Page 2 of 46

Kuolleet muulit ja soturin vatsahapot

Laguna Verden portinvartija

Jyskyttävä päänsärky herätti minut seuraavaan aamuun. Olin nukkunut koko yön heräämättä, mutta se ei ole riittänyt palautumiseen. Lihakset tuntuivat aroilta ja voimattomilta. Sain tuskin itseni pysymään hereillä aamiaisen ajan. Haluttoman ruokailun jälkeen ryömin takaisin makuupussiini ja nukuin, kunnes oli aika hyvästellä Laguna Santa Rosa, pakata varusteet punaisiin maastureihin ja kiitää hiekka pöllyten kuivuneen joen pohjaan muodostunutta tietä kohti matkan seuraavaa etappia: 4300 metrissä sijaitsevan Laguna Verde -suolajärven rannalla sijaitsevaa leiripaikkaa.

– Laguna Santa Rosa oli se suojaisa leiri, Laguna Verdellä varautukaa entistä kovempaan tuuleen, varoitti Cristian.

Nuokuin koko ajomatkan poski auton ikkunaa vasten ja yritin pitää kasvojeni ilmeet kurissa oppaiden innostuessa ajamaan kilpaa upottavassa hiekassa. Puristin huuleni tiukasti yhteen, sillä aidosti epäilin, että töyssyisessä menossa vatsassani vellova oksennus saattaisi loiskua suupielistäni, jos en pitäisi varaani.

Jos olin ollut huonovointinen Santa Rosan 3800 metrissä, oloni vain heikkeni maastureiden kiivetessä auringossa sädehtivien hiekkadyynien kylkiä yli neljääntuhanteen metriin merenpinnan korkeudesta. Kieltäydyin ajattelemasta huomista akklimatisoitumisnousua 5300 metriin Mulas Muertas -tulivuorella (“Kuolleet Muulit”). Askel kerrallaan. Murehtisin sitä myöhemmin, nyt oli selvittävä tästä päivästä.

Laguna Verden leirin pellin palasista koottu autiomaja

Laguna Verden leiripaikka oli kivinen tasanne vielä Laguna Santa Rosaa suuremman ja jos mahdollista, vieläkin turkoosimman suolajärven rannalla. Paikka oli ennen vanhaan toiminut karjanomistajien kauppapaikkana. Olosuhteista kertoi rujoa kieltä sisäänajotien varressa makaava kuolleen lehmän ruho. Ruho oli maannut paikallaan vuosikausia ja vaikka puuma oli käynyt hakemassa siitä osansa, suola ja aurinko olivat säilöneet loppuosan siitä pelottavan elävän näköiseksi.

– Karjakauppiaat vaihtoivat täällä lehmiä, ja ilmeisesti yksi jäi jälkeen. Karun näköinen ruho on kuin vertauskuva sille, että täällä ei selviä hengissä mikään. Olosuhteet ovat liian kovat, ja juomavettä ei ole pisaraakaan, Cristian totesi.

Laguna Verde oli ristiriitaisuuksien paikka. Yhtenä hetkenä leiripaikkaa ympäröivät vaaleat kiviseinämät tekivät siitä tulikuuman pätsin, seuraavaksi vuorilta syöksyvä tuuli muutti leirikuopan hiekan ja suolan täyteiseksi viiltäväviimaiseksi hornankattilaksi.
Suolajärvi oli niin kylmä, että luita vihloi, kun astuin nilkkoja myöten veteen – ihan vieressä rannassa olevien kuumien lähteiden mineraaliselta tuoksuva vesi taas poltteli ihoa. Lupasin itselleni, että tulevina päivinä vielä lämmittelisin noissa luonnonaltaissa. Mutta nyt olin aivan liian tuskainen, uupunut ja huonovointinen jaksaakseni edes miettiä mitään muuta kuin teltan pystyyn saamista ja nukkumista.

Leirin pystytyksen ja lounaan jälkeen kaaduin suoraan auringon poltteessa pätsiksi muuttuneeseen telttaan, piittaamatta ilman tukaluudesta tai vaatteitani ja ihoani peittävästä valkoisesta hiekan ja suolan muodostamasta tahmeasta kestopölystä. Nappasin särkylääkettä ja nukuin halki iltapäivän.

Laguna Verden leirimme, etualalla mineraalinen kuuma lähde,
joita suolajärven edustalta löytyi useita

Päivällisellä en ollut ainoa väsynyt. Kukaan ei asiaa erikseen puheeksi ottanut, mutta yleensä hilpeä seurueemme lapioi pastaa suuhunsa vaiteliaana ja jutteli harvakseltaan vakavaan sävyyn seuraavien kahden päivän koitoksista: huomenna tavoitteena olisi kiivetä akklimatisaationousu viereisellä Mulas Muertas -vuorella 5300 metriin. Seuraavana päivänä jo tavoittelisimme Barrancas Blancas (suom. Valkoiset Jyrkänteet) -huippua, joka sijaitsee 6050 metrissä.

Päivällisen jälkeen raahustin tuulessa takaisin telttaan ja mietin synkkänä edessä olevia päiviä. Olin ollut koko päivän heikko, joten toiveeni eivät olleet korkealla. Viimeisenä ennen kuin nukahdin telttakankaan läpätykseen iltatuulessa, lupasin itselleni ottaa rauhassa huomenna. Jos tuntuisi liian pahalta, antaisin periksi, palaisin ajoissa leiriin ja keräisin voimia seuraavan päivän huiputukseen.
No, kuinka sitten kävikään…

27.12. Mulas Muertas

Astuin Kuolleiden Muulien vuoren polulle aamuauringossa ja yritin rohkaista itseäni. Vatsa oli edelleen sekaisin, väsytti ja päätä särki, mutta muuten olo oli hiukan parempi kuin eilen.

“Nelisen tuntia ylös 5300 metriin ja sitten äkkiä alas takaisin nukkumaan,” rohkaisin itseäni, mutta kiipeilymotivaatiota sai tänä aamuna etsiä.

Mulas Muertas -kiipeilyn aikana näimme auringonkehrän, jonka kaltaista en ole koskaan aiemmin nähnyt. Alueen inkoista polveutuvat sanovat voimakkaan auringonkehrän ennustavan myrskyä.

Ryhmä liikkui rauhalliseen tahtiin, ja muutkin vaikuttivat edelleen väsyneiltä. Etsin keinuvan kävelyrytmin, sukelsin omaan ajatuskuplaani, ja pysyin siellä koko aamupäivän. Muutamaa Heikin kanssa vaihdettua ajatusta lukuunottamatta tuijotin tiukasti edessä kävelevän Fredrikin kantapäitä ja keskityin ottamaan yhden askeleen kerrallaan.

Kiipeilyreitti muistutti jokseenkin paljon Siete Hermanasin valuttavaa hiekkapolkua: askel eteen ja turhauttava puolen askeleen valuminen takaisin alaspäin upottavassa hiekassa. Maisema ei olisi voinut olla kauniimpi: smaragdinvärinen järvi ja sen takana ylväs 6000 metriin nouseva, täydellisen kartion muotoinen, punamustakylkinen Laguna Verde -tulivuori, jonka mukaan koko alue on nimetty. Pysähtyessämme nopeille juomatauoille noin tunnin välein, silmäilin hiukan näkymää, mutta totta puhuakseni tuona päivänä maisemia enemmän minua kiinnosti vain päästä tavoitteeseen – ja nopeasti takaisin alas nukkumaan.
– Mitä haaskuuta, näin jälkikäteen ajatellen!

Ryhmä aamupäivän tauolla noin 4500 metrissä

Kuumuus hautoi ympärillämme, ja yritin parhaani mukaan juoda, vaikka vatsassa vellova paha olo tuntui sulkeneen hiekasta rohisevan kurkkuni kokonaan. 5000 metriin asti matka sujui kohtuullisen hyvin, vaikkakaan kiipeilyn nautinnosta ei juuri voinut puhua.

Viimeisellä tauolla olin niin väsyksissä, että nukahdin taukopaikan kiville, ja matkan taas jatkuessa tilanne ei ollut parantunut. Oksennus nousi väkisin kurkkuun, ja tahtini hidastui. Edessä kiipeävän Fredrikin selkä alkoi loitota, ja tunnin kuluttua koko muu ryhmä oli ohittanut minut. Raahustin mitään puhumatta voimakkaassa etukumarassa rinnettä ylös, uskolliset Heikki ja Mario seuranani.

Viimeinen taukopaikka reilussa 5100 metrissä ennen loppupuristusta

Viimeisen tunnin kuljin pysähdellen aina välillä nielemään suuhun nousseita vatsahappoja. Juominen ei enää tahtonut onnistua, ja päänsärky oli niin kova, että aurinkolasien takanakin pidin kumpaakin silmää vuorotellen kiinni. Mutta periksi en halunnut antaa, olimme jo niin lähellä. Heikki ja Mario vakuuttivat, että kiire ei ollut, vaan voisin edetä omassa tahdissani. Niin minä sitten kaakersin metri toisensa jälkeen eteenpäin, pysähdyin välillä, hengitin syvään, kyökin ja koetin olla oksentamatta. Tuuli nousi taas, mutta tällä kertaa se ei ollut yhtä voimakas kuin Siete Hermanasilla. Sen kylmä piiska kasvoilla helpotti hiukan huonoa oloani.

Olin juuri nostanut katseeni sanoakseni kumppaneilleni, etten jaksaisi enää, kun vilkaisin ylemmäs rinteelle ja huomasin ryhmän pysähtyneen. He eivät olleet siellä odottamassa minua, vaan 5300 metrin kääntöpaikka oli parin sadan metrin päässä! Käännyin katsomaan Heikkiä ja sanoin:

– Kyllä minä tämän teen.

Ja sitten tein sen. Askel kerrallaan, välillä pysähdyin nojaamaan sauvoihini ja yökin vatsahappoja kivikkoon. Mutta noin kello 13 lopulta saavuin kääntöpaikalle, kivistä rakennetun tuulelta suojaavan seinämän luo. Putosin lähimmän kiven taakse polvilleni, yritin oksentaa, mutta mitään ei tullut. Tovin yökittyäni, kompuroin ryhmän reunamille, asetuin kiville ja pakotin itseni syömään ja juomaan hiukan. Sen jälkeen vajosin kivien taakse ja nukahdin.

Heikki herätti minut varovasti tuntia myöhemmin, kun oli aika lähteä takaisin. Hiljaisella äänellä sanoin pääoppaallemme joutuvani tulemaan alas hiukan ryhmää hitaammin. Opas hymyili rohkaisevasti:

– No worries, no rush!

Ryhmä lähti alaspäin Marion johdolla, ja Cristian jäi Heikin kanssa astelemaan samassa tahdissa kanssani. Hitaasti, kovin hitaasti matka eteni. Koetin reipastaa välillä askellusta – en, koska olisin voinut paremmin, vaan koska halusin jo pois tuolta perkeleen hiekkakasalta. Mutta joka kerta, kun tiivistin askeliani, menetin varmuuteni ja aloin kompastella. Joten vaikka rinne oli tasainen ja vailla vaaranpaikkoja, oli parempi tampata alaspäin hitaasti kuin nitkauttaa nilkka kompuroidessa. Miehet tarjoutuivat vuoroin ottamaan reppuni, mutta olin ehdoton:

– Cristian, kiitos, mutta kannan itse laukkuni. Olin jo eilen huonovointinen, mutta se on nyt vaan tämä korkeus. Pärjään kyllä, ja huomenna on parempi päivä.

En tiedä, kauanko paluumatka kesti, mutta jos minulta kysytään, se tuntui viikoilta. Leiriin päästyämme kaaduin suoraan telttaan, join runsaasti vettä, otin lääkettä ja nukahdin. Minulla on hämärä muistikuva siitä, kun Heikki yritti maanitella minua välipalalle, mutta en kertakaikkiaan jaksanut liikkua.

Päivällisaikaan kuitenkin sain itseni ylös ja raahustin messitelttaan. Liikutuksen kyyneleet nousivat silmiini, kun koko ryhmä tervehti minua ilahtuneena. Oppaat seurasivat silmä kovana syömistäni, ja tenttasivat muunkin tiimin vointia. Kaikki olivat kalpeita, valittivat uupumusta ja päänsärkyä, mutta muilta osin tilanne vaikutti olevan kunnossa.
Kun hämärässä teltassa katselin Heikkiä, huomasin myös kiipeilyparini kasvojen olevan turvonneet ja silmissä oli väsymystä. Nyt nolottaa myöntää, mutta minua hävetti olla ainoa, jonka nousu oli ollut niin vaikea, ja tunsin pisaran itsekästä helpotusta, kun muistakin näki, että rutistus oli ottanut voimille.

Nousin pöydästä heti ruokailun jälkeen ja anteeksi pyytäen sanoin lähteväni keräämään voimia huomista Barrancas Blancas -huiputusyritystä varten. Sain vielä mahtavalta ryhmältämme sellaisen rohkaisujen ryöpyn, että pelkästään niiden voimalla minun pitäisi päästä huomenna 6050 metriin. Viimeisenä messiteltan ovella Patrick pysäytti minut, puristi minua olkapäästä ja sanoi:

Mulas Muertas -päivän ainoa kuva, jonka jaksoin ottaa itsestäni. Häikäisevistä maisemista huolimatta hymyä ei irronnut edes päivän alkuvaiheessa – sen verran huonovointinen olin.

– You are a true warrior.
Nuo sanat kaikuivat mielessäni pimenevässä illassa, kun koetin etsiä sydämestäni motivaatiota seuraavan päivän koitokseen. Voisin asiaa kaunistella, mutta totuus on, että tämä teltassa makaava surkea soturi ei koko yönä halunnut mitään muuta kuin päästä kotiin.

Siete Hermanas – huippupäivä

Kuumuus kiertyi ympärilleni tukalaksi peitoksi. Jokainen auringon laserin lailla polttavilta säteille altistuva ihokaistale kärventyisi muutamassa minuutissa punaiseksi, ja vuolaana virtaavat hikinorot pesivät sujuvasti pois jokaisen pisaran aurinkorasvaa. Ainoa mahdollisuus oli piiloutua mahdollisimman kattavasti vaatteiden suojaan: hanskat, puhvihuivit peittivät käsiä, niskaa, kaulaa ja kasvoja. Tiukasti silmät joka puolelta suojaavia aurinkolaseja ei päiväsaikaan kannattanut ottaa pois kuin varjossa. Huivi tai hattu piti laskea aurinkolasien yläreunan yli sillä jokainen pisara otsalle levitettyä aurinkorasvaa oli hetkessä valunut kirvelevänä vanana silmiini.

Nimesimme pian tiimimme “Team Intelligent” – huumorin tasolla saattoi olla tekemistä asian kanssa

Olin hiestä märkä ja jo tunnin kuluttua lähdöstä kohti Siete Hermasin huippua huolissani veden riittävyydestä. Jatkuva hikoilu, pöllyävä hiekka ja suolainen tuuli synnyttivät jatkuvan janon tunteen. Minä sopeudun kuumuuteen suhteellisen hyvin, mutta tämä tuntui jo aika tiukalta. Mietiskelin, kuinkahan kuumaverinen ja nopean aineenvaihdunnan omaava kiipeilyparini Heikki jakseli? Hän kuitenkin käveli kymmenisen metriä takanani ja kalloni sisällä tykyttävä päänsärky pysäytti halun yrittää huutaa kysymykseni hänelle ympärillä viheltävän tuulen yli.

Lähtiessämme liikkeelle kahdeksan korvilla aamulla, kuumuus oli vielä tuntunut siedettävältä. Ensimmäisen tunnin tiimi jaksoi jutustella tallustaessamme hitaasti hiekkaista polkua ylämäkeen. Mutta rutikuivan, kuuman ilman kietoessa karheaa vilttiään yhä tiiviimmin ympärillemme, puhe vaimeni ja nyt kuului enää tasainen huohotus. Jokaisella meistä korkeus tuntui jo liikkeelle lähtiessä ja nyt yhdistettynä alati nousevaan lämpötilaan, vaikutukset tuntuivat kertautuvan.

Vatsassani tuntui jatkuvan pahoinvoinnin linkous, joka minulla toistuu lähes aina korkealle noustessa, ja otsalla vihloi päänsärky, mutta liikkuminen tuntui hyvältä. Oppaamme valitsivat juuri oikean vauhdin, ja etenimme vailla kiireen tuntua, vaikka tahti oli napakka. Tauot tulivat juuri oikeilla hetkillä ja kestivät juuri sen verran, että ehdin levätä ja huolehtia tankkauksesta, mutta en joutanut valahtamaan hehkuvalle hiekalle raukeana.
Yritin muistaa aiemmin opitun ja panostaa tankkaukseen. Olin analysoinut toimintaani aiemmilla reissuilla ja huomannut, että tauoilla syöminen oli kuin vaivihkaa muuttunut aina näennäisemmäksi, mitä ylemmäs oli menty – ihan kuin olisin yrittänyt huijata itseäni luulemaan, että juon ja syön. Nyt en lankeaisi samaan ansaan ja päätin, että jokaisella isommalla tauolla (joita päivän aikana on yleensä 2–3) söisin oikeasti leivän, patukan tai “jotain muuta kunnollista”, ja juon vettä runsaasti. Ajatus lähti oikeastaan Heikiltä, joka lanseerasi myös pikatankkaus-ajatuksen, että aina 15 minuutin välein piti liikkeessä joko juoda tai syödä jotain. Niinpä aina neljännestunnin välein kuulin hänen karhean “Vartti!” -huudahduksensa ja hairaisin taskusta pähkinän, makeisen tai repun kyljestä vesipullon.

Siete Hermanas -huiputusreittiämme ei voinut hyvällä tahdollakaan kuvata vaihtelevaksi: tuntien vaelluksella maasto vaihteli upottavasta hiekasta nilkkoja notkauttelevaan kivikkoon ja takaisin. Maaperässä ei paljoakaan muutosta tapahtunut, rinne vain jyrkkeni tasaisesti, ja tuuli voimistui jatkuvasti.

Jos reitti olikin tasaista ja varsin yllätyksetöntä puurtamista, maisemat jaksoivat ihastuttaa, ja tiimillä oli yhdessä hauskaa. Toinen oppaamme, bolivialainen Mario, oli aamulla liikkeelle lähtiessämme jäänyt majalle keittiötöihin. Oletin miehen jättäytyneen tältä reissulta, kunnes istuessamme aamupäivän auringossa kivien suojassa tauolla näin jotain punaista vilahtavan rinteessä – ja se lähestyi huimaa vauhtia. Kestin hetken oivaltaa, mitä katsoin ja huudahdin:
– Guys! Look! Is that Mario? Have ever seen anyone move so fast on a mountain?

Pienikokoinen mies eteni meitä kohti tasaisesti. Hän näytti kävelevän rauhallisesti, mutta silti eteneminen oli todella vauhdikasta. Cristian naureskeli äimistelyllemme ja kertoi, että vain viime maaliskuussa Mario oli huiputtanut Ojos del Saladon (6893 m) yläleiristä (5800 m) kolmessa ja puolessa tunnissa. Toki mies on erittäin tottunut korkeuteen – hänen kotikylänsä Boliviassa on 4200 metrissä eli korkeus, jossa parhaillaan olimme, oli hänelle kotikylän tasoa. Mutta tästäkin huolimatta kepeä eteneminen kädet taskuissa liukkaassa kivikossa ylämäkeen oli niin vauhdikasta, että miehen saadessa meidät kiinni olimme ehtineet antaa hänelle lempinimen “SuperMario”. Mies vastasi uuteen nimeensä ilahtuneella, suorastaan hellyyttävällä hihityksellään.

Huipun lähestyessä vauhtimme hidastui. Tuuli oli harjanteella noussut yli 25 metriin sekunnissa, ja välillä sain kamppailla pysyäkseni pystyssä. Toisenlaisessa ympäristössä tämä olisi jo vaarallinen tuuli, mutta pyöreärinteisellä hiekkavuorella ei ollut vaaraa putoamisesta, joten kumarruimme vain tiukempaan etukumaraan ja puskimme eteenpäin ollaksemme kaatumatta puuskien voimasta.

Kun ohitimme Mont Blancin huippukorkeuden (4810 m), liikuimme kuin tervassa. Tunnelma pysyi kuitenkin iloisena, ja viimeisellä tiukalla rinteellä huipulle ranskalainen Thomas kaivoi laukustaan tonttulakin ja painoi sen piponsa päälle:

– Tänään on joulupäivä! Pitäähän meillä olla joulun tunnelmaa!

Mario hihitti niin, että oli tikahtua.

Viimeistä jyrkkää sorarinnettä kovassa tuulessa ponnistellessamme oivalsin, että olin koko matkan ajan ollut niin keskittynyt Ojos del Saladoon, että olin unohtanut, että jo Siete Hermanas olisi toiseksi korkein kiipeämäni vuori!

Huiputimme Siete Hermanasin 4900 metriä 25.12. kello 12.50 koko tiimin saapuessa huipulle hyväkuntoisina ja iloisina. Ensimmäinen aavikkokiipeilykohteemme oli totisesti opettanut, että täällä kuumuus ja kuivuus ovat vihollisista pahimmat. Pääopas Cristian oli erittäin tyytyväinen suoritukseemme, olimme maltilliselta tuntuneesta nousutahdista huolimatta nousseet huipulle 1,5 tuntia keskimääräistä nopeammin.

– Erityinen nopeus ei itsessään ole tavoiteltavaa. Mutta kaikki liikuitte suhteellisen helpon näköisesti, ja ryhmä pysyi koossa. Se kertoo, että olette vahva ja tasainen ryhmä, ja että akklimatisoituminen on edennyt hyvin, Cristian perusteli.

Huipulla ei ollut ketään. Näillä vuorilla kiipeilee vain muutama sata ihmistä vuodessa, joten ruuhkasta ei tarvitse olla huolissaan. Huippujuhlinnan jälkeen asettauduimme mukavasti korkeimpaan kohtaan pienen, kiipeilijöiden kivistä rakentaman tuulensuojan varjoon syömään eväitä ja köllimään auringossa. Makasin lämpöisillä kivillä ja silmäilin elokuvakulissimaista maisemaa: silmänkantamattomiin jatkuvia dyynejä ja nukkaisilta näyttäviä hiekan sadoissa sävyissä hehkuvia vuoria. Viereinen vuori, toinen Siete Hermanas -massiiviin kuuluva, matalampi huippu (huippuja kutsutaan myös nimellä Siete Hermanos, käytän kuitenkin oppaidemme käyttämää nimeä) oli lähes kokonaan vihreä ja Cristian kertoi sen johtuvan kuparista.

Havahduin siihen, kun poskipäältäni hien mukana matkustanut aurinkorasva luikahti suupielestä sisään tuoden mukanaan karvaan maun kielelle. Olin nukahtanut! Vieressäni Heikki retkotti maassa rennosti ja kuorsasi vaimeasti. Vilkaisin taakseni ja Cristian nauroi makeasti:

– You crazy Finns!

Päivälepo huipulla

Hetkellisesti hiukan asettunut tuuli oli taas noussut myrskyn voimakkuuden tasolle. Heti noustessani seisomaan pienen kiviseinämän tarjoamasta suojasta, se iski kimppuuni. Se oli kuin olisin yhdellä liikkeellä siirtynyt saunasta pakastimeen. Muutamassa sekunnissa äskeinen suloinen auringon lämpö oli riistetty kehostani, ja olin todella kylmissäni.

Pääoppaamme ohjasi meidät rivakasti paluumatkalla sillä tuulen voimakkuus vahvistui koko ajan. Laskeuduimme niin nopeasti kuin turvallisesti pääsimme alarinteelle asti. Siellä Cristian arvioi tuulen nopeuden laskeneen alle 20 metriin sekunnissa. Edelleen viime siivitti askelia, mutta ainakin se tuli takaapäin eikä pystyssä pysymisen vaatinut enää ponnistelua!

Löydätkö kuvasta huipulle saapuneen joulupukkimme?

Majalle saapuessamme meitä odotti mahtava yllätys: saisimme kukin käyttää pienen ajan majan isäntäpariskunnan suihkua! Sain kunnian olla ensimmäinen, ja vaikka takana oli huippupäivä ja olimme yhä lähes 4000 metrissä, melkein juoksin makuusaliin hakemaan puhtaita sukkia peseytymisen kunniaksi.

Suihku itsessään oli hiukan humoristinen. Majan omistaja oli päättänyt panostaa suihkulaitteistoon. Tuskin uskoin silmiäni, kun astuin vinoon, sotkuiseen pikkuhuoneeseen: takaseinää vasten seisovassa suihkukopissa oli mahtipontinen sadesuihkusuutin ja kopin seinät täynnä erilaisia hierovia suihkuja ja muita erikoissuuttimia! Äimistykseni muuttui nopeasti huvittuneisuudeksi, kun majan isäntänä toimiva nuori mies tuli esittelemään suihkun käyttöä:
– Älä koske mihinkään muuhun paitsi tähän yhteen kahvaan ja käännä sitä varovasti alaviistoon. Vettä on täällä aavikolla ihan tosi vähän ja painetta ei juuri ollenkaan. Jos avaat muut suuttimet tai yhdenkin väärän suuttimen, et saa vettä ollenkaan.

Nuoren miehen poistuttua riisuin ja asettauduin suihkun alle. Varovasti käänsin hanan alaviistoon. Putkista kuului rohinaa, ja hetken kuluttua valtavasta sadesuihkulautasesta yläpuolellani valui pieni noro päälaelleni. Itsekseni hihitellen peseydyin pisaroivan vesijuovan alla ja mietin, että luultavasti sama kaveri, joka myy hierovia sadesuihkuja aavikkoalueille, myy talvikaudella pakastimia eskimoille.

Illalliselle kokoontui uupunut ja nestehukkaansa korjaileva joukko onnellisia kiipeilijöitä. Me onnistuimme! Kuten joku kiteyttikin:

– One down, two to go!

Siete Hermanas (4900 m) “virallinen” huiputuskuva 25.12. klo 12.50

Aavikko imee mehut neljässä tonnissa

Laguna Santa Rosalla puuman reviirin merkit ovat selvät

Kahden paloautonpunaisen maastoauton renkaat murahtivat siirtyessään aavikkotielle, jonka pientareella oleva opaskyltti muistutti seuraavalle huoltoasemalle olevan yli 400 kilometriä. Kuin varmistaakseni valmiutemme, vilkaisin olkani ylitse auton lavalle kasattua pressuilla suojattua valtavaa tavaravuorta, jossa oli vuorikiipeilyvarusteiden ohella muun muassa valtavia kanistereita vettä ja bensaa.

Kiipeilytiimi valmiina koitokseen!

Neljäkymmentä lämpöastetta saivat kuumuuden häilymään tien yllä kuin aaltoileva vesi. Ilma oli uskomattoman kuivaa. Tuulessa jatkuvasti lentävä leijuva hiekkapöly ja suola saivat minut yskimään. Tässäkin kuumuudessa jopa kevyt tuulahdus sai värisemään kylmästä, kuin joku viiltelisi hikistä ihoani jääpuikolla. Mistä tässä hehkuvan auringon maassa tuuli imaisee noin hyytyvän särmän puhallukseensa?

Rullasin ikkunan kiinni ja käännyin katsomaan vieressäni istuvaa Cristiania, joka virnisti leveästi takaisin ja survaisi kaasupoljinta. Moottori vastasi välittömästi urahduksella. Heikki ja Fredrick keskustelivat takapenkillä jostakin, mutta auton kaiuttimista ilmoille tulvahtava Daft Punkin Giorgio by Moroder sai koko joukon hiljenemään.

Olin osannut odottaa paljon, mutta hiekka-aavikossa on jotain, mitä ei voi sanoin kuvata tai valokuviin tallentaa. Sen voima laantuu ja värit haalistuvat heti, kun ne vangitaan kuviksi tai yritetään sanoin esiin maalata. Mutta siinä punaisen maastoauton etupenkillä aavikon voima vyöryi odottamatta ylitseni, ja saatoin vain tuijottaa suu hämmästyksestä raollaan, kun oppaamme johdatti meidät syvemmälle hiekka-aavikon näennäisen pehmeään syliin.

Seuraavaan tuntiin kukaan ei sanonut mitään, nautimme vain surrealistisesta kokemuksesta, kun musiikki yhdistyi hiekan ja mineraalien maaperään maalaamiin tuhansiin värisävyihin. Auton renkaat ahmivat tietä, ja maailma jäi taakse. Kaiken sen onnen keskellä ikävöin lapsia niin, että sydän tuntui repeävän – kuinka raastavaa onkaan olla juuri siellä missä haluaa, ja samalla kaukana rakkaistaan! Mutta ehkäpä juuri tuo pieni särö teki elämyksestä niin ainutkertaisen.

Noustessamme nopeasti kauemmas merenpinnasta johdattavaa tietä hiekkadyynien ja punertavaa kiveä olevien kukkuloiden joukkoon, Cristian kertoi meille Koya-heimosta, alueella elävistä viimeisistä inka-kulttuurin alkuasukkaista ja Atacaman olosuhteista. Keskustelu pyöri erityisesti kuivuuden ympärillä. Meistä pohjoismaisista tuntui uskomattomalta, että alueella on elämää, vaikka siellä ei ole satanut vuosiin. Tovin kuluttua Heikki bongasi läheisellä vuorella hiekassa valumajälkiä ja hämmentyneenä kysyi, olivatko valumat kuitenkin veden synnyttämiä.

– Kyllä. Tuosta sateesta on viitisen vuotta. Muistan sen hyvin, Cristian hymyili kuivasti.

Vaya Chicon leiri

Ensimmäisen yön nukkuisimme vuorten välissä sijaitsevalla pienellä Vaya Chico -nimisellä keitaalla 3050 metrin korkeudessa. Näin käynnistäisimme akklimatisoitumisen eli aloittaisimme kehojen sopeuttamisen ohueen ilmaan.

Saavuimme perille iltakuuden aikaan, jolloin aurinko oli vielä korkealla. Leiripaikka oli pienen puron varressa. On uskomatonta, kuinka aavikolla pienikin puro kerää välittömästi ympärilleen vihreää kasvustoa. Kasvit tuovat mukanaan linnut sekä alueella elävät villit laaman sukulaiset vicunat ja guanacot. Niiden perässä taas tulee aavikon suurin peto eli puuma, ja yhtäkkiä lapsen hiekkalaatikolle rakentamaa ja ämpärillä täyttämää vallihautaa muistuttavan puron ympärillä onkin kokonainen ekosysteemi!

Olimme nousseet nopeasti merenpinnan tasolta yli 3000 metriin. Ryhmän jäsenet olivat vielä vieraita toisilleen ja minua nauratti huomatessani, kuinka kaikki yrittivät teeskennellä, ettei tavaroiden kantaminen tasamaalla ja telttojen pystyttäminen tuntunut suorastaan hengästyttävältä.

Leirin muodostui keittiöteltasta ja kahden hengen majoitteistamme. Ensimmäinen päivällinen paljasti Marion olevan huikea taituri myös keittiössä. Samalla myös murtui myytti siitä, että vuorileireissä ruoan pitää olla jokseenkin huonoa. Nimittäin halki koko autiomaaseikkailumme saimme loistavaa ruokaa: tuoreita kasviksia, vihanneksia, lihaa ja jopa äyriäisiä. Myöhemmin matkan aikana keskustelin tästä Cristianin kanssa ja kerroin, että yleensä näillä reissuilla ruoka ei kummoista ole. Aiemmasta oppineina olimme jopa ottaneet mukaan omia puurohiutaleita siltä varalta, että ruokaa olisi liian vähän tai se ei olisi korkeudesta huonovointiselle maistuvaa. Oli odottamatonta luksusta, että esimerkiksi jokaisella aamupalalla meillä oli tuoretta avokadoa leivän päälle (– ja siis oikeaa leipää)!
Ruokaa ylistäessäni oppaamme hymyili tyytyväisenä mutta samalla totesi yksikantaan, että he näkevät erittäin tärkeänä, että vaikeissa oloissa ruoka on hyvää ja terveellistä:
– Kiipeilijät pysyvät vahvoina, kun he syövät kunnolla. Kun mennään ylöspäin, ruokahalu vähenee ja jos ruoka on vielä huonoa, lopputulos voi olla ratkaiseva kiipeilyn onnistumisen kannalta!

Iloisen aterian jälkeen kaaduimme telttoihin niin uupuneina, että olisi voinut luulla takana olevan suurempikin päivämarssi. Oli suorastaan vaikea uskoa, että leirin pystytys oli ollut päivän suurin – tai oikeastaan ainoa – ponnistus.

Laguna Santa Rosa

24.12. – Hyvää joulua

Heräsin jouluaattoaamuun vähäunisen yön jälkeen hiukan tokkuraisena – nopealla nousulla yli 3000 metriin oli hintansa. Toinen asia oli, että nestehukan välttämiseksi ja akklimatisaation edistamiseksi Cristian vaati jokaiselta vähintään neljän vesilitran juomista joka päivä. Se tarkoittaa jo useampia vessakäyntejä yössä.

Aamiaisen jälkeen keidas-lekottelu oli ohi. Purimme leirin, pakkasimme autot ja aloitimme parin tunnin matkan yhä korkeammalle; Laguna Santa Rosalle 3800 metriin. Ajomatkan ajan tuijotin häikäistyneenä elokuvamaista maisemaa: hiekkadyynien päällä väreilevää kuumuutta, valkoisia suolaläikkiä ja kuivia heinätupsuja. Harmaaseen karheaan kiveen tottuneelle pehmeännäköiset hiekkapintaiset vuoret olivat aivan uusi näky. Ne oli kuin vesivärein maalattu, hiekan ja maan mineraalien tuhansin sävyin – punaista, keltaista ja kuparin värjäämää vihreää. Aaltoileva maisema ja pyöreät muodot saivat mittasuhteet vääristymään: Etäisyydet näyttivät paljon todellista lyhyemmiltä, ja asiat olivat aina valtavasti kauempana kuin aluksi näytti. Sama tapahtui myös pystysuunnassa; jopa reilusti yli 5000 metriä ylittävät vuoret näyttivät pikkuisilta kukkuloita. Totuus paljastuisi vasta rinnepolulla.

Laguna Santa Rosan maja, taustalla Siete Hermanasiin kuuluvia huippuja

Santa Rosan suolajärvelle saapuessamme yllätys purkautui pienenä älähdyksenä huuliltani. Cristian ei reagoinut, hämmästykseni taisi olla tuttu reaktio. Valkoisen suolatasangon päälle syntynyt juomakelvottoman veden järvi oli silmiäsärkevän turkoosi. Lähes luonnottoman syvä vihertävä sävy kilpaili värin syvyydessä vain taivaansinen kanssa. Vicuña-lauma laidunsi laguunin rannalla kovasta tuulesta piittamatta ja muutama flamingo kahlaili vedessä. Järven rannalla nökötti pieni vino, käytetyistä materiaaleista kasattu talorykelmä, joka olisi majapaikkamme seuraavan kahden yön ajan.

Olimme nousseet alle vuorokaudessa merenpinnan tasolta yli 3800 metriin ja se tuntui kaikilla. Satumaisesta maisemasta huolimatta kaikki olivat uupuneen oloisia ja liikkuivat kuin hidastetussa filmissä. Päätä särki ja vatsassa kiersi. Suojattoman tasangon poikki riehuva tuuli pöllytti silmät, suun ja korvat täyteen hiekkaa ja suolaa. Pelkkä kävely iso laukku selässä autolta yhteiseen makuutilaamme riitti väsyttämään minut niin, että kaaduin makuupaikalleni ja nukahdin välittömästi.

Suola-aavikon tuulessa

Pari tuntia saimme levätä ja tasata hengitystä. Sitten oli vuorossa lounas ja aterian jälkeen akklimatisaatiota edistävä kävelyretki suolajärven ympäri. Olin päiväunien jäljiltä tokkurainen ja edelleen väsynyt, kävelyretki ei houkutellut. Haaveilin takaisin nukkumaan menosta, mutta oppaat olivat sanoneet tarkkailevansa sopeutumistamme. Huomenna olisi jo ensimmäisen vuoren, Siete Hermanasin (4900 metriä) vuoro. Mielessäni päättelin, että kävelyretki tekisi hyvää kehon valmistamiselle tuohon ponnistukseen. Tänään kävelylenkki tasamaastossa tuntui liian raskaalta ajatukselta, ja huomenna kiivettäisiin jo 1100 vertikaalimetriä – mikä on esimerkiksi Alpeilla jo ihan mittava huippupäivä. Huh huh!

Kävely Laguna Santa Rosan ympäri päätyi olemaan kuitenkin yksi koko reissun tähtihetkiä. Myös koko muu tiimi oli väsynyt eli kävelyvauhti oli merenpinnan tasoon verrattuna etanamainen. Vaelsimme ensin kuivien heinätupsujen peittämän hietikon halki järven päätyyn eläinten juomapaikalle, missä puuma oli jättänyt selkeitä jälkiä läsnäolostaan. Kissapetoa itseään emme löytäneet, mutta saalistettujen flamingojen ja viscachojen (aavikolla elävä suurikokoinen kani, jolla on pitkä häntä) luita oli hajallaan hietikolla.

Viscachot vauhdissa
Heikki ja minä arvioimme huomisen kiipeilyn reittiä
kuva: Khai

Kalliokulman takana alkoi valkoinen kivikova suolatasanko, jonka pinnasta tuuli nostatti suolapyörteitä, jotka hiersivät kasvojeni ihon karheaksi ja tekivät huuleni tahmeiksi. Kurkkua kuivasi, ja koetin suojata kasvoni puhvihuivilla osin auringon vuoksi, osin käyttääkseni huivia hengityksen hiekkafiltterinä. Välillä auringon tukahduttava, hiekasta heijastuva kuumuus pakotti ottamaan takin pois. Mutta samalla hetkellä kun sain vaatteen yltäni, hyytävä viima pakotti minut vetämään sen takaisin suojaksi.

Suolajärven suiston ylitystä kahlaten hyytävässä vedessä

Viscachat kirmailivat leikkisästi ympärillä ylittäessämme suolaista suoaluetta hyytävän kylmässä vedessä kahlaten. Flamingot tarkastelivat varovasti turvallisen etäisyyden päästä, kun raahustimme viimeisen mudasta ja suolasta paakkuuntuneen, kuun pintaa muistuttavan tasannealueen halki kohti majaa ja joulupäivällistä.

Suolatasangon pinta on kuin kuun kamara

Jos tiimin sisällä oli aamulla ollut vielä hitunen vieraskoreutta jäljellä, kaikki se oli rapissut pois siihen mennessä, kun lopen uupunut ryhmämme hihitti toinen toistaan huonommille vitseille silmät suolasta ja väsymyksestä verestävinä majan pöydän ääressä. Normaalisti majalla kukin tiimi syö omia eväitään, mutta jouluaaton kunniaksi majaa hoitava pari oli paistanut meille kalkkunan ja molemmat paikalla olevat ryhmät toivat oman osansa yhteisestä tarjoilusta. Toisissa olosuhteissa olisin varmasti suuresti nauttinut kovaäänisestä yhteisateriasta. Nyt se tuntui lähes kidutukselta, sillä hädin tuskin jaksoin pitää silmät auki aterian loppuun asti. Heti kun kohteliaisuussäännöt suinkin sallivat, raahauduin täydellisen linnunratanauhan hopeisessa valossa makuutilaamme ja kaaduin – lähes kirjaimellisesti saappaat jalassa – sänkyyn.
Juuri ennen unen mustaa peittoa mielessä viivähti ihmetys: miten ihmeessä kiipeäisin huomenna lähes 5000 metriin tässä tukahduttavassa kuumuudessa?

Aavikkokävelyselfie

Runneltu Chile ja Atacama-seikkailun alku

Vuorille lähtöä edeltävät päivät ovat (pontevista yrityksistämme huolimatta) aina samanlaisia: töitä painetaan hullun lailla viime hetkiin asti, jotta voisi sitten kokea ansainneensa karkumatkan arjesta. Niin kävi nytkin, ja lopulta noin kolmenkymmenen tunnin lentorypistystä (Helsinki–Madrid–Santiago–Copiapo) aloittamaan lähti kaksi varsin uupunutta kiipeilijää. Mutta viimeistään kun Santiagon lennon loppuvaiheessa matkustamossa kaikui kuulutus: ”Olkaa hyvät, kapteeni pyytää kiinnittämään turvavyöt Andien yli lentämisen ajaksi,” olin täysin hereillä ja puserruin vasten koneen pientä ikkunaa. Mahdollisuus ylipäätään nähdä Andien vuoristo tuntui toteutuneelta unelmalta!

Koneemme Atacama Airportin ainoalla kiitoradalla

Viimein laskeuduimme Atacama-aavikon keskellä sijaitsevan Copiapo-nimisen pikkukaupungin kiitoradalle. Viimeinen lento oli monessakin mielessä hulvaton: etäisyyksien ollessa aavikkoalueella valtavat, lentäminen lienee usein kätevin tapa päästä perille. Ehkäpä siksi pienen koneen tunnelma oli enemmänkin linja-automainen. Tätä kuvastaa mainiosti Santiago-Copiapo -lennon alussa tullut kuulutus: ”Mikäli puhelimenne putoaa penkkien väliin, pyydämme, ettette yritä irrottaa lentokoneen istuimia, vaan pyydätte apua henkilökunnalta.”

Koneen laskeutuminen aavikolle oli elämys itsessään. Lentokenttä koostuu yhdestä kiitoradasta sekä pienestä nuhjuisesta asemarakennuksesta keskellä loputonta tuulista hiekkakenttää. Aurinko tuntui ensi hetkestä asti polttavana iholla ja samalla navakka tuuli sai hytisemään kylmyydestä. Tämä omituinen jatkuvan yhtäaikaisen palelun ja kuumuuden ristiriita tulisi tutuksi tulevina viikkoina.

Copiapon pieni kaupunki oli viime kuukausina Chilessä riehuneiden sisäisien levottomuuksien runtelema. Aluksi vaikutti siltä, että kaikki paikat olivat kiinni. Jokaisen kaupan ja liikkeen ikkunat oli laudoitettu tai pellitetty kiinni, jotta mielenosoittajat eivät pääsisi rikkomaan ikkunoita ja murtautumaan sisään. Seinät olivat täynnä raivoa tihkuvia “Fuera dictator!” -graffiteja ja muita presidenttiä sekä nykyistä hallintoa ja poliisia solvaavia tai uhkailevia sotkuja ja kirjoituksia. Lyhtypylväissä oli kadonneiden ihmisten etsintäilmoituksia. Isommat kaupat ja hallintorakennukset oli ympäröity tuoreilla piikkilanka-aidoilla. Patsaat, joita oli runsaasti, oli töhritty veriroiskeita kuvastavalla punaisella maalilla ja monilta ihmispatsailta oli katkottu päitä ja raajoja.
Aluksi vaikutelma oli auringonpaisteessakin huolestuttava, jopa pelottava, ja pohdin, oliko meillä aavistustakaan, mitä ympärillämme parhaillaan tapahtui. Kaupungissa kaikki vähänkin arvokas oli tuhottu tai lukkojen takana. Hotellit ja ravintolat ammottivat tyhjyyttään. Heti auringon laskiessa kaikki liikkeet sulkivat nopeasti ovensa, ja ihmiset katosivat kaduilta.

Mutta tuhon aiheuttamasta järkytyksestä toivuttuamme aloimme huomata, että kaupunki asukkaineen teki hartiavoimin töitä toipuakseen: pienet kaupat raottivat vaaraa uhmaten ovensa asiakkaille suurempien liikkeiden suojautuessa aseistettujen vartijoiden ja piikkilanka-aitojen taakse.
Sydäntä kouraisevana mieleeni jäi pieni kauneushoitola, joka oli avannut ovensa asiakkaille, mutta jonka ikkunaan oli teipattu pieni lappu, jossa luki tikkukirjaimin: “Por favor, älkää ryöstäkö meitä enää.”

Rohkeudessa jatkaa eteenpäin oli siis iso pisara arkuutta, mutta siitä huolimatta jokainen kohtaamamme ihminen oli ystävällinen ja uskaltautuessamme kysymään maan tilanteesta, siitä keskusteltiin avoimesti ja rauhalliseen sävyyn. Eräs chileläinen nainen sanoikin asiasta keskustellessamme: “Ette näe nyt Chileä parhaimmillaan. Mutta olette mukana historiallisissa hetkissä.”
Tunnelma varovainen, pelokaskin, mutta päättäväinen: elämän on jatkuttava.

Suljettujen ovien ja laudoitettujen ikkunoiden takana on elämää

Asetuimme pieneen, niukkaan ja tyhjään hotelliin, jonka sisäpihalle seuraavana päivänä kiipeilytiimimme kokoontui tutustumaan. Mukana oli lisäksemme viisi kiipeilijää:
– vietnamilaissyntyinen Khai, jolla on runsaasti kokemusta muun muassa useimmilta Seven Summits -vuorilta
– ruotsalainen Fredrick, joka on lähes parinkymmenen vuoden ajan kiivennyt haastavia, eristyksessä sijaitsevia vuoria
– ranskalainen entinen erikoisjoukkojen sotilas, Thomas, joka oli jo kuukausien ajan kierrellyt Etelä-Amerikan erämaita ja vuoria etsiessään ajatusta uudesta ammatista armeijan jälkeen
– amerikkalainen Iron Man -veteraani Patrick
– Brasiliassa asuva Alistair-skotti, joka on niin ikään vuosien kiipeily- ja erämaakokemuksella varustettu

Team Intelligent vasemmalta oikealle: Khai, Fredrick, Patrick, Alistair, Thomas, minä, Heikki, Cristian ja Super Mario

Olin valtavan ilahtunut vahvasta tiimistä ja pääoppaamme ammattimaisesta ja rennosta tavasta ottaa tilanne haltuun; pörröpäinen Cristian ohjasi tutustumista ja ohjeisti meitä tulevien päivien ohjelmasta tottuneesti ja sujuvalla englannilla. Toinen oppaamme, bolivialainen Mario puhui varsin vähän englantia, mutta ymmärsi sitä kohtuullisesti. Teinkin Marion kanssa heti alkureissusta sopimuksen, että aina kun hän opetti minulle sanan espanjaksi, minä opetin hänelle saman sanan englanniksi. Pienikokoisen miehen hulvaton ja todella usein toistuva kikattava hihitys sai kaikki nauramaan. Hupsun oloinen olemus saattoi aluksi johtaa harhaan: rautaisella ammattilaisella on vuosikymmenten kokemus vuorista ja tulevina päivinä hän osoittaisi taitonsa ja kykynsa ottaa tilanteen napakasti haltuun. Kunnioitustamme humoristisesti kuvastavan Super Mario -lempinimen tiimiltä saava bolivialainen jäisi useimpina aamuina leiriin keittiötöihin, ja pinkoisi sitten tuntikausia rinteessä Cristianin johdolla puuskuttaneen ryhmän kiinni vauhdilla, joka sai minut haukkomaan henkeäni hämmästyksestä (milloin en sitä hapen puutteesta jo tehnyt).

Esittelyiden jälkeen Cristian kävi läpi ohjelman: seuraavien kymmenen päivän aikana nousisimme asteittain 6000 metriin totuttaen kehoamme ohenevaan ilmaan. Valmistautuessamme koetukseen kiipeäisimme kolmella vuorella Siete Hermanas (4900 m), Mulas Muertas (5300 m, huippu on korkeammalla, mutta tämän vuoren osalta tavoite oli edellä mainittu 5300 vertikaalimetriä) sekä Barrancas Blancas (6050 m). Näiden akklimatisaationousujen jälkeen nousisimme Ojos del Saladon Atacama-nimiseen basecampiin (5300 m), josta alkaisi pääkohteemme huiputusyritys.

– Meillä on ollut todella hyvä kausi ja nytkin sääennuste lupaa kymmentä hyvää päivää. Se voi toki muuttua, mutta tällä hetkellä tilanne vaikuttaa todella hyvältä, Cristian hymyili ja Mario kikatti innostuneesti. Mahtava huomata, kuinka tunnelma sähköistyi! Ryhmä liikahteli innostuneena muovisissa kuluneissa putarhatuoleissaan kuin haluaisi sännätä aavikolle välittömästi. Kuitenkin ennen kuin Cristian hätisti meidät nukkumaan, hän vakavoitui hetkeksi ja puhui painokkaasti:

– Teidän on tärkeää muistaa jatkuvasti, että tällä matkalla on kyse muustakin kuin kiipeämisestä. Atacama on todella vaativa ja raadollinen ympäristö: tuulinen, hiekkainen ja kylmä. Täällä on paikkoja, joissa ei ole satanut satoihin vuosiin. Lämpötilat ja olosuhteet vaihtelevat ääripäästä toiseen. Hiekka ja suola tekevät kaikkialla tuhojaan. Mutta vaikein asia on tuuli. Se on kovempi kuin olette kokeneet, ja se on kaikkialla. Monille juuri tuuli muodostuu päivien kuluessa ongelmaksi, se vaikuttaa jaksamiseen, mieleen ja motivaatioon. Jotkut eivät kertakaikkiaan kestä sitä. You need to be strong in your mind.

Nauttikaa viimeisestä suihkusta ja yöstä pehmeässä sängyssä. Aamulla lähdetään aavikolle ja sitten mukavuus on ohitse!

Aavikko kutsuu

Ojos del Salado -tulivuoriseikkailu – olen tulossa!

Rentouttavaa joulua! Muistathan tehdä asioita, joista nautit, kera ihmisten, joiden seurassa sinulla on hyvä olla. Iloitse kielen päällä sulavasta suklaasta, juuri sammutetun kynttilän sierainten sisäpintaa kutittavasta tuoksusta ja tähtitaivaan silmäniskuista räntäsateen tauotessa pakkasyöksi.
Muista hiukan seikkailla; luonnossa, kaupungissa tai vaikkapa kirjan sivuilla – mikä sinulle parhaiten sopii. Lepuuta mieltä ja sydäntä, lataa akut täyteen voimaa ja energiaa ensi vuodelle. Pysähdy ja hengitä jokaista hetkeä, sillä yhtään niistä et saa koskaan takaisin.

Elbrus, pohjoisreitti

Minä teen samoin.
Suuri keltainen ja kolhuinen varustesäkkini on jälleen pakattu. Siellä on tuhteja aluskerrastoja ja suurimmat toppakintaat, jotka olen koskaan omistanut. Kuinka näin kylmänarka ihminen voikaan olla niin innoissaan siitä, että pääsee hyytävän kylmälle aavikolle?
Joulupöydässäni ei ole luvassa kinkkua ja laatikoita. Suuressa kolhuisessa säkissäni on sentään manteleita (tosin patukoissa) ja mehukeittojauhepussukoita.

Minua jännittää, sillä lähtöpäätös tuli niin nopeasti, etten ehtinyt enää intensiivistä loppurutistusta harjoituskauteen tehdä. Pitää vain luottaa, että useampien vuosien nousujohteinen valmistautuminen alati koveneviin haasteisiin riittää.

Aamumaisema Matterhornilla Lion Ridge Routella

Matka on alkamassa, ja eroitkut itketty. Äitien sydämistä puuttuu palasia pysyvästi. Ne kulkevat pientemme kilpinä suojaamassa heitä kolhuilta. Kivutonta ei sydämen sirpaleista luopuminen äideille ole. Joskus, kun saamme pienet rakkaamme syliin, jomotus hellittää hetkeksi, mutta kaikkina muina aikoina muassamme kulkee kaipaus. Se kouraisee, kun kaukana erämaan poluilla olen näkevinäni taivaan tähdissä perheemme pienimmäisen tuikkivat silmät. Istuessani kivellä lepäämässä huomaan odottavani, että kohta pisin tytöistämme tuttuun tapaan ilmestyy selkäni taakse, kiertää kätensä harteilleni ja nojaa leukansa päälakeani vasten. Ikävä nostaa kyyneleet silmiin, kun vuorituuli viipyilee huulillani pehmeänä kuin tyttären sileä poski suukon alla ja olen haistavinani tuulen tuoksussa hänen hiuksensa.

Kun kuljen vuoripoluilla, minulla on mielessäni usein pysäytyskuvan kaltainen muistikuva tytöistämme lähdössä ensimmäiselle yhteiselle ulkomaanmatkallamme. Paljon pienempinä kuin nyt, kolmikko käveli edellämme Helsinki-Vantaan lentokentän pysäköintitalosta terminaaliin johtavaa käytävää. Hassuissa, värikkäissä college-haalareissaan he tomerasti askelsivat rinta rinnan, melkein tanssivat nauraen käytävää ja iloitsivat edessä olevasta seikkailusta. Sitä kuvaa minä ajattelen, kun olen maailman toisella puolen ja ihmettelen, miten olenkin saanut osakseni niin paljon rakkautta!

Iltarusko Elbrusin pohjoisreitillä

Jos voisin antaa sinulle yhden joululahjan, olisi se – hassua kyllä – öinen vessareissu vuorilla: antaisin sinulle unesta tahmeiden silmäluomien raotuksen ja vastentahtoisen oivalluksen, että on ryömittävä ulos makuupussin lämpöisestä sylistä. Makuupussin vetoketjun hiljaisen rahinan, ja hampaiden vaimean kalinan, kun öinen ilma luikahtaa pussin sisään. Kylmän nenänpään ja tutisevat sormet, joilla hapuilet teltan vetoketjun auki. Kankaan kahahduksen ja lumen tai hiekan rahahduksen kenkäsi alla. Unesta kangistuneen selän ojennuksen ja salpautuvan hengityksen, kun näet vuoriston öisen tähtitaivaan ylläsi. Linnunradan hopeanhohtoisena nauhana halkaisemassa mustaa samettista taivasta: satojentuhansien tähtien väreily, ehkäpä satelliitti kaukaisuudessa, ja muutama tähdenlento.
Antaisin sinulle jähmetyksen hetken, kun näkymän häkellyttämänä pysähdyt, unohdat kylmän ja väsymyksen. Tovin, jonka ajan hengität huurua tähtiin, jotka morsettavat, että olet tärkeä ja joku jossain – lähellä tai kaukana – rakastaa sinua. Maailmassa kaikki on hyvin, ja sinä olet juuri siellä, missä pitääkin.

Sen minä antaisin, jos voisin antaa sinulle yhden joululahjan.

Onnellinen vuorilla

Minun joulurauhani löytyy tänä vuonna Atacaman aavikolta Chilestä. Reitilläni ovat kolme upeaa vuorta, joista suurenmoisin Ojos del Salado -tulivuori kohoaa miltei seitsemäntuhannen metrin korkeuteen. Jos haluat antaa minulle joululahjan, lähetä lämmin ajatus ja toive, että olen tarpeeksi vahva ja kestävä, ja vuori suosiollinen. Kiitos jo etukäteen!

Seikkailu alkakoon – mennäänkö taas?

Netistä kaivettu kuva Ojos del Saladosta

p.s. Tuttuun tapaan yhteydet katkeavat nyt muutamaksi viikoksi. Heti linjoille päästessäni, laitan mahdollisuuksien mukaan väliaikatietoa Facebook-sivulleni ja Instagramiini. Tänne palaan matkatarinaa kertomaan mahdollisimman nopeasti merenpinnan tasolle palatessamme.

Page 2 of 46

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén