Randoillaan – koskemattomat hanget odottavat!

Minulla on itsepintainen ajatus, ettei vuori ole kiivetty, ellei sieltä myös kiivetä alas. Olen kyllä tuijotellut snoukkaleffoja, joissa laudat selässä ponnistellaan rinnettä ylös, tuuletetaan huipulla helikopterikameralle ja loikataan sitten puhtaalle, merkitsemättömälle hangelle ja syöksytään kohti laaksoa. Olen ihaillut tyyppien rohkeita ja tyylikkäitä kaarteita rinteessä, mutta huomaan aina päätyväni kommentoimaan, kuinka tärkeänä pidän laaksosta laaksoon kiipeämistä.

Tänä talvena kaikkien tietämistä syistä ulkomaanmatkat ovat jääneet väliin, ja laskemista on tullut harrastettua aiempia talvia enemmän. En ole kummoinen laskija. Joskus teini-ikäisenä opin pysymään suksien päällä pystyssä mäen ylhäältä alas. Muutaman laskutalven jälkeen laskeminen unohtui vuosikausiksi – kunnes nyt viime vuosina on tullut palattua sen äärelle.

Tein heti suksille palatessani päätöksen, että tähän lajiin en sitoisi kunnianhimoa. Ei tekniikkaharjoittelua ja suoritustavoitteita. Vuokravarusteet riittävät ja laskuja juuri niin monta kuin ehtii ilman herätyskellon aamuvarhaista pirinää tehdä, ja tinkimättä rinnebaarin kaakaoiden määrästä.

Ensimmäinen talvi menikin niin. Tämän talven ensimmäisenä laskupäivänä varasin kuitenkin hiihtokouluopettajan tunniksi. Ihan vaan mielenkiinnosta! Ensimmäisen tunnin jälkeen varasin häneltä aikaa uudelleen seuraavana päivänä. Muutamaa laskureissua myöhemmin palasin teiniaikojen laskuvuosien innostuksen pariin ja löysin itseni suksilla rinteen viereisiltä metsäreiteiltä pomppimassa tutisevin polvin puiden välissä. Hetkellisessä “vain lahjattomat treenaavat” -huumassa päädyin hyppyreihinkin – muistat ehkä parin kirjoituksen takaisen videon – ja lopputuloksena oli luukalvon kivulias vaurio ja yli kuukauden urheilutauko.

Ensimmäinen skinien (nousukarvat) kiinnitysharjoitus

Mutta yksi asia on selvä: tänä talvena rinteiden ulkopuolinen, koskematon lumi on alkanut kuiskia minulle kutsuvasti. Jostain, ehkä niistä snoukkaleffoista, mieleeni on maalautunut kuva vuorimaisemasta ja ajatus pakkaselta ja kiveltä tuoksuvasta tuulesta, auringon kirvelystä nenänpäässä ja neitseellisestä, kimmeltävästä hangesta, joka vastustamattomasti pyytää minua kirjaamaan nimikirjaimeni vilpoisalle iholleen. Melkein kuin häpeillen sen tekisin, mielessäni pyytäen vuorelta anteeksi, että olin mennyt piirtämään viivani sen virheettömään kylkeen.

…ja niin kevään viimeisellä laskureissulla Pyhällä löysimme Heikin kanssa itsemme Vapaalaskun intro -kurssilta.

Vain puolikkaan päivän mittainen kurssi oli loistava – ja ah niin koukuttava – kurkistus minulle uuteen maailmaan. Aamu aloitettiin lumiturvallisuuskoulutuksella oppaamme Oulan johdolla. Hiihtokeskuksen parkkipaikan reunalla opettelimme piippareiden käyttöä ja etsimme toisiamme autojen joukosta kuvitteellisen lumivyöryn jälkeen. Tökimme aurattua lumikasaa pitkillä sondeilla ja harjoittelimme hautautuneen ihmisen etsimistä hangesta pohtien parhaita tapoja pysyä hengissä lumen alla mahdollisimman pitkään.

Osaatko muuten arvata, mikä on tehokkain tapa selvittää, miten päin olet lumen sisällä, jos olet joutunut lumivyöryyn ja hautautunut lumimassaan?

Heikki ja splitboardin siteiden värkkäys

Vapaalaskuvarusteet ovat vaikuttavat: monot, jotka muotoutuvat hiihtämiseen ja kävelyyn soveltuviksi avaamalla nilkan kohdalta klipsin, joka mahdollistaa nilkan taivuttamisen. Suksien randositeet, jotka parilla naksautuksella vaihdetaan lasketteluasennosta hiihtämiseen soveltuviksi. Skinit, eli suksien pohjiin liimautuvat nousukarvat, joiden avulla pystyt hiihtämään jyrkkääkin mäkeä ylös valumatta. Sukset ovat leveämmät kuin mihin olen tottunut, ja lumen pinnasta kohollaan olevat kärjet auttavat pysymään hangen päällä vaihtelevassa maastossa.

Varusteet siis selkään, hissillä ylös Pyhätunturin laelle ja suksien kärjet pois laskettelurinteestä!

Ensimmäinen laskupätkä oli kaikkea muuta kuin “tunne tuuli hiuksissasi” -tyyppinen vapaudenhurman täyttämä matka, josta olin haaveillut. Sukset tuntuivat valtavilta, kuin olisin laskenut kahden silityslaudan päällä ja niiden hallinta oli kokemattomalle odottamattoman erilaista tavallisiin laskettelusuksiin nähden. Mutkat tuppasivat menemään pitkiksi, ja reisilihakset joutuivat oikein kunnolla töihin, kun koetin hakea Lindsey Dyer -henkistä (hän on vapaalaskun supertähti) tyyliä, jonka olin pääni sisällä nähnyt. Ihan ei siihen päästy, ja katajat saivat kyytiä parilla ensimmäisellä metsäosuudella!
Mutta vaikka emme olleet kaukana erämaassa ja hiihtohissien kolina ei ihan päässyt häipymään horisonttiin, sydämeni paisui ilosta: yhtäkkiä aidatun rinteen sijasta koko tämä metsä muuttui vain minulle luoduksi huvipuistoksi!

Kuvaile tunteitasi yhdellä ilmeellä -otos

Ensimmäisen laskun jälkeen kiinnitimme skinit (nousukarvat) suksien pohjaan ja aloimme harjoitella skinnausta. Lopulta itse etenemisessä ei kummoisesti harjoiteltavaa ole. Muutaman hyvän vinkin kyllä saimme taloudelliseen hiihtämiseen, mutta lopulta perustekeminen on yksinkertaista. Kuitenkin varusteiden käyttö ja vaihtoehtoiset käännökset oli hyvä ottaa haltuun opastettuna – sekä tietysti skineillä laskeminen, joka sekin on hiukan erilaista; aavistuksen kankeaa auraamista.

Voi millainen aamupäivä se olikaan!

Muistatko tunteen, kun lapsena löysit vanhan autioituneen talon auki unohtuneen pihaportin? Kun sydän jyskyttäen ja hengitystä pidätellen raotit kirskuen avautuvaa saranaa ja vilkaisit varovasti taaksesi toivoen, ettei kukaan ollut kuullut ja tulisi estämään tutkimusmatkaa. Muistatko, kuinka astuit villiintyneeseen puutarhaan, ja yhtäkkiä tuoksut täyttivät huumaannuttavasti ilman, äänet ympärillä muuttuivat ja aurinko tuntui paistavan uudesta kulmasta. Kuinka jokainen ränsistyneen pihapolun mutka saattoi paljastaa jotain uutta ja jännittävää? Puut ja pensaat ottivat uuden muodon – ehkä niiden takana piileskeli joku tai jokin: ystävä vai vihollinen? Muistathan, kuinka sydän tykytti hiukan normaalia kovemmin ja oli malttamattomuuttaan hiipinyt paikaltaan rintakehästä ylemmäs kohti kaulaa? Houkutteleva ja jännittävä seikkailu odotti ja juuri, kun olit ottamassa askeleen astuaksesi taikamaailmaan, portti takanasi narahti ja ääni jyrähti…

– Jaahas, kurssipäivä tulikin nyt päätökseen. Ensi kerralla voitte sitten lähteä oikeasti laskemaan tuonne kauemmaskin. Tervetuloa uudelleen!

Olin täydellisen myyty, ja jo ennen kuin sain siteet irti, haikailin pääsyä “oikean” randoilun pariin eli kauas hissien kolinasta, sinne missä ei kuulu mitään. Edes huonosti istuvien vuokramonojen nilkkoihin ja sääriin hiertämät mustelmat ja ruhjeet eivät himmentäneet iloa uuden seikkailun löytämisestä.

Portti uuteen seikkailuun on löytynyt, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen uudelleen kurkistamaan taikamaailmaan!

Siellä se on, taikamaailma!

Ai niin, se tehokkain tapa selvittää, miten päin olet lumen sisällä, jos olet joutunut lumivyöryyn ja hautautunut lumimassaan? Kuolaaminen.

Ps. Kysymys vuori-ihmisille ja miksei muillekin: tietääkö joku, miksi vuorikiipeilijät eivät käytä piippareita? Onko se laitteen painoasia?

Previous

Ruskeavirran jääputous ja hapottavat pohkeet

Next

Pieleen mennyt viestintä on ääriolosuhde?

1 Comment

  1. Anonymous

    No nii kevätkiireilt vihdoin pääsin kuulumiset lukee. Jaahas, uus laji taas kokeiltu. Oikee piti googlata, mitä on vapaalasku ja sitähän se oli mitä meinasinkii, ihanaa, mut aika rohkee pitää olla, no siähän oot! Upeen näköst oli ja näin hiihtäjänä vaikuttaa varmasti houkuttelevalt.
    Sinus asuu viel semmonen pikkutyttö, joka haluu kokeilla kaikkee vähä vaarallist ja jotaa muuta, mitä ei kaikki harrasta, hieno homma, tykkään! Ei muuta, ku turvallist kevättä ja tsemppii harkkoihin! T. Leena

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén