Tag: Cervinia

Viimeinen hetki ennen tositoimia

21.7. – Onko lepopäivä viikonpäivä?

– Mikähän viikonpäivä tänään on?

Hetken pähkäiltyämme kiipeilyparini Heikki ja minä totesimme, että A) todennäköisempää on, että on arkipäivä B) sillä ei oikeastaan ole mitään väliä.

Reittiä etsimässä

Tänään ainoa millä oli väliä, oli syöminen ja lepo. Istuimme aamiaisella vuoristomajan salissa; kahvi tuoksui ja lautasella edessäni köllöttävä, runsaalla juustolla täytetty focaccia kimalsi tuoreena. Olimme nukkuneet ohi kiipeilijöille aamuyöllä tarjoiltavan aamiaisen. Olisimme nukkuneet vieläkin lisää, mutta rauhallinen heräily jäi haaveeksi, kun majan kiukkuinen hoitaja takoi raivokkaasti pikkuruisen makuusoppemme oveen ja karjui:

– You have to leave! NOW!

Selvästi eilen majan henkilökunnan sovittu mahdollisuus nukkua rauhassa pitkään katsottiin päättyneeksi kello 7.30. Tokkuraisina paiskoimme nopeasti tavarat reppuihin ja könysimme alakertaan.

Breithorn traverse huippuharjanteella

Majan sijainti lähellä hissiasemaa toi mukanaan etuja: vastaleivottua leipää, kinkkua, juustoa, ja ah, ihanaa, kuohkeaa maitovaahtoa cappuccinon päällä. Ja tietenkin aamiaisjälkkäriksi Tiramisua – olen ennenkin todennut, että Italia on lempipaikkani energiatankkaukselle!

Vatsanahat pinkeinä tallustelimme meidät laaksoon kuljettavalle gondoli-hissille. Lihaksissa tuntui kahden päivän tiukka kiipeilyrutistus, mutta oikeastaan tunsin oloni hämmästyttävän voimakkaaksi ja energiseksi. Ainoa huomionarvoinen asia olivat ensimmäisen kiipeilypäivän liian ohuiden sukkien aiheuttamat massiiviset rakot molemmissa kantapäissäni. Vaikka olin ne paikkaillut ennen eilistä kiipeilyä, vahinko oli jo ehtinyt tapahtua: rakot olivat revenneet ja nyt molemmat kantapääni aivan riekaleiset ja vereslihalla. Tämänkaltaiset pienet ongelmat voivat muodostua yllättävän hankaliksi ja kivuliaiksi ison suorituksen hetkellä. Niinpä yritin nyt maksimoida parantumisen desinfioivalla Sudocrem-voiteella (se on aivan ihmeellistä tavaraa – arvioisin, että se parantaa kaiken irronnutta raajaa pienemmän – vahva suositus!) ja kulkemalla koko päivän varvastossuissa, jotta haavat saisivat ilmaa.

Laaksoon saapuessamme oli aika ottaa vastaan kiipeily-brief huomenna alkavaan Matterhorn-koetukseen. Jännitysmomentti oli säätietojen lisäksi, uskoisiko Fabrizio meidän pystyvän traverseen. Se tarkoittaa, että kiipeäisimme ylös Italian puolta Lion Ridge -reittiä ja alas Sveitsin puolen Hörnli Routea.

Traverse on useammallakin tavalla haastavampi kuin edestakainen kiipeily samaa reittiä. Yksi asia on tietenkin se, että kun laskeutumisreitti on kokonaan uusi ja on se väsyneenä sekä fyysisesti että psykologisesti haastavaa. Toinen ehkä vieläkin merkityksellisempi asia on, että samaa reittiä palattaessa voi usein jättää varusteita matkalle ja kerätä ne paluumatkalla mukaan. Vuoren yli kiivettäessä tätä vaihtoehtoa ei ole, ja kaikki varusteet makuupusseineen, yöpymisvarusteineen, roskineen ja niin edelleen, on kannettava huipun kautta toiselle puolelle. Mutta silti. Olisihan se upeaa, kiivetä vuoren yli – maasta toiseen ja kokea kaksi upeaa reittiä!

Railomaisemaa harjanteelta jäätikölle

Olimme onnistuneet vakuuttamaan Fabrizion:

– Olette valmiita, se nähtiin eilen ja toissapäivänä. Olette rentoja köyden kanssa ja varmoja myös hyvinkin ilmavissa paikoissa. Tekninen osaaminen riittää hyvin ja olette molemmat hyvässä kunnossa!

Pienen positiivisen palautteen synnyttämässä mielihyvässä paistattelutuokion jälkeen pyysin palautetta myös kehityskohteista. Tämä on oppaallemme selvästi haastava osuus. Ei taida olla helppoa kertoa maksaville asiakkaille, mitä he eivät osaa. Onneksi Fabrizio lienee tottunut meiltä tähän kysymykseen vuosien mittaan ja kerta toisensa jälkeen palaute tulee vähemmillä kakisteluilla. Nyt saimme palautetta liian nopeasta vauhdista:

– Kun opas kiristää tahtia, se ei tarkoita, että sinun on tarkoitus sännätä perään. Opas yleensä pyrkii pääsemään nopeasti hankalasta kohdasta, jotta voi paremmin varmistaa sinun noususi. Juoksemalla perään siis paitsi väsytät itsesi, myös vaikutat negatiivisesti omaan turvallisuuteesi.

Lisäksi saimme uusia vinkkejä siihen, kuinka voimme omalla toiminnallamme auttaa opasta ja nopeuttaa siten eteenpäin pääsemistä esimerkiksi köysityöskentelyssä. Tämä oli erityisen innostavaa, sillä minulla on suuri halu päästä asiakas–palveluntarjoaja-asetelmasta oppaan kanssa jatkuvasti lähemmäs tasaveroista tiimityöskentelyä.

Kävimme läpi vielä varustelistaa ja minimoimme kuormaa Matterhornia varten. Jokainen evään murunenkin olisi taakka seinillä ja mitään ylimääräistä ei otettaisi mukaan. Lopulta olimme valmiita.

Hotellille saapuessamme vastaanoton ikivanha mies huokaisi huojentuneena. Englantia hän ei puhunut, mutta Heikki puhuu ranskaa, ja lyhyen keskustelun jälkeen kiipeilyparini kertoi miehen olleen meistä huolissaan. Polluxilla oli tapahtunut kiipeilijän hengen vienyt onnettomuus samana päivänä, kun olimme siellä. Vanhus oli huolestuneena odottanut meitä takaisin toivoen meidän olevan turvassa.

Nyt hän katsoi meitä tuuheiden kulmakarvojensa alta iän vetisen harmaiksi haalistamilla silmillään silminnähden huojentuneena ja kertoi samaan hengenvetoon ymmärtävänsä vuorten kutsun – hän oli aikanaan (kymmeniä vuosia sitten) kiivennyt näillä vuorilla paljonkin ja käynyt Matterhornillakin monta kertaa.

– Mutta tärkeintä on mennä turvassa, hän nyökytteli, onnitteli meitä sydämellisesti huiputuksista ja nosti peukun pystyyn osoittaen sillä kohti Matterhornia.

Kyllähän se pisti taas vakavoitumaan. Toimimme aina mahdollisimman turvallisesti, mutta on toki hyväksyttävä se tosiasia, että vuorilla moni asia on hallintamme ulkopuolella.

Iltapäivä ja ilta sujuivat rauhaisasti. Pakkailimme, tankkailimme ja tuijottelimme kylän kahviloiden terasseilta nyt hiukan huolestuttavasti harmaisiin pilviin kääriytynyttä vuorta. Jännitys ja malttamattomuus tuntui hiljaisena hytinänä ihoni alla. Mutta viime syksynä oudosti läsnä ollutta pelkoa tai huolta en tuntenut. Illan pimetessä ryömin hyvissä ajoin vuoteeseen mieli tyynenä. Muutama tunti tositoimiin.

Matterhorn huiputusreissun alkua edeltävänä iltapäivänä, kun pilvet alkoivat nousta

Pollux – huiputus

Päivä 3: Pollux – huiputus

Hiivimme hotellin pimeän aulan läpi. Aamiaiseen oli vielä sen verran aikaa, ettei henkilökuntaakaan näkynyt. Ulko-ovella aamun raikas ilma löyhähti kasvoille tuoksussaan aurinkoa ja ripaus ympäröivien huippujen lunta. Vaelsimme halki äänettömän, vielä nukkuvan Breuil-Cervinia-kylän keskustan, sen toisella laidalla olevaan pieneen leipomoon, ensimmäiseen joka avasi ovensa aamun kulkijoille. Tuskin olin saanut ensimmäisen pisaran pehmeää cappuccinoa kielelleni, kun oppaamme Fabrizio astui sisään. Sisääntulo oli lähtölaukaus ensimmäiselle kiipeilypäivälle, ja tunsin jalkani alkavan pöydän alla rummuttaa levottomasti lattiaa kuin laskien sekunteja lähtöön.

Fabrizio kertasi ohjelman: tänään vaeltaisimme tuntien matkan Plateau Rosa -jäätikön halki ja iltapäivällä pyrkisimme Pollux-vuoren (4092 m) huipulle. Kreikkalaisesta mytologiasta nimensä saaneesta vuorikaksikosta (Pollux ja Castor) juuri Pollux valikoitui kohteeksemme, sillä yksi sen kiinnostavimmista huiputusreiteistä on kivikkokiipeilyä, joka olisi hyvää harjoitusta Matterhornia ajatellen. Huiputuksen jälkeen laskeutuisimme jäätikön alalaidassa sijaitsevalle majalle yöksi. Huomenna palaisimme takaisin jäätikön laidalla sijaitsevan Breithorn-vuorijonon Sveitsin ja Italian rajalla sijaitsevaa huippuharjannetta pitkin huiputtaen matkalla sekä Breithorn Centralen (4160 m) että vuorijonon päähuipun Western Breithornin (Occidentale Breithorn, 4165 m). Vielä senkin jälkeen jäisimme yöksi ylös, tällä kertaa Rifugio Guide del Cervinolle aivan gondoli-hissien kupeeseen akklimatisaation maksimoimiseksi.

Breithornin vuorijono ja kaksoset Castor ja Pollux

Suunnitelma sai sukat pyörimään jaloissa: Polluxin kallio-osuus olisi jännittävä, ja huominen traverse kuulosti kertakaikkiaan upealta (ja hiukan pelottavan raskaalta)! Kaksi yötä ja kaksi päivää lähes koko ajan 4000 metrissä olisi aivan erinomainen tapa sopeuttaa kehoa ohueen yläilmaan.

Tovia myöhemmin nousimme gondoli-hisseillä Plateau Rosa -jäätikön reunalle, ja aloitimme hikisen vaelluksen ylös jyrkän laskettelurinteen laitaa aamuvirkkujen laskettelijoiden suhahdellessa ohitsemme kepein suksin. Reilun tunnin kuluttua pysähdyimme huohottaen vuorijonon reunimmaisen Klein Matterhorn -vuoren hissiaseman läheisyyteen. Ohut ilma ja jyrkkä nousu pistivät puhaltamaan. Kuumana pilvettömältä taivaalla helottava aamuaurinko heijastui jäätikön pinnasta ja muutti olosuhteet saunamaisen hiostaviksi. Silti se oli maisema, joka salpasi hengityksen: valtaisa, auringonsäteiden hopeanhohtoiseksi maalaama jäätikkötasanne, jonka reunalla kulki tasaisena nauhana kauniiden nelitonnisten vuorten ketju. Korkeana yllämme kaartuva syvänsininen taivas, joka näytti jäätikön takareunassa sukeltavan Polluxin ja Castorin taakse. Vuoriketjun ja jäätikön rajaa koristivat pelottavina kurkottelevat serakit, ja siellä täällä jäätikköä halkoi railo kuin täydellisyyttä korostava irvistävä arpi.

Jäätikön laidalla

Vesihuikan jälkeen kiinnitimme jääraudat, muodostimme köysistön ja ryhdyimme ylittämään jäätikköä rauhallisessa tahdissa, sillä vaikka jääkenttä oli pääosin vain lievästi polveilevan tasainen, nopea nousu yli 3500 metriin vei halut kiirehtiä suotta.

Kolme tuntia myöhemmin tauko oli todella tervetullut, kun hikisinä ja puhaltaen pysähdyimme alati jyrkkenevän nousun notkelmakohtaan Polluxin juurelle. Jäätikön toiselta laidalta pieneltä nyppylältä näyttäneen vuoren irokeesimäinen kivikkoharjanne nousi nyt lähes aggressiivisen jyrkkänä edessämme…tai ehkä vaikutelman loi pohkeissani hapottava nousu ja keuhkoja pingottava tarve saada lisää happea.

Nousimme kiviharjanteen juurelle, missä laskimme reput maahan ja istuimme toviksi tankkaamaan ja lepäämään. Reput jäisivät tähän teknisempää pinnistelyä vaativan huiputusyrityksen ajaksi. Retkotin tyytyväisenä lämpimillä kivillä, juttelin Heikin ja Fabrizion kanssa laiskasti ja rouskutin suklaalevyä, jonka avaamista olin odottanut monta päivää. (Syön vuorilla RitterSport-suklaita. Siellä ne maistuvat aivan taivaalliselta. Maistoin sellaista kerran merenpinnan tasolla ja se oli ällön sokerista – jotkut asiat selvästi kuuluvat vuorille ja siksi niitä kannattaa odottaa.) Tuo oli yksi niitä elämän pieniä täydellisyyden hetkiä, seikkailun ensimmäisten askelten aikana; korkeudessa pienenä luonnon kauniissa sylissä, mutta vahvana ja valmiina tarttumaan edessä olevaan haasteeseen.

Fabrizio

Sitten oli aika lopettaa haaveilu ja ryhtyä hommiin. Fabrizio lyhensi köyttä, ja punaruskea louhikko johdatti meidät kohti huippua. Lyhyessä köydessä kiipeäminen on haastavaa, sillä jokainen liike pitää tehdä huomioiden kiipeilyparin tilanne ja seuraavat liikkeet. Tahaton nykäisy ja liian hidas seuraaminen saattaa estää toisen nousun tai aiheuttaa putoamisen. Niinpä keskustelu tyrehtyi vain kulloinkin käsillä olevaan tehtävään liittyviksi lyhyiksi haukahdusmaisiksi viesteiksi.

Kiven pinta oli lämmin käsiäni vasten, ja auringonsäteiden terävät kärjet hivelivät niskaa ja korvalehtiä. Kuumuus ja ponnistelu saivat hien virtaamaan. Yläpuolellamme kohoavalla seinällä oli runsaasti hiekkaa ja irtokiviä – jokainen askel tuli valita tarkkaan, jotta jalka ei lipsahtaisi tai kiviä ei putoaisi alapuolella olevien kiipeilijöiden niskaan. Kieli keskellä suuta uppouduin täydellisesti Polluxin karheaan seinämään ja nautin etenemisen tunteesta. Vaikka ilman ohuus tuntui painavana reisi- ja pohjelihaksissani, nousu sujui jouhevasti. Vain muutaman kerran jouduin hetkeksi pysähtymään ja tuijottamaan kalliota edessäni, kunnes oikeat otteet ja askelmat ilmestyivät esiin.

Yhtäkkiä kallio loppui ja edessämme seisoi madonna-patsas, joka yleensä Italiassa markkeeraa huippua. Heikiltä pääsi jo ilon älähdys, mutta sitten huomasimme, ettemme olleet vielä perillä. Vielä viimeinen, kapea luminen polku jyrkkää harjannetta ylös. Tasaisesti tampaten, kiirettä välttäen, auringolle hymyillen.

Juhlintaa Polluxin huipulla

Ja sitten 19.7. kello 14.16 seisoimme Polluxin huipulla 4092 metrin korkeudessa merenpinnasta. Nostin kädet taivasta kohti ja päästin ulos reissun ensimmäisen huiputushuudon – mahtaakohan huipulle saapumisen ilo koskaan haalistua? Tuskinpa vain, niin upea 360 asteen vuoristopanoraama palkitsi tehdyn työn!

Tovin lepäsimme huipulla ja tankkasimme Heikin ja Fabrizion piirrellessä viivoja lumeen kinastellessaan, kulkiko Italian ja Sveitsin välinen raja täsmälleen huippupolkua pitkin. Lopulta kivikon alapäähän, reppujen luo jätetyn veden houkutus kävi kuivalle kurkulle liian kutsuvaksi ja oli aika aloittaa laskeutuminen.

Kuten aina, alas vuorelta laskeutuminen on tiukkaa ja tarkkaa hommaa. Hiki valui otsalta silmiini, ja päivä alkoi todella tuntua lihaksissa. Rauhallisesti, mutta mahdollisimman tehokkaasti, laskeuduimme samaa reittiä kuin olimme nousseetkin. Jos nousu oli mennyt kuin siivillä jännittävään tehtävään upottautuessani, laskeutuminen sitten kestikin vähintään vuosituhannen (tosin kelloni väitti, että molemmat suunnat veivät suurinpiirtein saman verran aikaa). Väsyneet jalat alkoivat tuntua hiukan epävakailta – siksi entistä tarkemmin asetin jokaisen askeleen kohdalleen, ja välillä jopa turhan helposti huomasin ottavani ylimääräisen käsiotteen.

Kurkkuni oli kuin beduiinin sandaali siihen mennessä, kun pääsimme kivikon juurelle reppujen luo. Ahnaasti tyhjensin koko lopun sisällön vesipullostani. Pienen hengähdyksen jälkeen alkoi vielä pitkä laskeutuminen Rifugio Guide Della Val D’Ayas -majalle jäätikön alareunaan 3420 metrin korkeuteen merenpinnasta. Kompuroidessamme kostean tahmaiseksi muuttuneessa lumessa jyrkähköä rinnettä alas, en voinut olla miettimättä, että vain joidenkin tuntien kuluttua löytäisin itseni tamppaamassa tätä samaa polkua ylös….omituinen laji.

Kuuma iltapäivä oli tehnyt tehtävänsä jäätikölle, ja vältellessämme railoalueita kuulin kerran jos toisenkin ihokarvat pystyyn nostavaa jyrinää lumivyöryjen lähtiessä liikkeelle jäätikön laidan seinämillä. Nousu laaksosta suoraan neljään tonniin ja huiputus samana päivänä taisivat jo hiukan vaikuttaa huomiokykyynkin. Nimittäin astuessani isolta osin lumen alla peitossa olevan railon yli, huikkasin varoituksen taakseni – vain kuullakseni muutamaa sekuntia myöhemmin humahduksen ja älähdyksen, kun Heikki upposi reittä myöten railoon. Pelästys vapautti meissä molemmista väsymys-monsterin, sillä noina parina humahduksen sekuntina ehdimme käydä sananvaihdon, joka nyt jälkikäteen naurattaa – mutta tuossa hetkessä molempien kasvot olivat varsin tiukat:

– Mä just käskin sun varoa sitä railoa!

– Ja NYTKÖ on oikea aika alkaa haukkua?

Onneksi nalkutusälähdykseni ei estänyt toimintaa, vaan samanaikaisesti säntäsin eteenpäin kiristääkseni köyden, ja Fabrizio reagoi iskemällä hakun jäähän ja vetämällä köyden kireälle. Mutta onneksi railo oli kapea, ja Heikki pääsi nopeasti takaisin tolpilleen. Pulssit ehtivät kuitenkin nousta sen verran, että loppumatka edettiin varsin tarkkaavaisen hiljaisuuden vallitessa.

Muutamia hetkiä myöhemmin väsynyt ja janoinen köysistömme saapui vuorimajan pihaan. Heti saatuani käsiini vesipullon, lähes nielaisematta kertaakaan tyhjensin puolitoista litraa vilpoisaa nestettä kuivaan kehooni. Kuin vesi olisi sulanut suoraan huulilta ihohuokosiini, niin janoinen olin.

Lääkitsin kantapäihini muodostuneet ikävännäköiset rakot (liian ohuet sukat), tuuletin ja kuivatin hikiset varusteeni nauttien väsymyksen ja ilon aaltojen läikehdinnästä mielessäni. Nälkä raateli vatsaani: olimme syöneet vain aamiaisen varhain laaksossa leipomossa ja sen jälkeen kiivenneet pitkän päivän pelkästään makeiden välipalojen voimin (tästä ehdoton kehityskohde eväiden suunnitteluun!). Ei siis ihme, että Heikki ja minä istuimme majan karussa tuvassa pöydän ääressä jo viisitoista minuuttia ennen päivällisen tarjoilua ja tuhosimme kovaa vauhtia korillista leipätikkuja.

Päivällisen jälkeen siirryin noin postimerkin kokoiseen huoneeseen, jossa tiimimme viettäisi yön. En edes yritä kuvailla, millaiselta tuollaisessa huoneessa tuoksuu, kun se täytetään väsyneillä, likaisilla kiipeilijöillä ja heidän hikisillä vaatteillaan. Peitimme ikkunan takilla (Osaako joku kertoa, miksi alppomajoilla ei ole ikkunaverhoja?!) ja kömmimme sänkyyn. Huomenna olisi suuri päivä ja vaativa traverse pitkin Breithorn-vuorijonon harjanteita.

Heikin tasainen hengitys yläsängystä täytti pian hiljaisuuden. Vaikka olin väsynyt, uni tuntui karanneen. Ajatukset laukkasivat raivokkaasti mielessäni. Yritin tyhjätä ajatukseni ja asettua, mutta mieleni ei kertakaikkiaan suostunut yhteistyöhön. Siinä vaiheessa, kun murehdin tyttäreni verkkopankkitunnuksia, oivalsin, että nyt kannatti ehkä pysäyttää tilanne ja antaa itselleen muuta ajateltavaa.

Nousin ylös, sujautin jalkani majan sisätossuihin ja hiivin ulos huoneesta kohti alimman kerroksen wc-tiloja – vain törmätäkseni rappusissa Fabrizioon, joka sihahti innoissaan:

– Come quickly! You have to see this!

Tietämättä, miksi hiivimme, hiippailin varpaisillaan oppaan perässä vessaan ja näin omituisen näyn. WC-tilan katon rajassa olevasta ikkunasta minua tuijotti valtava vuoristokauris – ei kun niitä oli kaksi! Jähmetyin paikoilleni.

– I have never seen one so close before!
Vuorioppaamme intoili, ja tuijotin haltioituneena suurikokoisia kauriita, joiden massiiviset sarvet ovat kooltaan lähes puolet niiden kehosta. Hetken me neljä tuijotimme toisiamme. Isompi kauris liikkui ensin… ilmeisesti todettuaan, ettemme olleet uhka, se alkoi nuolla ikkunanpieliä. Pian toinen kauris seurasi esimerkkiä. Vieressäni hengitystään pidättävä Fabrizio sihisi korvaani, että ne nuolevat betoniseinästä suolaa.

Kuva Fabrizio

Seuraavan puolen tunnin ajan seurasin ikkunan läpi luonnon minulle noin metrin päähän järjestämää show’ta, kun kauriit puuhailivat ikkunoiden takana, välillä kolistelivat leikillisesti sarviaan ja sitten taas palasivat touhuamaan ikkunanpielien parissa. Jossain vaiheessa huomasin Fabrizion kadonneen selkäni takaa ja myöhemmin sain kuulla hänen hiipineen hakemaan kameransa ja menneen ulos kuvaamaan kauriita.

Lopulta vuorikellarin kylmä paljaissa varpaissani ja käsivarsillani pakotti minut liikahtamaan. Isompi kauris säpsähti ja jähmetyin taas. Eläin katsoi ikkunasta sisään, ja pienen hetken tuijotin suoraan sen mustiin silmiin. Kuin tiedostamatta tilannetta kuiskasin pienellä äänellä:

– Minä olen ystävä.

Kuin olisi kuullut sanani kauris katsoi minua uudelleen silmiin, heilautti päätään ja sen valtavat, teräväkärkiset sarvet jysähtivät ikkunankarmiin niin, että hypähdin. Todettuaan minut vähäpätöiseksi, eläin kääntyi ja ryhtyi taas kolistelemaan sarviaan takana seisovan lajitoverinsa kanssa.
Hiivin hiljaa takaisin yläkertaan, piilotin jäiset varpaani karhean viltin alle, ja nukahdin unettomaan uneen kauriin upeat, syvät silmät viimeisenä kuvana mielessäni.

Virallinen huiputuskuva: Pollux (4092 m) 19.7. klo 14.16

Matterhorn, Breithorn ja Pollux – täältä tullaan!

Kauan odotettu vuorille lähtö pääsi salakavalasti yllättämään, vaikka kaksi viikkoa kauniissa ja villiluontoisessa Islannissa oli loistava intro vuoriseikkailulle. Jylhät jäätikkömaisemat ja vuoristoinen taivaanranta ohjasivat ajatukset Matterhornin rinteille.

Minä aamuyön tunteina runsaslumisella Matterhornin seinämällä (2019)

Kuitenkin kotiin palatessa tuntui pienoiselta shokilta, että lennot Italiaan lähtisivät niin pian. Innostuksen vaahtopäiden joukossa lainehtii aimo annos epävarmuutta. Kevään treenaus on tarkoituksella otettu lempeämmin ja hiukan kevyemmin kuin viime vuonna. Tähän asti on tuntunut hyvältä ajatukselta ottaa iisimmin välillä, sillä ensi vuoden päätavoite Denali tulee vaatimaan tiukempaa harjoittelua. Mutta nyt tunnen jännitteen kiertyvän vatsanpohjassani kuin nyrkkiin kiristyvä käsi. Keho ei tunnu samalla tavalla suoritukseen virittyneeltä kuin viimeksi. Mitä ihmettä? Me epäonnistuimme viime vuonna Matterhornilla – miten minä juuri nyt päätin chillata treenin suhteen?!

Rauhoittelin itseäni, että eihän tässä nyt ihan sohvalla makoilten olla kevättä ja kesää vietetty. Satojen kilometrien pyöräreissut ovat olleet kestävyysharjoittelun ydin, punttisalin, juoksun ja kiipeilyn täydentäessä kokonaisuutta. Kehoa on huollettu joogalla.

Ja oli miten oli, nyt on myöhäistä miettiä, olisiko pitänyt tehdä toisin. Saan vastaukset kysymyksiini tuota pikaa, sillä lähdön hetki on käsillä.

Lennämme Milanoon aikaisin perjantaiaamuna ja sieltä ajamme suoraan Cerviniaan. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin vuoret ilmestyvät taivaanrantaan. Kuva moottoritiestä erkanevasta, kapenevasta tiestä ja sen takana nousevasta vuorijonosta on jo nyt mielessäni kirkkaana kuin olisin kulkenut siitä eilen. Parin viime vuoden aikana olemme useamman kerran kiivenneet Pohjois-Italiassa ja Dolomiitella, ja huomaan minulle kehittyneen vahvan kiintymyksen tuota seutua kohtaan. Lauantaina sitten tapaamme oppaamme Fabrizion briefin merkeissä. Onpas ihanaa nähdä hänet pitkästä aikaa!

Kiipeilyohjelma on aika tiukka: sunnuntaina aloitamme ylittämällä jäätikön kohti 3400 metrissä sijaitsevaa Guide di Ayas Refuge -majaa, jossa yöpymisen jälkeen pyrimme Breithornin läntiselle huipulle 4164 metrin korkeuteen. Huiputuspyrkimyksen jälkeen jäämme majalle yöksi, ja seuraavana päivänä vuorossa on upea Pollux (4092 m).

Breithornin jäätikkö.
kuva: Guy Robert May

Akklimatisaatioaika on lyhyt, ja Fabrizio varoitteli etukäteen, että päivistä voi tulla pitkiä ja raskaita. Hän korosti viestissään: “En todella halua, että tiimi on väsynyt ennen Matterhornin aloitusta.” Niinpä Polluxin jälkeen palaamme yhdeksi yöksi Cerviniaan lepäämään.

Keskiviikkona 22.7. alkaa Matterhorn-huiputus, ja teemme koko lähestymisen laaksosta Refuge Jean-Antoine Carrel -majalle, joka sijaitsee 3830 metrin korkeudessa Matterhornin lounaisharjanteella. Viime vuoden kokemuksesta viisastuneina alkuperäinen ajatus oli tällä kertaa yöpyä edellinen yö matkalla olevalla toisella majalla. Yöpyminen olisi auttanut akklimatisaation kanssa ja lyhentänyt lähestymistä. Mutta Covid-tilanteesta johtuen kyseinen maja ei ota yöpyjiä vastaan. Näin ollen teemme taas tuon pitkän ja vaativan lähestymisen viime vuoden malliin.

Matterhorn, Lion Ridge -reitti vasemmalla,
kuvan lähde: internetin yleiset lähteet

Muutaman tunnin unet Carrel-majalla, ja aamuyön tunteina alkaa toinen yrityksemme Matterhornin huiputtamiseksi. Säätä on vielä liian aikaista aavistella ja Matterhorn on kuuluisa nopeista säätilamuutoksista. Mutta olosuhteet vuorella ovat tällä hetkellä hyvät, aivan toista luokkaa kuin viime vuonna, jolloin jo lähtiessämme tiesimme, että huiputus olisi epätodennäköinen huonosta säästä ja valtavasta lumimäärästä sekä lumen ja jään epävakaudesta johtuen. Toki nytkin on ohjelmaan varattu myös varapäivä, mikäli ensimmäisenä päivänä huiputus ei onnistu.

Viimeisenä laskeutuvan näkymä Matterhornin rinteelle, alapuolellani näkyvät Heikki ja Carlo sekä edempänä Enrico asiakkaansa kanssa

Tätä kirjoittaessanikin elän jo mielessäni edessä olevaa seikkailua niin voimallisesti, että tunnen sydämen iskujen tihentyvän ja veren kohisevan suonissa kuin koski. Mieleeni nousee elävästi, kuinka viime syksynä seisoimme lyötyinä Cerviniassa hissiasemalla. Vilkaisin vielä kerran olkani yli yhtä maailman kauneimmista vuorista – mutta se piti huippunsa piilossa saman harmaan pilvimassan takana, missä se oli piilotellut koko epäonnisen huiputusyrityksemme ajan. Olin väsynyt, murtuneita kylkiluitani koski ja hengittäminen teki kipeää. Mutta kaikkein kipeimmin vihloi pettymys. Nielaisin ja yritin piilottaa harmini hymyn taakse halatessani Fabriziota hyvästiksi:

– Ensi vuonna uudestaan. Ja silloin onnistumme.

Nyt on ensi vuosi. Nyt onnistutaan. Mennäänkö?

p.s. Haluatko tietää, mitä viime vuonna tapahtui? Se tarina on täällä: Matterhornin huiputus alkaa – lähestymispäivä lumimyräkässä

Matterhorn, kuvan lähde: internetin yleiset lähteet

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén