Mount Elbrus: saapuminen alaleiriin ja Mushroom Rocks

Aamulla hotellin pihaan kerääntyi malttamattomasti, tosin edelleen hiukan ujosti, soriseva kiipeilyporukka varusteineen. Parin päivän matkustamisen taakse piilotettu odottelu oli tehnyt tehtävänsä, ja olin kuin lentoon lähdössä; melkein valmis juoksemaan neljän tunnin ajomatkan Pyatigorskista Elbrus-vuoren juurella sijaitsevaan ala-basecampiin (korkeus 2250 metriä), josta vaellus kohti läntistä huippua alkaisi pitkin pohjoista reittiä.
Kaikki kiipeilyryhmän jäsenet tuntuivat jakavan saman innostuksen, mutta samalla kurkistelimme toisiamme puoliksi salaa ja koetimme selvittää, millaisista aineksista tiimi oli kasattu. Olin ajatellut kiipeilyparini Heikin ja minun olevan ryhmän kokemattomimpia, mutta itse asiassa tilanne ei ollutkaan sellainen:

Edellisen päivän tutustumisillallisella olimme saaneet hiukan parempaa käsitystä toisistamme. Valokeilan oli pääosin täyttänyt puhelias Eddie, skotlantilainen viittäkymmentä lähestyvä entinen sotilas ja nykyinen turvallisuusalan yrittäjä, jonka suoltama vitsien sekä tasapuolisesti kaikkiin kohdistuva, usein hyvän maun rajoilla vieraileva naljailuvirta rikkoi jään. Silloinkin kun miehen puhetta oli mahdotonta ymmärtää – mikä itse asiassa erityisesti alkuun oli tilanne suurimman osan ajasta – paksu skottimurre nauratti jo itsessään. Se on kyllä hassua, kuinka jopa natiivienglantia puhuvat tuijottivat Eddietä hämillään ja myönsivät, että yli puolet miehen puheesta meni heiltäkin täysin yli hilseen, vaikka samaa äidinkieltä puhuivatkin (ainakin teoriassa). Eddie itse ei kuitenkaan ollut muiden hämmennyksestä moksiskaan – tai ainakaan antanut sen häiritä.

Moninaisista seikkailuistaan huolimatta Eddie ei ollut aiemmin kiivennyt isoja vuoria. Ainoa aiempi kokemus oli Mont Blancilta, jossa matka oli tyssännyt Gouterin majalle huonon sään estettyä huiputusyrityksen.

Norjalaiset Kristen ja Marielle olivat niinikään ensimmäisen suuren vuorensa äärellä, tosin he olivat jo käyneet kaksihuippuisen tulivuori Elbrusin läntisellä (5642 m) huipulla kiiveten sinne eteläistä reittiä (eli siis sama reitti, jolla Heikki ja minä olimme pari vuotta sitten). Mutta tällä reissulla he tavoittelisivat tulivuoren itäistä, matalampaa huippua (5621 m). Vaikka itäinen huippu on vain 21 metriä läntistä matalampi, pohjoista reittiä itäiselle huipulle nousu kestää huiputuspäivänä jopa viisi tuntia läntistä huippua vähemmin. Ja ehkä merkittävin asia on suuri ero pohjois- ja eteläreittien välillä: nyt apuna ei olisi hiihtohissejä 3800 metriin ja siitä lumikissakyytiä 5000 metriin. Kristen ja Marielle kiipeäisivät kanssamme ylä-basecampiin (3800 m), mistä tiemme eroaisivat kohti eri huippuja.

Unkarilainen Angela oli aiemmin huiputtanut Kilimanjaron, ja tasmanialainen 33-vuotias Maja Kilimanjaron ja Aconcaguan.

Olen matkan varrella oppinut, että ensivaikutelma voi pettää, ja että parhaat kiipeilijät ovat usein sitkeitä “kuivan kesän oravia”. Mutta rehellisyyden nimissä myönnän, että ensin katselin hiukan huolestuneena Majan isää, Michaelia. Harmaahapsinen, uurteinen herrasmies vaikutti hiljaiselta ja hiukan poissaolevalta, ja ruumiinrakenteelta jopa hiukan hauraalta. Miten 73-vuotias mies jaksaisi haastavalla ja raskaalla reitillä?
Mietteeni olivat turhia, sillä tuohon pitkänhuiskeaan ja pajunvitsamaisen sitkeään kehoon mahtuikin ihan valtava määrä voimaa ja kestävyyttä! Päivien kuluessa tulisimme huomaamaan, että tämä teräsherra on elämässään kiivennyt yhden jos toisenkin vuoren, ja on aivan huikeassa kunnossa. Totesipa hän vielä reissun loppupuolella:

– Kyllä minussa edelleen sen verran virtaa on, että aion vielä Denalin (Pohjois-Amerikan korkein, 6190-metrinen, ja hyytävien olosuhteiden vuoksikin pahamaineinen vuori, kirj. huom.) ja pari muuta vuorta kiivetä!

Viiden tunnin ajomatkan aikana Pyatigorskista Elbrusin juurella sijaitsevaan ala-basecampiin selvisi kuitenkin ryhmän suurin yllätys, kun uusi-seelantilainen 61-vuotias Mike istuutui Heikin ja minun kanssa samaan autoon. Tovin keskustelun jälkeen kävi ilmi, että mies oli tavoittelemassa viimeistä Seven Summits -huippuaan (Seven Summitshan on vuorikiipeilyn suurista haasteista ehkä se kuuluisin, eli kaikkien mantereiden korkeimmat huiput)!
Tunsin kiihtymyksen tulvahtavan suoniini: tämä kaveri oli siis huiputtanut Denalin, kiivennyt Etelämantereella Vinson massiivin, ja seissyt maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin huipulla! Kysymykset pursuilivat mieleeni sellaisella voimalla, että ennen kuin ehdin järjestää niitä järkeviin jonoihin, ne ruuhkautuivat ja muuttuivat ajatuspuuroksi. Onneksi meillä oli aikaa, ja matkan ratoksi Mike kertoili kokemuksistaan nimeten vaikuttavimmaksi kokemukseksi Antarktiksen:

– Sellaisen koskemattomuuden kohtaaminen on pysäyttävää! Ajattele: jos pudotat siellä hankeen esineen,  ja tulet sadan vuoden päästä takaisin, on esineesi siellä odottamassa sinua. – Toki tämähän on vain teoreettinen ajatus – käytännössä kirjaimellisesti noudatettava sääntö on, että kaiken minkä viet Antarktikselle, tuot myös takaisin. Etelämantereelle ei saa jättää mitään.

Keskustelimme myös vuorikiipeilytaitojen luontaisuudesta ja niiden kehittämisestä. Tämä aihe pyörii usein Heikin ja minun keskusteluissa, sillä autenttinen lajiharjoittelu Suomen kaltaisessa vuorettomassa maassa on haastavaa. Mike vertasi varsin osuvasti:

– Olin kerran työreissulla Suomessa keskellä kylmintä ja pimeintä talvea. Joka puolella oli valtavasti lunta, tiet olivat jäässä ja kaikkialla oli pilkkopimeää. Kuitenkin minua kuljettanut taksikuski paineli rennosti ja vauhdikkaasti jäisillä teillä jopa 100 km/h nopeudella. Kun kerroin tämän tutuilleni Uusi-Seelannissa, kukaan ei uskonut minua! Heille oli aivan käsittämätön ajatus, että joku voisi ajaa tuolla tavalla lumella ja jäällä.
Mutta asia on varsin yksinkertainen: suomalaiset ovat syntyneet tuohon ympäristöön ja oppineet toimimaan kylmyyden, lumen ja jään kanssa. Samalla tavalla vuoristoisilla alueilla ihmisille helpommin syntyy tietynlainen syvempi osaaminen. Tottakai harjoittelua tarvitaan, sekä vuorikiipeilyssä että autolla ajamisessa, mutta kun olet koko elämäsi asunut vuorien lähellä, on paljon asioita, joiden kohdalla sinulle on voinut kehittyä tottumus ja osaaminen toimia vaistomaisesti oikein – etkä edes itse huomaa sitä.

Matkan edetessä tie muuttui yhä kuoppaisemmaksi, ja vähän väliä jouduimme varomaan tielle pontevasti pyrkiviä, vapaina kulkevia lehmiä. Yhtäkkiä kuljettajamme, joka oli koko matkan ollut hiljaa, osoitti taivaanrantaan ja totesi:

– Elbrus.

Kyllä, siellä se oli! Tuttu tuplahuippu piilotteli kaukana pilvien takana etäisenä valkoisena varjona ja sai sydämeni läpättämään kuin rakastuneen lampaan saparo. En ollut käsittänytkään, kuinka paljon olin tätä hetkeä odottanut!
Kukaan meistä ei voinut oikein mieltään malttaa, vaikka tulevina päivinä saisimme ihailla tuota profiilia mielin määrin (ja paljon lähempää). Tungeksimme vain vaivoin kohteliaisuussäännöistä kiinni pitäen auton ikkunoihin (joista vain yksi suostui avautumaan) ja zoomaten kännykkäkameroilla maiseman pikselöityneeksi mössöksi, yritimme vangita ensimmäiset vilahdukset tavoitteestamme.

Ensi huuman laannuttua tutkiskelin maisemaa hiukan tarkemmin ja hämmästyksekseni huomasin, kuinka erilaiselta vuoren tämä puoli vaikutti suhteessa viime reissumme maisemiin. Etelässä näkymää hallitsivat aggressiiviset ja karut kivisärmät. Täällä taas pyöreäkylkisten kukkuloiden rehevillä niityillä säntäili lehmiä ja lampaita kuin Alppien pikku-Heidin kotimaisemissa.

Kääntyessämme ala-basecampiin johtavalle tielle väylä kapeni hädintuskin yhden ajoneuvon levyiseksi uraksi ja muuttui niin huonokuntoiseksi, että seuraavan tunnin aikana useaan otteeseen mietin, mahtaisimmeko päästä perille asti. Monesta kohtaa jyrkillä seinämillä kiemurteleva tie oli romahtanut täysin, ja ehjätkin kohdat olivat täynnä niin syviä kuoppia, että autot olivat välillä lähes kaatumispisteessä kuljettajien kiemurrellessa kuopasta toiseen. Kertaalleen koko autoletkamme joutui vastaantulevan auton vuoksi peruuttamaan toista sataa metriä murtunutta tietä jyrkänteen reunalla edelliseen ohituksen mahdollistaneeseen kohtaan. Vaikka kuljettajamme oli selvästi niin tottunut reittiin, että hädin tuskin malttoi tarttua toisellakin kädellä rattiin peruutuksen ajaksi, sydämeni tykytti tovin useamman pykälän normaalia korkeammalla temmolla.

Ala-basecampiin johtava tie kulkee joen poikki. Siltaa ei siis ole, vaan leiriin pyrkivät maasturit ajavat suoraan pyörteilevään vuoristojokeen. Jos on satanut paljon, joki on niin voimakas, etteivät autot pärjää sen virtaukselle. Tällöin autot vievät matkaajat vähän matkan päähän kävelysillalle, ja loppumatka taitetaan jalan. Nyt kuitenkin joki oli varsin maltillinen, ja ylitys onnistui autoilta. Huomasin kuitenkin, että letkamme autot pysyttelivät lähekkäin, ja vuorotellen tapahtuvan ylityksen aikana muutoin niin huolettomat kuljettajat vahtivat peilien kautta toisiaan tiukasti valmiina säntäämään apuun, mikäli tilanne sitä vaatisi. Minua hiukan hymyilytti, kun huomasin, että kuin yhteisestä sopimuksesta me kaikki kolme maasturimme matkustajaa vedimme yhtä aikaa syvään henkeä auton etupyörien sukeltaessa virtaan – ja pidätimme hengitystä, kunnes menopelimme nousi vaahtoavan joen vastarannan penkereelle.

Ensimmäinen vaikutelma ala-basecampistä oli ruuhkainen: purkautuessamme ulos maastureista meitä vastassa suuren vihreän messiparakin edessä oli toistakymmentä malttamatonta ihmistä. Kyseessä oli huiputusyritykseltä palannut, ryytynyt ryhmä, joka tuskin malttoi odottaa pääsyä autoon, joka veisi heidät kohti hotellin pehmeitä sänkyjä ja lämmintä suihkua. Porukan kommenteista kävi ilmi, että osa ryhmästä oli onnistunut huiputuksessa, mutta tunnelma oli varsin uupunut, ja kaikki vastasivat innostuneisiin “Millaista se oli?” -kysymyksiimme yksiselitteisesti: “Todella raskasta.”

Maastureiden kääntyessä takaisin kohti sivistystä väsynyt tiimi muassaan, leiri tuntui paljon tyhjemmältä ja saimme aikaa katsella ympärillemme. Ala-basecamp oli kuin pikkuruinen, vaatimaton kaupunki: ryhmämajoituksina oli telttoja ja pieniä kylmiä tupia, ruokailuun suurehko, peltikattoinen messitupa, jonka yhteydessä jopa pieni baari. Käytettävissä olivat myös asiaankuuluvan karmea ja löyhkäävä wc ja jopa likaiset suihkut, joista tosin tuli vain välillä polttavan kuumaa ja yleensä hyytävän kylmää vettä.

Leiri sijaitsi vuorien välissä, pienen matkan päässä kuohuvasta joesta, suuren rehevän niityn laidassa. Leiriä ympäröivät kevyet aidat, mutta niistä huolimatta leirin poluilla välillä vastaan tuli lehmiä, joita laidunsi vapaina runsain määrin alueen rinneniityillä. Hauska uusi tuttavuus oli marsun kokoinen jyrsijä, ehkä jonkinlainen maaorava; varsin isokokoinen ja töpöhäntäinen otus, jonka kimeä ääni kuulostaa hiukan linnun varoitushuudolta. Alue oli aivan pullollaan noita otuksia, ja vain yhdellä silmäyksellä saattoi nähdä niitä sadoittain kurkkimassa maanalaisista koloistaan ja kirmailemassa keskenään – väistämättä mieleeni nousi vanha Whack a Mole -klassikkopeli. Nämä otukset olivat tottuneita ihmisiin, eivätkä meitä juurikaan väistäneet. Vaikka osa oli jopa niin kesyjä, että ne tulivat hakemaan pähkinöitä kädestä, uskomattoman suuresta määrästään huolimatta karvapallerot kuitenkin pysyivät pois majoituksilta ja leiristä, joten rinnakkaiselo kiipeilijöiden kanssa oli rauhaisaa ja sopuisaa.

Tämä olisi kotimme seuraavien päivien ajan, kun kehon sopeutuminen ohueen vuoristoilmaan (akklimatisoituminen) alkaisi, ja samalla valmistautuisimme nousuun ylempään basecampiin (Advanced Basecamp, 3800 m).

Jakauduimme telttakuntiin. Mike, Heikki ja minä olimme jo automatkalla ristineet ryhmämme Team Antipodiksi (johtuen maidemme sijainnista maapallon vastakkaisilla puolilla). Alaleirin teltat olivat suurehkoja oransseja huvilatelttoja, joissa nukkuisimme makuupusseissa telttavuoteilla. Ruokailu tapahtuisi tietenkin messirakennuksessa, jota lämmitettiin osan aikaa vuorokaudesta. Olot olivat siis varsin edistykselliset ja mukavat.

Heti ensimmäisenä alaleiripäivänä sain todeta, että on yksi asia, josta Elbrusilla ei pääse eroon, riippumatta siitä, kummalla puolella vuorta majailet: myös tässä leirissä messirakennuksen eteen oli raahattu kaksi valtavan suurta kaiutinta, joista iltapäivästä iltaan tykitettiin teknoa kovalla volyymilla Kaukasuksen erämaan taivaalle. Tälle venäläisen vuorileirikulttuurin ominaisuudelle alistuneina virnistelimme Heikin kanssa ja huvittuneina hyvästelimme haaveet täydellisestä luonnonrauhasta alaleirissä. Ylempänä sitten.

Leiriksi asettumisen ja lounaan jälkeen oli ensimmäisen akklimatisaatiovaelluksen aika: kiipeäisimme 3500 metriin Mushroom Rocks -nimiselle paikalle. Vaellus alkoi harmaassa säässä joen vartta ylös. Kivikkoinen polku nousi jyrkästi ja nopeasti kallioiselle rinteelle virtauksen jäädessä kanjonimaiseen uomaansa alapuolellemme. Vaaleanruskea kivi vuorotteli heinämättäiden ja pensaikkojen kanssa ja ilmassa tuoksui kosteus. Itse asiassa näkymä toi mieleeni Suomen Lapin maisemat muutaman vuoden takaiselta Halti-vaellukseltani.

Ylöspäin rinnettä pyrkivä kiipeilijöiden helminauhamme eteni hitaasti jutustellen ja tiukemmissa kohdissa rytmikkäästi puuskuttaen – Eddie ja Heikki intoutuivat lauleskelemaankin. Minä vajosin ajatuksiini, minulle vaeltaminen on aina myös matka omaan mieleeni. Siksi usein kiivetessä vaivun hiljaisuuteen, ja pyrin jopa välttämään keskusteluita. Haluan löytää askelten ja hengityksen oikean rytmin, haistaa vuoristosateen pisarat ilmassa, sekä antaa ajatusten virrata vapaasti, kunnes ne asettuvat, ja olla kadottamatta sisälläni syntyvää hiljaisuutta keskustelun pöhinään. Jutella ehdin myöhemminkin, vaellus on minun meditaatiotani.

Reilun puolen tunnin vaelluksen jälkeen nousimme harjanteelle, ja eteemme yllättäen aukeni valtava laakea hiekan ja heinikon peittämä kenttä, jota jykevät, harmaat vuoriseinämät reunustivat. Oppaamme Dima kertoi, että sotien aikana tasannetta oli käytetty lentokenttänä. Uskomatonta! Hetkeksi ajatukset karkasivat vuosien taakse, jolloin tämä syrjäinen seutu oli sotastrategian näkökulmasta varsin kriittinen lähellä sijaitsevan Georgian rajan vuoksi. Vain ihan hetki sitten sotilaat olivat taistelleet raadollisen kovissa olosuhteissa näistä kivistä verisesti! Onneksi tänään maailma on hiukan parempi paikka, ja kaikista maapallon kolkista kokoontunut monikansallinen ryhmämme sai nyt yhdessä nauttia tästä maisemasta!

‘Lentokentäksi’ jatkossa kutsumamme alueen poikki kulkiessamme yllämme raskaina roikkuvat harmaat pilvet alkoivat vuotaa pisaroita niskaamme. Reitin jatkuessa jyrkkää kiviseinämää ylös, maisema harmaantui entisestään. Samalla aloin havaita ei-toivottuja tuntemuksia oikeassa jalkaterässäni, joka viime kuukausina on ollut melkoinen murheenkryyni niveltulehduksineen. Enemmän pehmustusta vaan kenkään ja tarvittaessa kipulääkitystä, sillä strategialla mentäisiin. Turha nyt oli asiasta enempää huolestua.

Reilun parin tunnin vaelluksen jälkeen, viimeisen jyrkän rinteen yläpäässä nousimme puuskuttaen ensimmäistä kertaa 3500 metriin. Minulta pääsi hengästynyt ilon kiljahdus: Mushroom Rocks oli todellakin joukko valtavia, sienien muotoisia kiviä! Kuin parijonosta vapautetut tarharetkeläiset kiipeilytiimi säntäsi innostuneina kiipeilemään kivien päälle ja valokuvaamaan noita hassuja luonnonmuodostelmia.

– Sun hiukset ovat ihan pystyssä! huudahti Heikki hämmästyneenä hetken kirmailtuamme kivisienten hattujen päällä.

Totta. Ilmeisesti sateisessa ilmassa oli niin paljon ukkosta ja sähköä, hiukseni olivat kirjaimellisesti nousseet pystyyn. Huomasin saman ilmiön muillakin ryhmän pitkähiuksisilla naisilla. Ukkonen jyrisi jatkuvasti voimakkaammin, ja oppaat Dima ja Sasha alkoivat hätistellä meitä rinnettä alas.
Paluumatkalla runsaana niskaamme ryöppyävästä vesisateesta huolimatta koko tiimi oli hyvällä tuulella: ensimmäinen harjoitusnousu oli onnistuneesti takana!

Illalla ryömin kosteassa ja vilpoisassa teltassa makuupussiini sateen rytmikkään ropinan säestäessä. Asumuksemme oli kuin kylmä sauna, sillä kaikkialla roikkui Heikin, Miken ja minun vettyneitä kuoripukuja sekä varusteita kuivumassa.
Yöllä heräsin useaan otteeseen kylmyyteen. Lisäsin vaatteita, siirsin telttasänkyä kauemmas vettä valuvasta seinästä ja torjuin vilua miettimällä, että kunhan pääsisimme ylemmäs, vesisade muuttuisi lumeksi, mikä on kuivana ja lämpimänä pysymisen näkökulmasta paljon helpompi elementti. Niin Kaukasuksen sateen kohina tuuditti minut takaisin katkonaiseen, mutta onnelliseen uneen, ja viimeinen ajatukseni taisi olla, että tuntuipas hyvältä olla liikkeessä!