Mistä tunnistaa oikean unelman?

En ole aikoihin seurannut tv-sarjaa yhtä innostuneena kuin nyt Huippujengiä. Jokaisen jakson olen istunut naulittuna sohvalla ja iho kananlihalla myötäelänyt seikkailua.

Viimeisen jakson aikana kannustin Leena Harkimoa (tunnustan: välillä vähän myös ääneen) jokaisella askeleella. Lopputekstejä katsoessani minulle tuli hiukan haikea olo. Tunsin pettymystä, sillä olin odottanut huippumaisemia ja nyt ne jäivät näkemättä, koska kiipeilyryhmä joutui kääntymään takaisin. Mieleen juolahti ajatus, että mitäs minä nyt sitten katson, kun omaan kiipeilyreissuun elokuun lopussa on niin pitkä aika.

Innostus johdattaa seikkailuihin
(kuva: M. Laukkanen)

Olen itsekin vähän yllättynyt, kuinka innostuin vuoren huiputtamisesta myös television välityksellä. Jäin miettimään innostumista ja inspiraatiota.

Mikä saa ihmisen innostumaan? Muistelin, kuinka innostuin vuorikiipeilystä kuunnellessani vuorikiipeilijä Atte Miettistä. Viikko hänen puolen tunnin mittaisen puheenvuoronsa jälkeen olin jo varannut itselleni paikan kiipeilyryhmästä Mont Blancille.  (Koko stoori alkaa täältä: Kuinka se alkoikaan…)

Entä miten ja miksi innostus muuttuu toteuttamiseksi?

Timo sanoi minulle taannoin:
– Sinun kanssasi pitää olla hiukan harkitseva, kun ideoi ääneen. Sulla on niin kovin lyhyt matka ideasta toteutukseen.

Ehkä se on elämänasenne. Mutta luultavasti vielä enemmän se on luonteenpiirre. Minulla tuo piirre on sen verran vahva, etten saisi sitä vaimennettua, vaikka haluaisin. Onneksi en edes halua. Miksi odottaa, kun voi tehdä jo tänään? Huomenna ehtii sitten tehdä jotain muuta. Taas saan lainata suosikkiani, Suits-nimisen tv-sarjan Harvey Specteriä, jonka hienon lausahduksen olen ominut motokseni:
– I don’t have dreams. I have goals.

Jotkut ovat harkitsevampia ja hidastempoisempia. Se on hyvä, koska maailma tarvitsee erilaisia ihmisiä.  Kuitenkin kiistän, että kohdallani kyse olisi koheltamisesta (vaikka välillä syyllistyn siihenkin). Asian ydin on vision kirkkaus. Joissain asioissa käytän runsaasti harkintaa ja aikaa, kun odottelen kuvan hahmottumista. Kaikki kuvat eivät kirkastu, ja joskus pitää hyvältä tuntuneesta ajatuksesta luopua, koska aluksi selkeä näkymä tuhriintuu, kun sitä katsoo tarkemmin. Olen myös huomannut, että parhaiden ideoiden mielikuva kirkastuu nopeasti, kuin ajatus olisi ollut valmiina sisälläni, vain odottamassa ulospääsyä.

Pidän siis selkeää mielikuvaa hyvän idean mittarina. Se on myös kova ajuri. Kun ajatus on kirkas, tarve lähteä toteuttamaan on välillä jopa pakottava. Jos koen, että minun pitää tehdä jotain, saattaa tuottaa jopa fyysistä ahdistumisen tunnetta, jos jokin estää tekemisen.

Ideoin samalla tavalla kuin puhun. Aloittaessani virkkeen en aina edes tiedä, mitä olen aikeissa sanoa. Ajatukset tulevat ulos usein aika reaaliaikaisesti. Se on myös, jos ei nyt huono piirre, niin ainakin haaste. Välillä puhun rönsyilevästi ja koska en ehdi editoida ajatusvirtaani, joskus sanon harkitsemattomia asioita. Puhetta pitäisi kai oppia filtteröimään, mutta ideoita ei saisi kahlita. Siinäpä hommaa kerrakseen.

Visio vaatii seuraamaan
(kuva: M. Laukkanen)

Ideoinnissakin toimintamallini synnyttää joskus väärinkäsityksiä. Jos innostun, saatan lähteä toteuttamaan ideaa, kun muut vielä tutkivat ajatusta. Kokeilemallahan se selviää, oliko idea aidosti hyvä! Lähden matkaan ja hetken kuluttua vilkaisen taakseni huomatakseni, ettei kukaan seurannutkaan. Se saattaa tuntua minusta turhauttavalta, jopa loukkaavalta. Vaikka ehkä toiset halusivat tutkia erilaisia toteutusvaihtoehtoja. Tai ehkä eivät alunperinkään edes aikoneet toteuttaa ideaa, kunhan leikkivät ajatuksella. Välillä on helppo unohtaa, että pakottava tarpeeni ajaa minua eteenpäin, mutta se ei ulotu muihin.

Olen aina tehnyt elämän suuret päätökset nopeasti, sisäiseen ääneen luottaen, välillä toimien ihan toisin kuin muut olettaisivat. Osa päätöksistä on ollut hyviä. Osa ei niin hyviä, mutta niistäkin on saanut oppia. Joskus on tullut tehtyä tyhmyyksiä. Välillä on pelottanut ihan hirveästi. Mutta useimmiten huomaa, että selkeä visio on uskaltamisen arvoinen. Koen, että kun kuva on kirkas, minulla ei oikein ole mahdollisuutta toimia sitä vastaan.

Tapani innostua ja tehdä nopeita päätöksiä on välillä raskasta läheisille. Minulla on usein monta rautaa tulessa ja läheiset helposti joutuvat mukaan puuhiini, joskus tahtomattaankin.

Toinen, joka välillä on kovilla, on luottokortti.

Tyttäreni ollessa pienempi, olin luvannut viedä hänet palmuja katsomaan. Matka-ajankohdan lähestyessä puhuin isäni kanssa ja olin huolissani, koska halusin pitää lupaukseni, mutta minulla ei ollut rahaa säästössä. Kysyin isältä neuvoa, maksaisinko matkamme luottokortilla vai jättäisinkö sen väliin. En millään halunnut pettää lupausta tyttärelle tai edes siirtää sitä, mutta matkan maksaminen kokonaan luotolla tuntui arveluttavalta. Isä antoi neuvon, jonka tulen muistamaan lopun elämääni:
– Kaikessa neuvon sinua aina huolehtimaan, että käytät rahaa tulojesi mukaan. Mutta matkustamisesta saatu vastine on maksettua hintaa suurempi. Aina. Matkustamalla saa sellaista henkistä pääomaa, jota ei saa millään muulla tavalla kuin menemällä ja kokemalla itse. Minä halusin antaa sitä sinulle, kun olit lapsi ja uskon, että sinä haluat antaa sitä tyttärellesi. Edelleen sanon, että käytä järkeäsi, mutta menkää ja matkustakaa!

Innostuminen synnyttää tarinoita
(Aamulehti 11.8.2015)

Niin minä ja tytär matkustimme ja koimme melkoisen seikkailun. Vaikka reissu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, ja seikkailu ei ollut ihan sellainen kuin toivoimme, oli se arvokas kokemus, jota edelleen muistelemme. Nyt jo nauraen.

Innostuminen on minulle suuri heikkous ja vahvuus. Se tekee elämästä jännää, sillä se saa tiedostamaan, kuinka jokainen päivä ja innostuksen hyökyaalto voi vaikuttaa niin paljon elämään.

Innostuminen inspiroi myös muita. Syksyllä 2014 vuorikiipeilijä Atte Miettinen asteli Tampere Talon lavalle ja alkoi silmät loistaen kertoa tarinaansa Mount Everestiltä. Kukapa olisi arvannut, että 20 minuutin kuluttua sen jälkeen, kun olin kuullut hänen nimensä ensimmäistä kertaa, hän olisi jo ohjannut minut ihan uudenlaiseen seikkailuun.
Sitä innostuminen synnyttää parhaimmillaan. Toivottavasti voin jonain päivänä antaa saman tunteen jollekin toiselle.

Previous

Sopimattomia ääniä ja norsumaista notkeutta

Next

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis – vuorikiipeilijän eväät

2 Comments

  1. Anonyymi

    Sinä olet saanut minut jo ihan innostumaa, seuraamaa vuorikiipeilyy ja siitä tulevii ohjelmii, kiitos siitä. Jos oisin nuorempi ja mulla ei ois niin monta rautaa myös tulessa, voisin innostua vielä huiputtamisesta, mut nyt järki sanoo jo rauhotu!Tänä aamuna taas piti kattoo se ohjelma, joka oli kyl surullinen, siellä Everestillä sattuneen lumivyöryn johdosta, ja ne sherpat, oon oppinu ihan uuden ymmärryksen heitä kohtaa. Ovat kyllä hienoja, vahvoja, iloisia ja ystävällisiä ihmisiä, uskomattomia tyyppejä, tekevät kaikkensa kiipeilijöiden hyvinvoinnin eteen.Olen sun kauttas ja näiden ohjelmien kautta oppinut antamaa suuren kunnioituksen mahtaville vuorille ja luonnonvoimille, kun ne alkaa jyllää, huh hui! Minust on kuitenii kiva, ku siäkii elät aika paljo just täs hetkes ja teet, mitä huikeempii juttui, uskon, et Timo tosiaa ei voi kaikkee sanoo äänee, silloo taas lähetää jonnee ja vauhil.Ihana ilma tääl lähen koiran kaa vappukävelylle kattoo, ku nuoriso juhlii rannassa. Hauskaa vappuu Tampereelle! T. Leena

  2. Anonyymi

    Ihanasti kirjoitettu Leena, kiitos!
    Vappua on vietelty meilläkin rauhallisesti, tyttären ehdoilla ja perheen yhdessä olosta nautiskellen. Eilen kävin kauden ensimmäisellä pyörälenkillä ja tänään tekisi mieli käydä juoksemassa pikku lenkki. Kaupin metsässä sinivuokot ovat vallanneet lenkkipolun varret ja niistä tulee hyvä mieli. Ne ovat varmistus, että kesä on todella tulossa. 🙂

    Kaunista vappupäivää ja energistä alkavaa viikkoa sinulle!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén

%d bloggers like this: