Miksi sisälläni polttelee?

– Tuotko mulle sitten taas tuliaisen vuorelta? kysyi tyttäreni muutama ilta sitten, kun peittelin häntä unille.

– Tottakai tuon, lupasin ja muistutin, etten voisi tuoda kiveä ihan huipulta, kuten toin Monte Rosalta. Mont Blancin huippu on lumen ja jäätikön peitossa, toisin kuin Monte Rosa, jonka korkein kohta on terävä, punakivinen piikki, jonne mahtuu vain muutama ihminen kerrallaan.
Mietimme yhdessä, mahtavatko noiden vuorien nimet olla tulleet huippujen väreistä: punainen ja valkoinen vuori. Tytär siirtyi pohdiskelemaan viime elokuussa kiipeilyreissulta hänelle tuomaani kiveä, jota hän säilyttää jossain kätkössään:
– Se on oudon värinen. Semmoinen hassun punainen ja se tuntuu vähän lämpöiseltä. Se on tosi hieno. Mutta silti mä en aio kiivetä koskaan millekään vuorelle.

– Ei sun tarvitsekaan kiivetä, jos et halua. Jokainen voi elämässään tehdä sellaisia juttuja, joista itse unelmoi. Hyvää yötä rakas.

Ties kuinka monennen kerran etsin YouTubesta Googlen tekemän videon, jossa eri syistä vuorille kiipeävät ihmiset kertovat, kuinka he kokevat Mont Blancin. Tässä se myös sinulle:

Katsoessani videota tunnen tutun muljahduksen vatsanpohjassa. Mietin, katoaako se, kun olen toteuttanut alkuperäisen unelman, joka ei viime kesänä sääolosuhteiden vuoksi onnistunut. Vai onko sen jälkeen edessä seuraava vuori? Mistä minuun hiipi syksyllä se rauhaton olo, joka helpotti vasta kun lähtöpäätös oli tehty? Miksi vuoren huippu toistui unissani, kunnes matka oli varattu?

Mistä palava halu palata vuorille tulee; onko se sisäänrakennettu tarve toteuttaa asetettu tavoite? Siitä olen jo varma, että kohdallani kyse ei ole urheilusuorituksesta, vaikka huiputus on itsensä ylittäminen ja suuri ponnistus. Syntyykö polte tarpeesta kohdata luonnon uskomaton kauneus ja voima uudelleen?

Vai onko se jotain muuta? Jotain jonka lämmön tyttäreni tunsi puristaessaan Monte Rosan huipulta kantamani pienen kiven nyrkkinsä sisään? Mikä ihana ajatus. Jäädään hetkeksi siihen.

p.s. Jos haluat tietää, miksi elokuussa 2015 jouduimme vaihtamaan kiipeilykohteen Mont Blancista Monte Rosaan aivan viime hetkellä, syy löytyy täältä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?

Previous

Haltille aavejahtiin! – myyttien erämaa odottaa vaeltajaa

Next

Kuolemanpelko ja muut arkiset asiat

4 Comments

  1. Anonyymi

    Se polte sisällä on kummallista, itselläni jää myös päälle maratonin jälkeen ja tekee mieli lähtee uudestaa. Sitä miettii ja miettii ja tosiaan rauhoittuu vasta kun on painannut ilmottautumisnappia, tai oikeastaan, kun maksanut osallistumismaksun, tietää, nyt tää taas on totta. Sen jälkee on hetki rauhallista ja sitte alkaa harjoittelu eri muodoissa. Samanlaisia ollaan Janina. Ihana tuo sun pieni tyttö, niin aito, ajattele hän tyytyy pienee kivee tuliaisiks. Katoin ton filmin kahtee kertaa ja haukoin vain henkee, ei oo totta, mitä nuo ihmiset tekee tuolla, huh minust näytti tosi vaaralliselta, mut varmaa ne tietää omat rajansa hyvin ja pakko on tietää. Uskon, että sulla on vatsanmuljahduksii, ku katot noita kuvia sieltä ja tunne ei rauhotu, ennenku koet sen taas livenä. Voiku se retki nyt onnistuis, on se kaunis paikka, ei ihme, et jää kyde päälle sinne. No taas on uus viikko alkanu mukavilla jutuilla ja filmillä, tsemppii treeneihin. T. Leena

  2. Anonyymi

    Sitähän se taitaa olla, jatkuvaa kierrettä tavoitteen saavuttamisen ja seuraavan syntymisen välillä.
    Parasta kuitenkin on se, että on löytänyt oman intohimonsa kohteen! 🙂
    Joko on Leena seuraava maraton tiedossa?
    Kivaa viikkoa!

  3. Anonyymi

    No se poltehan oli mulla heti Berliinin maratonin jälkee, että minne meen seuraavaksi juoksemaa. Jouluaattoaamuna painoin sitten nappia ja ilmottauduin Varsovan maratonille, se on nyt tän vuoden päämatka. Siis sitä kohti mennää ja polte sisälläni rauhoittui, on se kumma tunne! T. Leena

  4. Anonyymi

    Mahtavaa! Taas treenataan samassa yhdessä! 🙂

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén