Salainen paikka taivaan ja avaruuden rajalla – Mount Merun huiputus

 Päivä 5: Yön aarrehetki

Kilimanjaro Mount Merun huipulta auringonnousun aikaan


Sinkosin istumaan pimeässä. Tuuli ulvoi syöksyessään harvan talon laudoitusten läpi, ja sademetsä ympärillä kohisi elämää. Kylmästä yöstä huolimatta olin hiestä märkä, ja tuntui kuin en olisi juurikaan nukkunut, niin pätkittäistä uni oli ollut.

Mutta nyt minut oli herättänyt ulkoa kantautuva äkillinen kova ääni. Myöhemminkään ei selvinnyt, mistä oli kyse, ja aamulla luulin nähneeni unta, kunnes Terry kertoi heränneensä samaan meteliin. Olin siis hereillä, ja vuorilla on tärkeää nesteytyksen optimoimiseksi juoda ja käydä vessassa myös yöllä. Illan vesitankkauksella oli se seuraus, että nyt oli vessareissun aika. Voi ei.

Miriakamba Hutin käytävä on
päiväsaikaankin kolkko

Jokainen soluni vastusti huoneesta poistumista täynnä outoja ääniä olevaan kylmään yöhön. Mutta muistin hyvin Elbrusilta, miten käy, jos ei ole kurinalainen nestetankkauksen suhteen. Niinpä pienen sisäisen taistelun jälkeen kömmin arasti makuupussin lämmöstä, vilusta täristen pujottauduin vaatteisiin ja livahdin majan pimeälle käytävälle.
Takapihalle saapuessani tuuli reuhtoi puita ja tarttui välittömästi ohueen takkiini. Rakennusten kattopellit vinkuivat, ja metsästä tulvi rasahduksia ja pauketta. Pysähdyin portaille ja pyyhin otsalampun valokeilalla wc-rakennuksen ympärillä viimassa teutaroivia puita. Tuntui kuin tuhannet silmät olisivat tarkkailleet minua pimeästä. Pakottauduin liikkeelle rauhallisesti ja vasta viimeiset kaksi metriä vessakoppiin sallin itseni ottaa juoksuaskelina. Haka kiinni ja huh, olin turvassa! Kun hetkeä myöhemmin astuin ulos kopista, oli tuuli taianomaisesti tyyntynyt täysin. Musta metsä ympärillä oli pysäyttänyt villin tanssinsa ja kahisi vaimeasti. Pilvet olivat väistyneet kuun edestä, ja yhtäkkiä piha kylpi värittömässä, läikehtivässä valossa – kuin ilma olisi ollut täynnä pieniä hopeakiteitä. Käännyin katsomaan vasemmalle: kaukaisuudessa Kilimanjaro valvoi tyynenä ja kauniina valkoinen huippu erottuen selvästi mustaa taivasta vasten. Katsoin oikealle, ja Mount Meru oli paljastanut kraaterinsa karhean reunan hopeisen valon lempeälle hyväilylle. Unohdin pelkoni. Unohdin kylmyyden. Seisoin hiljaa kauan ja vain hengitin hetkeä, joka minulle oli annettu.
Aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena. Vitsailimme oppaiden kanssa huomenia toivotellessamme: – I slept like a toto (vauva swahiliksi) – crying every five minutes!
Aamiaisen keskustelunaihe oli Afrikan viisi suurta (eli eläimet, jotka pitää nähdä, jotta voi sanoa nähneensä aitoa Afrikkaa): norsu, sarvikuono, puhveli, leijona ja leopardi. Toistaiseksi listalla oli vain puhveli – ehdotuksestani huolimatta leopardin jätöksiä ei suostuttu laskemaan edes puolikkaaksi.
Olimme ainoa ryhmä, joka tuona päivänä lähti majalta ylöspäin. Jo aamukahdeksalta kuumuus tuntui rehevän metsän polulla, ja lämpötila nousi kiivetessämme jatkuvasti jyrkkenevää rinnettä. Sinä aamuna sademetsän mausteinen ja nopeasti vaihteleva tuoksu tallentui lähtemättömästi mieleeni nautinnon tuoksujen joukkoon. Kaikki olimme energisiä ja hyväntuulisia ja askel nousi rivakasti. Jo 1,5 tunnin kuluttua olimme saavuttaneet 3050 metrin korkeuden.

Puhelias oppaamme Steven

Matkan aikana aloin pikkuhiljaa saada käsitystä oppaidemme ominaispiirteistä. Steven, pitkä ja hoikka 39-vuotias moshilaismies, tuntui puhuvan loputtomiin. Hän käveli joukon hännillä ja piti kovaäänistä monologia, joka oli selvästi osoitettu ryhmää johtavalle rangerillemme Frederickille, joka vastaili livautellen vuodatusvirtaan myötäileviä “Eh”-äännähdyksiä ja satunnaisia kommentteja. Totta puhuakseni, minua hiukan ärsytti tuo jatkuva puhevirta, sillä nautin hiljaa kulkemisesta. Satunnainen keskustelu on ihanaa, mutta haluan eksyä ajatuksiini vuoripoluilla. En tiedä, johtuiko Frederickin lyhyistä vastauksista, mutta parin tunnin kuluttua keskustelu tyrehtyi. Oi, nyt saisin kaipaamani hiljaisuuden! …mutta ei, hetken kuluttua pajatus alkoi uudelleen ja nyt niin kovaäänisenä, että minun oli pakko vilkaista taakse. Steven oli kaivanut taskustaan puhelimen ja alkoi soitella ilmeisesti tuttaviaan läpi. Ilmeeni taisi paljastaa ajatukseni, sillä takanani tulevat Heikki ja Terry pidättelivät naurua posket piukkoina. Hekotus karkasi kaikilta kolmelta Terryn todettua puoliääneen kuivakan kommentin, josta jälleen tulisi yksi reissun toisteltuja lauseita:
– Steven needs someone to talk to.
Onneksi pian swahilinkielinen jorina muuttui osaksi vuoren äänimaisemaa eikä siihen enää kiinnittänyt juurikaan huomiota. Myöhemmin tulisimme myös huomaamaan, että 4000-metrin rajapyykin jälkeen Steveninkin puhetulva vähenisi merkittävästi.

Metsän jälkeen nousimme auringon armottomassa kuumuudessa kylpevälle kiviseinälle, jota pitkin siksakkaavan polun reunamilla vuorottelivat matalat puut, valtavat kaktukset ja tuttuakin tutumpi puna-apila. Kun nousimme pari vuotta sitten riehuneen metsäpalon tuhoaman alueen rajan yli, maisema muuttui kirkkaasta ja kuumasta auringonpaisteesta huolimatta aavemaiseksi. Pensaat olivat pyyhkiytyneet näkymästä liekkien nieleminä. Palaneiden puiden rangat ojentuivat kohti taivasta kuin mustat sormet. Frederick kertoi tulipalon syntyneen kylässä vuoren toisella puolella ja riehuessaan polttaneen valtaisan alueen, lähes koko vuoren ylärinteen. Onneksi hävityksen keskellä puiden mustuneiden juurien lomasta nousi raikkaan vihreää ruohoa ja pienen pieniä punaisia ja keltaisia kukkia, kuin elämän sitkeyden huutomerkkeinä.

Vajaat pari tuntia myöhemmin 3500 metrin korkeudessa sijaitseva Saddle Hut -maja ilmestyi näkyviin. Kun nousimme majan pihaan, panin merkille, että ilman lämpötila oli laskenut selkeästi ja tuulen henkäyksissä oli nyt uusi terävä särmä. Steven kätteli koko ryhmän ja hänellä oli meistä jokaiselle oma pieni hauska kättelykoreografia.
– Good job dada (swahiliksi sisko), hän totesi minulle.
Söimme majan suuressa tyhjässä tuvassa lounaan, jonka jälkeen siirryimme huoneisiimme päiväunille. Ennen lähtöä ensi yön huiputusyritykseen nukuttaisiin vain pari tuntia, joten oli tärkeää ladata akkuja nyt.
Tässä tunnelmia Saddle Hutilta:


Parin tunnin unien jälkeen olin täysin palautunut ja lihakseni tuntuivat taas pursuavan voimaa. Iltapäivällä teimme vielä akklimatisoitumisnousun Mount Merun sivuhuipulle, Little Merulle (3850 m). Siellä saimme ihailla pilvien tanssia vuoren satulan yli: tasaisessa rytmissä pilvet nousivat molemmilta puolilta harjannetta ja kohtasivat keskellä sulkien koko maiseman kosteaan syliinsä. Hetken kuluttua ne erkaantuivat ja valuivat rinnettä alas, toistaakseen saman koreografian taas uudelleen. – Vuori hengittää, hymyili Heikki.
Little Merulta paluun jälkeen oli vuorossa nopea päivällinen ja kolmen tunnin unet ennen huiputukseen lähtöä. Nyt, nyt, nyt mennään!

Päivä 6: Mount Merun huiputus


Herätyskello nosti meidät jalkeille 23.30, ja tutuksi tullut huiputusyön kuhina alkoi. Aamiaisella oli tarjolla vain imeliä keksejä ja termoskannullinen teetä, joten aamupalan nauttimiseen ei tuhlattu juurikaan aikaan. Koska olimme ohittaneet korkeuden, jonka ylitse kansallispuiston suuret eläimet nousevat, rangerimme Frederick jäi nukkumaan, kun kello 01 asetuimme vilpoisassa yössä jonomuodostelmaan; Abraham, minä, Heikki, Terry ja Steven. Kostea, pisaroiva pilvi oli niellyt satulan, ja sukelsimme sumuun otsalamput sen harmautta haravoiden. Voi kuinka onnellinen olinkaan!

Vaikka yö oli kostea ja sumuinen, etäällä näkyvät tähdet ja kuu lupailivat selkenevää. Oppaamme tosin mainitsivat, että Mount Merulla sataa aina, joten meidän tulisi varautua sään huononemiseen. Steven kertoi kiivenneensä huipulle lukemattomia kertoja viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ja vain kerran sateettomassa säässä. Toivoa sopisi, ettei sade tulisi ylempänä reitillä, missä edessä olisi työläämpää kivikkoa. Mielessäni kävi, että märillä kivillä jääraudoista olisi apua, mutta nyt oli myöhäistä, sillä oppaiden ohjeistuksesta olimme jättäneet ne majalle.

Ensimmäiset tunnit vaellettiin rivakkaa tahtia kivistä, kiemurtelevaa polkua, jota matalat pensaat reunustivat. Yön hiljaisuudessa pääsin taas tuttuun onnelliseen kiipeilytunnelmaan: askelten rytmi ja keinunta sinkosivat ajatukseni vapaalentoon. Vauhtimme oli ripeä ja tunnin välein pysähdyimme tauolle. Jutustelimme ja vitsailimme satunnaisesti, ja tunnelma muuttui suorastaan hulvattomaksi.

– I like this small group, we are a Family Group with kaka‘s (swahilia: veli) and a dada! Steven iloitsi.

Yön pimeinä tunteina saavutimme alueen viimeisen villin sarvikuonon muistoksi nimetyn Rhino Point -etapin. Sen jälkeen matka jatkui harjanteisempana ja tuulille avoimena. Kapeat harjanteet ja jyrkät “nelivedolla” ylitettävät kiviseinämät saivat pohtimaan eri kiipeily-ympäristöjen turvallisuusvaatimuksia. Vastaavia paikkoja ei Alpeilla mentäisi ilman köysistöä, mutta täällä turvallisuus oli hoidettu pahimpiin kohtiin laitetuilla kallioon kiinnitetyillä ruosteisilla kettingeillä.

Pian Rhino Pointin ja harjanteen jälkeen reitti sukelsi alas ja kraaterin taakse. Ihmettelimme laskeutumisen pituutta ja jyrkkyyttä ääneen. On tietenkin luonnollista, että välillä kiipeilyreitti kiemurtelee alaspäin, mutta nyt laskeuduimme lähes sata vertikaalimetriä. Steven kertoi, että tämä oli yksi syistä, miksi Mount Meru on yllättävän raskas. Koska kiipesimme kraaterin reunaa myöten, nousun siksak tehtiin toisinpäin kuin yleensä. Koko reitti ylös tästä eteenpäin olisi kiemurtelua; se nousisi välillä kraaterin reunalle, mutta painuisi aina hetken kuluttua lähes yhtä pitkän laskun takaisin alas.

– You end up climbing lot more than 4566 meters, Abraham täydensi Steveniä.

Ja todella. Tuntuu kieltämättä oudolta, kun ensin ponnistelee pitkän nousun ylös kraaterin reunalle ja sen jälkeen kiipeää yhtä kauan alas vain kääntyäkseen taas uuteen nousuun. Ja sama jatkuu koko matkan, viimeistä huiputusnousua lukuunottamatta.
Maisemaa kraaterin reunalta (kuva otettu paluumatkalla)


Mutta millainen reitti se olikaan! Ylhäällä Afrikan mantereen korkeimman jyrkänteen reunalla alapuolellamme kaartui räjähtänyt kraateri tuhkasuppiloineen sekä koko öinen upea maisema aina kaukana lepäävälle Kilimanjarolle asti. Rinteitä peitti ohut kerros vulkaanista pölyä, joka hohti kuun valossa hopeisena ja sai koko vuoren kimaltamaan. Jopa pimeässä näkymä oli uskomaton. Vaihteleva maasto pisti sekä kehon että mielen jatkuvasti töihin ja tuskin maltoin odottaa, mitä oli aina seuraavan mutkan takana.

Olosuhteet olivat mitä parhaimmat, vaikkakin tuuli oli kraaterin reunalla niin kova, että sain oikein tosissani puskea sitä vasten. Paikotellen sen yllättäen tulevat puuskat olivat niin voimakkaita, että tasapainon säilyttämiseksi pidin kehoni jatkuvasti kumarassa tuulta kohden.  Reitin taas kaartaessa harjanteen reunan suojaan, lämpenimme tuulensuojan lisäksi vaihtelevasta keskittymistä vaativasta kivikkokiipeilystä, joka paikotellen sai oppaat kehoittamaan neliraajatyöskentelyyn:
– Now move like a crocodile!

Se oli upeaa! Vatsastani kurkkuun nouseva aiemmilta kiipeilyiltä tuttu kuvotuksen tunne kertoi meidän saavuttaneen 4300 metrin rajan, mutta muuten oloni oli loistava; vahva ja energinen.

Ennen viimeistä huipulle johtavaa kiviseinämää nousimme vielä kerran kraaterin harjanteelle juuri sillä maagisella hetkellä, kun auringon kajo alkoi punertaa taivaanrannassa. Henkeni salpautui, kun satukirjan maisema valaistui aamunkajon punertavaan sävyyn.
Näkymää silmänkantamattomiin peitti nyt lempeisiin pastellisävyihin värjäytyvä tasainen pilvipeitto, jonka vain Kilimanjaron valkoinen huippu itseoiketetusti puhkaisi. Yläpuolellamme kaartuva tumma sinisyys antoi periksi valolle ja silmiemme edessä kirkastui vaaleammaksi, liukuen harmonisesti sävystä toiseen, kohti pilvipeiton rajapinnan roosaa. Oli kuin meidät olisi nostettu salaiseen paikkaan taivaan ja avaruuden rajamaille.

Seisoin jähmettyneenä paikallani uskaltamatta edes pyyhkiä poskelleni valuvaa kyyneltä, vaikka viima hyydytti pisaran suorastaan kivuliaan kylmäksi. Katsomatta tiesin, että vierelleni pysähtynyt Heikki yritti laillani olla hengittämättä, jotta lumous ei särkyisi. Hetkeen kukaan ryhmästä ei puhunut eikä liikkunut. Sitten Abraham laski repun selästään ja totesi meidän pitävän tässä tauon ennen viimeistä huipulle johtavaa nousurutistusta.

– We are so lucky. Usually it rains. Always, Abraham totesi ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä ja ylpeydestä, kun katsoi maisemaa.

Lyhyen tauon jälkeen oppaat hätistivät meidät liikkeelle, sillä nousuun menisi vielä aikaa, ja kello lähestyi aamuviittä. Aurinko nousisi 5.15 ja jos mielimme nähdä sen huipulta, oli jo kiire.

Viimeinen nousu oli kivikkokiipeilyä jyrkällä rinteellä, jonka poimuilu loi illuusion siitä, että katseen jo tavoittama huipulla seisova Tansanian lippu oli ihan lähellä. Mutta joka kerta noustessani kiviharjanteelle saatoin nähdä, että edessä oli vielä uusi harjanne. Etenin mahdollisimman rivakasti työskennellen kaikilla neljällä raajalla. Korkeus tuntui imevän vauhtia ja voimia lihaksista. Hiki valui selkääni pitkin.

Taivas kirkastui kirkastumistaan, kun kiipesimme kilpaa kellon kanssa.
Lopulta kiviharjanteen takana ei enää ollut uutta poimua vuoressa, vaan näin huipun. Pysähdyin odottamaan takanani kiipeävää Heikkiä, sillä halusin saapua huipulle yhdessä. Kiipesimme muutamat viimeiset metrit rinnakkain ja saavuimme perille Afrikan viidenneksi korkeimman vuoren huipulle 4566 metrin korkeuteen 27.12. klo 5.15, juuri auringonnousun hetkellä.

Koska kuvat kertovat sanoja enemmän, tässä huiputustunnelmia ja -maisemia:

Tansanian lippu Mount Merun huipulla ja pilvipeittoon heijastuva huipun varjo

Previous

Leopardikuume iskee jouluna – Mount Merun lähestyminen

Next

Twendene pole pole! – Paluu Mount Merulta ja katastrofin ainekset

8 Comments

  1. Pääsit sitten huipulle. Ja vielä juuri auringonnousun hetkellä. Hienompi homma! Onnittelut huippusuorituksesta 🙂

  2. Anonyymi

    Pitkän lennon (Sin-Hel) puuduttamana tulin "kurkkaamaan" Janiinan tekemisiä (sitten Monterosan, Mt Blancin ja Elbrusin) ja kyllä kannatti: nyt täytyy todeta, että paras ja hienoin kuvaus, valokuvista puhumattakaan, mitä olen aikoihin näistä vuoritouhuista lukenut. Onneksi olkoon!
    Odotan innolla jatkoa ja Kilimanjaroa…

    Ilkka, A350, 11000 Lahoren (Pakistan) yläpuolella
    ps. Muistelen kaiholla omaa Afrikan vuorivaellusreissuani: 10/2011 omaan "track-recordiini" tuli Lenana Peak (Mont Kenya) + Uhuru Peak (Kilimanjaro)

  3. Huimaa! Oot kyllä taitava kirjoittaja. Oikeesti meinaat kilimanjarolle?

  4. Lämmin kiitos Tapani!

  5. Voi kun kauniisti sanottu, kiitos Ilkka! Taitaa olla Afrikka sellainen, että kun sinne kerran menee, istuttaa se sydämeen jatkuvan kaipuun taikaisin 🙂
    Matka jatkukoon siis!

  6. Kiitos Tiina! Ihanaa, kun jaksat lukea! <3
    Kilimanjarolle mentiin ja ihan kohta kerron, miten siinä kävi 🙂

  7. Anonyymi

    Upee kirjotus Janina! Mahtavaa oli nuo videopätkät, ne jotenkii anto lisätietoo teist henkilöinä, ku kuuli teiän äänetkii. Menossa mukana ollaan. Onnee viel huiputuksest!! T. Leena

  8. Kiitos Leena! Seikkailu jatkukoon 🙂

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén