Lahjaton treenaa? – Jääkiipeilykurssi Pirunkalliolla

Talven kylmimmän pakkaspäivän aamuauringon kurkistaessa makuuhuoneen sälekaihtimien lomasta ujutin varpaat peiton alta, vaikka kello oli sunnuntaiaamuna vasta seitsemän. Vilkaisu ulos huurteiseen maisemaan ja 27 pakkasasteeseen valahtaneeseen elohopeaan vahvistivat aavistuksen, että edessä olisi rapsakat oltavat Pirunkallion jääseinällä jääkiipeilytekniikoiden parissa.
Jättimäisellä kahvikupillisella, teknisellä kerrastolla, smart strech -välikerrastolla ja Venäjän vuoristo-oloja varten hankitulla erikoislämpimällä toppatakilla varustauduttuani olin suhteellisen varma, ettei pakkanen nujertaisi kiipeilypariani Heikkiä ja minua.
Sen verran runsaasti taisin olla topattu, että Tapiolan ABC-liikenneaseman myyjän leuka loksahti hiukan, kun lyllersin lähes karmeja hipoen ovesta sisään ja ryhdyin lutraamaan termareiden kanssa kahvipisteessä.

Aamuaurinko juuri suukotteli Pirunkallion huuruista poskea, kun Heikki ja minä purkauduimme autosta. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan 16 metriä korkeaan kalliojyrkänteeseen vesiputkiston avulla rakennetun jääputouksen kauneutta. Hetkeksi kiipeilyä edeltävän sykettä nostavan innostuksen läpi purkautui kiitollisuus auringon kalvakkaan valon säteiden leikistä jään pinnalla, lumen rasahduksesta kenkieni alla ja jäärautojen kilahduksesta kiipeilyhakun vartta vasten. Hetken – ihan pienen hetken – Pikkukosken uimarannan halki puhaltavassa kylmässä tuulessa oli korkean ilmanalan puhdas tuoksu, jonka voi tuntea vain vuorilla. Sitten ripsiin tarttunut pisara – liekö kyynel vai viiman esiin iskemä pisara vain – valui kylmänä silmäkulmasta poskelle ja havahdutti minut nostamaan kiipeilyvarustekassin selkään.

Marssimme poikki lumen alle hautautuneen uimarannan kohti jääseinän juurella sijaitsevia matalia rakennuksia, joiden pihalle oli kokoontunut hymyilyttävän sekalainen seurakunta iho huuruten uimapukusillaan hiippailevia aamuavannolle saapuneita ja runsaasti toppautuneita, kilisevällä varustearsenaalilla itsensä vyöttäneitä jääkiipeilijöitä.

Teija (oik.) ja minä Mont Blancilla 2016 lähestymispäivänä

Meitä vastaanottamaan saapui kädet halaukseen avautuneena Teija, jääkiipeilykurssin järjestävän Adventure Partnersin monitoiminainen. Tätä jälleennäkemistä olin odottanut! Vaikka sosiaalisen median välityksellä olemme toistemme seikkailuista pysyneet kartalla, reaalimaailmassa tapasimme Teijan kanssa viimeksi, kun halasimme heiheit Helsinki-Vantaan lentokentällä ensimmäisen Mont Blanc -huiputukseni jälkeen (tuo Mont Blanc -tarina alkaa täältä: Matka Chamonixiin ja muutoksia Mont Blanc -suunnitelmaan)
Tuo samainen reissu on saanut muistoissani kultaraamit paitsi siksi, että tuolloin huiputin Mont Blancin ensimmäistä kertaa, myös siksi, että samalla reissulla Heikin ja minun polut ristesivät ensimmäistä kertaa.

Nyt kuitenkin ehdimme Teijan kanssa vain halata lyhyesti ja muutamalla sanalla vaihtaa kuulumiset, kun oli jo aika siirtyä kouluttajamme Samulin kanssa matalan rakennuksen päässä sijaitsevaan pieneen pakkasen viilentämään huoneeseen jääkiipeilyn teoria -oppitunnin pariin.

Ryhmäämme kuului toistakymmentä erilaisilla taustoilla ja vaihtelevalla kiipeilykokemuksella varustettua jääseinän kutsun kuullutta. Tänään, kuten kiipeilyporukoissa aina, oli jännittävää huomata, kuinka erilaisia reittejä ihmiset ovat päätyneet lajin pariin ja kuinka eri tavoin he kiipeilytavoitteitaan asettavat. On myös hauska havaita, kuinka erilaisissa porukoissa tätä lajia harrastetaan:  tänäänkin paikalla oli ystävyksiä, pariskuntia, isä ja poika -tiimi ja muutama soolokiipeilijä.

Aamutunnit kuluivat nopeasti teorian parissa. Kouluttaja-Samulin johdolla kävimme läpi jääkiipeilyyn liittyviä turvallisuussääntöjä, olosuhteita ja varusteita. Asiaa tuli paljon, ja kuten tavallista, mieleen iskostui ymmärrys siitä, kuinka paljon lisää olisi vielä opittavaa. Olisin ollut todella kiinnostunut kuulemaan enemmän jäästä ja sen käyttäytymisestä – mutta se onkin jatkokurssin sisältöä, eli ilmeisesti paluu Pirunkalliolle saattaa olla jossain kohtaa edessä.

Ankkurin rakennuspuuhissa

Teoriaa seurasi minulle oudon kinkkinen osuus: Ihmiselle, joka on viettänyt koko lapsuutensa partiossa sekä erä- ja hevoshommissa, solmujen ei luulisi olevan niin mutkikkaita. Mutta epäilen, että jokin kolmiulotteisen hahmottamisen kyky minulla on vajaavainen. Nimittäin solmut ovat minulle aina haastavia. Jo ennen vuorien kuvioon tuloa, aloittaessani ensimmäistä kertaa seinäkiipeilyn, kiipeilyköydessä käytettävän tuplakasi-solmun teko vaati minulta ihan tolkuttoman määrän toistoja ennen kuin sen saattoi arvioida porautuneen selkäytimeeni. Muistan, kuinka aina kiipeilyä edeltävänä iltana treenasin solmua kotona kaikkiin asioihin, joita saattoi solmia: kengännauhoihin, tietokoneen virtajohtoon, kaulahuiviin ja niin edelleen.

Taas oltiin saman asian äärellä. Teoriaa seuranneen tunnin seisoin lumihangessa 25 asteen pakkasessa, nykersin köyttä kylmänkohmeisilla sormillani ja yritin kuumeisesti omaksua pupunkorva- ja vieteritarinoiden siivin muutamaa uutta solmua, jotka kuuluivat kurssiohjelmaan.
Aamukiireen keskellä nautittu ABC-aamiainen autossa oli jäänyt hiukan ohueksi ja aikaakin siitä oli kulunut jo hyvä tovi. Myös paikallaan kovassa pakkasessa seisominen vaati veronsa. Kun siirryimme harjoittelemaan köysillä puunrunkoihin rakennettavien kiipeilyankkureiden tekoa, vatsani möyri nälästä. Kylmää torjuakseni koetin rullata ulkoilmassa hyytyneitä sormia lämmön toivossa ylemmäs kiipeilyrukkasten sisään ja puskea syrjään turhautumiseni itsepäisesti väärinpäin kiertyviin köysilenkkeihin.

Lopulta sain armollisen vapautuksen köysitaistelusta, ja viimeisenä ennen lounastaukoa kiipesimme kallion huipulle, rakensimme itsellemme ankkurit ja laskeuduimme alas. Saadessamme mahdollisuuden harjoitella asiantuntijan opastuksella, päätimme Heikin kanssa testata kahta erilaista äsken opetettua ankkurityyppiä, vaikka vatsa karjuen vaatikin ravintoa.

Sitten lopulta: olin seinällä! Tosin ensin mentiin ylhäältä alaspäin eli harjoiteltiin laskeutumista. Rahisevat raudat ja tutun jääelementin läsnäolo yhdistyivät seinällä keikkumisen iloon ja vetivät suupielet kohti korvia, ja hetkeksi nälkä ja hyytyneet sormetkin unohtuivat. Lyhyen talvipäivän auringon viimeiset säteet pyyhkivät pakkasesta ratisevaa jääseinää, ja yhtäkkiä suurin ongelma maailmassani oli, etten osannut päättää, olisinko halunnut pomppia alas riehakkaalla tahdilla, vai hitaasti jokaisesta metristä nautiskellen.

Matka alas oli harmillisen lyhyt, ja odottaessani perässä laskeutuvaa Heikkiä, haaveilin maaliskuun jääkiipeilymatkastamme Dolomiiteille. Heikin keinuessa köyttä pitkin alas, aurinko oli sukeltanut puiden taakse. Sillä välin kun Heikki ja minä olimme testailleet ankkurityyppejä, muut olivat ehtineet lämmitellä sisällä ja syödä lounaseväänsä. Nyt vasta vilkaisin kelloa: kello oli yli kolme iltapäivällä, ja takana oli siis reilut kuusi tuntia touhua. Ei ihme, jos olo oli hiukan ohut!

Sormet tutisten ahmin eväsleivän ja proteiinipatukan ja kumosin perään muutaman kupin kahvia. Pikkuhiljaa lämpö alkoi hiipiä takaisin kehoon – suoraan silmäluomiini. Tiedätkö sen tunteen, kun silmänräpäytykset alkavat muuttua niin hitaiksi, että ehdit nähdä välähdyksen pimeää niiden välissä? Se on hetki, jolloin on parasta sännätä ulos, mikäli ei aio ryhtyä päiväunille. Niinpä ravistin vastentahtoisuuden kehostani, ja  kasasimme uudelleen varusteet yllemme ja palasimme kylmään, pimeyttä kohti hiipuvaan iltapäivään.

Samaan aikaan jääkiipeilyryhmämme kanssa Pirunkalliolla oli vuorikiipeilyn peruskurssi ja vielä muutama itsenäisesti kiipeäväkin. Kaikkien pyrkiessä seinälle yhtä aikaa, syntyi ruuhkaa, ja puolisen tuntia menikin kiipeilyvuoroa odotellessa. Onneksi maiseman sävyjen himmetessä ja muuttuessa hiljalleen sinisiksi, eräs ryhmäläisistämme huomasi, että Heikki ja minä emme olleet vielä päässeet kiipeämään ja iloisesti ojensi köyden kohti meitä.
Jutustelun lomassa kävi ilmi, että kurssikaverimme on seurannut Vuorenvalloitusta! Lukijan tapaaminen oli suorastaan riemastuttavaa, ja lisämotivaatiota mukana reissuissamme seikkailevan kohtaamisesta saaneena kiinnitin köyden valjaisiin Heikin jäädessä varmistamaan.

Pontevasti napautin hakun jäähän, sitten toisen hakun. Potkaisin jääraudan kärkipiikit pystysuoran jään pintaan. Lipsahdus. Yritin uudelleen. Uusi lipsahdus. Kolmannella yrityksellä pääsin jo rautojen varaan seinälle, mutta seuraavalla iskulla piikit luistivat jälleen, ja yhtäkkiä olin taas maan tasalla.

Seuraavat kymmenkunta minuuttia sama toistui uudelleen ja uudelleen. Ähisin, rimpuilin ja yritin yhä uudelleen – mutta ilman tuloksia. Kouluttaja-Samuli huomasi kamppailuni ja ilmestyi varmistusköyden päässä kylmästä tutisevan Heikin viereen neuvomaan:

– Kantapää alas! Iske se rauta kunnolla seinään!

Käskystä vedin jalan kauas taakse iskin niin lujaa kuin jalkojeni lihaksista sain irti. Turhaan.

“Eihän tämä nyt näin mahdotonta voi olla! Muutkin pystyvät tähän. Olenhan minä ennenkin jääseinällä kiivennyt,” kannustin itseäni, mutta kerta toisensa jälkeen raudat luistivat altani ja rysähdin takaisin alas. Kahdesti hakku jäi ylös jääseinään kiinni, kun romahdin köyden varaan polvien ja käsien kolistessa kipeästi anteeksiantamatonta seinää vasten.

– Odotas vähän! Samuli huudahti juuri, kun olin pettymyksen kyyneleitä nieleskellen todennut lihasten olevan aivan hapoilla ja tarjonnut Heikille mahdollisuutta kiivetä sijastani. Samulin asteli lähemmäs:
– Näytäpäs noita sinun jäärautojasi…

Samuli näyttää mallia

Nostin vasemman jalan ilmaan esitelläkseni Samulille Black Diamondin Serac-raudat, jotka ovat minua uskollisesti palvelleet vuorelta toiselle jo neljän vuoden ajan.
– Kuule, ei ihme, ettet pääse noilla mihinkään. Nuo ovat vaellusraudat. Olen nähnyt ennenkin, kun joku yrittää tuollaisilla ja niillä ei pääse tällaisella seinällä mihinkään. Tämä reitti on vielä koko seinän jyrkin kohta.

Niin, eihän tuo minulle yllätys ollut. Samulin puhuessa mieleen palasi kivuliaita muistoja. Esimerkiksi Mont Blancin huiputuksessa jääseinällä jouduin joka askeleella iskemään rautoja niin voimallisesti seinään, että olin jääseinäosuuden jälkeen aivan uuvuksissa ja hengästynyt. Lopputuloksena oli myös molemmissa jaloissa katkenneet ja varpaiden sisään työntyneet peukalovarpaankynnet, jotka tulehtuivat melkoisen ikävästi. Olin omassa mielessäni analysoinut tapaturman johtuneen riittämättömästä jalkatyöskentelystä ja tekniikan puutteesta.

Olen toki nähnyt rouheahampaisia teknisen näköisiä rautoja ja tiennyt, että omani ovat kevyet ja pääosin vaellukseen tarkoitetut. Olemme aiheesta Heikin kanssa keskustelleetkin. Mutta useimmiten Seracit ovat tähän asti olleet riittävät. Ja koska aina on ollut jotain akuutimpaa ostettavaa, teknisemmät jääraudat on jatkuvasti jääneet loputtoman pitkällä varusteiden hankintalistalla alemmas. Mutta nyt Samulin lähettäessä minut etsimään varastosta lainaksi Pirunkallion jäälle soveltuvat välineet, teknisemmät jääraudat nousivat ostoslistani kärkeen samaa vauhtia reisilihasteni happopitoisuuksien kanssa.

Tovin kuluttua olin pimenevässä illassa säätänyt ja kiinnittänyt särmäpiikkiset lainaraudat ylävuoristokenkiini. Tarjosin vaisuksi muuttuneelle Heikille mahdollisuutta kiivetä ensin, koska hän oli joutunut niin kauan odottamaan. Mutta oudon hiljaisena hän kehotti minua kokeilemaan nyt kuitenkin ensin:
– Täytyyhän sinun saada yksi kokeilu oikeilla varusteilla tähän pohjalle.

Jäähakut nappasivat taas kiltisti kiinni jääseinän pintaan. Potkaisin raudan kiinni ja kokeilin varovasti. Se piti. Toinenkin rauta upposi kuuliaisesti jään pintaan. Riehaantunut ilo syöksähti suoniini – ja totuuden nimissä osa siitä oli myös hassua helpotusta, että kyseessä olikin vääränlainen varuste, eikä kertakaikkinen lahjattomuus jääkiipeilyssä.

Niin minä naputtelin reitin ylös rivakkaa tahtia ja ylhäällä käännyin hymyilemään onnellisena illan pimeyteen hiljalleen kääriytyville kurssikavereille. Laskeuduin nopeasti alas ja siirryin varmistamaan Heikkiä.

Heikki iski vasemman hakun jäähän. Toisen. Vasemman jääraudan. Ja toisen. Nosti vasemman hakun uudelleen, tähtäsi, iski ja putosi köyden varaan.
Hän yritti uudelleen, pääsi hiukan pidemmälle, mutta putosi sitten köyteen nostaen painollaan minut melkein metrin verran ilmaan.
Jokin oli vialla. Ensimmäisenä vilkaisin hänen rautojaan, mutta vaikka nekään eivät ole tähän lajiin optimoidut tekniset kiipeilyraudat, kyllä niillä olisi pitänyt seinää ylös päästä. Mutta tarkemmin katsoen näytti kuin Heikki olisi jarruttanut jokaista hakun iskua juuri ennen kuin terä iski jäähän.

Neljännellä yrityksellä Heikki pääsi muutaman metrin korkeuteen, pysähtyi ja pyysi minua laskemaan hänet alas.

Olemme viime kuukaudet treenanneet aika lujasti Matterhornin ja Elbrusin kuvat silmissä. Salitreenin painotuksessa on huomioitu yläkehoa ja käsivarsia aiempaa enemmän. Harjoitusohjelmaan nyt “virallisesti” lisätty seinäkiipeily rasittaa kyynärvarsia pitkillä staattisilla asennoilla melkoisesti – varsinkin, kun aloittelijan tekniikan puutetta tulee usein korvattua voimalla. Meillä molemmilla on ollut haasteita ylävartalon ja käsien palautumisen ja huollon kanssa. Yläselän ollessa minun suurin haasteeni, Heikin kyynärvarret ovat olleet melkoisen kipeät. Nyt pitkä päivä pakkasessa oli tehnyt niille tuhojaan. Minun taistellessa seinällä kiipeilyparini oli kärsivällisesti seissyt hyytävässä säässä varmistamassa – ja kärsinyt kivuista, jotka kasvoivat sietämättömiksi hänen lopulta päästessä seinälle ja iskun resonoidessa hakun vartta pitkin käsivarteen.

Heikin laskeuduttua alas, hänen kehoituksestaan minä tein vielä toisen nousun. Sitten totesimme, että osa kiipeilytaitoa on ymmärrys siitä, koska on viisasta lopettaa. Niin päiväkurssimme nousujen määrä päätyi vaisuihin lukuihin, mutta runsaasti oppia oli silti saatu tulevaisuutta varten.

Ilta oli pimentynyt ja kylmentynyt entisestään, myös kevyen lounaan hetkellinen helpotus nälkään oli haihtunut. Oli aika niputtaa varusteet, kiitellä kouluttajat ja kurssikaverit, toivotella hyvät jatkot, ja ajaa kaasu pohjassa lähimpään paikkaan, josta sai valtavan saavillisen lämmintä syötävää.

Jääkiipeilytekniikkaharjoittelemassa vuonna 2016 Mont Blancilla 
Refuge Torino -vuoristomajalla 3375 metrissä,
opettamassa ja varmistamassa tuolloinen oppaamme Sami

Vaikka odotettu kiipeily jäikin varsin pieneen rooliin kurssipäivässämme, lopputulema jäi reippaasti plussan puolelle. Täysin uuttahan jääkiipeily ei meille kummallekaan ollut, sillä useammallakin vuorella on vastaan tullut jääkiipeilyosuuksia. Mutta tähän asti ne osuudet on menty “tyyli vapaa” -tekniikalla, mikä ei enää sovellu edessämme siintäviin haasteisiin. Toinen tärkeä läksy oli jälleen oikeanlaisten varusteiden merkitys… niin ja se kuuluisa oman kehon kuuntelu ja huoltaminen.
Niinpä kurssi toimi hyvänä introna maaliskuun alkupäivinä edessä olevalle reissullemme Dolomiiteille. Siellä meillä on useita päiviä aikaa treenata tulevan Matterhorn-oppaamme Fabrizion opastamana – ja ihan oikeilla jääkiipeilyraudoilla!

Kohta mennään, tuskin maltan odottaa!

p.s. Heikin kyynärvarret olivat niin pahasti tulehtuneet, että vasta yli kahden viikon täyslevon jälkeen hän pääsi uudelleen käsitreenin pariin. Tärkeä muistutus tämäkin siitä, kuinka merkityksellistä on kuunnella kehoa treenatessa ja liiallisen rasituksen merkkejä ei saisi jättää huomiotta – vaikka olisi kuinka kivaa.

Previous

Pitääkö pitsa pelikaanin ilmassa? – kestävyysharjoittelun arkea

Next

Silmänisku jääputouksella – Jääkiipeilemässä Dolomiiteilla

2 Comments

  1. Voi teitin kanssa, aina sattuu ja tapahtuu! Kiva, ku tommosii kurssii tarjolla ja vielä niistä oppii jotain uutta ja etenkii oman kehon kuuntelemist. Sattupa kylmä päivä silloo harjotteluu, iha ku meiän Kolin reissu. Talven kylmin päivä, mut ei menoo haitannu, ku olin niin innostunu ja aika oikein pukeutunu, kengissäkii oli mulla jääraudat!! Voi Heikki poloista, toivottavasti kyynärvarret ehtii parantuu ennen teiän reissuu. Järkevää ja mukavaa harjotteluu teille t. Leena

  2. Moi Leena ja kiitos terveisistä! Välitän perille. 🙂 Niinhän se vähän tuntuu olevan, että meidän touhuissa aika usein "karmit kolisevat".
    Koli oli varmasti huikaisevan kaunis! Pakkaspäivät ovat mitä parasta maisematunnelmointia…kunhan varusteet ovat kohdillaan!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén