Puhuiko Attenborough totta? – Tervetuloa Tansaniaan

Päivä 1: Espoosta Moshiin

Herätyskello pirahti 04. Puolisen tuntia myöhemmin Heikki ja minä pakkasimme kolme isoa laukkua ja käsimatkatavaroina kulkevat kiipeilyreppumme taksiin. Tansania, ja itse asiassa koko Afrikan manner, olisi minulle aivan uusi kokemus. Lentokentälle kiitävän auton pimeällä takapenkillä ajatuksissani vilisivät lapsuuden Avara Luonto -ohjelmien maisemat legendaarisen juontaja David Attenborough’n äänen kaikuessa taustalla. Ehkä kuulisin saman äänen halki koko matkan kuvailemassa eläinten käyttäytymistä ja Masai-heimon perinteitä?

Tutkimusmatkalla Moshin kujilla

Hyödynsin pitkän matkan tarjoaman tilaisuuden purkaa kiireisten viikkojen silmäluomille kerryttämää kuormaa ja nukuin suurimman osan  yhteensä noin 14 tuntia kestäneistä lennoista (sisältäen pompun Amsterdamissa).
Koneen laskeutuessa Kilimanjaron pienelle lentokentälle, ulkona oli jo pimeää. Kuuma, uusia tuoksuja pursuava ilma paiskautui kasvojani vasten koneen ovella. Hiukan sekavan maahantuloprosessin jälkeen koimme jännityksen hetkiä matkatavaroidemme ilmestyessä hihnalle vasta aivan viimeisten joukossa. Ehdin jo lohduttaa itseäni, että olimme pakanneet vaelluskengät käsimatkatavaroihin, sillä ne ovat vaikeimmin korvattavissa oleva varuste, mikäli laukut päätyvät tekemään omia seikkailujaan. Mutta viimeisellä hetkellä hihnalle ilmestyivät tutut värikkäät kiipeilyvarustelaukkumme tavara-arsenaalia täydentävän matkalaukkumme seuraamina.

Astuessamme ulos asemarakennuksesta kohtasimme massan safari- ja kiipeilyoppaita, jotka olivat saapuneet noutamaan asiakkaitaan. Oppaat huutelivat tervehdyksiä ja heiluttelivat paperilappuja, joille he olivat kirjoittaneet joko vieraidensa nimet tai vaihtoehtoisesti oman yrityksensä nimen. Luulimme jo, että meidät oli unohdettu, kunnes bongasin kauimmaisesta kulmasta miehen, jonka kädessä olevassa lapussa oli palveluntarjoajamme logo. Oppaamme vei meidät parkkipaikalle – todetakseen, että kyytimme oli jo lähtenyt (tai vaihtoehtoisesti se ei ollut koskaan saapunutkaan). Puolen tunnin odottelun jälkeen paikalle saatiin korvaava kyyti, laukkuvuoremme survottiin pienen Nissanin peräkonttiin ja puristauduimme reppuinemme takapenkille. Matka kohti tukikohtaamme, Moshi-nimistä kylää, alkoi.

Moshin katukuvaa

Töyssyisellä tiellä pomppivassa, huonolla jousituksella varustetussa autossa tuoksui vahvasti hiki ja jokin virtsan tuoksua muistuttava. Yö oli niin pimeä, etten erottanut muuta kuin satunnaisissa valoissa loistavia Coca-Cola-kylttejä (tulisin pian huomaamaan, että kyseinen brändi on niin hallitseva Moshissa, että lähes kaikkien kauppojen mainoskyltit, tienviitat ja jopa kaupungin aukean kello on merkitty tuolla puna-valkoisella logolla). Ajon aikana opin, että täällä etäisyydet ilmaistaan mieluiten aikoina, ja useimpiin paikkoihin etäisyys on 30 tai 45 minuuttia, riippumatta siitä, kauanko matka todellisuudessa kestää.

30 minuutin (oikeasti tunnin) mittaisen ajomatkan jälkeen saavuimme Moshiin ja kaarsimme lukituista porteista pienen hotellin pihaan. Ruokaa ei enää ollut saatavilla, ja vastassa ollut aulatyöntekijä sanoi, ettei ollut turvallista enää lähteä hotellin alueelta ruokaa etsimään. Niinpä nautimme iltapalaksi pari kourallista eväspähkinöitä ja pullollisen vettä ennen kuin kaaduimme sänkyyn. Edessä oli kokonaiset kaksi päivää aikaa tutustua Moshin alueeseen ja valmistautua Mount Merulle lähtöön.

Afrikkalaista suurpiirteisyyttäkö: hotellin aulan kelloissa
aikaero vaikuttaa tuntien lisäksi myös minuutteihin

Ihanaa, nyt saisimme pitkät yöunet!

Päivä 2: Kahvikestit tansanialaiseen tapaan ja Moshin monet kasvot

…väärin. Aamulla kello 7 havahduin jyskytykseen ja huuteluun oven takana:
– Thomas is here looking for you!

Kuka ihmeen Thomas ja mitä hän oikein halusi? Pukeuduimme ja unenpöppöröisinä kompuroimme alakertaan, jossa vastassa oli edellisenä iltana meidät hotellille johdattanut mies, joka paljastui nyt brittiläisen palveluntarjoajamme (Adventure Peaks) paikallisen kumppaniyrityksen edustajaksi. Hän oli kuullut, että meillä oli vapaa-aikaa ja alkoi esitellä meille vaihtoehtoja päivän ohjelmaksi. Innostuimme vaelluksesta vesiputoukselle (jonne matkaakin olisi vain 30 minuuttia, hahaa) ja unien jatkamisen sijaan aloimme valmistautua retkelle.

Hotelliamme voisi kuvailla jopa hellyttäväksi sekasotkuksi Eurooppaa ja Afrikkaa, kuin yritykseksi rakentaa jotain länsimaalaista. Alku on ollut melkein lupaava, mutta jotenkin viimeistelyssä on leppoisasti oikaistu mutkissa. Päällisin puolin kaikki näyttää kohtuulliselta, mutta asiat eivät kestä lähempää tarkastelua. Huoneet olivat tilavat, mutta nuhjuiset, rappaukset varisevat ja kahvat jäävät käteen. Suihkut ovat likaiset ja paineettomat, myös kuuman ja kylmän veden hanan asentaminen väärinpäin aiheuttaa jänniä hetkiä ensimmäisinä aamuina. Ilmastointilaitteet on asennettu, mutta ne eivät toimi. Aamupala on brittiläistyylinen – tai olisi, jos ruoka ei olisi lähes jatkuvasti lopussa (ja silloin jos sitä on, se on kärventynyt vesihauteen liian kuuman lämmitysliekin johdosta). Kun tilaat ruokaa tai juomaa, kannattaa kaikki tilata yksi asia kerrallaan, sillä muuten tarjoilija sekoittaa tilauksen ja tuo jotain aivan muuta – tai jättää kokonaan tilauksen tuomatta (ilmeisesti koska on epävarma siitä, mitä pitäisi tehdä).
Kertoessani tämän haluan korostaa, että nämä huomiot ovat ainoastaan uteliaisuudella ja lämmöllä tehtyä havainnointia erilaisuudesta. Kaikki kohtaamani tansanialaiset ovat olleet, kuten yleensäkin ihmiset lähes kaikkialla, avuliaita ja ystävällisiä.

Jännittävä yksityiskohta on myös asiakaspalvelijoiden tapa pyöritellä silmiään asiakkaille. Tätä tapahtuu myös hotellimme ulkopuolella, itse asiassa lähes kaikkialla. Aluksi luulin sen tarkoittavan ylenkatsetta tai turhautumista, mutta muutamien päivien kuluttua Heikki totesi huomanneensa, että ele on neutraali ja taitaa lähinnä olla vain tapa katkaista katsekontakti asiakkaaseen.

Aamiaisen jälkeen pihaan kaarsi taas eilinen pieni Nissan, jonka takapenkille kiipesimme sylissämme ruskeat pahvilaatikot, jotka sisälsivät retkilounaan. Kuljettajan vieressä istui nyt Thomasin sijasta Abraham-niminen opas, joka tulisi olemaan oppaamme myös edessä olevien vuorikiipeilyjen aikana. Abraham on perusilmeeltään tuimannäköinen mies, joka rentoutuessaan päätyy olemaan melkoinen huumorimies. Kohtuullisen huonon englanninkielen hän korvaa täydentämällä puhetta värikkäästi swahililla ja imitoimalla ihmisiä kovaäänisesti. Kiinnitimme huomiota siihen, että Abraham ontui voimakkaasti toista jalkaansa. Hiukan hämmennystä aiheuttanut ominaisuus tulisi kuitenkin katoamaan välittömästi, kun saapuisimme vuoripoluille.

Me ja Materuni-putous

Istuin kuuman Nissanin takapenkillä ja tuijotin häkeltyneenä maisemia ajaessamme halki Moshin, kohti sademetsän laitaa, josta retki vesiputoukselle alkaisi. Auringon oranssiksi polttama multainen maa, rehevät palmut ja kaktukset sekä uskomattoman väriset kukat, tielle sinkoilevat lehmät ja vuohet pienten lasten kaitsemina, värikkäisiin perinneasuihin pukeutuneet paikalliset naiset banaanitertut päälaellaan ja rapautuneet pienet betonirakennukset Coca-Cola-kyltteineen ja Coral Paint -maalauksineen sekä ränsistyneiden moottoripyörien ja autojen villi ja ryöpsähtelevä virtaus saivat minut haukkomaan henkeä ihastuksesta. Autossa leijuvan voimakkaan tuoksun johdosta koetin pitää ikkunaa hiukan raollaan, mutta aika ajoin vastaantuleva liikenne pöllytti kuumaa punaista multaa ja hiekkaa niin voimakkaasti, että minun oli suljettava lasi.
– Kauankohan kestää, että ymmärrän, että tämä maisema on oikea, eikä kukaan tule kohta keräämään elokuvakulisseja pois?

Tie muuttui töyssyisemmäksi, ja kuljettajan armoton ajotapa sai meidät naureskelemaan pohjoismaisten varovaisuudelle autojen jousitusten suhteen. Lopulta pysähdyimme pienen talon pihaan. Pihalla istui nainen vauva sylissään. Pieni tyttö tuijotti minua hämmentyneenä, mutta hetken epäröityään vastasi hymyyni ja tarttui etusormeeni ilahtuneesti. Lapsen äiti katsoi minua hymyillen ja ojensi sitten kätensä kokeillakseen varovasti vaaleiden hiusteni latvoja. Jännittävä hetki meille kaikille.

Ympärillämme parveili iso joukko nuoria miehiä, joista oppaaksemme Materuni-putoukselle valikoitui nuori mies nimeltä Giving. Polveileva polku kulki sademetsän uumeniin. Giving kulki edellämme ja tuon tuosta osoitti kasvia kertoen sen olevan jokin tuttu mauste, ruoka- tai lääkeaine. Erityisen vaikutuksen meihin teki kahvin ja banaanin viljelyn vuoromenettely, joka tukee ravinteiden kiertämistä ja mahdollistaa näin jatkuvan viljelyn samalla maapalalla.

“Swim at your own risk” (teksti kyltissä)

Vajaan tunnin vaelluksen jälkeen haukoimme henkeämme, kun 80-metrinen (Givingin mukaan) Materuni-putous ilmestyi näkyviin rehevän sademetsän keskeltä. Syödessämme eväitä putouksen juurella kävin henkistä taistelua itseni kanssa. En ole varma, hävisinkö vai voitinko, mutta sisäisen keskustelun jälkeen seurasin Heikkiä hyytävän kylmään veteen. Uimme kohti putousta, ja pieneksi hetkeksi uskaltauduin myös ylhäältä syöksyvän veden alle. Kauaa ei putoavan veden alla kannata olla, sillä pahimmillaan tempoileva virta voi tuoda yläjuoksulta kiviä. Mutta pieni piipahdus vesimyterissä oli jälleen pieni voitto taistelussani vesikammoa vastaan.

Jos totta puhutaan, pelkäsin koko ajan niin paljon, että vapisin kylmyyden lisäksi kauhusta ja suustani kuului oppaitamme naurattanut uikutus. Juuri ennen kuin putouksen imu vetäisi minua syöksyvän veden taakse, Heikki työnsi minut kohti rantaa, ja hetken kuluttua nousin vilusta ja purkautuvasta jännitteestä täristen rannalle kuivattelemaan.

Paluumatkalla tein tuttavuutta kameleontin kanssa, ja päädyimme valmistamaan itsellemme tansanialaista kahvia: kuorimme, paahdoimme, siivilöimme pavut ja keitimme nuotiolla ehkäpä elämäni yhden parhaimmista kahvikupillisista. Kaiken kahviseremonian hauskuuden keskellä saimme kokea myös turismin vaikutuksen kääntöpuolen: hauskan elämyksen jälkeen kahvipapujen aggressiivinen myyntitilanne aiheutti minussa voimakkaan epämukavuuden tunteen.

Vesiputousretken jälkeen vietimme lopun päivää vaellellen ympäri Moshia. Erään ravintolan terassilla sain taas uuden ystävän neli-viisivuotiaan tytön kiinnostuessa minusta. Kun vastasin hänen tuijotukseensa hymyllä, hän rohkaistui, säntäsi luoksemme haluten kokeilla aurinkolasejani ja hattuani sekä elekielellä vaatien minua poseeraamaan kanssaan valokuvissa. Tytön isä kertoi tytön olevan kuuro ja siksi kommunikaation olevan haastavaa. Mutta rohkea nuori neiti mursi haasteet säteilevällä hymyllään, ja meillä oli oikein hauska tuokio, joka päättyi lämpimään halaukseen tytön vastentahtoisesti lähtiessä isänsä kanssa iltapuuhiin.

Moshi tempaisi minut mukaansa. Eloisa ja värikäs kylä on ristiriitainen sekoitus uutta ja vanhaa, länsimaalaisuutta ja afrikkalaisuutta. Kristinuskon ja islamin vahva läsnäolo katukuvassa haihtuu ihmisten puheissa heimojen taustalle. Kauppojen ja ravintoloiden kimmeltävistä joulukoristeista ja kaupoista raikuvista joululauluista huolimatta kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut joulusta. Sen sijaan joulupäivälle asettuva heimojen kokoontuminen tulisi tyhjentämään kylän parin päivän kuluttua. Paikalliset kuvailivat päivää perheiden jälleennäkemisenä, jolloin kaikki palaavat heimojensa luo tavatakseen läheisiään. Juhla huipentuu, kun yhdessä syödään tapaamista varten teurastettu lehmä. Kukaan ei mieltänyt tapaamisen liittyvän jouluun, vaan totesivat ajankohdan osuvan sattumalta samaan hetkeen.

Vaikka Moshissa on suhteellisen paljon kiipeilijöitä, saimme runsaasti huomiota ja tuijotuksia – tai ehkä juuri siksi. Katukauppiaita, taksikuskeja ja erilaisia safari- ja vaelluspalveluiden tarjoajia oli mahdoton ohittaa ilman myyntikeskusteluita, joista jotkut ovat sinnikkäitä rasittavuuteen asti. Kaikki olivat kuitenkin ystävällisiä ja kertaakaan en Moshissa tuntenut oloani turvattomaksi, edes liikkuessamme pimeään ilta-aikaan.

Joulun aatonaattoilta tummeni, ja katselin, kuinka horisontin peittävä, pilviverhoon huippunsa kietonut Kilimanjaro vaipui näkymättömiin. Uskomatonta, että olimme todellakin täällä ja lapsuuden tarinoiden vuori kohosi silmiemme edessä. Karibu Tanzania!

Ilta-auringon värjäämä Kilimanjaro Mount Merun Miriamkamba-majalta

Previous

Pienen pieni suuren suuren seikkailun edessä – kohti Mount Merua ja Kilimanjaroa

Next

Leopardikuume iskee jouluna – Mount Merun lähestyminen

4 Comments

  1. Anonyymi

    Ihana kertomus. Itse olen käynyt vain Eqyptissä ja siellä meno samansuuntaista mutta kuitenkin erilaista. Huima kuva tuo viimeinen. Kiitos siitä.
    T. Eimi

  2. Kiitos Eimi! Egypti on minulla vielä kokematta, sinnekin pitää päästä. 🙂 Sain kyllä havaita todeksi sanonnan, että kun kerran menee Afrikkaan, sinne kaipaa aina takaisin!

  3. Anonyymi

    Mahtavast on taas kirjotettu sun tarina. Sitä lukies ihan pakost menee mukaa ja näkee, kuulee ja eritoten haistaa kaiken sen mistä kirjotat. On sul kyl kirjottajan ja kertojan lahjat. Kyl on tääl niin jännitetty ja ootettu sun kirjotust, onneks oot taas suomen kamaral. Malttamaton oottaa jo tääl seuraavaa osaa..T. Leena

  4. Ihanaa, kiitos Leena! Nautin kovin, kun saan tarinan kirjoittaa, samalla sen saa elää uudelleen.
    Loistavia hiihtokelejä sinne!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén