Page 2 of 43

Mount Elbrus: saapuminen alaleiriin ja Mushroom Rocks

Aamulla hotellin pihaan kerääntyi malttamattomasti, tosin edelleen hiukan ujosti, soriseva kiipeilyporukka varusteineen. Parin päivän matkustamisen taakse piilotettu odottelu oli tehnyt tehtävänsä, ja olin kuin lentoon lähdössä; melkein valmis juoksemaan neljän tunnin ajomatkan Pyatigorskista Elbrus-vuoren juurella sijaitsevaan ala-basecampiin (korkeus 2250 metriä), josta vaellus kohti läntistä huippua alkaisi pitkin pohjoista reittiä.
Kaikki kiipeilyryhmän jäsenet tuntuivat jakavan saman innostuksen, mutta samalla kurkistelimme toisiamme puoliksi salaa ja koetimme selvittää, millaisista aineksista tiimi oli kasattu. Olin ajatellut kiipeilyparini Heikin ja minun olevan ryhmän kokemattomimpia, mutta itse asiassa tilanne ei ollutkaan sellainen:

Kiipeilytiimi alaleirissä: Heikki (vas.), minä, Mike, Marielle, Kristin, Maja, Michael, Eddie ja Angela

Edellisen päivän tutustumisillallisella olimme saaneet hiukan parempaa käsitystä toisistamme. Valokeilan oli pääosin täyttänyt puhelias Eddie, skotlantilainen viittäkymmentä lähestyvä entinen sotilas ja nykyinen turvallisuusalan yrittäjä, jonka suoltama vitsien sekä tasapuolisesti kaikkiin kohdistuva, usein hyvän maun rajoilla vieraileva naljailuvirta rikkoi jään. Silloinkin kun miehen puhetta oli mahdotonta ymmärtää – mikä itse asiassa erityisesti alkuun oli tilanne suurimman osan ajasta – paksu skottimurre nauratti jo itsessään. Se on kyllä hassua, kuinka jopa natiivienglantia puhuvat tuijottivat Eddietä hämillään ja myönsivät, että yli puolet miehen puheesta meni heiltäkin täysin yli hilseen, vaikka samaa äidinkieltä puhuivatkin (ainakin teoriassa). Eddie itse ei kuitenkaan ollut muiden hämmennyksestä moksiskaan – tai ainakaan antanut sen häiritä.

Moninaisista seikkailuistaan huolimatta Eddie ei ollut aiemmin kiivennyt isoja vuoria. Ainoa aiempi kokemus oli Mont Blancilta, jossa matka oli tyssännyt Gouterin majalle huonon sään estettyä huiputusyrityksen.

Norjalaiset Kristen ja Marielle olivat niinikään ensimmäisen suuren vuorensa äärellä, tosin he olivat jo käyneet kaksihuippuisen tulivuori Elbrusin läntisellä (5642 m) huipulla kiiveten sinne eteläistä reittiä (eli siis sama reitti, jolla Heikki ja minä olimme pari vuotta sitten). Mutta tällä reissulla he tavoittelisivat tulivuoren itäistä, matalampaa huippua (5621 m). Vaikka itäinen huippu on vain 21 metriä läntistä matalampi, pohjoista reittiä itäiselle huipulle nousu kestää huiputuspäivänä jopa viisi tuntia läntistä huippua vähemmin. Ja ehkä merkittävin asia on suuri ero pohjois- ja eteläreittien välillä: nyt apuna ei olisi hiihtohissejä 3800 metriin ja siitä lumikissakyytiä 5000 metriin. Kristen ja Marielle kiipeäisivät kanssamme ylä-basecampiin (3800 m), mistä tiemme eroaisivat kohti eri huippuja.

Unkarilainen Angela oli aiemmin huiputtanut Kilimanjaron, ja tasmanialainen 33-vuotias Maja Kilimanjaron ja Aconcaguan.

Olen matkan varrella oppinut, että ensivaikutelma voi pettää, ja että parhaat kiipeilijät ovat usein sitkeitä “kuivan kesän oravia”. Mutta rehellisyyden nimissä myönnän, että ensin katselin hiukan huolestuneena Majan isää, Michaelia. Harmaahapsinen, uurteinen herrasmies vaikutti hiljaiselta ja hiukan poissaolevalta, ja ruumiinrakenteelta jopa hiukan hauraalta. Miten 73-vuotias mies jaksaisi haastavalla ja raskaalla reitillä?
Mietteeni olivat turhia, sillä tuohon pitkänhuiskeaan ja pajunvitsamaisen sitkeään kehoon mahtuikin ihan valtava määrä voimaa ja kestävyyttä! Päivien kuluessa tulisimme huomaamaan, että tämä teräsherra on elämässään kiivennyt yhden jos toisenkin vuoren, ja on aivan huikeassa kunnossa. Totesipa hän vielä reissun loppupuolella:

Michael ja Sasha-opas neuvottelevat

– Kyllä minussa edelleen sen verran virtaa on, että aion vielä Denalin (Pohjois-Amerikan korkein, 6190-metrinen, ja hyytävien olosuhteiden vuoksikin pahamaineinen vuori, kirj. huom.) ja pari muuta vuorta kiivetä!

Viiden tunnin ajomatkan aikana Pyatigorskista Elbrusin juurella sijaitsevaan ala-basecampiin selvisi kuitenkin ryhmän suurin yllätys, kun uusi-seelantilainen 61-vuotias Mike istuutui Heikin ja minun kanssa samaan autoon. Tovin keskustelun jälkeen kävi ilmi, että mies oli tavoittelemassa viimeistä Seven Summits -huippuaan (Seven Summitshan on vuorikiipeilyn suurista haasteista ehkä se kuuluisin, eli kaikkien mantereiden korkeimmat huiput)!
Tunsin kiihtymyksen tulvahtavan suoniini: tämä kaveri oli siis huiputtanut Denalin, kiivennyt Etelämantereella Vinson massiivin, ja seissyt maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin huipulla! Kysymykset pursuilivat mieleeni sellaisella voimalla, että ennen kuin ehdin järjestää niitä järkeviin jonoihin, ne ruuhkautuivat ja muuttuivat ajatuspuuroksi. Onneksi meillä oli aikaa, ja matkan ratoksi Mike kertoili kokemuksistaan nimeten vaikuttavimmaksi kokemukseksi Antarktiksen:

– Sellaisen koskemattomuuden kohtaaminen on pysäyttävää! Ajattele: jos pudotat siellä hankeen esineen,  ja tulet sadan vuoden päästä takaisin, on esineesi siellä odottamassa sinua. – Toki tämähän on vain teoreettinen ajatus – käytännössä kirjaimellisesti noudatettava sääntö on, että kaiken minkä viet Antarktikselle, tuot myös takaisin. Etelämantereelle ei saa jättää mitään.

Keskustelimme myös vuorikiipeilytaitojen luontaisuudesta ja niiden kehittämisestä. Tämä aihe pyörii usein Heikin ja minun keskusteluissa, sillä autenttinen lajiharjoittelu Suomen kaltaisessa vuorettomassa maassa on haastavaa. Mike vertasi varsin osuvasti:

– Olin kerran työreissulla Suomessa keskellä kylmintä ja pimeintä talvea. Joka puolella oli valtavasti lunta, tiet olivat jäässä ja kaikkialla oli pilkkopimeää. Kuitenkin minua kuljettanut taksikuski paineli rennosti ja vauhdikkaasti jäisillä teillä jopa 100 km/h nopeudella. Kun kerroin tämän tutuilleni Uusi-Seelannissa, kukaan ei uskonut minua! Heille oli aivan käsittämätön ajatus, että joku voisi ajaa tuolla tavalla lumella ja jäällä.
Mutta asia on varsin yksinkertainen: suomalaiset ovat syntyneet tuohon ympäristöön ja oppineet toimimaan kylmyyden, lumen ja jään kanssa. Samalla tavalla vuoristoisilla alueilla ihmisille helpommin syntyy tietynlainen syvempi osaaminen. Tottakai harjoittelua tarvitaan, sekä vuorikiipeilyssä että autolla ajamisessa, mutta kun olet koko elämäsi asunut vuorien lähellä, on paljon asioita, joiden kohdalla sinulle on voinut kehittyä tottumus ja osaaminen toimia vaistomaisesti oikein – etkä edes itse huomaa sitä.

Matkan edetessä tie muuttui yhä kuoppaisemmaksi, ja vähän väliä jouduimme varomaan tielle pontevasti pyrkiviä, vapaina kulkevia lehmiä. Yhtäkkiä kuljettajamme, joka oli koko matkan ollut hiljaa, osoitti taivaanrantaan ja totesi:

– Elbrus.

Kyllä, siellä se oli! Tuttu tuplahuippu piilotteli kaukana pilvien takana etäisenä valkoisena varjona ja sai sydämeni läpättämään kuin rakastuneen lampaan saparo. En ollut käsittänytkään, kuinka paljon olin tätä hetkeä odottanut!
Kukaan meistä ei voinut oikein mieltään malttaa, vaikka tulevina päivinä saisimme ihailla tuota profiilia mielin määrin (ja paljon lähempää). Tungeksimme vain vaivoin kohteliaisuussäännöistä kiinni pitäen auton ikkunoihin (joista vain yksi suostui avautumaan) ja zoomaten kännykkäkameroilla maiseman pikselöityneeksi mössöksi, yritimme vangita ensimmäiset vilahdukset tavoitteestamme.

Ensi huuman laannuttua tutkiskelin maisemaa hiukan tarkemmin ja hämmästyksekseni huomasin, kuinka erilaiselta vuoren tämä puoli vaikutti suhteessa viime reissumme maisemiin. Etelässä näkymää hallitsivat aggressiiviset ja karut kivisärmät. Täällä taas pyöreäkylkisten kukkuloiden rehevillä niityillä säntäili lehmiä ja lampaita kuin Alppien pikku-Heidin kotimaisemissa.

Alaleirin ohi virtaava joki

Kääntyessämme ala-basecampiin johtavalle tielle väylä kapeni hädintuskin yhden ajoneuvon levyiseksi uraksi ja muuttui niin huonokuntoiseksi, että seuraavan tunnin aikana useaan otteeseen mietin, mahtaisimmeko päästä perille asti. Monesta kohtaa jyrkillä seinämillä kiemurteleva tie oli romahtanut täysin, ja ehjätkin kohdat olivat täynnä niin syviä kuoppia, että autot olivat välillä lähes kaatumispisteessä kuljettajien kiemurrellessa kuopasta toiseen. Kertaalleen koko autoletkamme joutui vastaantulevan auton vuoksi peruuttamaan toista sataa metriä murtunutta tietä jyrkänteen reunalla edelliseen ohituksen mahdollistaneeseen kohtaan. Vaikka kuljettajamme oli selvästi niin tottunut reittiin, että hädin tuskin malttoi tarttua toisellakin kädellä rattiin peruutuksen ajaksi, sydämeni tykytti tovin useamman pykälän normaalia korkeammalla temmolla.

Messitupa

Ala-basecampiin johtava tie kulkee joen poikki. Siltaa ei siis ole, vaan leiriin pyrkivät maasturit ajavat suoraan pyörteilevään vuoristojokeen. Jos on satanut paljon, joki on niin voimakas, etteivät autot pärjää sen virtaukselle. Tällöin autot vievät matkaajat vähän matkan päähän kävelysillalle, ja loppumatka taitetaan jalan. Nyt kuitenkin joki oli varsin maltillinen, ja ylitys onnistui autoilta. Huomasin kuitenkin, että letkamme autot pysyttelivät lähekkäin, ja vuorotellen tapahtuvan ylityksen aikana muutoin niin huolettomat kuljettajat vahtivat peilien kautta toisiaan tiukasti valmiina säntäämään apuun, mikäli tilanne sitä vaatisi. Minua hiukan hymyilytti, kun huomasin, että kuin yhteisestä sopimuksesta me kaikki kolme maasturimme matkustajaa vedimme yhtä aikaa syvään henkeä auton etupyörien sukeltaessa virtaan – ja pidätimme hengitystä, kunnes menopelimme nousi vaahtoavan joen vastarannan penkereelle.

Ensimmäinen vaikutelma ala-basecampistä oli ruuhkainen: purkautuessamme ulos maastureista meitä vastassa suuren vihreän messiparakin edessä oli toistakymmentä malttamatonta ihmistä. Kyseessä oli huiputusyritykseltä palannut, ryytynyt ryhmä, joka tuskin malttoi odottaa pääsyä autoon, joka veisi heidät kohti hotellin pehmeitä sänkyjä ja lämmintä suihkua. Porukan kommenteista kävi ilmi, että osa ryhmästä oli onnistunut huiputuksessa, mutta tunnelma oli varsin uupunut, ja kaikki vastasivat innostuneisiin “Millaista se oli?” -kysymyksiimme yksiselitteisesti: “Todella raskasta.”

Maastureiden kääntyessä takaisin kohti sivistystä väsynyt tiimi muassaan, leiri tuntui paljon tyhjemmältä ja saimme aikaa katsella ympärillemme. Ala-basecamp oli kuin pikkuruinen, vaatimaton kaupunki: ryhmämajoituksina oli telttoja ja pieniä kylmiä tupia, ruokailuun suurehko, peltikattoinen messitupa, jonka yhteydessä jopa pieni baari. Käytettävissä olivat myös asiaankuuluvan karmea ja löyhkäävä wc ja jopa likaiset suihkut, joista tosin tuli vain välillä polttavan kuumaa ja yleensä hyytävän kylmää vettä.

Maisema ala-basecampista

Leiri sijaitsi vuorien välissä, pienen matkan päässä kuohuvasta joesta, suuren rehevän niityn laidassa. Leiriä ympäröivät kevyet aidat, mutta niistä huolimatta leirin poluilla välillä vastaan tuli lehmiä, joita laidunsi vapaina runsain määrin alueen rinneniityillä. Hauska uusi tuttavuus oli marsun kokoinen jyrsijä, ehkä jonkinlainen maaorava; varsin isokokoinen ja töpöhäntäinen otus, jonka kimeä ääni kuulostaa hiukan linnun varoitushuudolta. Alue oli aivan pullollaan noita otuksia, ja vain yhdellä silmäyksellä saattoi nähdä niitä sadoittain kurkkimassa maanalaisista koloistaan ja kirmailemassa keskenään – väistämättä mieleeni nousi vanha Whack a Mole -klassikkopeli. Nämä otukset olivat tottuneita ihmisiin, eivätkä meitä juurikaan väistäneet. Vaikka osa oli jopa niin kesyjä, että ne tulivat hakemaan pähkinöitä kädestä, uskomattoman suuresta määrästään huolimatta karvapallerot kuitenkin pysyivät pois majoituksilta ja leiristä, joten rinnakkaiselo kiipeilijöiden kanssa oli rauhaisaa ja sopuisaa.

Karvainen kaverimme

Tämä olisi kotimme seuraavien päivien ajan, kun kehon sopeutuminen ohueen vuoristoilmaan (akklimatisoituminen) alkaisi, ja samalla valmistautuisimme nousuun ylempään basecampiin (Advanced Basecamp, 3800 m).

Jakauduimme telttakuntiin. Mike, Heikki ja minä olimme jo automatkalla ristineet ryhmämme Team Antipodiksi (johtuen maidemme sijainnista maapallon vastakkaisilla puolilla). Alaleirin teltat olivat suurehkoja oransseja huvilatelttoja, joissa nukkuisimme makuupusseissa telttavuoteilla. Ruokailu tapahtuisi tietenkin messirakennuksessa, jota lämmitettiin osan aikaa vuorokaudesta. Olot olivat siis varsin edistykselliset ja mukavat.

Heti ensimmäisenä alaleiripäivänä sain todeta, että on yksi asia, josta Elbrusilla ei pääse eroon, riippumatta siitä, kummalla puolella vuorta majailet: myös tässä leirissä messirakennuksen eteen oli raahattu kaksi valtavan suurta kaiutinta, joista iltapäivästä iltaan tykitettiin teknoa kovalla volyymilla Kaukasuksen erämaan taivaalle. Tälle venäläisen vuorileirikulttuurin ominaisuudelle alistuneina virnistelimme Heikin kanssa ja huvittuneina hyvästelimme haaveet täydellisestä luonnonrauhasta alaleirissä. Ylempänä sitten.

Leiriksi asettumisen ja lounaan jälkeen oli ensimmäisen akklimatisaatiovaelluksen aika: kiipeäisimme 3500 metriin Mushroom Rocks -nimiselle paikalle. Vaellus alkoi harmaassa säässä joen vartta ylös. Kivikkoinen polku nousi jyrkästi ja nopeasti kallioiselle rinteelle virtauksen jäädessä kanjonimaiseen uomaansa alapuolellemme. Vaaleanruskea kivi vuorotteli heinämättäiden ja pensaikkojen kanssa ja ilmassa tuoksui kosteus. Itse asiassa näkymä toi mieleeni Suomen Lapin maisemat muutaman vuoden takaiselta Halti-vaellukseltani.

Ylöspäin rinnettä pyrkivä kiipeilijöiden helminauhamme eteni hitaasti jutustellen ja tiukemmissa kohdissa rytmikkäästi puuskuttaen – Eddie ja Heikki intoutuivat lauleskelemaankin. Minä vajosin ajatuksiini, minulle vaeltaminen on aina myös matka omaan mieleeni. Siksi usein kiivetessä vaivun hiljaisuuteen, ja pyrin jopa välttämään keskusteluita. Haluan löytää askelten ja hengityksen oikean rytmin, haistaa vuoristosateen pisarat ilmassa, sekä antaa ajatusten virrata vapaasti, kunnes ne asettuvat, ja olla kadottamatta sisälläni syntyvää hiljaisuutta keskustelun pöhinään. Jutella ehdin myöhemminkin, vaellus on minun meditaatiotani.

Ensimmäinen akklimatisaatiovaellus

Reilun puolen tunnin vaelluksen jälkeen nousimme harjanteelle, ja eteemme yllättäen aukeni valtava laakea hiekan ja heinikon peittämä kenttä, jota jykevät, harmaat vuoriseinämät reunustivat. Oppaamme Dima kertoi, että sotien aikana tasannetta oli käytetty lentokenttänä. Uskomatonta! Hetkeksi ajatukset karkasivat vuosien taakse, jolloin tämä syrjäinen seutu oli sotastrategian näkökulmasta varsin kriittinen lähellä sijaitsevan Georgian rajan vuoksi. Vain ihan hetki sitten sotilaat olivat taistelleet raadollisen kovissa olosuhteissa näistä kivistä verisesti! Onneksi tänään maailma on hiukan parempi paikka, ja kaikista maapallon kolkista kokoontunut monikansallinen ryhmämme sai nyt yhdessä nauttia tästä maisemasta!

‘Lentokentäksi’ jatkossa kutsumamme alueen poikki kulkiessamme yllämme raskaina roikkuvat harmaat pilvet alkoivat vuotaa pisaroita niskaamme. Reitin jatkuessa jyrkkää kiviseinämää ylös, maisema harmaantui entisestään. Samalla aloin havaita ei-toivottuja tuntemuksia oikeassa jalkaterässäni, joka viime kuukausina on ollut melkoinen murheenkryyni niveltulehduksineen. Enemmän pehmustusta vaan kenkään ja tarvittaessa kipulääkitystä, sillä strategialla mentäisiin. Turha nyt oli asiasta enempää huolestua.

Mushroom Rocks, 3500 m

Reilun parin tunnin vaelluksen jälkeen, viimeisen jyrkän rinteen yläpäässä nousimme puuskuttaen ensimmäistä kertaa 3500 metriin. Minulta pääsi hengästynyt ilon kiljahdus: Mushroom Rocks oli todellakin joukko valtavia, sienien muotoisia kiviä! Kuin parijonosta vapautetut tarharetkeläiset kiipeilytiimi säntäsi innostuneina kiipeilemään kivien päälle ja valokuvaamaan noita hassuja luonnonmuodostelmia.

Piilosta-leikkiä kivisienien joukossa?

– Sun hiukset ovat ihan pystyssä! huudahti Heikki hämmästyneenä hetken kirmailtuamme kivisienten hattujen päällä.

Totta. Ilmeisesti sateisessa ilmassa oli niin paljon ukkosta ja sähköä, hiukseni olivat kirjaimellisesti nousseet pystyyn. Huomasin saman ilmiön muillakin ryhmän pitkähiuksisilla naisilla. Ukkonen jyrisi jatkuvasti voimakkaammin, ja oppaat Dima ja Sasha alkoivat hätistellä meitä rinnettä alas.
Paluumatkalla runsaana niskaamme ryöppyävästä vesisateesta huolimatta koko tiimi oli hyvällä tuulella: ensimmäinen harjoitusnousu oli onnistuneesti takana!

Heikki ja iltasatu

Illalla ryömin kosteassa ja vilpoisassa teltassa makuupussiini sateen rytmikkään ropinan säestäessä. Asumuksemme oli kuin kylmä sauna, sillä kaikkialla roikkui Heikin, Miken ja minun vettyneitä kuoripukuja sekä varusteita kuivumassa.
Yöllä heräsin useaan otteeseen kylmyyteen. Lisäsin vaatteita, siirsin telttasänkyä kauemmas vettä valuvasta seinästä ja torjuin vilua miettimällä, että kunhan pääsisimme ylemmäs, vesisade muuttuisi lumeksi, mikä on kuivana ja lämpimänä pysymisen näkökulmasta paljon helpompi elementti. Niin Kaukasuksen sateen kohina tuuditti minut takaisin katkonaiseen, mutta onnelliseen uneen, ja viimeinen ajatukseni taisi olla, että tuntuipas hyvältä olla liikkeessä!

Mushroom Rockin valloittajat

Helsingistä Kaukasukselle

Idän pikajunan arvoitus – Vuorenvalloitus 2019 alkaa matkalla Kaukasukselle

Välähdyksiä väliltä Helsinki – Moskova – Mineralnye Vody – Pyatigorsk

Helsinki:
Ehkä Venäjän presidentti halusi tulla meitä vastaan – tai sitten oli vain sattumaa, että Vladimir Putin sekoitti Helsinki-Vantaan juuri samana päivänä, kun raahasimme valtavat laukkumme lähtevien terminaalin ovesta. Putinia (jota hämmennyksen välttämiseksi Venäjällä ollessamme kutsumme keskusteluissamme salanimellä Veli-Pekka) ei kuitenkaan näkynyt.
Matkaan pääsyä odotellessa join ainakin kolme kuppia liikaa kahvia, joten lähtöinnostuksen tärinä oli suorastaan käsinkosketeltavaa.
Lopulta Veli-Pekan vierailustakin selvittiin, ja vain puolitoista tuntia myöhässä koneemme rullasi kiitoradalle ja nousi kohti ilta-aurinkoa aloittaen kauan odotetun seikkailun.

Onneksi juna Moskovasta Mineralnye Vodyyn lähtisi vasta seuraavana aamuna, joten kahviyliannostuksen lisäksi muuta tärinää ei ollut, ja saatoimme tunnelmoida edessä olevia viikkoja vuorilla kaikessa rauhassa. Vapauden tunne oli uskomaton, kuin olisin astumassa kokonaan uuteen elämään!

Moskova:
Moskovan yöksi kääntyvässä illassa taksifirman virallisen näköiseen liiviin pukeutunut mies esitteli kalliilta tuntuvaa hinnastoa pahvikyltistä, jossa Moskovan kaupunki oli jaettu hintasektoreihin. Seurasin jännittyneenä edessäni kehkeytyvää näytelmää: kiipeilyparini Heikki ja taksimies väänsivät tiukkaa venäjä–englanti -keskustelua (Heikki ei siis puhu venäjää). Pontevasti yritin valtavien laukkujemme kera eläytyä mukaan Heikin muka-loukkaantuneisiin poiskävelyihin – ja ehkä onnistuinkin, sillä tovin jälkeen herrat pääsivät sopuun hotellikyytimme hinnasta‚ se päätyi olemaan noin viidesosa pahvisen hinnaston summasta.

Istuessamme pimeässä hieltä ja tupakalta haisevan taksin takapenkillä puolet matkatavaroista sylissämme, ihmettelin moista tinkivaraa. Heikki virnisti ja kertoi, että kyseessä oli klassinen huijaus, jonka kohteeksi hän oli jo kerran aiemmin Moskovaan saapuessaan joutunut: asiallisen näköisessä kyltissä olevat sektorit ovat itseasiassa kaupungin postinumeroalueet. 11900 ei siis ollut virallisen tahon määrittämä ruplahinta kyydistä hotellillemme, vaan alueen postinumero. Todellinen hinta matkalle on noin 2000 ruplaa. Matkasta väsynyt, kieltä ymmärtämätön ja valuutasta vielä kunnon otetta saamaton turisti helposti menee halpaan taksiyrityksen liiviin pukeutuneen miehen esitellessä painettua, jotakuinkin fiksun näköistä kylttiä – ja päätyy maksamaan kyydistä vaikkapa kuusinkertaisen hinnan.

Raidetta tähyilemässä, kyrilliset kirjaimet lisäävät jännittävästi haastetta

Juna Moskova–Mineralnye Vody:
Aamuauringon ensimmäisten säteiden pyyhkiessä Moskovan katuja olin iloinen, että olimme varanneet ensimmäisen yön majoituksen aivan rautatieaseman vierestä. Mukanamme oli varusteita kolmelle viikolle ja kahdelle vuorelle: molemmilla jättiläismäiset North Face -varustesäkit, 40-litraiset päiväreput käsimatkatavaroina sekä vielä bonuksena iso matkalaukku. Lyhyt siirtymä asemalle sujuvoitti aamulähtöä melkoisesti. Olimme varanneet lähes tunnin aikaa asemalla sukkulointiin, mutta Venäjän halki Mineranye Vodyyn kolisteleva juna löytyikin heti. Neuvostohenkiseen, jämäkkään uniformuun ja suikkahattuun pukeutunut tummapiirteinen konduktööri saattoi meidät hyttiimme. Sitten hän esitteli kyrillisillä kirjaimilla kirjoitetun ruokalistan, josta teimme valintamme osoittamalla sormella jotain kohtaa ja katsoen sitten kysyvästi konduktööriä, joka nyökkäsi, mikäli sormen kohdalle sattui ruoka-annos, ja pudisti hämmentyneenä päätään, jos päädyimme osoittamaan jotain, mikä ei ollut ruokaa.

Matka oli kuin siirtymä toiseen ulottuvuuteen. Junan irrottua Moskovan aseman laiturista, vietimme seuraavan vuorokauden hytissämme lueskellen, torkkuen ja maisemia ihmetellen – tosin Heikki sai pettyä karvaasti, sillä hänen toiveikkaana odottamiaan kumpuilevia, kuivia ruskeita heinäniittyjä villihevoslaumoineen ei näkynyt (hukkaan siis menivät keskinkertaiset Hanna Ekola -imitaationikin). Pakko myöntää, että omakin odotukseni siitä, millaiset maisemat massiivisen maan länsikylkeä alas puksuttavan junan ikkunasta näkyisivät, olivat ehkä johonkin vanhaan elokuvaan perustuvia. Ei tundraa, ei hökkelikyliä, eikä maatuskaa muistuttavia mummoja riveissä romahtaneilla maitolaiturimaisilla asemapenkeillä! Sen sijaan vihreät laaksot ja ryöpsähtelevät joet vuorottelivat varsin tiheään esiintyvän, 1980-lukua muistuttavan kaupunkimaiseman kanssa.

Hyödynsimme junamatkan pakkopysähdyksen tehokkaasti: on aivan uskomatonta, kuinka paljon ihminen pystyy nukkumaan! Havahduimme tiheään tarjoilluille aterioille ja välillä lukeaksemme hiukan. Ruoan pudottua vatsalaukun pohjalle olikin luontevaa köllähtää takaisin unille. Kerran nukahdin jopa istualleen, kesken keskustelun.

Junahytissä

Nautinnollisen tapahtumaköyhän junamatkan ainoa jännitysnäytelmä tapahtui aamuyön tunteina, kun havahduin voimakkaaseen ja kitkerään savun hajuun. Nousin tärisevältä vuoteeltani, sujautin kengät jalkoihini ja raotin pikkiriikkisen hyttimme ovea livahtaakseni junan käytävälle tutkimaan tilannetta. Kalvakas sinertävä valo pyyhki pimeän maiseman halki syöksyvän junan tyhjää käytävää, vaaleanruskeita seiniä ja harmaata lattiaa. Ketään ei näkynyt missään – eikä liioin savua tai loimottavia liekkejä.

Palavan kumin epämiellyttävä haju oli kuitenkin niin voimakas, että se sai minut jatkamaan tutkimusmatkaa. Oliko junan kolina ja heilunta voimakkaampaa kuin aiemmin?
Kiersin junavaunun käytäviä pitkin. Kurkistin konduktöörin koppiin. Häntä ei näkynyt, vain pienen punkan ryppyiset lakanat kertoivat hänen olleen täällä. Kaikkialla oli aavemaisen tyhjää, ja käytävän kello näytti kolmea aamuyöllä.
Palasin hyttiimme ja varovasti taputin viereisellä kapealla punkalla vaimeasti kuorsaavaa Heikkiä käsivarrelle. Hän avasi uniset silmänsä, ja kuiskaten kerroin hajusta. Heikki mutisi jotain matkustajien salatupakoinnista ja turhasta huolesta, ja kehoitti minua palaamaan nukkumaan ja jatkoi uniaan. 

Asetuin takaisin kapealla sängylleni, mutta uni ei tullut. Tämä haju ei ollut tupakka. Kitkerä lemu leijui yhä ilmassa niin voimakkaana, että se synnytti päänsäryn. Mielessäni pyöri ajatus siitä, että vihonviimeinen asia, joka savun hajuun herätessä kannattaa tehdä, on jatkaa unia. Niinpä makasin selälläni pimeässä ja tuijotin kattoon toivoen, että savun haju katoaisi. Kyllä, varmasti junan kolina tuntui ainakin vähän kovemmalta kuin aiemmin. Vaunu heilui ja tärisi. Kaatuisikohan se?

Puolen tunnin kuluttua radan varren satunnaiset valot tihenivät. Nousin uudelleen vuoteelta, varovasti raotin hytin ovea ja suuntasin takaisin käytävälle. Siellä haisi edelleen niin pahalta, että olin varma hajun liimautuneen sierainteni sisäpinnoille pysyvästi. Juna hidasti. Ilahtuneena huomasin meidän olevan saapumassa asemalle. Juna pysähtyi, vaunujen ovet avattiin, ja kustakin vaunusta astui sysipimeään yöhön konduktööri katsomaan, oliko matkustajia jäämässä pois tai nousemassa kyytiin.

Myös meidän vaunumme konduktööri oli ilmestynyt laiturille edelleen univormussaan, silmät unesta sikkaralla, tumma nuttura aavistuksen pörrössä ja suikka hiukan vinommassa kuin päivällä. Nainen katsoi hämmästyneenä pöllähtänyttä, unista olemustani. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta yksittäisillä sanoilla ja viittoen kysyin häneltä hajusta. Ensin hän vaikutti hämmentyneeltä, mutta hetken kuluttua luulen hänen oivaltaneen, mistä puhuin. Seurasi pitkä venäjänkielinen selostus, jossa toistui sana ”automat”  sekä runsaasti taivaan osoittelua. Sanaakaan ymmärtämättä kuuntelin selityksen, elehdin vielä kerran esittäen pahaa hajua ja kysyin: ”хорошо (Harasoo eli suomeksi ‘selvä’)?”

Nainen hymyili hiukan, nyökkäsi, osoitti jonnekin junan taakse pimeään ja vastasi: ”Harasoo.”

”Spasiba,” vastasin, hymyilin varovasti ja palasin hyttiin. Joskus pitää vain hyväksyä, että asioille on selitys, vaikka sitä ei itse ymmärtäisikään. Kesti hyvän tovin ennen kuin salainen juna-agentti sisälläni asettui ja sain unen päästä kiinni.

Jätskeissäkin asiaankuuluva teema

Mineralnye Vody:
Kello ei ollut kuuttakaan aamulla, kun astuimme (ei-liekehtivästä) junasta asemalaiturille. Asemalta oli jälleen edessä ihmiskehon tuoksujen sinfonian sävyttämä matka vanhan herrasmiehen lähinnä puskuritarrojen voimin kasassa pysyvällä taksilla. Tällä kertaa kohteena oli Mineralnye Vodyn lentokenttä, missä meidän oli määrä tavata oppaamme. Olipa hassu tunne, kun tuolla syrjäisessä maailman kolkassa pieni koliseva taksi ajoi lentokentän pihaan, ja yhtäkkiä mieleeni iski oivallus, että minähän olen ollut täällä ennenkin! Minulle paikkoihin juurtuminen on vierasta, mutta yllättävässä paikassa tuttu asia synnyttää valtaisan kotoisan olon.

Odottaminen:
Sitä tässä lajissa riittää. Viisumeita, kiipeilylupia, paperitöitä. Junia, lentokoneita, busseja, takseja. Kehon sopeutumista ohueen vuoristoilmaan. Oikeaa säätä ja huiputusikkunaa. Omaa vuoroa kapealla polulla, kiipeilytiimin jäsenten vaatteiden vaihtamista ja varusteasennusta tai oppaan työskentelyä varmistuksen rakentamiseksi. Välillä on hiostavan kuuma, usein hyytävän kylmä, ja lähes aina asento on hankala ja paikat puuduksissa tai kipeinä.
Kuitenkin kun asenne on oikea ja seura hyvää, odottaminen voi olla oikeinkin hauskaa. Vaikka olen täsmällinen ja suoritushakuinen luonne ja tottunut tiukaan kuriin ja täsmällisyyteen kiivetessä, joskus toistuva odottaminen jopa antaa luvan siirtyä hektisestä länsimaisesta aikataulutuksesta rennompaan mañana-meininkiin.
Niinpä meillä oli oikein hauskaa ja aika suorastaan lensi, kun kulutimme 3,5 tuntia Mineralnye Vodyn lentokentän kahviossa katsellen lentokentän heräämistä, ja odotimme oppaiden ja viimeisenä kaupunkiin saapuvan kiipeilytiimimme jäsenen koneen saapumista.

Aurinko oli jo korkealla ja helotti kuumasti, kun vessasta palatessani näin Heikin vieressä kaksi miestä: jylhäpiirteinen viiden-kuudenkymmenen välillä oleva jättiläinen vieressään siloposkinen parinkympin puolivälin tuntumassa seikkaileva nuorukainen. Jättiläinen oli pääoppaamme Aleksei eli Sasha. Hänestä käytettiin välillä lisänimeä SashaTwo, sillä varsinainen pääoppaamme – nimeltään myös Sasha, eli SashaOne erona kakkosestaan – oli sairastunut juuri ennen matkan alkua, joten yleensä kakkosoppaana toimiva SashaTwo olikin nyt SashaOne. Sasha (entinen Two, nykyinen One, jatkossa tässä tarinassa pelkkä Sasha) puhui hiukan englantia, mutta yleensä mieluummin siirsi puhumiseen apuoppaanaan toimivalle pojalleen Dimalle (Dimitri), jonka kielitaito oli huomattavasti parempi.
Kysellessämme oppaiden kokemuksesta Sasha totesi kiivenneensä Elbrusin noin 250 kertaa, tosin yleensä etelän puoleista reittiä.

– North is too hard, hän perusteli pudistellen päätään.

Aavistuksen jännittyneeltä vaikuttava Dima kertoi, että eteläinen reitti on hänelle kuin koti, mutta antoi ymmärtää myös edessä olevien pohjoisen polkujen olevan tuttuja. Tähän keskusteluun tulisin myöhemmin mielessäni palaamaan. Mutta jos siinä olikin jotain huolestuttavaa, katosi se uusien ihmisten ja eri kulttuurien kohtaamiseen sekä ehkä hiukan kielimuuriin. 

Hetken kuluttua pientä ryhmäämme kohti harppoi hoikka, ruskeatukkainen nainen valtavan suuri laukku harteillaan. Unkarilainen, Lontoossa asuva Angela toi muassaan runsaana ja hiukan nykivänä ryöppyilevän puhevirran, jota ilmeikkäiden, kulmikkaiden kasvojen nopeasti vaihtuvat ilmeet värittivät.
Automatkalla Pyatigorskiin, jossa nukkuisimme seuraavan yön ennen vuorelle lähtöä, Dima kertoi, että hotellilla meitä odottaisivat Mike Uusi-Seelannista, skotti Eddie sekä tasmanialaiset isä ja tytär Michael ja Maja. Lisäksi ryhmään liittyisivät vielä norjalaiset Kristen ja Marielle, jotka kulkisivat mukanamme yläleiriin asti. He olivat aiemmin huiputtaneet Elbrusin läntisen huipun eteläistä reittiä, ja halusivat nyt huiputtaa matalamman itäisen huipun pohjoisen, vaativamman reitin kautta.

Melkoisen kansainvälinen tiimi siis! Tulisimmekin seuraavan parin viikon ajan vastaamaan usein vuorilla toistuvaan ”Mistä teidän ryhmä on kotoisin?” -kysymykseen:

– We are from everywhere!

Kiipeilytiimi “from everywhere!” ennen-kuvassa: takarivi alk. vas. Kristin, Marielle, Angela, Heikki, Mike, Maja ja Dima, eturivissä Eddie, minä ja Michael

Ihanaa, pian päästäisiin tositoimiin!

Mene reippaasti ja turvallisesti! – Matka Elbrusille ja Matterhornille alkaa

Lähtöä edeltävät päivät ovat innostuksen, jännityksen ja tuskastuksen kitkeränsuloinen juomasekoitus, joka vihloo hampaita ja poreilee kurkussa. Viimeisen viikon ajan olen hiljalleen ratkonut arjen saumoja lanka kerrallaan, jotta voisin kolmeksi viikoksi ravistaa rutiinien viitan harteiltani. Iltaisin olen meditoinut, hiljentänyt mieltä ja valmistanut sitä nauttimaan jokaisesta sekunnista, mutta myös kuunnellakseni kehoani. Se kertoo minun olevan valmis.

Näkymä Elbrusin rinteeltä auringon noustessa

Voi kuinka lujasti halasin – ja silläkin uhalla, että kaverit näkisivät – tytärtä tänä aamuna, kun saatoin hänet koululle, josta isänsä noutaisi hänet koulupäivän päätyttyä.

Olenko kertonut, että hän on enää vain muutaman sentin minua lyhyempi? Ensimmäisen vuorireissuni alkaessa lähtiäisiksi halatessamme hän painoi kasvonsa vatsaani vasten.
Nyt vaaleansiniset silmät katsoivat omiini melkein samalta korkeudelta. Ennakkoikävän keskellä myös toisenlainen haikeus kouraisi vatsaa.

Tytöt vauhdissa viime kevään Sri Lankan matkallamme

Kiipeilyparini, puolisoni Heikki osaa suhtautua lasten kasvamiseen ja itsenäistymiseen hienolla tavalla; innostuneesti ja sen sijaan, että kokisi menettävänsä taakse jäävät asiat, hän onnistuu aina iloitsemaan uusista muodoista, joita suhteet hoivattaviimme saavat.

Olen minäkin valtavan ylpeä tavasta, jolla lapset ottavat koko ajan vahvemmin oman paikkansa tässä maailmassa. Vaikka pieni käsi ei enää yhtä usein tartu sormiini ohjausta kaivaten, onneksi saan yhä olla opas ja turvapaikka.

Pieni tyttöni kauan sitten, eli ihan eilen


Mutta. Lieneekö se sitten enemmän “äidin luopumisen tuskaa” -juttu, ajan kultaamat muistot vai omaa kasvukipuiluani, mutta aina välillä niin kovin kaipaan hetkiä, jolloin pieni pellavapää kietoi pehmeät käsivartensa säärieni ympärille ja silmät tuikkien kohotti harvahampaisen hymynsä kohti omaa supersankariaan – äitiä.

Siinä kadulla seistessämme vatsanpohjassani kouri jo valmiiksi tulevien viikkojen ikävä. Pyyhkäisin vaalean suortuvan korvan taakse, rutistin lujaa ja suukotin poskea kaverinolostuksen vaaraa uhmaten. Yritin nielaista kurkussa puristavan möhkäleen ja sanoa reippaalla äänellä samat sanat, jotka sanon joka aamu hänen lähtiessään kouluun:

– Rakastan sinua. Mene reippaasti ja turvallisesti!

Siniset silmät katsoivat minuun, huulille nousi lempeä, hiukan ilkikurinen hymy:

– Jos säkin meet!

Sitten tyttöni kääntyi ja esiteinin arvokkuudella käveli kohti koulun pihalla odottavia kavereita, – mutta kääntyi vielä kerran, kahdesti ja vielä kolmannenkin kerran heiluttamaan. Sitten hän kohtasi ystävänsä, ja kikattaen he katosivat pihassa vellovaan lapsimassaan. Matkalla takaisin kotiin laukkuani hakemaan tuttuun tapaan itkin silmäni turvoksiin. Kotirapun ovella pysähdyin, vedin syvään henkeä ja annoin seikkailun laskeutua minuun.

Elbrusin huipulle yritin ensimmäistä kertaa keväällä 2017 eteläistä reittiä, mutta vuoristotauti katkaisi tien. Päätimme “kostoksi epäonnistumisesta” palata vaativampaa pohjoisreittiä ja kiivetä vuoren kuten se on tarkoitettu: laaksosta laaksoon, ilman lumikissoja ja moottorikelkkoja. Uutta mahdollisuutta olemme saaneet odottaa pari vuotta.
Matterhornin taas olin uskonut siintävän vielä pidemmän matkan päässä. Kunnes luotto-oppaamme Fabrizio yllättäen sanoikin meidän olevan valmiita – kunhan tekisimme lujasti töitä.

Nyt ollaan tässä. Odotus on takana, ja työ on tehty. Yleensä vuorelle lähtiessä minua on riivannut pieni epävarmuuden tunne siitä, olenko tehnyt tarpeeksi, ja olisinko voinut valmistautua paremmin. Tällä kertaa se tunne on poissa. On ilahduttavaa huomata, ettei kyse ole loputtomasta perfektionismin spiraalista, vaan aidosti tavoitetasoon kytketystä odotusarvosta, jonka tunnen nyt saavuttaneeni. Se tekee poreilevan odotuksen pohjavirtauksesta vakaamman.

Jännityksen ja innostuksen keskellä yksi tunne nousee ylitse kaiken. Saan olla kiitollinen paljosta.

Mahdollisuuksista tavoitella näitä unelmia. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen rakentaa oman onnensa ja mahdollistaa omat unelmansa. Olen tehnyt paljon töitä rakentaakseni polkuni sellaiseksi kuin se on, ja tehnyt – ja edelleen teen – valintoja, jotka eivät aina ole helppoja. Samalla olen erittäin tietoinen siitä, kuinka moni asia vaikuttaa mahdollisuuksiini kokea tällaisia asioita.

Merkityksellisyyden ulottuvuudesta, jonka rakkaus vuoriin on tuonut elämääni. Se on muuttanut minua perusteellisesti ja lopullisesti – parempaan suuntaan. Olen aina kuin ensilennolleen lähtevä astronautti, joka astuessaan avaruussukkulaan pysähtyy oviaukkoon ja katsoo vielä kerran ympärilleen. Vaikka astronautti tietää palaavansa pian, ei hän oikein osaa ajatella aikaa matkan jälkeen. Kuinka voisi etukäteen tietääkään, miltä maapallo näyttää läheltä sen jälkeen, kun on katsonut sitä avaruudesta?

– Okei, ehkä hiukan dramaattinen vertaus, mutta halusin välittää sinulle ajatukseni siitä, kuinka jokainen matkamme on minulle seikkailu suureen tuntemattomaan, ja kuinka jokainen vuori opettaa minulle uutta, sekä itsestäni että tästä maailmasta.

Perheen ja ystävien – ja tietenkin blogijoukkueeni – tukiverkosta, joka jaksaa kannustaa meitä arjen harjoitusrutistuksissa, rohkaista tarttumaan haasteisiin ja myötäelää matkalla. Kotijoukot ovat ihan valtava voimavara. Esimerkiksi rakkaat appivanhempani Eeva ja Markku ovat väsymättömät kannustajamme: aina tavatessamme he muistavat kysyä, miten harjoittelu etenee, ja tämän kesän pitkillä pyöräreissuilla he olivat välillä kesämökiltä käsin seuranneet etenemistämme WhatsAppin jaetun paikkatiedon kautta!

Lasten toiset vanhemmatkin osallistuvat ja sumplivat sujuvasti kiipeilyreissujen aiheuttamat aikataulumuutokset kalentereihinsa. Kaikki jaksavat kysellä kuulumisia, seurata vointia ja kuunnella suuria suunnitelmiamme. Se saa tuntemaan olon arvokkaaksi ja pistää mielen nöyräksi. Kiitos teille jokaiselle!

Nyt nielen kyyneleeni, painan julkaisupainiketta ja suljen läppärin kannen. Valtava, kolhuinen, keltainen varustesäkki notkauttaa polvia, kun heitän sen olkapäälle.

Nyt mennään – tule mukaan!


p.s. Tuttuun tapaan pyrin päivittämään reissukuulumisia Facebookiin ja Instagramiin silloin, kun verkkoon pääsen. Koko tarinan kerron sitten täällä blogissa palatessani.

Janiina Kauppinen Mount Elbrusilla

15 päivää, 22 tuntia ja 40 minuuttia

..tämän tekstin kirjoitushetkestä ja saan astella kiipeilyparini Heikin kanssa Moskovan koneeseen. Vietettyämme yön Moskovassa huristelemme junalla halki Venäjän, Kaukasuksen alueelle, Mineralnye Vodyyn. Jo junamatkan varaaminen itsessään oli melkoinen seikkailu ja prosessiin tarvittiin Google Translator, kyrillinen kirjaimisto ja enemmän kuin pisara luovuutta. Luullakseni ennakkotilasimme vahingossa tupla-ateriat matkalle, mutta parempi niin kuin ettei ruokaa olisi ollenkaan – onpahan oiva tilaisuus tankata!

Junamatka myös sopivasti pakottaa vuorokauden ajaksi suhteellisen toimettomaan tilaan, mikä antaa mahdollisuuden sulkea muu maailma ulos ja keskittyä edessä olevaan tehtävään. Joka kerta vuorille lähtöä suunnitellessani teen mahtipontisia päätöksiä: “Pidän pari vapaapäivää ennen lähtöä, rauhassa pakkailen ja asennoidun reissuun.”

Kaukasuksen maisemia 2016
Kaukasuksen maisemia 2016

Totuus on kuitenkin aina – ainakin toistaiseksi – ollut toisenlainen: pari viimeistä vuorokautta on mennyt ajatusten hernerokkasumussa raivokkaasti töitä kilpaa kellon kanssa paiskiessa, kunnes aamuyön sinisinä tunteina, vain hetkiä ennen kentälle lähtöä olen räiminyt kiipeilykamoja laukkuun rukoillen mielessäni, ettei mitään ole unohtunut ostaa. Korvamattomuuskuvitelmat ovat siis vieneet voiton viisaudesta: maailma on pitänyt saada valmiiksi juuri ennen lähtöä – ja reissun jälkeen olen aina saanut huomata, että taaskaan sota ei yhtä miestä kaivannut.

Mutta takaisin Venäjälle: Mineralnye Vodyssa tapaamme paikallisoppaamme, jonka kanssa siirrymme autolla Pyatigorskiin. Siellä viimeistään tapaamme muun kiipeilytiimin. Palveluntarjoaja Adventure Alternative on toistaiseksi ollut tiedonjaossaan hiukan niukkasanainen, mutta ilmeisesti tiimissämme on seitsemän kiipeilijää, kaksi paikallisopasta ja matkanjohtaja. Kiipeilytiimin kohtaaminen on aina todella jännittävää, ja joka kerta toivon, että mahdollisimman moni olisi minua kokeneempia, jotta saisin tilaisuuden imeä heistä oppia.

Elbrusin huippupyramidin varjo auringonnousun aikaan
Elbrusin huippupyramidin varjo auringonnousun aikaan

Jo Pyatigorskiin saapumista seuraavana päivänä nousemme yli 2000 metriin, ja edessämme on pitkä vaellus kohti Euroopan mantereen korkeinta huippua Elbrusia (5642 m) pitkin syrjäistä, harvemmin käytettyä pohjoisreittiä. Pohjoisreitin vaativuudesta näkee varoituksia, toisaalta samaan aikaan sen autenttisuutta ja luonnon rauhaa ylistetään. Olen valtavan innoissani, sillä juuri tämänkaltaista expedition-henkeä isoilta vuorilta toivon! Eteläisen reitin laskettelurinteet, lumikissa- ja moottorikelkkaruuhkat sekä basecampin teknobileet eivät ihan vastanneet mielikuvaani Kaukasuksen kuningattaren huipulle johtavasta polusta. Onneksi viime reissu meni mönkään, ja saimme syyn palata uudelleen!

 Reilun viikon kuluttua toivottavasti Mount Elbrus on viimein huiputettu, ja matka jatkuu takaisin Moskovaan, sieltä Milanoon ja edelleen Cerviniaan, valmistautumaan Matterhornin (4478 m) huiputukseen. Melkoisen lenkin joudumme taas tekemään, sillä Mineralnye Vodysta ei pontevista yrityksistämme huolimatta löytynyt suorempia lentoyhteyksiä Italiaan. Pääosin kaikki lentoyhteydet Venäjältä ulkomaille kulkevat Moskovan kautta. Hetkellisesti vaikutti siltä, että suorempi yhteys onnistuisi tuntemattomamman venäläisen lentoyhtiön Istanbul-reitin kautta, mutta tovin venäjänkielisillä, kaatuilevilla verkkosivuilla seikkailtuamme totesimme, että vuorien välisen siirtymän kanssa emme halua ottaa turhia riskejä.

Syy suoraan siirtymään Venäjältä Matterhornille on pyrkimys hyödyntää Elbrusilla saavutettua kehon sopeutumista ylävuoriston ohueen ilmaan (akklimatisaatio) Alppien ikonisimman huipun tavoittelussa. Samalla syntyy kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-haaste: samalla reissulla kaksi hyvin erilaisilla tavoilla suurta vuorta! Pelkkä ajatuskin saa perhosparven lehahtamaan vatsassani, ja veren virtaus tuntuu kääntävän suuntaa.

Kyllä kiipeily Kaukasuksella on raskasta :D
Kyllä kiipeily Kaukasuksella on raskasta 😀

Tunnen olevani valmiimpi kuin koskaan aiemmin. Toki kasvanut kiipeilykokemus ehkä tuo hiukan varmemman olon, mutta kyllä tavoitteen saavuttamiseksi on tehty töitä lujasti koko vuoden.

Kovalla treenillä on ollut myös lieveilmiöitä: keväällä kyynärvarret tulehtuivat pahasti, ja viimeiset kuukaudet olen kamppaillut jalkavaivojen kanssa.

Jos olet ollut pidempään matkassani mukana, muistanet, että jalan loukkaamisesta Monte Rosalla (2015) on ollut minulle jatkuvasti hankaluuksia. Viimein tänä keväänä magneettikuvat ja hermoratatutkimus paljastivat hermovaurion, joka lääkärin mukaan oli pysyvä. Ortopedi totesi, ettei hän voinut minua auttaa ja tarjosi hermolääkitystä reissuille mukaan. Lääkityksen ongelma on, että se lähes poikkeuksetta aiheuttaa voimakasta pahoinvointia, väsymystä ja sekavuutta – ja niitä ei tarvita vuorten seinämillä yhtään enempää kuin ohuen ilman ympäristö itsessään aiheuttaa.

Länsimainen lääketiede jäi siis avuttomaksi. Mutta olin jo useampaan kertaan saanut helpotusta jalan oireiluun akupunktiosta. Niinpä lähetin lääkäriltä saamani vammaani koskevat aineistot akupunktiohoitajalleni Ossi Airaksiselle. Ossi tutki ne tarkkaan ja konsultoi omaa akupunktion oppi-isäänsä. Molemmat olivat yhtä mieltä, ettei toivo suinkaan ollut menetetty.
Hoidot aloitettiin välittömästi, sillä aikaa lähtöön oli tässä vaiheessa enää kolmisen kuukautta. Ensimmäinen hoitokerta synnytti kovia kipuja. Huolehtivainen Ossi seurasi tilannetta tarkasti, otsa huolestuneilla uurteilla ja mietti jo hoidon lieventämistä. Mutta toisella kerralla tilanne alkoi muuttua nopeasti. Hoito ei enää tuottanut kovaa kipua, vaikka varsin voimakkaita tuntemuksia kyllä.

Nyt, kaksi viikkoa ennen lähtöä, hermovaurio on oireeton. Jos vamman kohdasta painaa, saan kyllä aiemmin voimakkaana kipuna ja sähkötyksenä tuntuneet oireet tuntumaan vielä kevyinä tuntemuksina. Lopulta Elbrus ja Matterhorn tulevat näyttämään, onko oireiden katoaminen pysyvää, mutta näin merenpinnan tasolla jalka on parempi kuin uskalsin edes toivoa!

Lohjalle lähdössä

Toisen jalkavammani (siitä enemmän täällä) kanssa tilanne ei ole yhtä hyvä. Nivelpussin tulehduksen laannuttua lääkekuurilla ja levolla, jalkaterä on ollut edelleen kipeä. Lääkärin epäilys jalkaterässä olevasta pienen luun murtumasta leijuu ilmoilla. Toinen vaihtoehto on, että jalan alue on edelleen ärtynyt johtuen tulehduksen voimakkuudesta ja pitkäkestoisuudesta, ja asettuu ajan kuluessa. Jos jälkimmäistä, hyvä niin ja eteenpäin vaan! Jos taas kyseessä on murtuma, hoito on nyt myöhäistä, aikaa on liian vähän. Niinpä tämän osalta päädyttiin siihen, että nyt jäljellä olevat viikot rasitan jalkaterää vain mahdollisimman vähän, ja reissuun otan mukaan kipulääkityksen siltä varalta, että tilanne pahenee.

Janiina Kauppinen seinäkiipeilee Salmisaaressa
Janiina Kauppinen seinäkiipeilee Salmisaaressa

Osittain edellä kuvatuista syistä, viimeisten viikkojen treeni on ollut hiukan taiteilua. Juoksua olen jalan säästämiseksi välttänyt, mutta salitreeni sujuu, kunhan jalkaa varoo. Kiipeilyseinilläkin olen taas päässyt viettämään aikaa, sitä on todella ollut ikävä!
Ja onneksi on pyöräily! Se on jalkaterille kevyempää ja samalla ihan loistavaa kestävyystreeniä. Siksi olen viime viikkoina korvannut juoksemisen lähes kokonaan pyöräilyllä. Olemme kiipeilyparini Heikin kanssa pyöräilleet Espoosta edestakaisin Hankoon, Lohjalle ja Porvooseen. Ennen kuin siirrymme kevennettyyn treeniin ja lepovaiheeseen, painelemme vielä ensi viikonloppuna Espoosta Tampereelle polkien.

Fillarointi tekee myös mielelle hyvää, sillä pitkät matkat antavat aikaa omien ajatusten kanssa. Viime viikonloppuna hyvä pyöräily-flow vei minut mukanaan, ja vasta taajama-alueelle palattaessa huomasin jalankulkijoiden ja bussipysäkeillä seisovien kummeksuvat katseet. Kesti hetken oivaltaa, että lauloin ääneen. Ilmeisesti hengästyneet tulkintani erilaisista indie rock -klassikoista eivät auenneet suurelle yleisölle.

Kun sattuu olemaan vähän “karmit kaulassa”-tyyppiä, pyöräillessäkin sattuu ja tapahtuu.

Mutta nyt työ on tehty. Pian on aika keskittyä alkaa ajaa kovaa treeniä alas. Vielä ensi viikonloppuna poljetaan. Sitten ohjelmassa on enää kevyitä, palauttavia harjoituksia ja kehonhuoltoa.

Odotuksen muurahaiset vilistävät villisti ihoni alla.
Yhä useammin löydän itseni tuijottamasta tyhjyyteen, ajatukset jo jossain kaukana edelläni tuhansien metrien korkeudessa merenpinnasta. Minä olen valmis. Olen jo ehkä pikkuisen matkalla.

Janiina Kauppinen Mount Elbrusin satulassa
Tänne, satulaan 5350 metriin, pääsimme viimeksi Elbrusilla

p.s. Jotkut ovat muuten sitä mieltä, että Matterhorn on teknisesti ottaen afrikkalainen huippu? Osaatko arvata miksi?

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola

Neljä viikkoa. Kolme raajaa.

Neljä viikkoa. Sen verran on lähtöön aikaa. Täysin toimintakuntoisiksi laskettavia raajoja minulla on kolme kappaletta, ja valitettavasti niistä vain yksi on jalka.

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola

Seitsemän liikuntakiellon päivää valuivat ohitseni vaihtelevissa tunnelmissa: Ensimmäiset kaksi soljuivat mukavasti laiskottelusta nautiskellen. Kolmantena iltana alkoi omatunto nykiä ajatusten liepeitä. Neljäntenä iltapäivänä lepoaika kului yhtä vauhdikkaasti kuin ruohon kasvamista tai maalin kuivumista seuratessa. Viidentenä päivänä koetin mielenrauhalla perustellen tingata kiipeilypariltani Heikiltä siunausta kevyelle treenille, vaikkapa joogalle tai yläkropan punttitreenille. Mutta hän pysyi lujana meidän molempien puolesta.

Oikeassahan hän on. Olemme tainneet treenata vähän liiankin lujaa, nimittäin Heikkikin on lepoon komennettu; hän puolestaan olkapään rasitusvamman vuoksi. Olemmekin miettineet, että harjoittelu- ja valmennuskuvioita pitänee hiukan uudistaa, kun palaamme Matterhornilta. Seuraava Vuorenvalloitus-suunnitelma nostaa rimaa taas melkoisesti (kerron siitä myöhemmin), joten harjoittelukaan ei ole kevenemässä. Tähän asti meillä on ollut eri osa-alueiden ammattilaisia apuna, mutta harjoittelun kokonaiskuvaa olemme ohjanneet itse. Tänä keväänä on sen verran tullut loukkaantumisia ja rasitusvammoja, että on ehkä aika miettiä toisenlaista lähestymistapaa.

Levottomuudestani huolimatta lepotauossa on kuitenkin ollut myös paljon hyvää. Se on antanut aikaa ajatella ja tutkiskella tuntemuksiani, kun kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-haaste on enää henkäyksen päässä:

Minua jännittää. Paljon. Tämä ei ole ensimmäinen kertani Elbrusin rinteillä, ja edellinen reissu ei mennyt ihan toivotulla tavalla (se tarina alkaa täältä: Matka kohti Mount Elbrusia alkaa). Epäonnistumisen jälkeen tarkoituksemme oli ottaa revanssi Elbrusilla jo viime vuonna, mutta sitten tapahtuikin (yrittäjän) elämä, ja pitkin hampain jouduimme lykkäämään reissua. Ja nyt, loputtoman odotuksen jälkeen, aikaa lähtöpäivään voi laskea päivissä!

Janiina Kauppinen Elbrusilla
Heikki ja minä paluumatkalla Elbrusin basecampiin 2017, kuva Max Edin

Haasteen toinen osuus on meille uusi, moninkin eri tavoin. Pelkkä ajatus Matterhornista saa veren virtauksen kiihtymään muutaman sykäyksen. Koska se on Matterhorn, yksi maailman tunnetuimmista vuorista, majesteettinen pyramidi, monien kiipeilijöiden päiväuni.

Usein haaveet hiipivät ihomme alle kuin varkain ja leviävät hiljalleen verenkierron mukana, täyttävät salamyhkäisesti mielemme ja sydämemme, kunnes emme enää voi niiden kutsua vastustaa. Mutta minä tiedän melkein minuutin tarkkuudella, koska minun Matterhorn-unelmani alkoi kyteä:
8.8.2015 kello 10.00 seisoin vain muutamien kilometrien päässä Matterhornista, Alppien toiseksi korkeimman vuoren Monte Rosan (4634 m) punaisella huipulla. Olin juuri saavuttanut ensimmäisen kiipeilytavoitteeni. Oloni oli onnellisen seesteinen ja täydellisen tyytyväinen. Hengitin syvään raikasta vuoristoilmaa ja annoin silmieni pyyhkiä maisemaa ahnaasti kuin lapsi taikinakulhon pintaa etusormellaan. Onnellisen, hiukan sumuisen tunteen keskellä säpsähdin, kun katseeni pysähtyi taivasta halkovaan pyramidiin. Olin sitä vilkuilut jo matkalla ylös, auringonnousun ensisäteiden sivellessä sen jyrkkiä seinämiä arasti kuin lupaa pyytäen.

Viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta (2015): meillä on vuosien ajan ollut tapana päivän päätteeksi keskustella siitä, mikä kummankin päivässä on ollut parasta. Tyttärestä oli epäreilua, kun riippumatta siitä, mitä tapahtui, vastaukseni oli aina sama.
Viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta (2015): Meillä on jo vuosien ajan ollut tapana päivän päätteeksi keskustella siitä, mikä kummankin päivässä on ollut parasta. Tyttärestä oli epäreilua, kun riippumatta siitä, mitä minulletapahtui, vastaukseni oli aina sama.

Vaikka Monte Rosan huippu on Matterhornia korkeammalla, ei ollut mitään epäselvyyttä siitä, mikä vuori alueen maisemaa hallitsee. Tuijotin itsevarmaa Matterhornia sydän poukkoillen kuin ujon peuranvasan häntä. Paluumatkalla sitten muina naisina kysäisin oppaaltamme Petteltä, mitä Matterhornin kiipeäminen vaatisi. Vastauksensa oppaamme muotoili hienotunteisesti, mutta rivien väleistä kuulsi vahva suositus kerätä ensin kokemusta, tekniikkaa ja kestävyyttä. Minä tottelin. Nyt, neljä vuotta myöhemmin odotus on päättymässä. Hei Pette, jos luet tämän: pidäthän peukkuja?!

Jännityksen ohella toinen hallitseva tunne on toisenlainen odotus; eräänlainen rannattomuuden kaipuu.
Kun karabiinisolki naksahtaa valjaisiini,  kaikki muu katoaa. On vain tuulen kuiskaus, jään rohina ja kiven tuoksu. Suljen hetkeksi muut tehtäväni tässä maailmassa pieneen, hellästi pehmustettuun lippaaseen, jonka piilotan hyvään talteen, sinne jonnekin sydämeni tietämille. Siellä turvassa ja tallessa, ovat roolini tyttärenä, äitinä, siskona, vaimona, ystävänä, yrittäjänä ja niin edelleen. Ne kiipeävät kanssani, osana minua, mutta niiden äänet pysyvät vaiti tai korkeintaan kunnioittavina kuiskauksina.
On vapauttavaa hetken ajatella vain yhtä asiaa ja pyrkiä täyttämään vain yhtä tehtävää. Luopua arjen rooleista, jotka – niin rakkaita kuin ovatkin – täyttävät päivät ja ajatukset valtavalla määrällä tehtäviä ja odotuksia, osa toisten toiveita ja vaateita mutta vielä isompi osa itse asetettuja. 

Pienen tovin saan olla itsekkäästi vain minä – tai ehkä vieläkin vähemmän: Joskus vuorella tulee taianomainen hetki, jolloin saan olla itsellenikin kuin se kaukana jäätikön toisella laidalla pienenä muurahaisena näkyvä kiipeilijä turkoosissa takissaan. Etäinen, utuinen hahmo, joka on niin kaukana, ettei sen kokoa, muotoa tai kasvoja voi erottaa, ja joka näköpiiristä kadotessaan häviää mielestä kuin veteen putoava lumihiutale jääden tarinattomaksi ja määrittelemättömäksi.

Voi kuinka rakastankaan sitä merkityksettömyyden hetkeä! Vuoret osoittavat minulle pienuuteni ja mitättömyyteni – ja se on rauhoittavaa. Se ei vapauta minua vastuista ja velvollisuuksista tätä maailmaa ja rakkaitani kohtaan. Se ei tarkoita, että voin tehdä tai olla tekemättä, mitä haluan. Se ei tee minusta vähemmän tärkeää rakkailleni.
Mutta ainakin minun kohdallani se keventää hiukan maailmantuskaa ja toviksi vaimentaa alati eteenpäin piiskaavan vastuuntuntoni. Vuoret antavat minulle luvan hellittää ja hengähtää hetken.

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola
Hahmo turkoosissa takissa Cima d’Ambrizzolalla

Rooleista luopumisessa on toinenkin ulottuvuus, joka liittyy siihen hienouteen, että kiipeilyparini on puolisoni. Olemme toisillemme myös muun muassa yhtiökumppaneita, vanhempia sekä mies ja nainen. Edustan siis lukuisia rooleja kiipeilyparini suuntaan. Kun irrotan niistä itse, tulee hänenkin tehdä sama hetkellinen luopuminen – muutoin emme näe samaa turkoositakkista kiipeilijää, ja se voisi aiheuttaa vaikeuksia. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta voin vakuuttaa, että välillä se on monimutkaisempaa kuin äkkiseltään ajattelisi: sama nainen, joka Suomessa hymyillen hyväksyy tarjouksen kauppakassien kantamisesta, raahaa reppuaan ylämäkeen niska jääräpäisessä kumarassa ja kieltäytyy avusta, vaikka askel horjuisi väsymyksestä.

Neljä viikkoa siihen, kun heitän polvet notkahtaen valtavan keltaisen, nyt jo reissuissa katu-uskottavan rähjäiseksi nuhjaantuneen kiipeilykassin olalleni. Kassissa odottaa turkoosi kiipeilytakki.

Janiina Kauppinen Cima Grandella

Pari päivää sitten tein ensimmäisen varovaisen kestävyystreenin. Eilen juoksin ensimmäisen lenkin. Lopetin tunnin kohdalla, kun jalkapohjan holvikaaressa alkoi tuntua oudolta. Itse en olisi ollut tarpeeksi viisas lopettaakseni juoksemista ajoissa, mutta rinnallani askeltanut kiipeilyparini, joka aina näkee enemmän kuin vain utuisen hahmon turkoosissa kiipeilytakissa, muistutti, kuinka tärkeää on, että käytämme jäljellä olevat viikot viisaasti, jotta vuorikelpoisia raajoja lähtiessä olisi neljä.

p.s. Tiina Lundberg haastatteli minua Yle Puheella vuorikiipeilystä. Tarinoita ja ajatuksia vuorilta löytyy myös podcastin muodossa täältä Yle Areenasta.

Janiina Kauppinen

Page 2 of 43

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén