Rutisevia luita

Nojauduin vasten monojen varsien etureunaa. Painonsiirto ohjasi sukset jyrkkään alamäkeen. Hyppyri näytti tästä kulmasta isommalta kuin aiemmin. En ole kummoinen laskija, ja vauhdin kiihtyessä mielessä vilahti kysymys: “Mitä olen taas mennyt tekemään?”

Olinhan minä pikkuisia pomppuja tehnyt poukkoillessani laskettelukeskusten metsäreiteillä ja yrittäessäni saada jonkinlaista aloittelijan vapaalaskufiilistä. Mutta tämä oli oikea hyppyri, josta taitavat lautailijat ja skimbaajat tempaisivat hurjia ilmalentoja. Nyt saavuttaessani vauhdinottomäen ja hyppyrin välisen notkelman, ymmärsin, kuinka vähäiset mahdollisuudet minulla olisi selvitä tästä jaloilleni. Ehkä olisin vielä ehtinyt ohjata sivuun, mutta tuossa hetkessä sellainen vaihtoehto ei tullut mieleenikään. Sen sijaan kumarruin eteenpäin ja yritin rentouttaa polveni ja mieleni. Se oli viimeinen hetki, kun minulla oli minkäänlaista hallintaa tilanteeseen.

– Se on päästä kiinni, lupasin itselleni.

Ei muuten ollut. Joskus asiat ovat ihan täysin osaamisesta kiinni.

Oman elämänsä Lindsey Vonn?

Singotessani hyppyrin nokalta tunsin kehoni kallistuvan taaksepäin ja raajojen räpiköivän avuttomasti kirpeää pakkasilmaa. Maailma hidastui. Näin mustan iltataivaan, laskettelukeskuksen valot ja ilmassa leijuvat lumihiutaleet. Ajatukset soljuivat kaikessa rauhassa mielessäni ikuisuudelta tuntuvan ajan:

“Tämä tulee tekemään tosi kipeää… Maahan iskeytyessä pitäisi olla niin rentona kuin mahdollista. Olenkohan minä rentona nyt? Kuinka korkealle oikein lensin? Minunhan pitäisi jo….”

PAM! Takapuoleni, alaselkä, vasen kylki ja hartia iskeytyivät maahan sellaisella rytinällä, että oli kuin olisin tuntenut luideni halkevan. Kehon läpi kulkeva, vihlova, kuuma salama oli kuin polttava luuydinneste, joka roiskui ulos uomistaan. Hetkeen en ymmärtänyt, missä oli taivas ja missä maa, kun lumi sokaisi silmäni ja rytinässä irtoilevat, vääntyvät varusteeni kiertyvät ympärilleni. Kuulin parkaisun. En ollut varma, olinko se minä.

Lopulta pysähdyin. Muutaman sekuntin ajan makasin vatsallani, kasvot jäisessä hangessa ja yritin hahmottaa, tunsinko jalkojani ja käsiäni. Kivun aallot tuntuivat helpotukselta ja häntäluusta sykkivä tuska havahdutti takaisin maailmaan. Oli päästävä alta pois. Jos seuraava hyppääjä ei ollut nähnyt kaatumistani, voisi kohta joku olla niskassa.

Yritin raahautua käsien varassa sivummalle, mutta toinen suksi oli vääntynyt alleni ja jalka kovan laskettelumonon sisällä oli kiertynyt asentoon, joka esti liikkumisen. Hampaat olivat kalahtaneet yhteen ja suussa maistui veri. Silmät olivat täynnä lunta. Kuulin huutoa. Nostin hiukan kasvojani, ja luomien raosta näin suttuisen maiseman, jonka keskellä hahmo, jonka tunnistin Heikiksi, riuhtoi lumilautansa siteitä irti ja juoksi sitten luokseni huutaen:

– Miten kävi? Anna minä autan! Tarvitaanko ambulanssi?

Ääneni tuli ulos karkeana raakkumisena:

– Saatanan suksi irti! En pääse pois! Irrota suksi!

Kipu vääntyneessä jalassa helpotti hiukan, kun Heikki sai siteen auki. Hän kielsi minua liikkumasta, koska ei ollut varma selän ja niskan tilanteesta. Mutta oma järkeni ei toiminut, vaan vaisto usutti pois hyppyrin alta, ettei sattuisi lisävahinkoja. Lähdin käsien varassa raahautumaan sivummalle, ja hetkeä myöhemmin Heikki tarttui minuun ja veti rohisevaa maata pitkin rinteen laitaan.

Nostin katseeni ja ensimmäinen mitä näin, olivat rinteen laidalla seisovat lapset, jotka olivat pysähtyneet katsomaan hyppyäni. Yritin hymyillä. Pienet valkoiset kasvot olivat täynnä huolestusta. Voi pieniä, olin säikyttänyt heidät, tunsin hellyyden purskahduksen. En saisi itkeä nyt.

Luoksemme saapui ylhäällä jälkeeni hyppyrivuoroaan odottanut, huolestunut lumilautailija:

– Oletko kunnossa? Miten niska? Kallistuit pahasti taaksepäin ja ylhäältä katsottuna näytti kuin olisit pudonnut niskallesi.

Koko kehoni oli kuin tulessa, mutta niska tuntui olevan kunnossa.

– Niska taisi säästyä. Se oli korkein hyppyri, jota olen kokeillut!

Mustiin pukeutunut lumilautamies virnisti helpottuneesti:

– Se oli pisin hyppy, mitä olen tuosta hyppyristä nähnyt ja lensit todella korkealle. Ehkä ensi kerralla alastulo vaan on turvallisempi!

Seuraavasta vuorokaudesta ei ole mairittelevaa kerrottavaa. Heikin puoliksi kantamana raahauduin rinteestä pois ja itku pääsi, kun lapset olivat turvallisen matkan päässä. Kotimatka taittui makuullaan autossa kipulääkkeiden ja parin tuhdin rommikaakaon tainnuttamana.

Katkonaisen yön jälkeen olen tänään huomannut kivun tasoittuneen takapuolesta selkää ja vasenta reittä pitkin aaltoilevaksi sahalaitaiseksi poltteeksi, mutta olen jotakuinkin varma, ettei mitään ole poikki tai revennyt. Naurattaakin jo koko juttu. Monessa mielessä pidän itseäni ihan suhteellisen aikuisena, mutta näissä asioissa olen välillä kuin pahainen kakara: joka paikkaan pitää aina olla tunkemassa kokeilemaan kaikenlaista ja aiemmat kolinat unohtuvat innostuksen vallatessa.

Suurin harmitus on, että tämä väkisinkin vaikuttaa hetkellisesti treeniin. Olen ollut niin innoissani päästessäni kiinni taas systemaattiseen harjoitteluun! Olemme kolmivaiheisen treenikokonaisuuden “Transition” (Siirtymä) -vaiheessa, jossa kehoa aletaan valmistella asteittain vaatimustasoltaan kovenevaan harjoitteluun. Vaikka siirtymäkausi on vielä varsin lempeässä vaiheessa, joudun väkisinkin nyt odottelemaan muutaman päivän, sillä tällä hetkellä pystyn hädintuskin kävelemään ja esimerkiksi istuminen on tuskallista. Tiedän, ettei muutama päivä vie kokonaisharjoittelua maalta merelle, mutta tietynlaista systemaattisuutta rakastava mieleni hyrisee nautinnosta, kun kirjaan harjoitteiden tuloksia, sykealueita ja muuta dataa treenilogiin. Nyt treenien väliin jättäminen tuntuu niin kovin turhauttavalta!

Muuallakin on kolissut ja vielä pahemmin. Pari päivää sitten Italiasta kantautui ikäviä uutisia: luotto-oppaamme ja ystävämme Fabrizio on sairaalassa. Ruostunut, vanha ankkuripultti oli irronnut kalliosta Fabrizion kiivetessä, ja mies oli pudonnut seinältä murtaen kolme selkänikamaa. Edessä on nyt pitkä sairaalajakso ja kuntoutus. Huojennus siitä, ettei käynyt pahemmin, ja positiivinen toipumisennuste ilahduttavat tietysti minua – mutta sairaalasta viestittelevä eläväinen italialaismies on jo viikon vuodelevon jälkeen levoton kuin villieläin häkissä – eipä käy kateeksi sairaalahenkilökuntaa, saati sitten Fabrizion tyttöystävää!

Tällä kaudella on näköjään paljon liikehdintää suunnitelmissa, ja Eiger-suunnitelma on nyt siirtymässä tulevaisuuteen. Mutta se kuuluu kiipeilyyn.

Positiivisia käänteitäkin on tapahtunut: Kaukasuksella sijaitsevan hurjan Ushban valloitusyritys on aikaistunut elokuulle! Viikko sitten pidimme Google Meet -palaverin Moskovassa tällä hetkellä olevan Ushba-oppaamme Alexin kanssa ja viimeistelimme suunnitelman.
Ushba herättää minussa sekavia tunteita; olen unelmoinut sen kiipeämisestä vuodesta 2016, jolloin ensimmäistä kertaa näin sen pirun sarvia muistuttavan tuplahuipun vasten Kaukasuksen vuoristoista taivaanrantaa. Ushba (erään käännöksen mukaan nimi kääntyy näin: Ush = paha, Ba = vuori) on villi, syrjäinen ja pahamaineinen vuori, jonka kuvataan haluavan murskata valloittajansa henkisesti ja fyysisesti.

Ushba – kuva: Alex

Henkistä kanttia vaatii myös joulukuulle suunniteltu revanssi maailman korkeimmalla aktiivisella tulivuorella, Ojos del Saladolla. Tovin etsinnän jälkeen löysimme Matoco-nimisen oppaan, joka innostui ideastamme kiivetä Ojos lähestyen vuorta Argentiinan puolelta pitkällä vaelluksella. Suunnitelmamme on hiukan poikkeuksellinen ja oli helpottavaa huomata, että Matocolla on paljon kokemusta maailman suurilta vuorilta. Usein syrjäseuduilla oppaat ovat erikoistuneet juuri sen alueen vuoriin, eivätkä ole kiivenneet juurikaan muuta. Perusreiteillä se on usein riittävä osaamistaso, mutta kun suuntana on ihmiselle vihamielisin paikka maapallolla ja suunnitelmissa itsenäinen huiputus poikkeuksellista reittiä myöten, olen ilahtunut mittavammasta kokemuksesta.

Maailman korkein aktiivinen tulivuori Ojos del Salado

Tulemme tekemään molemmat reissut varsin itsenäisesti, vain me ja opas. Suurempaan ryhmään liittyy aina riskejä kiipeilijöiden eri tasoisesta osaamisesta, loukkaantumisista, henkilökemioista ja niin edelleen, mutta kaupalliset ryhmät ovat yleensä myös toteutettu siten, että ne ovat logistisesti saavutettavia. Ja kyllähän ryhmästä saa myös henkistä tukea silloin, kun oma kantti on koetuksella.

Nyt edessä on suuri kiipeilykausi, ja viimeinen mitä tarvitaan, on törttöilyn seurauksena kipuileva takalisto! Voisiko joku muistuttaa siitä seuraavan kerran, kun unohdan, etten ole Lindsey Vonn?

Atacaman elämänlinjalla

Previous

Voisiko se tapahtua sittenkin?

Next

Vuorikiipeilyn kestävyysharjoittelun punainen lanka

4 Comments

  1. No huh!!! Onhan se tämäkin yksi tapa lisätä hommaan jännitystä, mutta kai sitä muutenkin jo olisi tarpeeksi? Sydän jätti pari lyöntiä väliin, kun luin kirjoituksen alusta avainsanan “onnettomuus”, mutta lyönnit jatkuivat, kun oivalsin, että jos olisi käynyt tosi pahasti, niin tuskin olisit vielä kirjoituskunnossakaan. Mutta kylläpä säikäytti!

    Nyt tsemppiä ja ennen kaikkea malttia toipumiseen!

    • Janiina

      Kiitos Tapani – ja pahoittelut, että pelästytin! Kyllä tästä taas kovempikin pää läksyn oppi, kun treenit ovat jääneet väliin ja vielä menee tovi, että pääsee takaisin täysipainoisesti harjoittelemaan.
      Nautiskelua elämäntapakävelijän laduille ja kauniita kevättalven päiviä!

  2. Anonymous

    Voi jessus taas sun kaa..mittee se nyt tollee menee laskemaa? No ymmärrän kyl, ku hinku on kova, mutku kovat treenit pelis ja tavotteet, nyt mietittävä ennen mielitekoo, jookos? Aikamoinen rysäys oli, kyl on varmaa pelästyny kaikki. Ite tiiän, ku menee takapuolellee, häntäluu lopunikää muistuttaa siitä, vähä pitempää ku koval istuu. No onneks ei käyny hirveen pahasti, kuten Fabriziolle, on se varmaa rankkaa olla parkis pitempää. Yritetää harjotella taas kaikki terveen maalaisjären mukaa, hiihto kulkee tääl. Ihanii aurinkoisii kevätpäivii teille! T. Leena

    • Janiina

      Olet kuule Leena ihan oikeassa! Se oli ihan tyhmä päähänpisto. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, ja nyt olenkin viimeisen reilun viikon hädintuskin pystynyt kävelemään ja istumaan. Kun kipu ei tuntunut hellittävän, kävin lääkärissä ja onneksi mitään ei ole isommin rikki. Tovi parantelussa nyt menee – kaikki harjoittelun kustannuksella. Mutta pikkuhiljaa taas mennään kohti täysipainoista harjoittelua!
      Nautintoa kevätladuille!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén