“OHO!” valmentajani Tapio henkäisee.
“Hyvä vai paha oho?” kysyn arasti, hartiat lysyssä.

Olen juuri astunut kehonkoostumusta mittaavan laitteen päältä. Ainoa laitteen näytöltä näkemäni luku oli paino: 100 grammaa enemmän kuin aloittaessani treenin ja ruokavalion puolitoista kuukautta sitten. Muita tuloksia odotellessani (noin 30 sekuntia) olen ehtinyt jo syöksyä hämmästyksestä pettymykseen, syyllisyyteen ja edelleen selittelyvaiheeseen. Vedän henkeä aloittaakseni puolustuspuheen: viikonlopun tankkaus on painonnousun takana, minulla on isot luut, nesteitä kertynyt, mietin raskaita ajatuksia vaa’alla seistessäni ja mitä niitä koottuja selityksiä nyt onkaan.

“Tässä nähdään, että vaaka on ihan turha laite treenitulosten mittaamisessa! Ei se kerro koko totuutta. Nämä tulokset ovat erinomaiset,” Tapio hymyilee. Suustani livahtaa hämmentynyt: “Oho…”

Yhdessä perehdymme mittaustuloksiin ja vertaamme niitä aiempiin.

Välicheck 1. (17.12.)                                          
Rasvaprosentti 25,4
Sisäelinrasvan taso 4
Painoindeksi 24
Lihasprosentti  33,6

Lähtökohta (3.11.)                                                 
Rasvaprosentti 27,9    
Sisäelinrasvan taso 5        
Painoindeksi 24
Lihasprosentti 32,2          

Rasvaprosentti on pudonnut 3,5 prosenttiyksikköä, mikä on merkittävä muutos. Sisäelinten rasvataso oli hyvä jo valmiiksi, nyt se on erinomaisella tasolla. Lihasten osuus kropasta kasvanut 1,4 prosenttiyksiköllä. Eli suomeksi sanottuna: kehossa ollutta rasvaa on muuttunut lihakseksi ilman että paino on pudonnut. Kova työ on siis tuottanut tulosta. Ihan täsmälleen se, mitä alkuvaiheen tavoitteeksi asetettiin, on tapahtunut!

Positiiviset tulokset motivoivat jatkamaan treenaamista. Valmentajan kehu nostaa mielen pilviin, mutta eniten motivoi tavoite. Mittanauha kertoo hienoja tuloksia ja on mukava huomata, etteivät allit hulmua tuulessa. Mutta se ei ollut tavoite.

Hitto, mikä matka!

Luin viime viikonloppuna ensimmäisenä suomalaisena naisena Mount Everestille kiivenneen Carina Räihän “Huipulta huipulle” -kirjan. Kirja ei ehkä kirjoitusteknisesti ole huikaiseva, mutta sisällöllisesti se on mahtava tarina valinnoista ja itsensä ylittämisestä, monellakin tavalla. Eniten minua kosketti kirjassa leimuava ajatus siitä, että elämä on elämistä varten. Juuri nyt. Erityisesti sykähdytti Carinan huiputusreissullaan erään vuorella olleen majatalon seinältä löytämä teksti:

“Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä vartalossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena huutaen ‘Hitto mikä matka! – Mavis Leyrer, 83 v.”

Kehoni on Vuorenvalloituskone. Treenaan, jotta kannan itse jokaisen mukana olevan tavarani Mont Blancin laelle ja jotta askeleet kantavat turvallisesti myös alas vuorelta. Harjoittelen, jotta nähdessäni auringon suutelevan Alppien huippuja jaksan huudahtaa: “Oho!”

Tärkeä osa määrätietoista tavoitteisiin pyrkimistä on muistaa välillä laskea hartiat alas ja ladata myös henkisiä akkuja. Nyt onkin hyvä hetki sille, ja aion pysähtyä nauttimaan joulusta rakkaideni kanssa. Muutamaksi päiväksi jääkööt treeniaikataulut, ruokaohjelmat ja työajatukset. Tilalle kynttilöitä, kuusentuoksua, tarinoita ja naurua, suussasulavia makuja sekä lämpimiä halauksia.

Toivotan myös sinulle oikein rentouttavaa ja elämyksellistä joulua!