus – joka kerta olimme väärässä. Itse asiassa vuoren muodosta johtuen koko reitin näkyminen olikin ollut harhaluulo. Saapuessamme 5500 metriin, kivikon takaa paljastuikin, ettei välitavoitteeksi asetettu 5700 metrin satulaharjanne ollutkaan tunnin matkan päässä. Juuri ennen satulaharjannetta kraateri teki vasemmalle jyrkän lenkin, joka lisäsi kiipeilymatkaa toista tuntia. Toisaalta, onni onnettomuudessa; jos olisin tiennyt tuosta ylimääräisestä koukerosta ennen kuin se yllättäen pöllähti eteeni, olisin saattanut luovuttaa. Nyt olimme jo niin lähellä, ettei enää oikein voinut antaa periksi!

Viimeisellä, kraaterin sisäpintaa pitkin kohti satulaa kulkevalla vaakareitillä (traversella) jättäydyin viimeiseksi, sillä tunsin vauhtini alkavan hidastua. Vatsassa mylläsi taas voimakkaammin, ja raajat tuntuivat heikoilta. Traverse oli kuitenkin jännittävä kiemurrellessaan kivikossa ja paikotellen hyvinkin ilmavissa paikoissa. Alle metrin levyisellä polulla toisella puolellamme oli rouhea kiviseinä, toisella pitkä pudotus kraaterin pohjalle. Traversen aikana nousu oli muita osioita loivempaa ja lopulta pysyin kuin pysyinkin hyvin tiimin mukana.

Tauko uudessa korkeudessa ja henkinen taistelu jatkamispäätöksen kanssa.

Ja sitten olimme perillä. Korkeammalla kuin olin koskaan aiemmin ollut, 5700 metrissä! Istahdimme tuulisen satulan reunamalle ja katselimme hiljaisina kuumassa väreilevässä auringossa kylpevää aavikkovuoristoa. Tätä päivää vahvasti sävyttäneen harmaan mielialan alta tunsin esiin pulahtavan ilon kuplan ja hymyilin kiipeilyparilleni. Hän vastasi hymyyni väsyneesti ja olen varma, että ajattelimme samoin. Me olimme saavuttanut välitavoitteemme, tästä eteenpäin kaikki olisi plussaa!

Päättäväinen tankkaus vastentahtoiseen vatsaan ja olin valmis yrittämään myös seuraavan pätkän. Edessä oli reitin vaikein ja jyrkin osuus: nousu kovassa tuulessa todella jyrkkää polkua kraaterin reunukselle. Jos sen nousun pääsisi, loppumatka olisi loivempaa ja polveilevampaa polkua valehuippujen ohi – vaikka toki yli 6000 metrissä sekään ei sunnuntaikävely olisi. Jos kuitenkin pääsisin sinne asti, minulla olisi mahdollisuus huiputtaa. Jos taas en, en ainakaan olisi luovuttanut nyt, kun olin juuri tankannut ja jaksoin sillä hetkellä jopa hymyillä!

Super Mario päivätorkuilla 5700 metrissä

Käännyin Cristianin puoleen ja kysyin, saisinko kiivetä hiukan jäljessä Marion kanssa. Luvan saatuani asettauduin kolmen hengen jonomme keskimmäiseksi Marion ja Heikin keskelle ja matka jatkui.

Luulen, että Marion kanssa jäljessä kiipeäminen oli reissun paras idea. Pieni bolivialainen aloitti todella rauhallisen keinuvan etenemisen, ja seurasin häntä asettaen kenkäni täsmälleen hänen askeliinsa. Välillä hän pysähtyi antaakseen meille neuvoja hengityksen ja rytmin suhteen sekä kannustaakseen meitä. Pidempiä pysähdyksiä emme tehneet, vain noita muutaman henkäisyn mittaisia seisahduksia. Ruoka ja oikea rytmi tekivät tehtävänsä. Jyrkkä nousu meni paljon helpommin kuin olin pelännyt. Hidas vauhti sopi myös Heikille, joka tuntui entistä väsyneemmältä ja pysähtyi aina välillä huohottamaan. Harjanteelle noustessamme askel oli raskas ja liikuimme kuin hidastetussa elokuvassa – mutta hei, olimme 5900 metrin korkeudessa merenpinnasta!

Kraaterin reunalle saapuessamme tuuli oli noussut kovaksi ja pilvet hiipineet ympärillemme. Yhtäkkiä ympärillämme puhkesi lumimyräkkä. Tuuli ulvoi raivokkaasti ja piiskasi meitä ruoskamaisesti teräväsakaraisilla lumihiutaleilla. Nopean vaatteiden lisäyksen jälkeen jatkoimme sinnikkäästi eteenpäin alati kovenevassa myräkässä. Kuljimme etukumarassa viimaa vältellen, ja pidin katseeni kiinni noin kymmenen minuutin päässä edessämme kulkevassa eturyhmässä.

Kello 13.25 olimme melkein perillä. Tuuli hukutti sisäänsä kaiken. Oli valtavan kylmä. Hengitys kulki vaivalloisena huohotuksena. Jalkaterät ja kädet tuntuivat välillä kihelmöivän ja välillä menivät tunnottomiksi. Sitten kihelmöinti siirtyi oudosti myös päälakeeni, kuin sataisi rakeita tai joku koputtelisi päätäni sormenpäillään.

Seisahduin huohottaen katsomaan edellä kulkevia ja näin heidän pysähtyneen. Hetken luulin heidän saapuneen perille, sillä huippu oli ihan suoraan heidän edessään, ja etäältä oli vaikea nähdä lumiviiman läpi kunnolla. Heikki tarkisti korkeuden ja hänen kellonsa mukaan olimme 5960 metrissä. He eivät olleet huipulla, vaan huippu oli vasta seuraava kohouma heidän edessään.

Yhtäkkiä eturyhmä kääntyi ympäri ja lähti tulemaan meitä kohti. Epäuskoisina katsoimme toisiimme, kävivätkö he sittenkin jo huipulla? Kun katsoin uudelleen, huomasin jotain omituista: he juoksivat! Kaikki kompuroivat meitä kohti kuin hidastetussa elokuvassa, ja Cristian huitoi samalla vimmatusti.

Käännyin katsomaan ensin parhaillaan takkinsa vetoketjua säätävää Mariota, sitten takaisin Cristiania ja lopulta ohuen ilman hidastamat aivoni oivalsivat hänen huitomansa merkin. Juostessaan hän pyöritti kättään päänsä yläpuolella ympyrän muodossa takaisin kääntymisen merkiksi.

– Mario! He wants us to turn back!

Mario kääntyi katsomaan meitä kohti juoksevaa, villisti huitovaa Cristiania. Samalla hetkellä tuuli toi mukanaan miehen karjunnan:

– RUN!!! Electric storm!

Karjahdus havahdutti meidät toimintaan. Käännyimme ympäri, hankkiuduimme nopeasti eroon sauvoista, avasimme kantamusten kiinnitysklipsit, jotta voisimme tarvittaessa heittää laukut pois – ja juoksimme.
Hetkeksi addrenaliini pyyhki ohuen ilman painot pois lihaksistani ja väsymyksen kehostani, avasi tukkoiset ajatukset ja sysäsi syrjään pahoinvoinnin. Juoksimme rinnettä alas niin lujaa kuin kaatumatta oli mahdollista. Ensin myräkkä tuntui hetkellisesti yltyvän ympärillämme, mutta päästyämme ulos huipun ympärille kietoutuneen ukkospilven sisältä, alkoi pyörteilevä tuuli viimein irrottaa kolkkoja, rätiseviä sormiaan takkiemme liepeistä.

Pakoreittimme sukelsi reunukselta suoraan alas kraaterin sisäpintaa. En muista ajatelleeni paljoakaan juostessamme alamäkeen. Heikki tuntui jäävän aavistuksen jälkeen minusta, ja kun pysähdyin häntä odottamaan, murisi hän vihaisia vastauksia hoputuksiini.

Viisisataa vertikaalimetriä juostuamme oppaat arvelivat meidän olevan suhteellisen turvassa ja saatoimme hidastaa tahtia puolijuoksua muistuttavaksi kävelyksi. Kraaterin sisäpinnan upottava hiekka oli kuin tahmea, valuttava suo. Ylöspäin kiipeäminen olisi ollut aivan mahdotonta. Alas tullessa eteneminen oli takkuilevaa, mutta mahdollista ja pakottauduin rentouttamaan sääreni. Joustavin polvin saatoin hyödyntää liukuvaa hiekkaa jokaisen askeleen loppuliukuna.

Äskeisen jännitysnäytelmän väliaikainen energialataus kohisi vielä suonissani, ja yhtäkkiä oloni oli virkeä. Mutta Heikin kohdalla pakomatka oli toiminut toisin: Kiipeilyparini eräs suuri vahvuus on valtava itsekuri. Hän pystyy pelkällä tahdonvoimalla jatkamaan kauan sen jälkeen, kun muut ovat antaneet periksi. Hän jaksaa hymyillä ja kannustaa muita silloinkin, kun on itse aivan uupunut. Se on upeaa ja ihailtavaa. (Ja myönnän, että joskus se vähän raivostuttaa. Mutta se ei johdu hänestä, vaan on puhtaasti minun lapsellisuuttani ja nolostumistani omien voimavarojeni rajallisuudesta.)

Mutta tuo sama itsekuri myös välillä rakentaa hänelle ansan. Sillä joskus minun on vaikea huomata, että hän ei voi hyvin. Tai että hän on aivan voimiensa äärirajoilla.
Viimeiset nousuhetket olivat olleet Heikille silminnähden raskaita. Tiesin hänen olevan todella väsynyt. Mutta nyt hänen kasvonsa olivat harmaat. Hän kertoi, että “päässä heittää”, ja hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Heti kun mahdollista, hän kaivoi sauvat repustaan ja voimakkaasti niihin nojaten laskeutui hitaasti vuorta alas.

Asetuin yhteiseen tahtiin ja rauhallisesti jatkoimme matkaa upottavassa hiekkauomassa. Tiedän myös, että väkivahva kiipeilyparini on rajansa tullessa vastaan kuin haavoitettu villieläin. Hän ei halua ryhmän huomiota eikä hössötystä ympärilleen. Nyt ei ollut puheiden aika, vaan piti päästä takaisin leiriin, jossa voisimme levätä ja tarkastaa tilanteen. Niinpä tarjosin juotavaa, välipalaa ja käteni, johon hän tarttui ja puristi sormiani hiljaa.

Pitkän laskeutumisen viimein päätyttyä heittäydyin autojen viereen maahan istumaan kasvot kohti Barrancas Blancasin huippua käännettyinä. Väsymyksen vyöryessä takaisin kehooni tunsin raivokkaan pettymyksen raatelevan mieltäni: Mario oli paluumatkalla arvellut, että olisimme olleet huipulla seuraavan 20 minuutin kuluessa. Olin jo nähnyt huipun, se oli niin lähellä, että olisin voinut melkein ojentaa käteni ja koskettaa sitä. Se olisi ollut ensimmäinen yli 6000 metrin huippuni, ja ensimmäinen kertani yli 6000 metrissä ylipäätään.
– Mutta aivan juuri ennen uuden tuhatluvun saavuttamista olimme joutuneet pakenemaan suinpäin vuorelta!

Siinä istuessani hiekassa, joka oli sään muututtua harmaaksi menettänyt kaikki sadat sävynsä ja haalistunut tuhkanväriseksi soraksi, sukelsin sekunniksi pettymyksen suohon. Mutta sitten käänsin katseeni huipusta kiipeilyryhmän jäseniin, jotka retkottivat ympärilläni väsyneinä hiekalla. Vaikka virallisesti en voi Barrancas Blancasia huiputettujen listalleni lisätä, en tuon hetken jälkeen ole tuntenut pisaraakaan harmitusta. Barrancas Blancas -huiputusyrityksestämme menestyksekkään tekee se, että meistä jokainen pääsi vuorelta alas tilanteessa, joka olisi helposti voinut muuttua hyvin toisenlaiseksi.
Huokaisin ja tartuin kiipeilypariani kädestä. Olimme turvassa.

Matterhorn – huippupäivä

By Janiina

On November 11, 2019

In alpit, Matterhorn

Kuin olisin ummistanut silmäni vain hetkeksi – yhtäkkiä kello oli neljä aamulla. Herätyskellon hätistämänä kömmin ylös karheiden vilttien joukosta. Pimeässä huoneessa oli yhä niin kylmä, että hengitys höyrysi otsalampun valossa. Tällaisina hetkinä kannattaa vain nousta nopeasti ja ryhtyä puuhaamaan, sillä kuin laastarin nyppäisy‚ se kirpaisee hetken mutta asettuu paljon nopeammin kuin hidas, venyttelevä siirtymä makuupussin lämmöstä kalsalle puulattialle.

Tovin kuluttua aavistuksen rähjäinen joukkueemme istui aamiaisella jännittyneissä tunnelmissa. Nyt ulkona oli viimein tyyntä, mutta lunta oli satanut miltei koko yön, ja oppaat olivat sen määrästä silminnähden huolissaan.

Italialaisen keittiön ihmeet eivät ulotu aamupalaan kylmällä vuoristomajalla, ja päivään valmistauduttiin kohmeisten sämpylöiden voimin. Ja mikä siinä muuten on, että keski- ja eteläeurooppalaiset vuorikiipeilijät haluavat syödä aina kasan sokeria aamiaisleipänsä päällä? Lähes identtinen huippupäivän aamupala on toistunut jokaisella Eurooppaan suuntautuneella kiipeilyreissullani. Joka kerta, kun valitsen kivikovan leipäni päällystän kahdesta tarjolla olevasta vaihtoehdosta, Nutellasta ja hillosta, lupaan itselleni, että ensi kerralla kannan mukanani palan sulatejuustoa.
Mutta eipä repussani ollut tälläkään kertaa sulatejuustoa, ja nyt energiatankkaus oli nautintoa tärkeämpää, joten kasasin sämpyläni päälle hampaissa ratisevan kylmää ja sokerista mustikkahilloa.

Freddie, Heikki ja minä vilkuilimme lian tummentamista ikkunoista aamuyön pimeyteen niin usein, että lopulta Fabrizio katkaisi hiljaisuuden toteamalla, että lunta oli todella paljon, eivätkä oppaat ole varmoja, kannattaisiko meidän lähteä huiputusyritykseen:
– Mutta mennään katsomaan, miltä alku näyttää.

Puolen tunnin kuluttua seisoimme ulkona tyhjyyden päällä roikkuvalla metalliverkkoterassilla, ja otsalamppujemme valokeilat pyyhkivät ympärillemme kietoutunutta pimeyttä. Minua väsytti yllättävän paljon, ehkä eilinen extra-painava reppu ja raskas nousu olivat vieneet enemmän voimia kuin olin osannut odottaa – vai Elbrusko edelleen lihaksissa kummitteli? Äkkiä ylitseni pyyhkäisi voimakas ikävä lasten luokse. Aina huiputukseen lähtö on jännittävää, mutta aiemmin en ollut tuntenut tällaista huolta ja ehkä jopa lievää haluttomuutta. Olinko peloissani?
Enricon lähtöpuhe ei keventänyt tunnelmaa:
– Vaikka onnistuisimmekin, lumi hidastaa meitä. Se tarkoittaa, että edessä on ainakin 12 tuntia teknistä kiipeämistä ilman taukoja. Meidän on liikuttava niin nopeasti kuin pystymme, sillä kello ja sää ovat meitä vastaan.

Komensin jalkani liikkeelle ja astelin Fabrizion perässä terassin reunaa mökin taakse, mistä ensimmäinen nousu alkoi. Oli ihanaa olla tutun ja luotettavan Fabrizion köydessä, kun edessä oli tähän astisen elämäni jännittävin nousu. Pystysuora seinä edessämme katosi loputtoman näköisenä ylös pimeään yöhön. Kaikkialla kallion pinnalla oli pakkasen ja tuulen vuoren kylkeen puhaltama sininen huurre. Katsoin taakseni. Pimeää, ei yhtään tähteä.
Kun ojensin käteni ja kosketin jäistä kiveä, äkkiä tiesin taas, missä ja kuka olin. Pieni kiipeilyhansikkaan hipaisu kiinnitti minut takaisin tämän planeetan pintaan, ankkuroi edessäni olevaan kiveen, ja sydämeni poukkoilu asettui. Se muuttui keskittymiseksi. Olipa millainen tahansa pimeys ympärillä ja pakotus lihaksissa, huurteeseen käärittynäkin kivi tuntui turvalliselta.

Heti ensimmäinen nousu otti luulot pois. Seinä oli jyrkkä, ei teknisesti ollenkaan minulle mahdoton. Mutta kiven päälle oli kasautunut paksu kerros pöllyävää, liukasta lunta. Paljaissa kohdissa edellisen päivän loskaantunut nuoska ja vesi olivat jäätyneet kallion pintaan ohueksi jääkalvoksi, joka kuoriutui irti eikä sallinut pitävää otetta. Jokainen käden- ja jalansija oli tutkittava tarkkaan ja tuplavarmistettava.

Toisella köydenmitalla, puolenvälin vaiheilla lipesin juuri ennen kuin ylhäällä kivisen lipan päällä ilman näköyhteyttä minua varmistava Fabrizio ehti kiristää köyden. Putosin muutaman metrin alaspäin ja jysähdin kylki edellä seinässä olevaan ulkonemaan. Silmissä vilisivät tähdet, ja keuhkoni tyhjenivät iskun voimasta. Olisin ehkä parkaissut, mutta ääntä ei kuulunut. Retkahdin köyteen, ja refleksiomaisesti yritin haroa seinästä kiinni. Ylhäältä kuului Fabrizion huuto, kun hän tunsi painoni reuhtaisun köydessä:
– Are you ok?

Yritin vastata, mutta en saanut ääntä puristettua survotuista keuhkoistani. Mitään ei kulkenut sisään tai ulos. Hetken haukoin ilmaa kuin kala kuivalla maalla ja sain sitten kähistyä:
– Just a second.

Nojasin muutaman hetken ajaksi otsani vasten seinää ja yritin hengittää. Tovin kuluttua pystyin taas liikkumaan. Vauhtini kuitenkin hidastui, sillä aina osuessaan kallioon tai köyteen kylki kipunoi ärhäkästi. Lisäksi oikean käden ojennus suoraksi oli erittäin epämukavaa, ja hengästyessäni minun oli pakko pysähtyä: oli kuin keuhkoni olisivat toimineet vain puoliteholla eivätkä vain suostuneet ottamaan vastaan tarpeeksi ilmaa.
Fabrizion kyselyyn vastasin hymyillen lyhyesti “I’m ok.” ja jatkoin matkaa. Oppaat olivat jo muutenkin takaisinkääntymisvalmiudessa, joten en halunnut aiheuttaa lisää syitä perääntyä. Olin hitaampi, mutta pystyin etenemään.

Seuraavan puolentoista tunnin aikana kukaan ei puhunut mitään lukuunottamatta oppaiden ja kiipeilijöiden lyhyitä haukahtavia ohjeistuksia ja merkkejä toisilleen. Jokainen köydenmitta oli haastava; seinät jyrkkiä, kiinteät köydet jäässä, ja irtolumi pöllysi. Suojaton seinä oli altis jatkuvasti ympärillämme tanssivalle tuulelle, ja viima jäädytti sormet toimimaan entistäkin kankeammin. Aina Fabrizion kiivetessä edellä ylös varmistusta tekemään, työnsin käden salaa takin alle ja vedin rintaliivin rintakehän ympäri kulkevaa kuminauhaa hetkeksi irti iholta. Kuminauhan paine tuntui musertavalta kylkeä vasten.

Minä reittimme upeimmassa – ja ehkäpä myös jännittävimmässä – kohdassa

Oppaat työskentelivät keskittyneestä. Yhtään vaakassuuntaistakaan siirtymää ei tehty ilman tuplavarmistettuja kiinnityksiä seinään. Fabrizio kertoi hiljaisella äänellä:
– Viikko sitten kiipeilijä putosi tältä seinältä ja kuoli, koska ei ollut varmistanut itseään kunnolla. Hän oli luultavasti niin väsynyt, että unohti tai ei jaksanut. Pystysuorien seinien keskellä alkavat vaakasuuntaiset siirtymät helposti tuntua valheellisen turvallisilta, vaikka edelleen olemme yhtä korkealla ja yhtä suojattomia. Keskittyminen ei saa herpaantua hetkeksikään. Myöskään kiinteisiin köysiin ei saa luottaa, aina pitää olla kunnon varmistus.

Kylmin hetki oli juuri auringon kurkistaessa horisontin takaa. Varpaani olivat kevyiden, lämpöisempiin olosuhteisiin tarkoitettujen kenkien sisällä lähes tunnottomat kylmästä, ja kipristelin niitä jatkuvasti pitääkseni veren kiertämässä. Olin joutunut vaihtamaan kiipeilyhansikkaat paksuihin rukkasiin, jotka olivat hankala yhdistelmä jäisten köysien kanssa, ja paksuista kintaista huolimatta sormeni eivät suostuneet lämpenemään.

Nouseva aurinko maalasi italialaisen vuoristomaiseman pastellisävyihin, ja näky oli niin kaunis, että jäinen helmi kilahti tunteikkaan kiipeilijän poskelle.
3977 metrin korkeudessa pysähdyimme, oppaat kokoontuivat yhteen, ja ensimmäistä kertaa liikkeelle lähdön jälkeen pääsimme Heikin kanssa riittävän lähekkäin vaihtaaksemme ajatuksia. Matterhornin huippu yläpuolellamme pysyi sitkeästi piilossa pilviverhon takana, mutta maisema oli sanoinkuvaamattoman kaunis, ja tiesin jälleen kerran, miksi tätä hullua lajia rakastan. Juurikaan puhumatta kyyhötimme Heikin kanssa rinnakkain pienellä tasanteella tallentamassa hetkeä sydämiimme, kun oppaat pontevan keskustelun jälkeen kääntyvät ympäri. Fabrizio laskeutui luoksemme ja puhui hiljaisella, päättäväisellä äänellä:
– On liian vaarallista jatkaa. Lunta on liikaa, ja huipulla tuulee kovaa. Tämä tuore puuterilumi ja pettävä ohut jää ovat todella liukkaita ja kuten olette huomanneet, edes jäärauta ei tunnu löytävän kunnon otetta. Olemme myös liikkuneet liian hitaasti. Olen pahoillani, mutta meidän on palattava.

Pettymys iski lujasti. Näin omien tunteideni heijastuvan Heikin kasvoilla, ja nyt vasta ymmärsin, kuinka paljon olin tätä halunnut. Muutamaan sekuntiin kukaan ei sanonut mitään. Sitten kuin yhdestä suusta totesimme:
– You are the boss, Fabrizio.

Aamuvarhainen taivas kukki ympärillämme sopimattoman heleissä väreissä suhteessa siihen, että olimme juuri saaneet huonoja uutisia. Näkyvyys oli parantunut huomattavasti eilisestä. Nyt maisema oli kirkas melkein huipulle asti, vain pari kolme sataa viimeistä Matterhornin vertikaalimetriä piilotteli aamuauringon pinkiksi sävyttämän valkoisen pilvimassan sisällä. Ensisilmäyksellä se näytti suorastaan kutsuvalta hattaralta, mutta kun sitä katseli hetken aikaa, huomasi, että pilvet pyörteilivät kiivaasti, ja osa huipun valkoisesta hupusta oli tuulten huipulta pöllyttämää lunta. Olosuhteet siellä olivat kaukana ruusuisesta.

Saatoin tuskin kuvitella huipun tilannetta, sillä täällä viitisensataa vertikaalimetriä alempanakin oli hyytävän kylmä, ja tuuli iski navakasti vuoren suojattomalle rinteelle, jolla seisoimme. Vaikka käsissäni oli paksuimmat kintaani, sormeni olivat kuin jääpuikot. Varpaita kirveli ja nipisteli kevyiden kesäkiipeilyyn tarkoitettujen La Sportivan Trango Cube X -kenkien sisällä. Myös oppaat olivat kylmissään, ja Carlon kädet olivat niin kylmettyneet, että mies myöhemmin tunnusti niihin sattuvan niin, että häntä melkein itketti. Olosuhteet olivat selättäneet meidät.

Laskeutuminen takaisin mökille tuntui vielä hankalammalta kuin nousu, sillä köysilaskeuduttaessa keskivartalolla tehdään yllättävän paljon töitä, ja vatsalihasten jännittäminen sai silmäni kyyneltymään (tällä kertaa ei liikutuksesta).
Pidimme kunnon tauon kylmällä Rifugio Carrel -majalla, jolla olimme yöpyneet. Tunnin levon ja tankkauksen jälkeen kokosimme loputkin varusteet mukaamme ja lähdimme pitkälle laskeutumiselle alas rinnettä.

Paluumatkalla köysistöt kulkivat omaa tahtiaan, ja huomasin minun ja Fabrizion jäävän viimeiseksi. Olin auttamattoman hidas. Hengästyessäni tuntui kuin en saisi ilmaa keuhkoihini, joten aina raskaissa kohdissa jouduin pysähtelemään hengitystä tasaamaan. Onnistuin taittamaan aluspaitani helman kaksinkerroin ja sujauttamaan sen pehmusteeksi rintaliivin kuminauhan alle. Se helpotti hiukan liivin puristusta.

Täälläkin yön aikana satanut lumi oli peittänyt reitin ja jäädyttänyt edellisen päivän loskan. Seinämät olivat pettäviä, ja liukastelin normaalia enemmän. Jos se itseäni turhauttikin, Fabrizio ei osoittanut millään tavalla tuskastusta ja harmistusta. Pari kertaa huomasin hänen katsovan minua tutkivasti, kun haukoin henkeä yrittäessäni saada ilmaa.

Tuntikausien laskeutumisen jälkeen saavuimme Rifugio Duca degli Abruzzi -majalle 2802 metrin korkeuteen. Oli kuin olisimme astuneet toiseen todellisuuteen. Mistä nämä ihmiset ilmestyivät? Majalla oli selvästi käynnissä päivän ruuhkapiikki: kymmenittäin alueella vaeltavia eränkävijöitä, muutama sporttinen turisti ja pari huippua kohti suuntaavaa kiipeilijäryhmää liikuskeli majan ympärillä. Istahdin ulkoterassin pöytään ja nautinnollisesti maistoin majan emännän suurella taidolla valmistamaa cappuccinoa. Vaikka tälläkin korkeudella oli viileää, vihdoin sormien ja varpaiden syväjää alkoi väistyä. Viimeinen puoli vuorokautta alkoi tuntua oudon etäiseltä ja siirtymä tähän ulottuvuuteen hupaisalta: vain hetki sitten olin erämaan armoilla, ja nyt istuin täällä maiskuttelemassa juustokakkua ja ihailemassa maitovaahdon päälle muotoiltua kahvisydäntä!

Enää viimeinen rivakka vaellus gondolihissille, laskeutuminen laaksoon, ja seisoimme taas hissiaseman parkkipaikalla vuokra-automme vieressä, puolitoista vuorokautta lähdön jälkeen. Fabrizio edelleen manaili sääolosuhteita, mutta kukaan ei ollut kovin harmissaan. Olimme yrittäneet tosissamme, vaikka tiesimme todennäköisyyksien olevan meitä vastaan. Viimeinen sana kuuluu aina vuorelle, ja kun aidosti kokee tehneensä parhaansa, on vaikea tuntea katkeruutta.

Haikeus pisteli sydämessäni, mutta samalla olin iloinen, että saisin palata tänne uuteen yritykseen! Kiipeilyreittimme oli huikean jännittävä, ja olisi upeaa palata kokeilemaan, kuinka pärjäisimme noilla kivisillä seinillä toisenlaisissa olosuhteissa. Huiputuksen saamatta jääminen toki tuntui kirvelynä, joka aikojen kuluessa muuttuisi hiljalleen kaipuun jomotukseksi.
Yhtä asiaa olisin kuitenkin kovin toivonut. Mutta edes silloin kun viimeisen kerran käännyin auton takaikkunasta katsomaan kuinka Matterhorn hävisi kapean vuoristotien mutkan taakse, ei vuori paljastanut lakeaan katseelleni. Se, ettei vuori kertaakaan täällä ollessamme näyttäytynyt meille kokonaisuudessaan, tuntui pisteeltä EI:n iin päällä.

Vielä pari päivää saimme lepuuttaa ruhjeisia ja reissussa rähjääntyneitä olemuksiamme Italian syksyn viileydessä ennen kotiin paluuta. Pitkät tunnit leijuivat ohi kuin höyhenet, ja kulutimme ne istuen katukahviloissa, haaveilen tulevista seikkailuista. Kun sitten lentokoneen pyörät osuivat Helsinki-Vantaan kentän pintaan, saatoin tuskin uskoa, että vain kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun innokkaana lähdimme kohti Venäjää. Mitä olinkaan saanut kokea, näitä muistoja sulatellessa menisi hyvä tovi!
Kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-seikkailu oli nyt ohi. Tähän onttouden tunteeseen olisi vain yksi lääke – aavistatkin varmaan, mikä se on?