Saanko vihata sinua – jos vain tänään?

Oletko hyvää seuraa itsellesi? Kuinka kohtelet itseäsi, kun olet yksin?

Paluumatkan alku Mont Blancin huipulta

Muistan lapsena odottaneeni nukkumaanmenoa, koska silloin sai ajatella rauhassa. Se ominaisuus on seurannut minua halki elämän ja on tärkeää myös vuorilla olossa. Tuntien hiljaisuus, jolloin voi keskittyä vain omaan hengitykseen ja seuraavaan askeleeseen, on eräs vuorikiipeilyn suurimmista nautinnoista minulle.

Yksin ollessani saan hukattua tunteja ajatuksissa seikkaillen. Porukassakin saatan vahingossa kadota
mieleni sisään varsin yllättäenkin ja joskus aiheuttaa hämmennystä ympärillä oleville, jotka eivät ymmärrä äkillistä etääntymistäni tilanteesta. Usein kyse on vastustamattomasta ajatusleikistä, joskus tyynestä tajunnanvirrasta, joka vie mukanaan. Joskus taas hiljaisuuden synnyttävät huolen kuristavat sormet kaulallani. Läheisille se voi olla vaikeaa, sillä aina ei ole selvää, milloin kyse on suuresta seikkailusta aivojeni sisällä ja milloin kannan murhetta, joka pyytää apua päästäkseen ulos. Elämän iloja ja suruja tarjoillaan korvieni välissä jatkuvana koko illan elokuvana, joka välillä tempaa mukaansa jopa reaalimaailmaa voimakkaammin.

Mont Blanc -kiipeilyreissulta tuttu kaveri palasi tovi sitten Aconcagualta (Amerikan mantereen korkein vuori, 6962 m). Hyvin alkaneen kiipeämisen osalta kohtalokkaaksi muodostui huono sää, joka pakotti ryhmän neljäksi päiväksi telttaan. Kaverini mukaan henkisiä voimia koetelleet päivät lumimyräkän keskellä telttaan vangittuina imivät energiat siinä määrin, että kun huiputusmahdollisuus avautui, vointi ei enää ollut sellainen, että hän olisi kokenut voivansa pyrkiä huipulle ja takaisin turvallisesti.

Vastaavaa kokemattoman on vaikea hahmottaa, mitä ihmisen mielessä ja kehossa noina päivinä tapahtuu. Vihamielisessä ympäristössä tuhansien metrien korkeudessa vangittuna pieneen telttaan, saatavilla vain hyvin rajoitetusti ruokaa ja nestettä. Kaikki yksityisyys riistettynä, sillä kiipeilypari on koko ajan muutaman sentin päässä tilassa, joka on samaa kokoluokkaa kuin puhelinkoppi. Ainoa mahdollisuus on vain odottaa ja kuulostella, ulvooko tuuli yhtään hiljempaa kuin hetki sitten. Päiväkausien ajan. Mitä se tekee ihmiselle?

Luen parhaillaan vuorikiipelijä-kirjailija Jon Krakauerin Eiger dreams -nimistä kirjaa. Pidän Krakauerin tavasta kirjoittaa; hänen täsmällinen ilmaisunsa on nautinto. Erityisesti novellikokoelmassa minut pysäytti On being tentbound -niminen novelli. Se on kuvaus erilaisten ihmisten tavoista käsitellä vuorikiipeilyyn olennaisesti liittyviä tilanteita, joissa kiipeilijä on teltassa jumissa ajatusten kanssa – omien tai kiipeilytoverin.

Krakauer kuvailee värikkäästi tilanteita, joita syntyy, kun kiipeilijät ovat sääolosuhteiden eristäminä teltoissaan vuorten rinteillä. Nukkuminen maistuu vain hetken aikaa. Koska kaikki mukana oleva on kannettava itse, tuskin kellään on paljon ajanvietettä ja usein jäljelle jää puhuminen. Montako sellaista ihmistä tunnet, jonka puhetta jaksaisit kuunnella tuntikausia? Entäpä päiviä? Mitäs jos olisitte molemmat väsyneitä, huonovointisia ja turhautuneita?

Krakauer kertoo raivoisista riidoista, joita teltoissa syntyy vähäpätöisimmistäkin asioista kuten vaikkapa pitsatäytteistä (ja vuorellahan ei pitsaa tietenkään ole). Hän kirjoittaa hetkistä jolloin toisen hengityskin raivostuttaa, ja kumppani, jonka käsiin on valmis luottamaan henkensä, muuttuu veriviholliseksi. Koska hän pureskelee liian kovaäänisesti.

Lähdössä Mont Blanc -huiputukseen klo 02 yöllä

Onko mitään pahempaa kuin tuo turhautunut, tuskallinen raivo ja ahdistus toisen jatkuvasta tunkeilevasta läheisyydestä?

Kyllä. Yksin oleminen.

Kuvaillakseen yksin erityksissä olemisen tuskaa Krakauer lainaa Victor F. Nelsonia (1933):
– The human being by and large, is very bad companion for himself; where he has to face himself for any lenght of time, he acquires a deep disgust and restless anxiety which makes him seek any escape.

Teltassa oman sisäisen maailman kanssa käytävä henkinen taisto on erittäin merkittävä kiipeilyn onnistumisen kannalta – ehkä jopa ratkaiseva. Kiipeilyreissujen palveluntarjoajat neuvovat kiipeilijöitä huolehtimaan, että expedition-tyyppiselle reissulle lähdettäessä – soolona tai ryhmässä – kotiasiat ovat kunnossa. Pitkät odotuksen tunnit ääriolosuhteissa muuttuvat tuskallisista kiduttaviksi, jos ajatuksia vainoaa huoli asioista, joihin ei voi vaikuttaa.

Kesäkuussa Elbrusilla henkinen vääntö liittyy itse kiipeämissuoritukseen, eikä siis vielä olla näiden asioiden äärellä. Mutta jos suunnitelmat ja haaveet toteutuvat, vuoden päästä minulla voi olla “telttavankilakokemus”. Minua kiehtoo ja hiukan jännittää nähdä, kuinka mieleni toimii, kun olen vangittuna telttaan kiipeilyparin ja ajatusteni kanssa. Luulen, että lopulta se, miten itseämme kohtelemme, määrittää paljolti, kuinka ahdistus vaikealla hetkellä purkautuu. Taas on siis peiliin katsomista edessä.

Eli palaan kysymykseen: Nautitko omista ajatuksistasi vai härnäävätkö ne räksyttävän ja nilkkojasi näykkivän rakkikoiran lailla?  Lipuvatko ajatukset ohitsesi rauhoittavana virtana vai listaatko loputtomasti tekemättömiä asioita ja moititko itseäsi niistä, mitkä sitten tuli tehtyä – jälkikäteen mietittynä väärällä tavalla?
Muistathan olla itsellesi hyvä – myös ajatuksen tasolla?

Previous

Rakkaudesta raskaisiin kenkiin

Next

Uusia ulottuvuuksia – uskomaton seikkailu

12 Comments

  1. Voi tsiisus miten hyvä kirjoitus. Ihan totta kaikki. Paljon olen joutunut samaa miettimään. Vaellan ja kuljen useimmiten yksin. Nautin vapaasta ajatuksesta, sen yksinkertaisesta jatkumosta. Samalla kärsin ikävän ärripurreista.

    Ja toi juttu kaverin kanssa asumisesta. Sekin on koettu, mm. Elbrusin ylä leirissä kun odoteltiin teltassa parempia kelejä. Onneksi kaverini oli super huomaavainen ja miltei näkymätön. Kaverin kans voi sopia tän etukäteen ja tilanteen tullen ei tarvii loukkaantua jos toinen toteaa että nyt. Kun sen tiedostaa se ei ole loukkaavaa sanoa ennalta sovitun mukaan että tässä on nyt se hetki.

    Mutta miten selviää oman päänsä ja ajatustensa kanssa kun mittari on tapissa?

  2. Täällä myös yksinkulkija, joka nauttii eniten siitä, kun saa olla liikkeellä keskenään. Liikkeellä ollessa on itsensä kanssa oleminen yleensä aika helppoa, koska kulkeminen joko antaa riittävästi virikkeitä, jolloin ei pääse tylsistymään, tai sitten kulkeminen tuottaa olotilan, jossa pää tyhjenee ajatuksista. Se tosin ei minun kohdalla tapahdu ihan heti – viimeksi eilen tavoitin tuon olotilan vasta noin 35 kilometrin kohdalla, kun olin kävelemässä lopulta 40 km pituiseksi muodostunutta päiväkävelyä.

    Sitä en sitten tiedä, miten käy siinä vaiheessa, kun oma seura alkaa nyppiä. Vielä sellaisesta ei ole kokemusta. Voisikohan siihen jotenkin yrittää henkisesti valmistautua? Samaahan tässä näkyy edellinenkin kommentoija kysyvän. Vastausta ei ainakaan minulla ole.

  3. Anonyymi

    Olipahan hyvä kirjotus, joka pisti taas pienen pään miettimää ja oikein keskittymää, kiitos sinulle. Toi on niin tosi, et niit kotiasioit, varsinkii jos jotaa huolii mietittävänä, ni jalat ei toimi. Miten ne huolet voikii vaikuttaa raskailt. Jutteletko siä itekses jonkuu kaa? Mul on monta kertaa vuoropuheluu, vaikka pomon kaa, et seuraaval kerranl sanon kyl sille näin, ku se tulee ehottamaa jotaa tms. En kuitenkaa sano, vaa kiltisti teen, niinku se pyytää. Paljo puhun, onneks äänettömästi, Niuvaahan ne mut veis jos viel äänee juttelisin. On se varmaa kokemus toi telttavankila, en tiiä miten mun kävis. Mielenkiintoista, varmaa auttaa toi, mitä Tapani sano, et sopii jo etukätee kaverin kaa, ettei loukkaannu. Raskas mieli, niin uskomatonta, miten se vaikuttaa kaikkeen. Onneks on täl hetkel niiiiin kevyt ja hyvä mieli. Toivon sinullekkii kevyttä mieltä ens viikolle. T. Leena

  4. Mä just luin tän postauksen uudellen, kun sattui tulemaan lukemattomien sähköpostien joukosta vastaan. Jäi mietityttämään vielä enemmän kotiasioiden miettiminen. Sillä hiljaisimmalla hetkellä, jos se vaan jatkuu ja jatkuu, jostain ihan pienestä jutusta kehittyy niin helposti iso – helpommissakin olosuhteissa – kun mielellä on liikaa aikaa vääntää. Vaikka kuinka olet jättänyt asiat kotona mallilleen ja hommat on sovittu, niin liika miettimisaika pistää ajatukset mylläämään. Mutta sulla on myös kuvittelemisen taito. Sillähän sä selviät noista tilanteista, kun vastaan tulevat. Mielikuvaharjoituksina ihan arkisia tilanteita, joissa ei tarvitse ratkaista ongelmia. Perus kouluun lähtöjä (niitä ongelmattomia, jos löytyy – muuten tämä unohdetaan), perheruokailuja, arki-iltoja. Ikävää nämä eivät poista, mutta juttuna onkin sijoittaa itsensä sinne mukaan ja vaati treenaamista – paljon. Mä kuvittelisin (nimen omaan kuvittelisin, koska mitään tietoahan mulla ei mistään vastaavista olosuhteista ole!!) että saattais auttaa, jos kuvittelee ne rakkaimmat tekemään ihan tavallisia asioita. Ja jos haluat, niin hätätilanteisiin saat tosiaan se Podin matkaan – ei paina montaakaan grammaa. Ja lupaan poistaa ainakin suurimman osan countrysta 😀

  5. Anonyymi

    Tervehdys!

    On (jo moraalinen..) velvollisuuteni oikaista kirjoittamiasi faktoja Aconcaguasta myötämielisessä hengessä. Eli vuoren nimi kirjoitetaan g:llä; AconcaGua. Paikallisten puheissa ensimmäinen "a" näytti myös jäävän pois. "Concagua" on tosiaankin simppelimpi lausua 🙂

    Ja kyllä, vuori on kummankin Amerikan korkein. La montaña/el pico/la cumbre más alta de las Américas.

    Samalla Aconcagua on myös sekä koko eteläisen että myöskin läntisen pallonpuoliskon korkein vuori.

    Ja lisäyksiä:

    – Aconcaguan prominenssi (jolla mitataan huippujen itsenäisyyttä) on maapallon toiseksi suurin, heti Mount Everestin prominenssin jälkeen.
    – Aconcaguan dominanssi (Miten kauas on mentävä kunnes löytyy korkeampi kohta?) on myöskin maapallon toiseksi suurin, heti Everestin jälkeen. Everestin dominanssi on "ääretön" koska korkeampaa kohtaa ei ole olemassa. Ja Aconcaguan dominanssi on nätit 16 518 kilometriä. Lähin korkeampi kohta löytyy vasta Himalajalta, vuoren X rinteiltä.

    Mutta ainakin seuraava tosiasia on merkityksellinen, ainakin hoidettaessa kansainvälisiä suhteita:

    Aconcagua ei sijaitse edes osittainkaan Chilessä, vaan ACONCAGUA ON ARGENTIINAN KORKEIN VUORI!

    Matkaa rajalle peräti 13 kilometriä.

    Ja sitten muihin aiheisiin.. 🙂

    t. Yksityinen kiipeilijä

  6. Anonyymi

    Eli yksin, kaksin vai tiimissä? Itselläni ei ole telttailukokemuksia korkeilta paikoilta. Mutta ainakin se on hyvä ohjeistus, ettei vuorelle pitäisi kantaa mukanaan kovin suuria ja ratkaisemattomia kotihuolia. Vaikka käänteisesti, tiettyyn rajaan saakka, päätee toki sekin että vuorilla kotihuolet voi unohtaa helpommin.

    Ja nuo kovin korkeat paikat ovat psyykkisesti kuormittavia eli voinee varautua eufooristen ilon hetkien rinnalla myöskin raskaiden aatosten hyökkäyksiin, joita ei niissä konkreettisissa tilanteissa sitten enää osaa yhdistää korkeasta ilmanalasta johtuviksi.

    Hyvää Elbrusin odottelua toivotellen 🙂

    t. Yksityinen kiipeilijä

  7. Anonyymi

    Erinomaisen hyvä pointti jälleen Vilzu! Päädyin keskustelemaan aiheesta varsin pitkästi kiipeilyparini kanssa ja totesimme, että ehkäpä tosiaan on hyvä tehdä "turvasanakäytäntö" niihin hetkiin, jolloin alkaa tunteet mennä punaiselle 🙂
    …vaan omilta ajatuksilta ei ole niin helppoa saada rauhaa. Siinä on tosiaan henkisen sietokyvyn testiä varmasti itse kullekin.

  8. Anonyymi

    Vau, millaisia päiväkävelyitä teetkään!
    Rakastan sitä tunnetta vuorilla, kun ajatukset alkavat erkaantua. Ne leijuvat lähellä, mutta niihin ei enää tunne tarvetta tarttua. Uskomaton vapauden tunne!
    Itseään ei kai karkuun pääse, mutta ehkä se tekee joskus ihan hyvääkin olla pakotettuna itsensä kanssa käymään keskusteluita, jotka muuten jäisivät käymättä?

  9. Anonyymi

    Niin se taitaa olla, että usein sanomme vähän ääneen ja jätämme paljon mielen sisälle. Ja ne ajatukset ovat meitä sitten vastassa, kun jäämme yksin. Joskus kai on hyväkin mielensä malttaa, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän olen sitä mieltä, että meidän kaikkien pitäisi antaa toisillemme enemmän tilaa puhua. Silloin ehkä uskaltaisimme kertoa todelliset tunteemme, emmekä jättäisi niitä yksin pohdittavaksi hiljaisiin hetkiin.
    Ihania kevätaurinkoisia ja iloista mieltä Leena!

  10. Anonyymi

    Sepä taitaa olla juuri se oman mielen kanssa kamppailun hankaluus: periaatteessa on hyvä pohtia asioita ja työstää niitä mielessään. Mutta samaan aikaan meillä ihmisillä on tapana muuttaa asioita ja vääristää perspektiivejä silloin, kun aivomme linkoavat täysillä kierroksilla.
    Tuo on ihana ajatus, nuo mielikuvaharjoitukset, otan ehdottomasti käyttöön! Ja Pod-ajatuskin on loistava, varmasti musiikkia täytyy mukaan ottaa…mutta tosiaan ei countrya! 😀
    Aurinkoa Tessi!

  11. Anonyymi

    Aconcagua suunnitteilla ensi vuoteen? 🙂

  12. Anonyymi

    Kyllä se taitaa ensi vuoden listoilla olla 🙂

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén