Suomen korkeimmalla kohdalla, Halti-vaellus 2016

Janiina Ojanen erävaelluksella
Meekonvaaralla nestetankkausta lappilaiseen tapaan
kuva: Timo V.

Päivä 4: Pihtsusjärvi – Halti – Pihtsusjärvi (vaellus n. 24 km)

Sää hurjistui jälleen yöllä. Kolmen aikaan havahduin hurjaan paukkeeseen, kun ulvova tuuli raastoi teltan naruja ja kiinnityksiä. Tuuli oli kääntynyt sivusuuntaiseksi ja painoi telttakankaan kuopalle vasten kylkeäni. Taas kastui makuupussi! Timokin oli hereillä, ja hetken räiskettä kuunneltuamme, hän nousi ylös ja lähti ulos varmistamaan teltan kiinnitykset. Loppuyö meni levottomasti torkahdellen ja myrskyn meteliä kuunnellen.

Aamulla tuuli puhalsi edelleen kovaa, mutta pahin myräkkä oli väistynyt ja sade laantunut. Reippaan aamiaisen jälkeen pakkasimme päiväreput, ja tungin edelleen märät kengät jalkoihini. Huippupäivä oli alkamassa, ja olimme intoa täynnä!

Tuvalla yöpyneiden vaeltajien ennusteet päivälle vaihtelivat: Myöhään edellisenä iltana tuvalle oli vielä saapunut Haltin tavoittelijoita, jotka olivat tunturin juurella olevassa Haltin autiotuvassa odotelleet edellisen päivän myräkän laantumista. Illalla sään hetkellisesti parantuessa he olivat heti lähteneet matkaan ja onnistuneet. He uskoivat yrityksemme onnistuvan, vaikka aamu olikin tuulinen. Huiputuksen myrskyn takia keskeyttänyt nuori pari sen sijaan arveli kovan tuulen olevan tunturissa vielä rajumpi ja oli sitä mieltä, ettei päivä ole otollinen.

Me kuitenkin olimme päättäväisiä. Tänne asti oli tultu, ja me menisimme katsomaan, kuinka pitkälle pääsisimme.
– Mulla on vähän semmoinen olo, että tänään on ylös mentävä. Tai sut tuntien me ollaan täällä ensi vuonna uudelleen, virnisteli Timo lähtiessämme Pihtsusjärven autiotuvan pihasta kohti mudassa lilluvaa kivikkoa, jossa kahlaisimme matkan ensimmäiset kilometrit.

Tähän asti olin vain halunnut kokea Haltin. Mutta kun Suomen korkeimman kohdan saavuttamisen onnistuminen olikin, vastoin ennakko-odotuksiani, epävarmaa, huomasin haluni päästä perille vahvistuvan. Askelrytmi kiihtyi ja nähdessäni lähestyvän saderintaman takana, nostin tempoa, jotta pääsisimme mahdollisimman pitkälle ennen kivien kastumista. Kivikkoa nimittäin riitti, kilometreittäin.

Tunteja vaan taivallettiin. Sitten yhtäkkiä se oli edessämme koko komeudessaan. Kaunis, uljas Halti-tunturi. Karut rinteet kutsuvina, huippu pilveen kääriytyneenä. Näky pysäytti kuin seinään. Tunsin ihoni nousevan kananlihalle. Me olimme perillä! Haltin arvokas kauneus oli totisesti matkan arvoinen.

Loivasti nouseva polku muuttui asteittain jyrkemmäksi. Rinteen alkuosa oli punaista pyöreäkivistä kivikkoa, joka oli varsin helppokulkuista. Tovin kuluttua se vaihtui kuin veitsellä leikaten harmaaseen louhikkoon, ja tunnelma vaihtui vuoristomaiseksi. Mutta vaikka kulku oli nyt haastavampaa, nousu meni kevyesti, edes sen kummemmin hengästymättä. Mutta sykähdyttävää se oli: Haltin rinteellä vaeltaessa tuskin kukaan voi olla nöyrtymättä ja arvostamatta mahdollisuutta kokea sellainen elämys.

Huipun lähestyessä alkoi sataa ja tuuli yltyi. Sukelsimme kivirinteitä syleilevään pilveen, jonka sisälle tunturin laki oli piiloutunut. Pilven sisällä näkyvyys huononi, ja pisaroiva ilma muuttui pyörteileväksi.

Suomen korkeimman pisteen (1324 m) saavuttaessamme näkyvyys oli enää muutaman metrin ja tuuli niin kova, ettei puhetta kuullut. Keltainen merkkipylväs osoitti meidän saavuttaneen Suomen korkeimman kohdan. Yhden ainoan hetken ajan sumu väistyi sen verran, että hahmotimme ympäristömme parinkymmenen metrin säteeltä kunnolla. Laki oli yllättävän laaja alue ja Norjan puoli hädin tuskin erottui. Ehdimme saada Suomen korkeimman kohdan “virallisen huiputuskuvan” ennen kuin pilvi pyörteili takaisin ympärillemme.

Vuorenvalloituksen virallinen huiputuskuva
siltä ainoalta hetkeltä, kun pilvi väisti hiukan
kuva: Timo V.

Sumussa näkyvyys oli niin huono, ettei pylväältä nähnyt montaakaan metriä, joten maisemista emme päässeet nauttimaan. Mutta riemukas olo täytti mielen silti. Täällä me nyt olemme!

Jatkoimme matkaa Norjan puolelle, jonne on vain noin 40 metriä matkaa Suomen korkeimmasta kohdasta. Olin kärsimätön ja innoissani toisestakin syystä: pian yrittäisin saada puhelinyhteydet toimimaan ja ehkä saisin lähetettyä viestin tyttärelle. Olisin halunnut soittaa, mutta tuuli ulvoi ja sade vihmoi kovaa, joten puhelusta olisi voinut jäädä jopa huono kokemus tytölle.

Astuessamme Suomen rajapyykin kohdalle huusin tuulen läpi Timolle, että mahtavatkohan tekstiviestit mennä Suomen vai ulkomaan laskutuksen mukaan:

Oma kuvani Norjan puolelta paljastaa säätilan

– Olisi kyllä hassua, jos ne parin metrin siirtymällä tunnistaisivat meidän vaihtaneen maata, kun muuten yhteydet ovat olleet poissa monta päivää!

Olimme kantaneet mukanamme pienen Suomen lipun, jonka huumorimielessä pystytimme hetkeksi kivikkoon, Norjan puolelle. Ajatus oli ottaa lipusta kuva ja postata se Instagramiin Suomen synttärilahjaan viittaavien hashtagien kera. Kuvan ottaminen osoittautui haastavaksi kovassa tuulessa ja vesisateessa ja sumussa. Mutta saimme sentään jotain aikaiseksi suojaten takkien liepeillä kameraa. Lopputuloksen voit nähdä Instagramista (käyttäjänimeni on siellä janskuo)

Kun avasin puhelimen datayhteydet, ensimmäinen saapuva viesti sai minut purskahtamaan nauruun: operaattori lähestyi minua iloisella tekstiviestillä, jossa kerrottiin puheluiden ja tekstiviestien hinnat Norjassa. Kyllä ne ovat tarkkoja: vaikka yhteyksistä ei ole päiväkausiin tietoakaan, hinnan muutokset rekisteröityvät erämaassakin jopa metrien tarkkuudella!

Kun huiputusrituaalit oli suoritettu, lähdimme takaisin alaspäin, koska sää oli niin kehno, ettei maisemista päässyt nauttimaan. Louhikko oli nyt märkää, ja kovassa tuulessa laskeutuminen tulomatkaa haastavampaa. Onneksi tuuli puhalsi takaapäin, ja näkyvyys parani, kun pääsimme huipun ympärille kiertyneen harmaan pilven sisältä. Paluumatkaa kuitenkin hallitsi navakka tuuli, joka oli niin hyinen, että kivikon notkelmassa kiireellä keitetty ruokakin jäähtyi kylmäksi matkalla trangian kattilasta suuhun.

Ajatukseni olivat iloisia, vaikka kuljin tuulessa hartiat kumarassa. Vaikka Suomen korkeimmalle kohdalle pääseminen ei ollut ainoa syy, miksi tänne oltiin tultu, oli se reittimme tavoitekohta ja kääntöpiste!
Ilmeisesti myös Timo tunsi samansuuntaista tyydytystä, sillä hän lauleskeli kulkiessaan. Tuuli vei mennessään osan tulkinnasta, mutta hiukan yritin vaikuttaa soittolistaan. Vaadin kuulla kauniita kappaleita, mutta kävelevä jukeboksi tarjoili ainoastaan “Dirlandaa” ja “Tänä iltana ei tuu pakkeja” -biisejä, varsin erikoisena sikermänä.

Iloisuuteni ylle nousi pieni harmaa pilvi: inhottava tunne oli iltapäivän edetessä ilmestynyt edellisenä päivänä ylityksessä nuljahtaneen jalkani akillesjänteeseen. Kun mainitsin asiasta Timolle, hän totesi huomanneensa muutoksen askelluksessani jo useita kilometrejä sitten.
Loppumatkan Pihtsusjärven autiotuvalle väistelin ajatusta, että kyseessä on sama jalka, jonka loukkasin viime vuonna Monte Rosalla (koko tarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus). Hidastimme tahtia, ja yritin pitää askellukseni mahdollisimman normaalina, jotta en ontumisella pahentaisi tilannetta.

Päätin viettää seuraavan yön tuvassa, jotta saisin makuupussini ja edelleen sisältä märät vaelluskenkäni kuiviksi sekä lepuutettua ja lämmiteltyä jalkaani.

Tunnelma tuvassa oli iloinen mutta väsynyt. Myös toinen paikalle saapunut Haltille päivän aikana pyrkinyt vaeltajakaksikko oli päässyt perille (itseasiassa jo ennen meitä). Pitkä päivä kuitenkin otti veronsa, ja juhlat loppuivat lyhyeen: jo yhdeksän aikaan itse kukin kömpi makuupusseihinsa. Nukkumattia ei tuonakaan iltana tarvinnut paljoa huudella.

Kaunis Pihtsusköngäs on sateenkaaren koti

Päivä 5: Pihtsusjärvi – Kuonjarjoen autiotupa (vaellus noin 20 km)

Kertakaikkiaan uskomaton muutos säässä! Pitkien unien ja rauhallisen aamun jälkeen lähdimme paluumatkalle häikäisevässä auringonpaisteessa. Maisema muuttui täysin auringossa ja oli kuin reittikin olisi kokonaan uusi. Viimein meillä oli aikaa ihailla Pihtsusjärven ja Meekonvaaran välisen reitin uskomatonta kauneutta.

Kaunis sää tuli kuin tilauksesta, sillä oli Timon syntymäpäivä. Olin salakuljettanut mukanani suklaakonvehteja yllätykseksi, ja pidimme synttärikahvituksen Pihtsuskönkään vesiputouksen rantakaistaleella.

Kuljimme rauhassa pysähdellen ja valokuvaten maisemia: punertavaan jo taittavia tunturiniittyjä ja kosteikkoja, raikkaita jokia ja kuohuvia koskia. Se oli nautinnollista ja aikaa kului ensimmäiselle 12 kilometrille huomattavasti arvioimaamme enemmän. Mutta eipä se haitannut, kun muistelimme tulomatkalla Kuonjarjoen ja Meekonvaaran välin tulleen niin sutjakkaasti, että nimesimme sen “moottoritieksi”.  Paluumatkallakin siis arvioimme sen pikaiseksi ja helpoksi väliksi.

Unohtuipa arviossa sellainen pikku juttu, että alamäki on toiseen suuntaan ylämäki. Jatkossa varmasti muistamme, että kolmen kilometrin jyrkkä nousu tunturin harjanteelle ei ole kepeimmästä päästä, kun selässä on rinkka ja jaloissa tuntuu jo yli 70 kilometriä vaellusta!

“Moottoritien” alussa, eri suunnasta, eri kelissä

Kuonjarjoelle saapuessamme olimme tyytyväisiä siihen, että olimme päättäneet alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vaeltaa tänään Meekonjärven ohitse ja tehdä siten nyt reissun viimeisen pitkän siirtymän hyvän sään aikana. Nimittäin kuulimme muilta vaeltajilta, että oikullinen sääennuste oli taas muuttunut ja poutapäivä jäisi luultavasti reissumme ainoaksi sateettomaksi.

Olin kiitollinen pitkien siirtymien loppumisesta myös nilkkani vuoksi. Nimittäin aamulla jalka tuntui ihan normaalilta, mutta iltapäivään mennessä ikävä tunne palasi. En kuitenkaan suostunut olemaan jalasta huolissani. Minusta vaikutti selkeästi siltä, että kyse oli korkeintaan lievästä venähdyksestä, joka ärtyi pitkissä rasituksissa. Lepo auttaisi, ja ehtisin kyllä kotona parin viikon aikana saada koiven kuntoon.

Iltaa istuimme Kuonjarjoen autiotuvan nurkassa kuunnellen tunturissa yksin päiväkausia vaeltaneen kalamiehen tarinointia tyytyväisinä, vatsat täynnä ruokaa ja luomet lupsuen.

Päivän päätteeksi kömmin makuupussiin huivi päässä ja juuri ennen nukahtamistani ehdotin Timolle, että hänen syntymäpäivänsä jatkumona voisimme seuraavana päivänä juhlia sitä, että edellisestä kunnollisesta hiusten pesustani tulisi aamulla kuluneeksi kuusi päivää.

P.s. Tekstiä on muokattu huipputietojen osalta 18.8. 

Previous

Myrskytuulia ja drinkit poliisiasemalla – Halti-vaellus 2016

Next

Kotiinpaluu, viisi vinkkiä vaellukselle ja kulkurin sydän – Halti-vaellus 2016

10 Comments

  1. Hmm… missähän minä olen ollut luullessani olleeni Norjan Haltin huipulla…?! 😀 Se ei nimittäin ollut ihan 40m päässä Suomen korkeimmasta kohdasta. Enkä lainkaan tunnistanut sitä instakuvasta. Olittekohan te oikeassa paikassa…?

  2. Norjan Haltin huipun etäisyys on Suomen huipusta 2 km päässä, tarkistin. Siellä on iso pysti ja välimatkaan kuluu tovi.

  3. Nousu Norjan Haltin huipulle on myös oma kokemuksensa Guolasjärven puolelta. Sinun kaltaiselle alppinistille se on kakun pala 🙂 mutta se oli meidän ensimmäinen huiputuskokemuksemme ja innostuksen lähde, ja siksi jäänyt erityisesti mieleen.

  4. Anonyymi

    Moi Terhi,
    kiitos oikaisusta!
    Etsimme Norjan puolen huippukohtaa muiden tunturissa olleiden opastuksen mukaan, enkä osannut asiaa kyseenalaistaa. Sumun takia näkyvyyskin oli niin huono, ettei ympäristön kriittisempi tarkastelu ollut mahdollista.
    Tutkiskelin nyt hiukan asiaa ja rajan läheisyydessä on Norjan puolella korkeampi kohta, jota on aiemmin virheellisesti pidetty Suomen korkeimpana kohtana. Saattoi siis olla, että meidät on opastettu sinne. Mutta varmaksi en osaa tätäkään sanoa. 🙂

    Suomen korkein kohta oli varsinainen tavoitteemme, jonka onnistuimme saavuttamaan. Ehkäpä joskus joutuu palaamaan ja hoitamaan Norjan puolen uudelleen… Reissatessa sattuu ja tapahtuu, paljon reissatessa sattuu ja tapahtuu paljon! 😀

    Tästä lisätietoa kommentteja lukeville:
    Tavoittelimme Suomen korkeinta paikkaa, joka sijaitsee Haltin rinteellä. Myöhemmin syntyi ajatus oli samalla huiputtaa myös Haltin varsinainen huipun Norjassa. Kävimme Suomen korkeimmalla kohdalla. Jatkoimme siitä matkaa Norjan puolelle, mutta ilmeisesti vain Haldičohkka-nimisellä sivuhuipulle, (jonka rinteellä Suomen korkein kohta sijaitsee).
    Muistutan siis, että Haltihan ei ole Suomen korkein tunturin huippu vaan Suomen korkein paikka. Suomen korkein tunturin huippu on Ritničohkka (ihan eri paikassa).

    Kiitos vielä Terhille ja aurinkoa! Onneksi Gran Paradisolla ja Mont Blancilla on oppaat mukana! 😀 😀

  5. Anonyymi

    Voi hitsin hitsi sitä sun nilkkaa, nyt alko jännittää sen kestäminen. Jännää, ku siellä nyt noi ilmat ei oikein suosineet, ois ollu varmaa mahtavat maisemat Haltilta.Saitko puhelimella yhteyen kotijoukoille?Sitä mietin, et kuka huolehtii niille tuville polttopuut ja onko siellä sänkyjä vai lattiallako nukutaan?Kiva varmasti tavata siellä muita vaeltajia, oliko ne suurimmaksi osaksi suomalaisii? Se piti viel kysyy, et miten sait makuupussin kuivaksi päivän aikana, vai kömmitkö kosteaan pussii yöksi? Matka jatkuu kuitenkin teillä, mulla menee viikonloppu Ruokolahella ulkoillen, mahollisesti menemme Hukkavuorelle, jos ehimme, isäntä Imatran ajoihin, siis kivaa tiedossa. Ole varovainen!! Haluan, et pääset Mont Blancille T. Leena

  6. Anonyymi

    Sain lopulta tekstiviestin läpi, joten tytär sai terveiset Haltilta. Tuville huolehtii polttopuut Metsähallitus ja siellä on ihan laverit, joilla nukutaan. Aika monessa jopa patjoja!
    Makuupussi oli säästä johtuen koko reissun ajan hiukan kostea. Mutta kaikkeen tottuu!

    Jalka välillä hiukan mietityttää minuakin, mutta en aio huolestua. Nyt kotiin palattuani olen koettanut lepuuttaa nilkkaa ja yritän saada sen parhaaseen mahdolliseen kuntoon. Sillä kohta mennään!
    Viikonloppusi kuulostaa hauskalta, pidä lystiä!

  7. Korkein kohta tai korkein huippu… Väliäll sillä, itse matka on varmaan pääasia. Ja nautiskelu. Olette tod. näk. olleet juurikin sillä "huipulla" joka on ollut nyt paljon esillä uutisoinnissa. Eli huipulla jota Norjassa kaavaillaan Suomelle synttärilahjaksi. Kyseinen huippu sijaitsee noin 40 m päässä rajapyykistä. Ko. alueella tuntureilla on usein monta huippua. Esim. Kovddosgaisilla ainakin viisi, Ridnitsohkkalla kaksi jne. Yksi Haltin huipuista on lähellä Suomen rajaa ja Haltin korkein huippu parin kilsan päässä pohjoiseen rajapyykiltä. Joitain vuosia sitten kiersin yhdellä reissulla kaikki yli 1000m tunturien korkeimmat huiput joilla oli karttaan merkitty nimi, 28 huippua. Jos kiertäis ihan kaikki niitä olis melkein mahdoton määritellä, koska matalia huippuja on tosiaan useita. Mutta kuten sanoin, maisemat ja kokemukset on pääasia, tilastotiede on turhaa…

  8. Anonyymi

    Ehdottomasti! Matka on tärkein. 🙂
    Kuulostaa jännittävältä tuo sinun 28 huipun reissusi! Juuri eilen Timo tutkiskeli Lapin karttaa ja pohti ääneen, että on niin paljon upeita paikkoja, että millä ne kaikki ehtisi kiertää.

    Se on vaeltamisen riemu ja haikeus: mahdollisuuksien rajattomuus.
    Aurinkoa Vilzu syksyysi!

  9. Reissu kerrallaan. Ehtii minkä ehtii, kunhan ehtii samalla nauttia elämästään. Kilpisjärvelläkin riittää niin monta laaksoa ja tunturin sopukkaa, että sielläkin saisi kulumaan yhden elämän. Terveisiä Timolle!

  10. Anonyymi

    Juuri näin! Terveisiä takaisin! 🙂

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén