Mene reippaasti ja turvallisesti! – Matka Elbrusille ja Matterhornille alkaa

Lähtöä edeltävät päivät ovat innostuksen, jännityksen ja tuskastuksen kitkeränsuloinen juomasekoitus, joka vihloo hampaita ja poreilee kurkussa. Viimeisen viikon ajan olen hiljalleen ratkonut arjen saumoja lanka kerrallaan, jotta voisin kolmeksi viikoksi ravistaa rutiinien viitan harteiltani. Iltaisin olen meditoinut, hiljentänyt mieltä ja valmistanut sitä nauttimaan jokaisesta sekunnista, mutta myös kuunnellakseni kehoani. Se kertoo minun olevan valmis.

Näkymä Elbrusin rinteeltä auringon noustessa

Voi kuinka lujasti halasin – ja silläkin uhalla, että kaverit näkisivät – tytärtä tänä aamuna, kun saatoin hänet koululle, josta isänsä noutaisi hänet koulupäivän päätyttyä.

Olenko kertonut, että hän on enää vain muutaman sentin minua lyhyempi? Ensimmäisen vuorireissuni alkaessa lähtiäisiksi halatessamme hän painoi kasvonsa vatsaani vasten.
Nyt vaaleansiniset silmät katsoivat omiini melkein samalta korkeudelta. Ennakkoikävän keskellä myös toisenlainen haikeus kouraisi vatsaa.

Tytöt vauhdissa viime kevään Sri Lankan matkallamme

Kiipeilyparini, puolisoni Heikki osaa suhtautua lasten kasvamiseen ja itsenäistymiseen hienolla tavalla; innostuneesti ja sen sijaan, että kokisi menettävänsä taakse jäävät asiat, hän onnistuu aina iloitsemaan uusista muodoista, joita suhteet hoivattaviimme saavat.

Olen minäkin valtavan ylpeä tavasta, jolla lapset ottavat koko ajan vahvemmin oman paikkansa tässä maailmassa. Vaikka pieni käsi ei enää yhtä usein tartu sormiini ohjausta kaivaten, onneksi saan yhä olla opas ja turvapaikka.

Pieni tyttöni kauan sitten, eli ihan eilen


Mutta. Lieneekö se sitten enemmän “äidin luopumisen tuskaa” -juttu, ajan kultaamat muistot vai omaa kasvukipuiluani, mutta aina välillä niin kovin kaipaan hetkiä, jolloin pieni pellavapää kietoi pehmeät käsivartensa säärieni ympärille ja silmät tuikkien kohotti harvahampaisen hymynsä kohti omaa supersankariaan – äitiä.

Siinä kadulla seistessämme vatsanpohjassani kouri jo valmiiksi tulevien viikkojen ikävä. Pyyhkäisin vaalean suortuvan korvan taakse, rutistin lujaa ja suukotin poskea kaverinolostuksen vaaraa uhmaten. Yritin nielaista kurkussa puristavan möhkäleen ja sanoa reippaalla äänellä samat sanat, jotka sanon joka aamu hänen lähtiessään kouluun:

– Rakastan sinua. Mene reippaasti ja turvallisesti!

Siniset silmät katsoivat minuun, huulille nousi lempeä, hiukan ilkikurinen hymy:

– Jos säkin meet!

Sitten tyttöni kääntyi ja esiteinin arvokkuudella käveli kohti koulun pihalla odottavia kavereita, – mutta kääntyi vielä kerran, kahdesti ja vielä kolmannenkin kerran heiluttamaan. Sitten hän kohtasi ystävänsä, ja kikattaen he katosivat pihassa vellovaan lapsimassaan. Matkalla takaisin kotiin laukkuani hakemaan tuttuun tapaan itkin silmäni turvoksiin. Kotirapun ovella pysähdyin, vedin syvään henkeä ja annoin seikkailun laskeutua minuun.

Elbrusin huipulle yritin ensimmäistä kertaa keväällä 2017 eteläistä reittiä, mutta vuoristotauti katkaisi tien. Päätimme “kostoksi epäonnistumisesta” palata vaativampaa pohjoisreittiä ja kiivetä vuoren kuten se on tarkoitettu: laaksosta laaksoon, ilman lumikissoja ja moottorikelkkoja. Uutta mahdollisuutta olemme saaneet odottaa pari vuotta.
Matterhornin taas olin uskonut siintävän vielä pidemmän matkan päässä. Kunnes luotto-oppaamme Fabrizio yllättäen sanoikin meidän olevan valmiita – kunhan tekisimme lujasti töitä.

Nyt ollaan tässä. Odotus on takana, ja työ on tehty. Yleensä vuorelle lähtiessä minua on riivannut pieni epävarmuuden tunne siitä, olenko tehnyt tarpeeksi, ja olisinko voinut valmistautua paremmin. Tällä kertaa se tunne on poissa. On ilahduttavaa huomata, ettei kyse ole loputtomasta perfektionismin spiraalista, vaan aidosti tavoitetasoon kytketystä odotusarvosta, jonka tunnen nyt saavuttaneeni. Se tekee poreilevan odotuksen pohjavirtauksesta vakaamman.

Jännityksen ja innostuksen keskellä yksi tunne nousee ylitse kaiken. Saan olla kiitollinen paljosta.

Mahdollisuuksista tavoitella näitä unelmia. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen rakentaa oman onnensa ja mahdollistaa omat unelmansa. Olen tehnyt paljon töitä rakentaakseni polkuni sellaiseksi kuin se on, ja tehnyt – ja edelleen teen – valintoja, jotka eivät aina ole helppoja. Samalla olen erittäin tietoinen siitä, kuinka moni asia vaikuttaa mahdollisuuksiini kokea tällaisia asioita.

Merkityksellisyyden ulottuvuudesta, jonka rakkaus vuoriin on tuonut elämääni. Se on muuttanut minua perusteellisesti ja lopullisesti – parempaan suuntaan. Olen aina kuin ensilennolleen lähtevä astronautti, joka astuessaan avaruussukkulaan pysähtyy oviaukkoon ja katsoo vielä kerran ympärilleen. Vaikka astronautti tietää palaavansa pian, ei hän oikein osaa ajatella aikaa matkan jälkeen. Kuinka voisi etukäteen tietääkään, miltä maapallo näyttää läheltä sen jälkeen, kun on katsonut sitä avaruudesta?

– Okei, ehkä hiukan dramaattinen vertaus, mutta halusin välittää sinulle ajatukseni siitä, kuinka jokainen matkamme on minulle seikkailu suureen tuntemattomaan, ja kuinka jokainen vuori opettaa minulle uutta, sekä itsestäni että tästä maailmasta.

Perheen ja ystävien – ja tietenkin blogijoukkueeni – tukiverkosta, joka jaksaa kannustaa meitä arjen harjoitusrutistuksissa, rohkaista tarttumaan haasteisiin ja myötäelää matkalla. Kotijoukot ovat ihan valtava voimavara. Esimerkiksi rakkaat appivanhempani Eeva ja Markku ovat väsymättömät kannustajamme: aina tavatessamme he muistavat kysyä, miten harjoittelu etenee, ja tämän kesän pitkillä pyöräreissuilla he olivat välillä kesämökiltä käsin seuranneet etenemistämme WhatsAppin jaetun paikkatiedon kautta!

Lasten toiset vanhemmatkin osallistuvat ja sumplivat sujuvasti kiipeilyreissujen aiheuttamat aikataulumuutokset kalentereihinsa. Kaikki jaksavat kysellä kuulumisia, seurata vointia ja kuunnella suuria suunnitelmiamme. Se saa tuntemaan olon arvokkaaksi ja pistää mielen nöyräksi. Kiitos teille jokaiselle!

Nyt nielen kyyneleeni, painan julkaisupainiketta ja suljen läppärin kannen. Valtava, kolhuinen, keltainen varustesäkki notkauttaa polvia, kun heitän sen olkapäälle.

Nyt mennään – tule mukaan!


p.s. Tuttuun tapaan pyrin päivittämään reissukuulumisia Facebookiin ja Instagramiin silloin, kun verkkoon pääsen. Koko tarinan kerron sitten täällä blogissa palatessani.

Previous

15 päivää, 22 tuntia ja 40 minuuttia

Next

Idän pikajunan arvoitus – Vuorenvalloitus 2019 alkaa matkalla Kaukasukselle

4 Comments

  1. Anonymous

    Jännitys kasvaa täälläkii kotikatsomois! Viel kerran tsemppii teiän tiimille ja turvallisii nousui ja laskui! T.Leena

    • Janiina

      Hei Leena, kiitos! Olipahan kaikkien aikojen seikkailu. Pian saan tarinaa ulos siitä, mitä tapahtui!

  2. Anonymous

    Tämähän oli jäähyväispuhe jostain romskusta.

    • Janiina

      Voi apua, ei sentään jäähyväisiä! Innosta soikeana pitkän odotuksen jälkeen lähtötunnelmointia vain 🙂

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén