Tag: harjoittelu Page 1 of 2

Pieleen mennyt viestintä on ääriolosuhde?

Olen erilaisissa yhteyksissä opiskellut viestintää, psykologiaa ja kieliä sekä toiminut lähes koko ammatillisen urani viestinnän maailmassa. Muksuna opettelin partiossa morseaakkoset, intiaanien savu- ja maamerkkejä ja hiukan viittomakieltäkin. Voisin siis väittää ymmärtäväni jotain viestinnän merkityksestä. Silti joskus unohdan varoittaa alla kiipeävää putoavasta kivestä, vaikka tuo unohdus voi aiheuttaa hengenvaaran. Miksi ihmeessä?

Entä mitä tapahtuu, kun viestimisympäristöön liittyy rajoitteita?
Sukellusreissuillamme Heikillä kesti tovin ymmärtää, että tuima katseeni maskin takana ei tarkoittanut suuttumusta vaan kovaa keskittymistä. Innostuneet viittilöintini oli helppo tulkita hermostuksen ilmaisuiksi, sillä katseeni viesti muuta kuin että olin juuri nähnyt maailman kauneimman seepian.

Minä Damokleen miekkaa kiipeämässä (2018)

Pohjois-Italian Dolomiiteilla Damokleen miekka -nimistä jääputousta kiivetessä jäimme seinällä olevalle jäähyllylle vailla näkö- tai ääniyhteyttä edellä kiivenneeseen oppaaseen. Normaalisti näissä tilanteissa viestitään nykimällä köyttä, mutta tuolloin sekään ei onnistunut, sillä köysi oli jääpilarin reunan alla jumissa. Niinpä olimme korkealla puunlatvojen yläpuolella jääseinällä käsissämme löysä köysi eikä tietoa, oliko opas saanut varmistuksen rakennettua, eli oliko turvallista lähteä kiipeämään.

Joskus viestintä ei toimi, vaikka etäisyyttä tai muuta estettä kommunikaatiolle ei olisi. Kalliokiivetessä neljän tuhannen metrin korkeudessa pystysuoralla seinällä vain pari metriä köyttä kiipeilijöiden välissä, yhteinen rytmi voi olla tuskaisen vaikeaa löytää, vaikka lähes kaikki lähiviestinnän menetelmät ovat käytettävissä.

Heikki Damokleen miekan jääpilarilla ilman yhteyttä oppaaseen, ilme kertoo ajatukset

Eikä siihen tarvita edes tuhansien metrien korkeutta, että kuuluisat Wiion lait viestinnän epäonnistumisesta toteutuvat:
Äitienpäivän kakkukahvipöydässä avasin suorakaiteen muotoisen paketin ja päästin ilon kiljahduksen, joka sai jopa perheen teinit kohottamaan katseensa puhelintensa näytöiltä. Paketista paljastui niin hieno pyöräilytietokone, että uskon sen kykenevän navigoinnin ja mittaroinnin lisäksi rasvaamaan ketjut ja pumppaamaan ilmaa pyöräni renkaisiin puolestani.

Toiveikas “Osaako se muokata reittiä dynaamisesti?”-kysymykseni sai myöntävän vastauksen – ja Heikin virnistämään leveästi. Sitten sain kuulla punastuttavan totuuden toiminnastani pienen pyöräpartiomme navigaattorina:

Virallisesti en tätä myönnä, mutta näin meidän kesken voin todeta, että EHKÄ valmiuksissani pyöräilytietokoneen käyttöön on hiukan parannettavaa. Lyhyesti kuvattuna haasteeni on ollut se, että aiemmin käytössä ollut navigaattorilaite on vaatinut, että ajaja pysyy valitulla reitillä muutaman metrin tarkkuudella. Muutoin navigaattori mittaa pyöräilijän poistuneen reitiltä ja alkaa ohjata kääntymään takaisin huolimatta siitä, että eteneminen tapahtuu oikeaan suuntaan.

Äkkiseltään ei kuulosta isolta ongelmalta, mutta jo esimerkiksi pienehkö tietyömaa tai jalkakäytävän sijaan ajoväylän reunassa ajaminen saattavat sekoittaa navigaattorin ohjeet pitkäksi aikaa. Eipä tuommoinen haittaa tunnin tai parin lenkeillä, mutta vierailla reiteillä tehtävillä pitkillä reissuilla vaikutuksia on. Kuulemma varsin tyypillinen Heikin ajokokemus on, että reissun päällä säännöllisin väliajoin edestä alkaa kuulua ensin navigaattorin äkäistä piipitystä. Seuraavaksi ajoni hidastuu ja alkaa muuttua kiemurtelevaksi, kun yritän räpeltää navigaattoria. Hetken kuluttua alkaa kuulua ärtyneitä kommentteja (joita usein seuraa pysähdys säätämään laitetta uudelleen reitille):

– Nyt tämä kartta taas hukkasi meidät!

Olen myös huomaamattani luonut oman merkkikielen, jolla pyrin viestimään takana tulevalle, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kakkukahvien äärellä Heikki demonstroi ohjeistuskoreografiaani kiemurrellen tuolillaan ja tehden hämmentäviä ja monimutkaisia huitomiseleitä. Kun kuulemma edetään tilanteeseen, jossa “kartta on taas hukannut meidät”, viestintäeleeni saavat entistä mittavammat ulottuvuudet.

Muksut ja minä nauroimme vedet silmissä teatraalista esitystä, jossa ehkä, tai ainakin toivottavasti, oli mukana hitunen “hyvän tarinan lisää”. Mutta nauraessanikin poskeni helottivat punaisina sanattoman nolostuksen paljastaen: olenhan tuntenut jopa pientä ylpeyttä kyvystäni jakaa informaatiota ja mahdollistaa ajoreitin ennakoiminen myös takana tulevalle!

Onneksi viestintäkömmähdyksistä huolimatta kuitenkin treenikausi etenee, sillä Ushballe lähtöön on enää reilut kolme kuukautta. Pahamaineinen vuori Georgian syrjäseudulla tulee haastamaan meitä monella tavalla, mutta samalla Kaukasuksen vuoristo muistuttaa siitä, ettei viestintä ole mahdoton laji, vaan usein se myös onnistuu.

Nimenomaan Kaukasuksen vuoriston syrjäiset ja karut seudut ovat opettaneet paikallisten, köyhien ja vaikeissa oloissa elävien ihmisten valtavan ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden sekä halun ymmärtää ja auttaa, vaikka heidän silmissään olemme varmasti melkoisen outoa sakkia. Siellä sain myös ensimmäiset opetukseni siitä, että voin kiivetä turvallisesti ja hyvässä yhteistyössä oppaanani henkilö, jonka kanssa minulla ei ole muutamaa sanaa lukuunottamatta yhteistä kieltä.

Voimmeko siis todeta, että monimutkaisuus viestinnässä on hiukan päälleliimattua, ja molemminpuolinen halu luoda ymmärrystä viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille, on lopulta avain sekä ammatilliseen viestintään internetissä, huiputukseen Kaukasuksen vuorilla että navigointiin espoolaisessa liikenneympyrässä?

Ehkäpä juuri tuon ymmärryksen luomisen nimissä, lienee aiheellista opetella uuden ajotietokoneen käyttöä aiempaa enemmän ja ehkä hitusen yksinkertaistaa ajonaikaista viittomakieltäni…

Pöljä navigaattori maantieajossa reakuurossa (pahoittelut kirosanasta)



Vuorikiipeilyn kestävyysharjoittelun punainen lanka

Olen kaivannut harjoitteluun punaista lankaa, joka tekisi jokaisesta treenikaudesta kulloisenkin vuoritavoitteen vaatimuksiin paremmin vastaavan. Tähän asti olemme treenanneet teknisiä kiipeilytaitoja miettien aina tulevan vuoren vaatimuksia ja ympäristöä. Mutta kestävyysharjoittelussa olleen menty yleisemmän tason “niin paljon paukkuja lihaksiin kuin mahdollista” -ajatuksella. Välillä ohjelmia kestävyystreeniin ovat tehneet personal trainerit, välillä olemme yhdistelleet eri osa-alueita itse.

Harjoittelukauden punainen lankani ainakin tälle kaudelle asuu sinisten kansien välissä.

Se ei ole ollut paras mahdollinen lähestymistapa kuten olet varmaan huomannut, jos olet seikkailussa ollut pidempään mukana. Toistaiseksi tavoiteltuihin tuloksiin on päästy, mutta kun harjoittelun kokonaiskuorman valvonta on ollut omissa, (vielä) hiukan harjaantumattomissa käsissä, hinta on välillä ollut melkoisen kova.

Mitä haastavammiksi tavoitteet muuttuvat, sen selkeämmin “touhutaan paljon kaikenlaista tietämättä tarkalleen, mistä tulos lopulta tulee (tai ei tule)” -lähestymistavan puutteet ilmenevät. Lisäksi tuo strategia sopii kehnosti ihmiselle, jonka arjessa on aika paljon liikkuvia osia. Pidän myös tärkeänä, että vapaa-aikaan kuuluu riittävästi sellaista puuhaa, joka ei ole systemaattista johonkin tavoitteeseen pyrkimistä. Jotta kaikelle sille – ja riittävälle levolle – on aikaa, harjoittelun pitäisi olla mahdollisimman tehokasta.

Älä ymmärrä väärin: minulla on aina ollut kausisuunnitelma ja vaiheistus sille. Jokainen treeniviikko ja treeni on suunniteltu. Mutta haluan ymmärtää paremmin, mihin ja miten kehoni reagoi ja miksi. Haluan parempia tuloksia harjoittelulta, loukkaantua harvemmin, palautua nopeammin, ja ennen kaikkea kiivetä vahvemmin.

Viime syksynä päätin syventyä vuorikiipeilyä varten treenamisen tieteeseen hiukan tarkemmin ja tilasin massiivisen, lukuisien kiipeilijöiden ylistämän harjoittelueepoksen Training for the New Alpinism – A manual for the climber as an athlete (Steve House & Scott Johnston).

Massiivisesta tiiliskivestä on edelleen osa lukematta, mutta sinnikkäästi kannan sitä mukanani joka viikko, kun seilaan edestakaisin Espoon ja Tampereen kodin väliä ja tavaan muutaman sivun aina, kun on vapaa hetki. (Se on niin painava, että pelkästään sen kantamisesta pitäisi mielestäni ansaita harjoituslokiin merkintä.) Solukemian tasolle asti treenaamisen vaikutuksia purkava alkuosa sai miltei luovuttamaan, mutta annan itselleni pisteitä siitä, että jaksoin kahlata senkin läpi. Samalla kirja on inspiroiva sekoitus ihmiskehon kemiaa ja fysiologiaa, konkreettisia harjoitusohjelmia haluttujen sykearvojen tarkkuudelle asti – väliin tiristettyjen inspiroivien ja eeppisten kiipeilytarinoiden kuorruttamana.

Tuumasta toimeen! Olemme nyt ryhtyneet viemään myös kirjan oppeja käytäntöön ja ainakin tämän kauden tulemme treenaamaan sen ohjauksessa. En ryhdy kirjan sisällöstä laajemmin saarnaamaan, mutta kerron pari peruselementtiä, joiden varaan harjoittelu rakentuu. Matkan varrella sitten koetan dokumentoida omia kokemuksia treenilokin lisäksi tänne – ehkä siitä on joskus jollekin hyötyä! (Kirj.huom: käännän tätä kirjoittaessani lennosta kirjan terminologiaa varsin rennolla otteella suomeksi, eli jos joku aiheeseen perehtynyt huomaa erehdyksiä; pistäthän kommenttia tulemaan ja korjataan!)

Kirjassa on jopa keskeisimmille coreliikkeille tarkat suoritusohjeet, mitä arvostan suuresti

Yksi peruspilari jo tulikin mainittua: dokumentointi. Aloitin sen kirjan käskystä heti ensimmäisen aukeaman avattuani yksinkertaisella tavalla; merkkaamalla puhelimen muistiinpanoihin jokaisen urheilusuorituksen jälkeen suorituksen tyypin, keston ja arvion omista tuntemuksista treenin aikana yksinkertaisesti kirjaimin (A – Mahtavaa!, B – Hyvin meni, C – Ok mutta tuntui raskaalta, D – Tuntui hyvin vaikealta/raskaalta, mutta jatkoin loppuun asti, F – Keskeytys/sairaana/loukkaantunut). Kirjan ohje on, että heti jos useampi suoritus peräkkäin on C tai alle, keho ei ole palautunut ja tarvitsee lepoa.

Nyt minulla on käytössä jo laajemmin tekemistä seuraava harjoitusloki, mutta tuo yksinkertainen ja helppo aloitus oli hyvä tapa todistaa seurannan merkitys kovapäiselle itselleen: Uskomatonta, kuinka pienellä tekemisellä alkaa syntyä kokonaiskuva kehon tilanteesta! Loki antaa perusteen esimerkiksi lepäämiselle, eikä pitkän C/D-rivin jälkeen tarvitse käydä itseni kanssa keskusteluita, olenko laiska vai väsynyt, jos tekeminen ei maistu.

Toinen kirjan perusoppi on treenaamisen jakautuminen kahteen kategoriaan:
1) perustreeni on sekoitus voima- ja kestävyysharjoittelua, joka valmistaa tavoitekohtaiseen harjoitteluun. Eli voisi sanoa, että ensin treenataan treenamista.
2) tavoitekohtainen harjoittelu muovaa perustreenin kautta kerättyä voimaa ja kestävyyttä juuri kulloisenkin tavoitteen näkökulmasta optimaaliseksi.

Esimerkiksi tämän vuoden tavoitteemme ovat aika erilaisia. Ushbaa (4710 m) lähestymme alpinistihengessä “fast and light” -ajattelulla; nopea nousu ja laskeutuminen mahdollisimman kevyellä varustautumisella. Tämä edellyttää kyvykkyyttä kiivetä pitkiä päiviä nopeasti ja palautuminen pitää tapahtua “lennossa”. Vuori arvioiden mukaan teknisyydeltään samaa tasoa Matterhornin kanssa eli teknistäkin vaatimusta on – ja toki vuoren pahamaineiset olosuhteet tuovat tähän oman mausteensa. Alpinistisen lähestymisen riski on, että se ei anna paljon virhemarginaalia. Huiputusyritykselle valitun aikaikkunan sisällä olosuhteiden ja tekemisen ennustettavuus ovat siis hallitsevia; mukana ei ole esimerkiksi vararuokaa tai vaihtovaatteita.

Ushba – kuva: Alex Climb

Ojos del Salado (6893 m) taas on pitkäkestoinen vaellus Atacaman raskaissa autiomaaolosuhteissa. Siirrymme korkeammalle asteittain, paljon hitaammin kuin Ushballa. Kehon sopeutumiseen ja palautumiseen vaikuttavat muun muassa pitkäkestoinen jatkuva rasitus, kuivuus sekä autiomaan nopea vaihtelu lämpötilojen ääripäästä toiseen. Kun lopulta huiputukseen lähdetään, takana on yli viikko jatkuvaa rasitusta alati vaikeutuvissa olosuhteissa. Teknistä kiipeilyä ei juuri ole, mutta keho on ollut aika kovilla jo pitkään h-hetken koittaessa, ja vielä jostain reservistä pitää löytyä ruutia huiputusyritykseen.

Näitä kahta haastettava ajatellen pohjalla oleva perustyö on samankaltainen, mutta tavoitekohtainen harjoittelu on hiukan erilaista.

Muut Training for the New Alpinism -harjoittelun peruselementit ovat jatkuvuus, asteittain kasvava kuorma, modulaarisuus.

Jatkuvuudella luonnollisesti viitataan säännölliseen ja pitkäkestoiseen työskentelyyn. Asteittain kasvava kuorma tarkoittaa sitä, että treeni kehittyy sekä kokonaisvaltaisesti että seuraavassa kuvaamieni harjoitusmoduulien sisällä pikkuhiljaa raskaammaksi. Ideana on tarjota keholle jatkuvasti juuri sen kehityksen kannalta oikea määrä lisää vastusta, jotta kehitys jatkuu eikä pysähdy.

Modulaarisuudella tarkoitetaan sitä, että harjoituskausi koostuu kolmesta moduulista: Siirtymä (Transition), Peruskunto (Base) ja Tavoitespesifi (Spesific). Niinikään näiden moduulien sisällä noudatetaan levon ja vaatimustason kasvun sykliä.

Aloitimme muutama viikko sitten Transition-kauden, jossa siirrytään off-season-vaiheesta asteittain kohti kovenevaa treenaamista. Alku tuntui todella heppoiselta tekemiseltä, sillä harjoittelua kevennettiin merkittävästi, jotta päästään peruskestävyyden äärelle: kohdallani esimerkiksi juoksu vaihtui kävelyksi, sillä lenkin aikaiset sykkeet eivät saaneet nousta juurikaan yli 120 iskun minuutissa. Voit uskoa, että siinä on innokkaan mielen kanssa tekemistä!

Mutta sitten minä tietysti menin törttöilemään laskettelurinteen hyppyrissä, ja nyt ristiluun luukalvovaurion takia olen kolme viikkoa katsellut vierestä kärsimättömänä kiipeilyparini treenaamista. Tällä viikolla kävin jo kokeilemassa saliharjoittelua, mutta jouduin edelleen nielemään perääntymisen karvasta kalkkia ja ontumaan kotiin sekä tyytymään yläkroppatreeniin, pieniin kuntouttaviin kävelylenkkeihin ja joogaan.

Tätä on luvassa – paljon

Nyt sitten keskityn kuntouttamaan takapuolta ensi viikkoon asti, jolloin päästään pitkästä aikaa tositoimiin: luvassa on muutaman päivän kestävä jääkiipeilyn intensiivitreeni Rovaniemen lähellä Korouoman jääseinillä. Olipa takapuoli kunnossa tai ei, siitä en aio menettää hetkeäkään!

p.s. Voi apua, onko mitään nolompaa kuin missata treenit, koska pitää kuntouttaa takamusta? 😀

Rutisevia luita

Nojauduin vasten monojen varsien etureunaa. Painonsiirto ohjasi sukset jyrkkään alamäkeen. Hyppyri näytti tästä kulmasta isommalta kuin aiemmin. En ole kummoinen laskija, ja vauhdin kiihtyessä mielessä vilahti kysymys: “Mitä olen taas mennyt tekemään?”

Olinhan minä pikkuisia pomppuja tehnyt poukkoillessani laskettelukeskusten metsäreiteillä ja yrittäessäni saada jonkinlaista aloittelijan vapaalaskufiilistä. Mutta tämä oli oikea hyppyri, josta taitavat lautailijat ja skimbaajat tempaisivat hurjia ilmalentoja. Nyt saavuttaessani vauhdinottomäen ja hyppyrin välisen notkelman, ymmärsin, kuinka vähäiset mahdollisuudet minulla olisi selvitä tästä jaloilleni. Ehkä olisin vielä ehtinyt ohjata sivuun, mutta tuossa hetkessä sellainen vaihtoehto ei tullut mieleenikään. Sen sijaan kumarruin eteenpäin ja yritin rentouttaa polveni ja mieleni. Se oli viimeinen hetki, kun minulla oli minkäänlaista hallintaa tilanteeseen.

– Se on päästä kiinni, lupasin itselleni.

Ei muuten ollut. Joskus asiat ovat ihan täysin osaamisesta kiinni.

Oman elämänsä Lindsey Vonn?

Singotessani hyppyrin nokalta tunsin kehoni kallistuvan taaksepäin ja raajojen räpiköivän avuttomasti kirpeää pakkasilmaa. Maailma hidastui. Näin mustan iltataivaan, laskettelukeskuksen valot ja ilmassa leijuvat lumihiutaleet. Ajatukset soljuivat kaikessa rauhassa mielessäni ikuisuudelta tuntuvan ajan:

“Tämä tulee tekemään tosi kipeää… Maahan iskeytyessä pitäisi olla niin rentona kuin mahdollista. Olenkohan minä rentona nyt? Kuinka korkealle oikein lensin? Minunhan pitäisi jo….”

PAM! Takapuoleni, alaselkä, vasen kylki ja hartia iskeytyivät maahan sellaisella rytinällä, että oli kuin olisin tuntenut luideni halkevan. Kehon läpi kulkeva, vihlova, kuuma salama oli kuin polttava luuydinneste, joka roiskui ulos uomistaan. Hetkeen en ymmärtänyt, missä oli taivas ja missä maa, kun lumi sokaisi silmäni ja rytinässä irtoilevat, vääntyvät varusteeni kiertyvät ympärilleni. Kuulin parkaisun. En ollut varma, olinko se minä.

Lopulta pysähdyin. Muutaman sekuntin ajan makasin vatsallani, kasvot jäisessä hangessa ja yritin hahmottaa, tunsinko jalkojani ja käsiäni. Kivun aallot tuntuivat helpotukselta ja häntäluusta sykkivä tuska havahdutti takaisin maailmaan. Oli päästävä alta pois. Jos seuraava hyppääjä ei ollut nähnyt kaatumistani, voisi kohta joku olla niskassa.

Yritin raahautua käsien varassa sivummalle, mutta toinen suksi oli vääntynyt alleni ja jalka kovan laskettelumonon sisällä oli kiertynyt asentoon, joka esti liikkumisen. Hampaat olivat kalahtaneet yhteen ja suussa maistui veri. Silmät olivat täynnä lunta. Kuulin huutoa. Nostin hiukan kasvojani, ja luomien raosta näin suttuisen maiseman, jonka keskellä hahmo, jonka tunnistin Heikiksi, riuhtoi lumilautansa siteitä irti ja juoksi sitten luokseni huutaen:

– Miten kävi? Anna minä autan! Tarvitaanko ambulanssi?

Ääneni tuli ulos karkeana raakkumisena:

– Saatanan suksi irti! En pääse pois! Irrota suksi!

Kipu vääntyneessä jalassa helpotti hiukan, kun Heikki sai siteen auki. Hän kielsi minua liikkumasta, koska ei ollut varma selän ja niskan tilanteesta. Mutta oma järkeni ei toiminut, vaan vaisto usutti pois hyppyrin alta, ettei sattuisi lisävahinkoja. Lähdin käsien varassa raahautumaan sivummalle, ja hetkeä myöhemmin Heikki tarttui minuun ja veti rohisevaa maata pitkin rinteen laitaan.

Nostin katseeni ja ensimmäinen mitä näin, olivat rinteen laidalla seisovat lapset, jotka olivat pysähtyneet katsomaan hyppyäni. Yritin hymyillä. Pienet valkoiset kasvot olivat täynnä huolestusta. Voi pieniä, olin säikyttänyt heidät, tunsin hellyyden purskahduksen. En saisi itkeä nyt.

Luoksemme saapui ylhäällä jälkeeni hyppyrivuoroaan odottanut, huolestunut lumilautailija:

– Oletko kunnossa? Miten niska? Kallistuit pahasti taaksepäin ja ylhäältä katsottuna näytti kuin olisit pudonnut niskallesi.

Koko kehoni oli kuin tulessa, mutta niska tuntui olevan kunnossa.

– Niska taisi säästyä. Se oli korkein hyppyri, jota olen kokeillut!

Mustiin pukeutunut lumilautamies virnisti helpottuneesti:

– Se oli pisin hyppy, mitä olen tuosta hyppyristä nähnyt ja lensit todella korkealle. Ehkä ensi kerralla alastulo vaan on turvallisempi!

Seuraavasta vuorokaudesta ei ole mairittelevaa kerrottavaa. Heikin puoliksi kantamana raahauduin rinteestä pois ja itku pääsi, kun lapset olivat turvallisen matkan päässä. Kotimatka taittui makuullaan autossa kipulääkkeiden ja parin tuhdin rommikaakaon tainnuttamana.

Katkonaisen yön jälkeen olen tänään huomannut kivun tasoittuneen takapuolesta selkää ja vasenta reittä pitkin aaltoilevaksi sahalaitaiseksi poltteeksi, mutta olen jotakuinkin varma, ettei mitään ole poikki tai revennyt. Naurattaakin jo koko juttu. Monessa mielessä pidän itseäni ihan suhteellisen aikuisena, mutta näissä asioissa olen välillä kuin pahainen kakara: joka paikkaan pitää aina olla tunkemassa kokeilemaan kaikenlaista ja aiemmat kolinat unohtuvat innostuksen vallatessa.

Suurin harmitus on, että tämä väkisinkin vaikuttaa hetkellisesti treeniin. Olen ollut niin innoissani päästessäni kiinni taas systemaattiseen harjoitteluun! Olemme kolmivaiheisen treenikokonaisuuden “Transition” (Siirtymä) -vaiheessa, jossa kehoa aletaan valmistella asteittain vaatimustasoltaan kovenevaan harjoitteluun. Vaikka siirtymäkausi on vielä varsin lempeässä vaiheessa, joudun väkisinkin nyt odottelemaan muutaman päivän, sillä tällä hetkellä pystyn hädintuskin kävelemään ja esimerkiksi istuminen on tuskallista. Tiedän, ettei muutama päivä vie kokonaisharjoittelua maalta merelle, mutta tietynlaista systemaattisuutta rakastava mieleni hyrisee nautinnosta, kun kirjaan harjoitteiden tuloksia, sykealueita ja muuta dataa treenilogiin. Nyt treenien väliin jättäminen tuntuu niin kovin turhauttavalta!

Muuallakin on kolissut ja vielä pahemmin. Pari päivää sitten Italiasta kantautui ikäviä uutisia: luotto-oppaamme ja ystävämme Fabrizio on sairaalassa. Ruostunut, vanha ankkuripultti oli irronnut kalliosta Fabrizion kiivetessä, ja mies oli pudonnut seinältä murtaen kolme selkänikamaa. Edessä on nyt pitkä sairaalajakso ja kuntoutus. Huojennus siitä, ettei käynyt pahemmin, ja positiivinen toipumisennuste ilahduttavat tietysti minua – mutta sairaalasta viestittelevä eläväinen italialaismies on jo viikon vuodelevon jälkeen levoton kuin villieläin häkissä – eipä käy kateeksi sairaalahenkilökuntaa, saati sitten Fabrizion tyttöystävää!

Tällä kaudella on näköjään paljon liikehdintää suunnitelmissa, ja Eiger-suunnitelma on nyt siirtymässä tulevaisuuteen. Mutta se kuuluu kiipeilyyn.

Positiivisia käänteitäkin on tapahtunut: Kaukasuksella sijaitsevan hurjan Ushban valloitusyritys on aikaistunut elokuulle! Viikko sitten pidimme Google Meet -palaverin Moskovassa tällä hetkellä olevan Ushba-oppaamme Alexin kanssa ja viimeistelimme suunnitelman.
Ushba herättää minussa sekavia tunteita; olen unelmoinut sen kiipeämisestä vuodesta 2016, jolloin ensimmäistä kertaa näin sen pirun sarvia muistuttavan tuplahuipun vasten Kaukasuksen vuoristoista taivaanrantaa. Ushba (erään käännöksen mukaan nimi kääntyy näin: Ush = paha, Ba = vuori) on villi, syrjäinen ja pahamaineinen vuori, jonka kuvataan haluavan murskata valloittajansa henkisesti ja fyysisesti.

Ushba – kuva: Alex

Henkistä kanttia vaatii myös joulukuulle suunniteltu revanssi maailman korkeimmalla aktiivisella tulivuorella, Ojos del Saladolla. Tovin etsinnän jälkeen löysimme Matoco-nimisen oppaan, joka innostui ideastamme kiivetä Ojos lähestyen vuorta Argentiinan puolelta pitkällä vaelluksella. Suunnitelmamme on hiukan poikkeuksellinen ja oli helpottavaa huomata, että Matocolla on paljon kokemusta maailman suurilta vuorilta. Usein syrjäseuduilla oppaat ovat erikoistuneet juuri sen alueen vuoriin, eivätkä ole kiivenneet juurikaan muuta. Perusreiteillä se on usein riittävä osaamistaso, mutta kun suuntana on ihmiselle vihamielisin paikka maapallolla ja suunnitelmissa itsenäinen huiputus poikkeuksellista reittiä myöten, olen ilahtunut mittavammasta kokemuksesta.

Maailman korkein aktiivinen tulivuori Ojos del Salado

Tulemme tekemään molemmat reissut varsin itsenäisesti, vain me ja opas. Suurempaan ryhmään liittyy aina riskejä kiipeilijöiden eri tasoisesta osaamisesta, loukkaantumisista, henkilökemioista ja niin edelleen, mutta kaupalliset ryhmät ovat yleensä myös toteutettu siten, että ne ovat logistisesti saavutettavia. Ja kyllähän ryhmästä saa myös henkistä tukea silloin, kun oma kantti on koetuksella.

Nyt edessä on suuri kiipeilykausi, ja viimeinen mitä tarvitaan, on törttöilyn seurauksena kipuileva takalisto! Voisiko joku muistuttaa siitä seuraavan kerran, kun unohdan, etten ole Lindsey Vonn?

Atacaman elämänlinjalla

Yin – vuoren varjoisa puoli

Hengitykseni aallot vievät minut mennessään, ja katoan niihin kuin lumihiutale mustan meren syliin. Sisäänhenkäisy pyöristää vatsani rummuksi ja vapauttaessani ilman keuhkoistani, tunnen vajoavani lattian sisään. Jokainen uloshengitys on edellistä pidempi. Tunnen sykkeeni hidastuvan ja vaimentuvan tasaisiksi, melkein raukeiksi tömähdyksiksi suljettujen silmäluomieni valkokankaalle maalatun sinisen taivaan horisontissa.

Elbrusin eteläinen basecamp

Kestää hetken oivaltaa, missä olen – mutta vain pienen hetken. Kaukasuksen vuoriston karkea profiili on niin tunnistettava. Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin huippu piirtyy kaukana yläpuolellani, vaikka istun jo lähes neljän kilometrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevan ylä-basecampin kivikossa lähellä lumirajaa. Vuoren pohjoisen puolen kiipeilyreitti on pitkä, raskas ja eristyksissä. Kahden viikon huiputusyrityksen varusteet kannetaan osissa ylös, halki karun, valtavien vaikeakulkuisten kivikoiden hallitseman maiseman ylempään basecampiin, josta vasta huiputukseen valmistautuminen alkaa.

Kaikkialla on kylmä; alempana rinteellä kosteaa ja sateista, ylempänä vuoren villit viimat pieksevät kostuneiden vaatteiden läpi. Mutta se kuuluu tänne. Tämä on kylmän koti, missä muualla se majailisi? Kuin täällä luontaisesti lämpöä rakastava kehoni hyväksyisi koleuden. Vaikka olen viluinen, en palele.

Kaukasus on ollut minulle rakkautta ensi silmäyksellä. Kuin sydämestä olisi jäänyt tuonne louhikkoon murunen, joka jatkuvasti kutsuu palaamaan. Missään tuuli ei tuoksu samalta. Missään öisen taivaan linnunrata ei ole kirkkaampi.

Luomieni taustakuva tummuu kuin musta esirippu valahtaisi valkoisten huippua verhoavien jäätiköiden eteen, kun matalana soljuva lempeä ääni saattelee minut uuteen asanaan.

Haikeana irrotan Venäjän vuorten karheista reunoista ja siirrän ajatukseni takaisin levollisena nousevaan ja laskevaan rintakehääni, pullistuviin keuhkoihini ja oikeanpuoleisessa kylkilinjassa tuntuvaan nautinnolliseen venymiseen. Ajatukseni saavuttavat vuosi sitten syntyneet murtumajäljet kahdessa alimmassa kylkiluussa, ja sipaisen niitä mielessäni hellien niinkuin kosketamme arvokkainta ja suurimman työn takana ollutta palkintopokaalia.
Ja samassa edessäni ryöppyävät kylmänharmaat vuoriputoukset Pohjois-Italian Alppien perimmäisen kolkan Aosta-laaksossa, Matterhornin vihreän kukkalaahuksen helmoilla. Näiden kivien koloissa asuu kirja, jonka vielä kirjoitan. Tiesitkö, että kallio tuoksuu erilaiselta eri paikoissa?

Liuku viimeiseen asanaan vie minut Tansaniaan, Mount Merua ympäröivään kansallispuistoon, kirahvilauman keskelle. Kosteikko tuoksuu, ja edellämme kiväärin kanssa kulkeva ranger puhuu laulavalla äänellä swahilia. Keuhkoni ovat täynnä kirpeitä tuoksuja, aurinkoa ja vapautta. Rauhaa.

Tunti päättyy. Valot syttyvät, ja lumous särkyy. Rullaan mattoni ajatuksissani. Mieleeni muistuu, kuinka kiivettyäni ensimmäisen vuoren luulin tehtäväni tulleen täytetyksi. Laitoin blogille pisteen ja aloin ajatella muuta. Ja sitten, muutamia viikkoja myöhemmin siniharmaat silhuetit alkoivat seikkailla unissani. Ne eivät antaneet periksi, palasivat aina uudelleen kuin kylmä Kaukasukselle.

Tämän syksyn ajan olen kuntouttanut kolhiutunutta kehoani ja välillä tuntuu kuin vuoret olisivat lipuneet kauemmas. Nyt niiden kutsu on niin vahva, ettei se enää malta odottaa yön tunteihin vaan hiipii kimppuuni joogatunnilla.

Seuraavana päivänä, fysioterapeutilta kiipeilyluvan saaneena pitkän tauon jälkeen seison seinän edessä ja asetan kokeilevasti tossun kärjen kirkkaansiniselle otteelle. Kumikärki nappaa nälkäisesti kiinni. Kahden nousun jälkeen kehoni alkaa muistaa, kuinka seinällä työskennellään. Jalat työntävät minua kohti kattoa, ja jossain puolenvälin tietämillä energisoiva ilo valuu otteista nahattomiksi hiertyneiden sormenpäiden kautta sydämeeni.

Kiipeilijän saa pois vuorilta, mutta saako vuoria pois kiipeilijästä? Toivottavasti ei.

Vuorikiipeilijän rankkaa elämää Elbrusin eteläisen reitin väliasemalla 2016

Kolme viikkoa Matterhornille lähtöön – Vuorenvalloitus 2020 lähestyy

“99 % varmuudella pääsemme kiipeämään Matterhornille heinäkuun lopulla (– miten asioiden varmistaminen voikin olla täällä Italiassa näin hankalaa?!)”

Fabrizio-oppaamme viesti sai minut pomppaamaan ylös ja innostuksissani tepastelemaan ympyrää, kunnes muistin taas, etteivät aikuiset kai tee niin.

Italian rajat avautuivat kesäkuun alussa, mutta edelleen olemme lähes henkeä pidätellen seuranneet covid-tilanteen kehitystä. Alppien ja Cervinia-alueen kiipeilyaktiviteetit ovat jo asteittain käynnistyneet ankarien turvallisuusmääräyksien puitteissa. Kiipeilyreittiimme tulee muutoksia, sillä osa vuorimajoista ei vielä ota vastaan yöpyjiä. Onneksi varauksemme Matterhornin Lion Ridge -reitin Carrel Hut -majalle on ollut listan kärkipäässä, sillä kiipeilyreiteille pääsee vain rajoitettu määrä kiipeilijöitä. Matkustus edellyttää turvallisuustoimenpiteitä ja näillä näkymin karanteenia palatessa. Kaikkeen tähän varustaudumme ja suhtaudumme vakavasti.

Carrel Hutin näkymä kiipeilyreitille 2019, täällä ei pitänyt olla ollenkaan lunta.

Kaksi vuotta olen valmistautunut tähän. Viime vuoden 3977 metriin päättynyt ensimmäinen huiputusyritys tuotti tulokseksi kaksi murtunutta kylkiluuta, tulehtuneen jalkaterän – ja entistä suuremman palon päästä huipulle. Epävarmuudesta huolimatta Matterhorn-vahvistusta odotellessa treenikausi onkin nyt jatkunut mahdollisimman täysipainoisena, tosin aiempaa lempeämmällä otteella, viime vuoden loukkaantumisista ja rasitusvammoista oppineena.

Olen keskittynyt nimenomaan kestävyyteen lihasmassan kasvattamisen sijaan, ja nyt punttisali on jäänyt hiukan vähemmälle. Sen sijaan monet kevään ja kesän viikonlopuista ovatkin kuluneet maantien laidassa pitkillä pyöräreissuilla, jotka ovat suuntautuneet muun muassa Espoosta Porvooseen, Turkuun, Lappeenrantaan ja Hankoon.

Kehoa on palauteltu joogan avulla, mikä on ollut loistavaa liikkuvuuden näkökulmasta sekä myös erinomaista kuntoutusta vanhoille vammoille.

Uutta ulottuvuutta on tullut harjoitteluun itsenäisestä lead-kiipeilystä ulkona. Olemme toki liidanneet ennenkin, mutta tähän asti ulkona mukana on aina ollut opas, ja itsenäinen liidausharjoittelu on tehty sisällä.

Liidaus on yksinkertaisesti kuvattuna kiipeilytekniikka, jossa kiipeilijä kuljettaa itse köyttä mukanaan ja edetessään kiinnittää sen ankkureihin rakentaen näin itselleen varmistuksen. Liidauksen perusmenetelmiä on tullut mukaan kiipeämiseemme vuosien mittaan luonnostaan vuorireissuilla Fabrizion kanssa.

Olen ennenkin intoillut, kuinka kivaa on työskennellä vakio-oppaamme kanssa: hän tuntee taitoni ja rajani sekä on aina innokas opettamaan! Kiipeilyparini Heikki ja minä olemme esittäneet hänelle toiveen “valmentajamaisesta lähestymistavasta” ja hän on todella vastannut huutoon: joka kerta hän johdattelee meidät reiteille, jotka ovat osaamisemme ylärajoilla ja väsymättä puskee meitä oppimaan lisää.

Ensikokemukset liidauksesta olen saanut Alpeilla ja Italian Dolomiiteilla. Tähän asti kuitenkin useimmat kiipeämistämme vuorista ovat olleet lähinnä korkean ilmanalan vaelluskiipeämistä, ja tekniset osuudet ovat olleet helpohkoja. Sitten tavoiteltavien huippujen listalle liittyivät Matterhorn ja Mount Kenyan Batian-niminen huippu. Enemmän teknistä kiipeilyosaamista edellyttävien Matterhorn ja Mount Kenya -tavoitteiden myötä Heikki ja minä päätimme, että oli aika alkaa lähestyä liidausharjoittelua systemaattisemmin.

Viime vuonna kävimme sisäkiipeilyn liidauskurssin Salmisaaren kiipeilykeskuksessa ja aloitimme harjoittelun sisäseinillä. Tänä keväänä kiipeilykeskusten ollessa kiinni, aurinko vei katseemme vaneriseinistä ulkokallioille. Toimeliaita kun olemme, vain muutama päivä ajatuksen heräämisestä olimme Vuoristoretket.fi:n Tiinan kanssa Käärmekalliolla treenaamassa erilaisia ulkoliidauksen taitoja kuten erilaisten ankkureiden (eli siis köyden kiinnitystapojen) rakentamista. Heti seuraavana päivänä olimme kallioilla kahdestaan vahvistamassa taitoja.

Kaikenlaista muutakin on ehditty kokeilla. Tuulitunnelilentämisen toinen oppituntini päättyi siihen, että putosin yli 3 metrin korkeudesta tunnelin pohjalle. Ihan luonnonlahjakkuus en siis ole 🙂

Nyt aletaan olla taas siinä hytisyttävässä vaiheessa, jossa voi vain todeta, että työ on tehty. Lähtöön on aikaa reilu kolme viikkoa, joista kaksi vietän perheen kanssa Islannissa lomaillen. Eli suurempia treenirutistuksia ei enää ole luvassa. Vatsanpohjassa kutittelee hiukan normaalia enemmän, sillä tämä treenikausi on aiemmista poikkeava. Riittääkö kunto, se nähdään muutaman viikon päästä. Pää ja sydän eivät voisi olla valmiimpia!

Viluinen mutta onnellinen Carrel Hutilla 2019: “Jotkut poloiset istuvat nyt rannalla juoden sateenvarjodrinkkejä!”

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén