Lähtölaskenta Mont Blancille

Janiina Ojanen kiipeilee
Onnellinen kallioseinällä
#liveadventurerepeat

Oloni on poissaoleva ja rauhaton. Ajatukset kiertyvät spiraalimaisesti lähenevän perjantain, lähtöpäivän, ympärille. Arkiset asiat tuntuvat rasittavilta, kun haluaisin vain kadota omiin ajatuksiini. Olen niin lähellä unelman toteutumista, että voin melkein koskettaa sitä. Samalla tunnen levottomuutta, koska tiedän, kuinka kaukana se vielä on. Olen odottanut kauan.

Kaksi vuotta sitten olin työseminaarissa, jossa liikemies/vuorikiipeilijä Atte Miettinen puhui johtamisesta. Hän käytti kehystarinana vuorikiipeilykokemuksiaan. Hän puhui hienosti liiketoiminnan johtamisesta, mutta siitä en enää muista mitään.

Vaan ne kuvat vuorilta tekivät minulle jotain. Siinä seminaarisalin penkissä tunsin riuhtaisun sisälläni. Vieressä istunut kollega jälkikäteen kertoi minun siirtyneen jatkuvasti lähemmäs penkin etureunaa, kunnes hän alkoi pelätä minun putoavan tuolilta.

Seminaari päättyi. Outo tunne ei hellittänyt. Se, mitä olin etsinyt, oli löytänyt minut. Aloin selvittää, mitä se tarkoittaisi.

Viikkoa myöhemmin olin varannut paikan Alppien korkeimman vuoren Mont Blancin huippua seuraavana syksynä tavoittelevasta ryhmästä. (Koko tarinan alun voit lukea täältä: Kuinka se alkoikaan…) Siitä hetkestä, kun unelma vuorelle kiipeämisestä kirkastui ja muuttui tavoitteeksi, alkoi seikkailu, joka on muuttanut minua ja elämääni paljon.

4809-metrinen Mont Blanc ei ole ihan tyypillinen valinta ensimmäiseksi vuoreksi, ja halusin toimia vastuullisesti. Oli selvää, että edessä olisi paljon työtä: vuorikiipeily on haastava laji, josta en tiennyt mitään. Vaikka olin liikunnallinen ennenkin, en ollut riittävässä kunnossa kovaa kestävyyttä vaativaan suoritukseen. Vähintään yhtä tärkeää olisi tietämyksen kasvattaminen ja henkinen valmistautuminen, sillä vaikka lihakset kuljettavat kehoa, vuoria valloitetaan sitkeydellä ja henkisellä kantilla.

Minä en usko mataliin kohtiin aidoissa. Seuraavat kymmenen kuukautta tein kovasti töitä joka ainoa päivä. Muutin arkeani monellakin tavalla, jotta olisin valmis Mont Blancille ja kokemuksen arvoinen, fyysisesti ja henkisesti.

Elokuussa 2015 lähdin kohti Mont Blancia täynnä toivoa ja intoa. Nyt kova työ palkittaisiin.

Mont Blanc suljettiin liian vaarallisiksi muuttuneiden olosuhteiden vuoksi alle vuorokausi ennen kiipeilyryhmämme huiputusyritystä (koko juttu täällä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?). Pettymys oli karvas. Mutta se kuuluu lajiin, että viime kädessä luonnon olosuhteet sanelevat ehdot.

Olimme tulleet kiipeämään ja emme suostuneet luovuttamaan. Kiipesimme Mont Blancin sijaan Monte Rosalle, Alppien toiseksi korkeimmalle vuorelle. Se kokemus muutti ajatukseni siitä, miksi halusin kiivetä.
Samalla unelmani toteutui. Tai niin minä luulin.

Huiputusryhmä 8.8.2015 Monte Rosan (Dufourspitze) huipulla (4634 m)
kuva M. Laukkanen

Mutta jotenkin uskon, että minä en valinnut Mont Blancia, se valitsi minut. Niinpä vain pari kuukautta Monte Rosalta paluun jälkeen unissani kummitteleva silhuetti selkiytyi Mont Blancin profiiliksi. Ymmärsin, että en ollut valmis. Unelmani kutsui minua yhä. Niin aloin valmistautua uuteen yritykseen.

Nyt olen valmis lähtöön. Toivottavasti Mont Blanc tällä kertaa huolii minut.

Koko tarinani olen kirjoittanut tähän blogiin. Vähän yli vuosi sitten, kun lähdin ensimmäiseen Mont Blanc -yritykseen, isäni sanoi:
–Kun matkasi on ohi ja vähän aikaa kulunut, lue oma tarinasi alusta asti. Matkan varrella tapahtuva muutos näkyy selvästi.

Viimeisen vuoden aikana olen itse lukenut koko tarinani alusta sen hetkiseen tilanteeseen, kahdestikin. Ristiriitaisin tuntein. Välillä olen ylpeä itsestäni. Välillä omat tekstini punastuttavat. Mutta ennen kaikkea olen kiitollinen. Isä oli oikeassa. Olen kasvanut ja kasvan yhä.

Kaksi vuotta sitten Mont Blanc edusti haastetta, mahdollisuutta itsensä ylittämiseen. Aluksi keskityin kehon valmistamiseen, koska se oli ainoa asia, johon osasin tarttua. Ja jostain piti aloittaa. Matkan varrella, erityisesti Monte Rosan rinteillä, opin yhä enemmän: vuorista, ihmisistä, itsestäni ja elämästä.

Unelmakaan siis ei ole pysynyt ennallaan. Se on kasvanut ja muuttanut muotoaan kanssani. Jos tällä kertaa kaikki menee suunnitelmien mukaan, Mont Blanc ei tule olemaan ensimmäinen huiputukseni, se on neljäs. Se on alkuperäisen unelman toteutuminen, mutta ei loppu. Se on alku, sillä vuorten takana on uusia vuoria.

Kun ensi viikolla kiinnitän itseni köysistöön, tavoittelen Mont Blancin huippua täydestä sydämestä ja suhtaudun huiputukseen intohimoisesti. Nautin itseni ylittämisen tunteesta, se tekee voimakkaaksi. Mutta samaan aikaan minut valtaa vapauttava ymmärrys siitä, kuinka pieni ja mitätön olen. Mahdollisuus nöyrtyä luonnon mittaamattoman kauneuden ja voiman edessä, olla osa jotain suurempaa. Siksi minä kiipeän.

Kuulen jo korvissani, kuinka karabiini naksahtaa köyteen ja jäärauta narskahtaa louhikkoon. Tunnen pimeässä yössä kasvoja koskettavan vuoristoilman, jossa leijuu jäätikön tuoksu. Ihon alla väreilee.

Neljä päivää lähtöön.

Janiina Ojanen huiputti Monte Rosan 8.8.2015
Oma hetki Mont Rosan huipulla
kuva M. Laukkanen

p.s. Viime vuoden huiputustarina alkaa täältä: Monte Rosan valloitus alkaa!

Previous

Kotiinpaluu, viisi vinkkiä vaellukselle ja kulkurin sydän – Halti-vaellus 2016

Next

Lähtöselvitys – nyt tanssien Mont Blancille

9 Comments

  1. Pari kuukautta sitten löysin blogiisi ja luin melkein kaikki kirjoitukset. Miehelläni on samanlainen palo kiivetä vuorelle ja hän on suunnitellut menevänsä Mont Blancille ensi kesänä. Minuakin on houkutellut mukaan. En ole vielä päättänyt lähtemisestä, koska minua vaivaa pieni korkeanpaikankammo. Kerran Grand Canyonilla sain pienen sätkyn reunalla.Ja niin kuin kirjoitit aikaisemmin, Mont Blanc ei sovi korkeapaikankammoisille. Mutta sehän vasta olisi hienoa voittaa omia pelkoja 😀 Mielenkiinnolla seuraan oman unelmasi toteutumisesta. Se on ihan kohta!

  2. Anonyymi

    Tervetuloa mukaan! Pääset juuri parahiksi mukaan seikkailuun, kohta lasketaan jo tunteja lähtöön. Ihanan malttamaton olo! 🙂

    Jäin pitkään miettimään tuota kammoasiaa. Vähäinen kokemukseni vuorilla olosta on, että siellä ns. ilmavat paikat saavat välillä haukkomaan henkeä, vaikka en korkeanpaikankammosta itse kärsikään. Toimintakyvyn menettäminen tai paniikkireaktio voi aiheuttaa vaaratilanteen tai ainakin tehdä kokemuksesta itsellesi kurjan. Toisaalta voi olla, että jotkut kammot ovat voitettavissa?
    Ehkäpä voisit mennä vaikka kiipeilykurssille kokeilemaan korkeissa paikoissa toimimista ja saisit siitä tukea päätöksentekoon?
    Mahtavaa, että olet mukana!

  3. Anonyymi

    Hei kaikki!
    Olen huomenna tiistaina 23.8. klo 13 alkaen Yle Tampere -radion iltapäivälähetyksen vieraana juttelemassa Vuorenvalloituksesta.
    Jos lupaat kuunnella, minä puolestani lupaan koettaa jutella fiksuja… tai sitten olen vaan oma itseni! ‪#‎vuorenvalloitus‬ ‪#‎yletampere‬

  4. Anonyymi

    Johan vierähti taas muutama päivä nopeesti, siis perjantainako jo lähet? Uskon kyllä, et ajatukset ovat jo siel kohtees, mahtavaa! Se on kumma juttu, et ei huvita enää oikein mikää ja ajatukset harhailee, kulkee sumus, ei kuule oikein, valikoivasti. Onneks sullakii tytär ja Timo, ni arjen rutiinit pakko hoitaa. Ootko pakkaillu kovasti, muistan, ku vuosi sitte levitit kamat olohuoneen lattialle ja ihailit niitä. Kamat on tutumpii nyt, mut taas on matka kohti tuntematonta eessä. Mites sun jalka voi ja muutenkii, onko kaikki kunnos? Toi on tuttuu toi ihmisten nimeäminen jonkuu mukaa, harrastettii sitä kerran viikko Fuengirolas, voi, et meil oli hauskaa ja aina tiiettii, kestä puhuttuu. Ootko seurannu sääolosuhteit Mont Blancilta? Jännät ajat alkaa meillä ja tottakai sulla, ollaa täällä valmiusasemis varmasti kaikki. Harmi, ku en kuullu tota haastatteluu, löytyisköhän se jostaa vielä? Turvallisii valmistautumispäivii sulle. T. Leena

  5. Anonyymi

    Janiina, mä toivotan sulle sydämestäni onnea tälle(kin) hienolle matkalle.
    T. Eimi

  6. Anonyymi

    Hei Leena,
    vielä en ole pakkaillut, ajattelin vasta torstaina levittää kaiken olohuoneen lattialle. Tosin vaatehuoneessa on iso keko tavaroita odottamassa.
    Kävin tiistaina hierojalla, joka vähän kurtisteli kulmiaan jalalle: akillesjänne on turvoksissa. Ei mitään vakavaa mutta nyt se täytyy saada kuntoon. Annan sille kylmäkuuria ja olen täyslevossa (mikä on hiukan rasittavaa, kun on innokas olo) eli ei edes hölkkää. Muuten kaikki on kunnossa!
    En itseasiassa tiedä, löytyykö haastattelu jostain Yle Tampereen sivuilta. Oli kyllä hieno ja hauska kokemus. Työkaveritkin olivat toimistolla kuunnelleet ja ei kuulemma tarvitse hävetä 😀

    Kiitos Leena kaikesta kannustuksesta taas!
    Rullaavia askelia toivottelen sinulle!

  7. Anonyymi

    Kiitos Eimi! Kiitos paljon, että olet mukana!

  8. Anonyymi

    Hejssan.
    On ollu vähän kiirettä ja kriisejä viime aikoina etten ole saannu aikaiseks kommentoida. Mutta päätin korjata tilanne tässä ja nyt. No on sulla ollu tapahtumarikas reissu pohjoisessa. Tekis mieli ite lähteä sinne joskus jos olis matkakumppani ja ajankohta olis otollinen.
    Mut ei tässä muuta kun tsemppiä ja hyvää matkaa ja tulethan turvallisesti takaisin. T. Anders

  9. Anonyymi

    Kiva nähdä sinua taas täällä! 🙂
    Toivottavasti kaikki on nyt hyvin! Kiitos tsempistä; kiva, että olet matkassa mukana.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén