Kuolleet muulit ja soturin vatsahapot

Laguna Verden portinvartija

Jyskyttävä päänsärky herätti minut seuraavaan aamuun. Olin nukkunut koko yön heräämättä, mutta se ei ole riittänyt palautumiseen. Lihakset tuntuivat aroilta ja voimattomilta. Sain tuskin itseni pysymään hereillä aamiaisen ajan. Haluttoman ruokailun jälkeen ryömin takaisin makuupussiini ja nukuin, kunnes oli aika hyvästellä Laguna Santa Rosa, pakata varusteet punaisiin maastureihin ja kiitää hiekka pöllyten kuivuneen joen pohjaan muodostunutta tietä kohti matkan seuraavaa etappia: 4300 metrissä sijaitsevan Laguna Verde -suolajärven rannalla sijaitsevaa leiripaikkaa.

– Laguna Santa Rosa oli se suojaisa leiri, Laguna Verdellä varautukaa entistä kovempaan tuuleen, varoitti Cristian.

Nuokuin koko ajomatkan poski auton ikkunaa vasten ja yritin pitää kasvojeni ilmeet kurissa oppaiden innostuessa ajamaan kilpaa upottavassa hiekassa. Puristin huuleni tiukasti yhteen, sillä aidosti epäilin, että töyssyisessä menossa vatsassani vellova oksennus saattaisi loiskua suupielistäni, jos en pitäisi varaani.

Jos olin ollut huonovointinen Santa Rosan 3800 metrissä, oloni vain heikkeni maastureiden kiivetessä auringossa sädehtivien hiekkadyynien kylkiä yli neljääntuhanteen metriin merenpinnan korkeudesta. Kieltäydyin ajattelemasta huomista akklimatisoitumisnousua 5300 metriin Mulas Muertas -tulivuorella (“Kuolleet Muulit”). Askel kerrallaan. Murehtisin sitä myöhemmin, nyt oli selvittävä tästä päivästä.

Laguna Verden leirin pellin palasista koottu autiomaja

Laguna Verden leiripaikka oli kivinen tasanne vielä Laguna Santa Rosaa suuremman ja jos mahdollista, vieläkin turkoosimman suolajärven rannalla. Paikka oli ennen vanhaan toiminut karjanomistajien kauppapaikkana. Olosuhteista kertoi rujoa kieltä sisäänajotien varressa makaava kuolleen lehmän ruho. Ruho oli maannut paikallaan vuosikausia ja vaikka puuma oli käynyt hakemassa siitä osansa, suola ja aurinko olivat säilöneet loppuosan siitä pelottavan elävän näköiseksi.

– Karjakauppiaat vaihtoivat täällä lehmiä, ja ilmeisesti yksi jäi jälkeen. Karun näköinen ruho on kuin vertauskuva sille, että täällä ei selviä hengissä mikään. Olosuhteet ovat liian kovat, ja juomavettä ei ole pisaraakaan, Cristian totesi.

Laguna Verde oli ristiriitaisuuksien paikka. Yhtenä hetkenä leiripaikkaa ympäröivät vaaleat kiviseinämät tekivät siitä tulikuuman pätsin, seuraavaksi vuorilta syöksyvä tuuli muutti leirikuopan hiekan ja suolan täyteiseksi viiltäväviimaiseksi hornankattilaksi.
Suolajärvi oli niin kylmä, että luita vihloi, kun astuin nilkkoja myöten veteen – ihan vieressä rannassa olevien kuumien lähteiden mineraaliselta tuoksuva vesi taas poltteli ihoa. Lupasin itselleni, että tulevina päivinä vielä lämmittelisin noissa luonnonaltaissa. Mutta nyt olin aivan liian tuskainen, uupunut ja huonovointinen jaksaakseni edes miettiä mitään muuta kuin teltan pystyyn saamista ja nukkumista.

Leirin pystytyksen ja lounaan jälkeen kaaduin suoraan auringon poltteessa pätsiksi muuttuneeseen telttaan, piittaamatta ilman tukaluudesta tai vaatteitani ja ihoani peittävästä valkoisesta hiekan ja suolan muodostamasta tahmeasta kestopölystä. Nappasin särkylääkettä ja nukuin halki iltapäivän.

Laguna Verden leirimme, etualalla mineraalinen kuuma lähde,
joita suolajärven edustalta löytyi useita

Päivällisellä en ollut ainoa väsynyt. Kukaan ei asiaa erikseen puheeksi ottanut, mutta yleensä hilpeä seurueemme lapioi pastaa suuhunsa vaiteliaana ja jutteli harvakseltaan vakavaan sävyyn seuraavien kahden päivän koitoksista: huomenna tavoitteena olisi kiivetä akklimatisaationousu viereisellä Mulas Muertas -vuorella 5300 metriin. Seuraavana päivänä jo tavoittelisimme Barrancas Blancas (suom. Valkoiset Jyrkänteet) -huippua, joka sijaitsee 6050 metrissä.

Päivällisen jälkeen raahustin tuulessa takaisin telttaan ja mietin synkkänä edessä olevia päiviä. Olin ollut koko päivän heikko, joten toiveeni eivät olleet korkealla. Viimeisenä ennen kuin nukahdin telttakankaan läpätykseen iltatuulessa, lupasin itselleni ottaa rauhassa huomenna. Jos tuntuisi liian pahalta, antaisin periksi, palaisin ajoissa leiriin ja keräisin voimia seuraavan päivän huiputukseen.
No, kuinka sitten kävikään…

27.12. Mulas Muertas

Astuin Kuolleiden Muulien vuoren polulle aamuauringossa ja yritin rohkaista itseäni. Vatsa oli edelleen sekaisin, väsytti ja päätä särki, mutta muuten olo oli hiukan parempi kuin eilen.

“Nelisen tuntia ylös 5300 metriin ja sitten äkkiä alas takaisin nukkumaan,” rohkaisin itseäni, mutta kiipeilymotivaatiota sai tänä aamuna etsiä.

Mulas Muertas -kiipeilyn aikana näimme auringonkehrän, jonka kaltaista en ole koskaan aiemmin nähnyt. Alueen inkoista polveutuvat sanovat voimakkaan auringonkehrän ennustavan myrskyä.

Ryhmä liikkui rauhalliseen tahtiin, ja muutkin vaikuttivat edelleen väsyneiltä. Etsin keinuvan kävelyrytmin, sukelsin omaan ajatuskuplaani, ja pysyin siellä koko aamupäivän. Muutamaa Heikin kanssa vaihdettua ajatusta lukuunottamatta tuijotin tiukasti edessä kävelevän Fredrikin kantapäitä ja keskityin ottamaan yhden askeleen kerrallaan.

Kiipeilyreitti muistutti jokseenkin paljon Siete Hermanasin valuttavaa hiekkapolkua: askel eteen ja turhauttava puolen askeleen valuminen takaisin alaspäin upottavassa hiekassa. Maisema ei olisi voinut olla kauniimpi: smaragdinvärinen järvi ja sen takana ylväs 6000 metriin nouseva, täydellisen kartion muotoinen, punamustakylkinen Laguna Verde -tulivuori, jonka mukaan koko alue on nimetty. Pysähtyessämme nopeille juomatauoille noin tunnin välein, silmäilin hiukan näkymää, mutta totta puhuakseni tuona päivänä maisemia enemmän minua kiinnosti vain päästä tavoitteeseen – ja nopeasti takaisin alas nukkumaan.
– Mitä haaskuuta, näin jälkikäteen ajatellen!

Ryhmä aamupäivän tauolla noin 4500 metrissä

Kuumuus hautoi ympärillämme, ja yritin parhaani mukaan juoda, vaikka vatsassa vellova paha olo tuntui sulkeneen hiekasta rohisevan kurkkuni kokonaan. 5000 metriin asti matka sujui kohtuullisen hyvin, vaikkakaan kiipeilyn nautinnosta ei juuri voinut puhua.

Viimeisellä tauolla olin niin väsyksissä, että nukahdin taukopaikan kiville, ja matkan taas jatkuessa tilanne ei ollut parantunut. Oksennus nousi väkisin kurkkuun, ja tahtini hidastui. Edessä kiipeävän Fredrikin selkä alkoi loitota, ja tunnin kuluttua koko muu ryhmä oli ohittanut minut. Raahustin mitään puhumatta voimakkaassa etukumarassa rinnettä ylös, uskolliset Heikki ja Mario seuranani.

Viimeinen taukopaikka reilussa 5100 metrissä ennen loppupuristusta

Viimeisen tunnin kuljin pysähdellen aina välillä nielemään suuhun nousseita vatsahappoja. Juominen ei enää tahtonut onnistua, ja päänsärky oli niin kova, että aurinkolasien takanakin pidin kumpaakin silmää vuorotellen kiinni. Mutta periksi en halunnut antaa, olimme jo niin lähellä. Heikki ja Mario vakuuttivat, että kiire ei ollut, vaan voisin edetä omassa tahdissani. Niin minä sitten kaakersin metri toisensa jälkeen eteenpäin, pysähdyin välillä, hengitin syvään, kyökin ja koetin olla oksentamatta. Tuuli nousi taas, mutta tällä kertaa se ei ollut yhtä voimakas kuin Siete Hermanasilla. Sen kylmä piiska kasvoilla helpotti hiukan huonoa oloani.

Olin juuri nostanut katseeni sanoakseni kumppaneilleni, etten jaksaisi enää, kun vilkaisin ylemmäs rinteelle ja huomasin ryhmän pysähtyneen. He eivät olleet siellä odottamassa minua, vaan 5300 metrin kääntöpaikka oli parin sadan metrin päässä! Käännyin katsomaan Heikkiä ja sanoin:

– Kyllä minä tämän teen.

Ja sitten tein sen. Askel kerrallaan, välillä pysähdyin nojaamaan sauvoihini ja yökin vatsahappoja kivikkoon. Mutta noin kello 13 lopulta saavuin kääntöpaikalle, kivistä rakennetun tuulelta suojaavan seinämän luo. Putosin lähimmän kiven taakse polvilleni, yritin oksentaa, mutta mitään ei tullut. Tovin yökittyäni, kompuroin ryhmän reunamille, asetuin kiville ja pakotin itseni syömään ja juomaan hiukan. Sen jälkeen vajosin kivien taakse ja nukahdin.

Heikki herätti minut varovasti tuntia myöhemmin, kun oli aika lähteä takaisin. Hiljaisella äänellä sanoin pääoppaallemme joutuvani tulemaan alas hiukan ryhmää hitaammin. Opas hymyili rohkaisevasti:

– No worries, no rush!

Ryhmä lähti alaspäin Marion johdolla, ja Cristian jäi Heikin kanssa astelemaan samassa tahdissa kanssani. Hitaasti, kovin hitaasti matka eteni. Koetin reipastaa välillä askellusta – en, koska olisin voinut paremmin, vaan koska halusin jo pois tuolta perkeleen hiekkakasalta. Mutta joka kerta, kun tiivistin askeliani, menetin varmuuteni ja aloin kompastella. Joten vaikka rinne oli tasainen ja vailla vaaranpaikkoja, oli parempi tampata alaspäin hitaasti kuin nitkauttaa nilkka kompuroidessa. Miehet tarjoutuivat vuoroin ottamaan reppuni, mutta olin ehdoton:

– Cristian, kiitos, mutta kannan itse laukkuni. Olin jo eilen huonovointinen, mutta se on nyt vaan tämä korkeus. Pärjään kyllä, ja huomenna on parempi päivä.

En tiedä, kauanko paluumatka kesti, mutta jos minulta kysytään, se tuntui viikoilta. Leiriin päästyämme kaaduin suoraan telttaan, join runsaasti vettä, otin lääkettä ja nukahdin. Minulla on hämärä muistikuva siitä, kun Heikki yritti maanitella minua välipalalle, mutta en kertakaikkiaan jaksanut liikkua.

Päivällisaikaan kuitenkin sain itseni ylös ja raahustin messitelttaan. Liikutuksen kyyneleet nousivat silmiini, kun koko ryhmä tervehti minua ilahtuneena. Oppaat seurasivat silmä kovana syömistäni, ja tenttasivat muunkin tiimin vointia. Kaikki olivat kalpeita, valittivat uupumusta ja päänsärkyä, mutta muilta osin tilanne vaikutti olevan kunnossa.
Kun hämärässä teltassa katselin Heikkiä, huomasin myös kiipeilyparini kasvojen olevan turvonneet ja silmissä oli väsymystä. Nyt nolottaa myöntää, mutta minua hävetti olla ainoa, jonka nousu oli ollut niin vaikea, ja tunsin pisaran itsekästä helpotusta, kun muistakin näki, että rutistus oli ottanut voimille.

Nousin pöydästä heti ruokailun jälkeen ja anteeksi pyytäen sanoin lähteväni keräämään voimia huomista Barrancas Blancas -huiputusyritystä varten. Sain vielä mahtavalta ryhmältämme sellaisen rohkaisujen ryöpyn, että pelkästään niiden voimalla minun pitäisi päästä huomenna 6050 metriin. Viimeisenä messiteltan ovella Patrick pysäytti minut, puristi minua olkapäästä ja sanoi:

Mulas Muertas -päivän ainoa kuva, jonka jaksoin ottaa itsestäni. Häikäisevistä maisemista huolimatta hymyä ei irronnut edes päivän alkuvaiheessa – sen verran huonovointinen olin.

– You are a true warrior.
Nuo sanat kaikuivat mielessäni pimenevässä illassa, kun koetin etsiä sydämestäni motivaatiota seuraavan päivän koitokseen. Voisin asiaa kaunistella, mutta totuus on, että tämä teltassa makaava surkea soturi ei koko yönä halunnut mitään muuta kuin päästä kotiin.

Previous

Siete Hermanas – huippupäivä

Next

Barrancas Blancas – huippupäivä ja pako sähkömyrskystä

8 Comments

  1. Anonymous

    Voi sun kanssas, kurjaa toi pänsärky ja huonovointisuus, jää niin paljo tavallaa näkemättä. Ehkä ne muistot palautuu myöhemmin valokuvist. Kyl miä ihmettelen tota sun sitkeyttä! Tuntuu, et nyt teil on hyvä yhteehiileepuhaltava tiimi ja oppaat. Toivottavasti huomen on parempi päivä. T. Leena

    • Janiina

      Voi kiitos myötäelämisestä! Kyllä otti tiukille tuo päivä ja näin jälkikäteen toivoo, että olisi pystynyt nauttimaan enemmän hienosta ympäristöstä. Mutta aina ei voi sujua kuin ruusuilla tanssiminen! Iloa laduille Leena!

  2. Henri Ylitalo

    Moikka, luin sun blogin läpi. Kiitos mielenkiintoisesta sisällöstä.

    Vuorikiipeily ruvennut matkan varrella entistä enemmän kiehtomaan. Omasta kiipeilytaustasta sen verran, että boulderoinnin ja kalliokiipeilyn lisäksi tullut puukiipeiltyä sekä vajaa kymmenkunta via ferrataa kiivettyä Alpeilla ja Balkanilla. Jääkiipeilyä ja drytoolingia on tullut myös kokeiltua.

    Vuorikiipeilyä olisi myös mahtava päästä kokeilemaan. Köysistössä liikkuminen, akklimatisoituminen jne. Vuoriahan on paljon. Olisiko suositella jotain? Varmasti matkanjärjestäjän kautta paras

    Yt. Henri

    • Janiina

      Moi Henri!
      Kiitos viestistä ja mahtavaa, että olet viihtynyt matkassa mukana! Kiipeilytaustasi on tosi mielenkiintoinen ja sinulla on edellytyksiä ja osaamista vaikka mihin! Et maininnut, missä korkeudessa olet ollut?
      Alpit ovat upea ja monipuolinen paikka aloittaa. Kaikki on varsin lähellä ja onnistuu “fast and light” -meiningillä. Vuorista tulee mieleeni Monte Rosan Dufourspitze – se oli ainakin minulle jännittävä aloitus. Harvemmin kiivetty kuin ruuhkainen Mont Blanc, superkaunis lähestyminen sekä monipuolinen ja haastava huiputusreitti, viimeisellä pätkällä huipulle skrämplätään. Se ei ole vaikea pätkä, mutta jos kokemusta ei 4500 metristä ole, on siinä jo ihan punnertamista. Huippupäivä on pitkä, muistaakseni 1100 m vertikaalinousua, että hyvässä kunnossa pitää olla.

      Matkanjärjestäjän kautta ekat reissut on usein turvallista tehdä, silloin saa varmasti tuen ja tarvittaessa neuvoa ja apua. Olen ollut sekä suomalaisten että kansainvälisten reissuissa mukana. Itse olen viihtynyt kv-ryhmissä parhaiten, silloin tutustuu loistaviin ihmisiin ympäri maailmaa. Suomalaiset ryhmät kun ovat aina täynnä suomalaisia (missä ei sinällään ole mitään vikaa, mutta minusta yksi kiipeilyn hienouksia on erilaiset ihmiset).
      Alpeilla löytyy myös tosi taitavia ja avuliaita oppaita, jotka tarjoavat reissuja paketteina. Itse olen Alpeilla tykännyt kiivetä oppaan ja kiipeilyparini kanssa ja sitten kauemmas lähtiessäni olemme yleensä liittyneet ryhmään.
      Jos päädyt Alpeille, voin linkata sinut parin tuttuun oppaaseen, joiden kanssa on ollut tosi kivaa. Tai jos päädyt muualle, mieluusti vinkkaan omia kokemuksia, jos olen samoilla kulmilla ollut.
      Matkaan vaan – tämä on ihan parasta!

      • Henri

        Hirveän korkealla ei ole tullut oltua. Korkein kohta, jossa olen käynyt on ollut 2500 metrissä, kun olin Itävallassa laskettelemassa. Luultavasti joudun lähtemään yksin reissuun. Tuoko tämä jotain ylimääräistä haastetta verrattuna jos lähtee kiipeilyparin kanssa.

        Todennnäköisesti Alpeille tulisi mentyä. Monte Rosa vaikutti kyllä hienolta. Mahtavaa, jos sulla olisi vinkata oppaita. Onko mielipidettä tarviiko käydä jotain kursseja liittyen jääraudoilla, köysistössä liikkumiseen tai self arrestin oppimiseen.

        Tää on kyllä ihan parasta. Itsellä rakkaus vuoriin syttyi, kun olin muutama vuosi sitten kiipeämässä Garda-järvellä Via Ferratoja. Pääsee näkemään aivan uskomattomia paikkoja.

        • Janiina

          Aloitin omat kiipeilyt yksin, enkä näe sitä vaikeampana. Mutta toki se vaatii itsenäistä luonnetta ja “oman pään sisällä viihtymistä”. Varsinkin sitten, kun on tiukka paikka, henkinen kantti on tärkeää. Parilta saa tukea, jos on sen tyyppinen, että sitä kaipaa. High altitude on ennen kaikkea psyykinen laji.

          Kursseista en kauheasti perusta. Olen ollut parilla kurssilla, mutta mielestäni niistä ei kauheasti käteen jää. Toki saat intron asioihin ja hyvällä tuurilla tapaat kivoja tyyppejä. Mutta asiaa tulee aina paljon, suurin osa unohtuu heti ja kaikki on silti aika pintaraapaisua. Parhaiten oppii, kun kiipeää hyvän oppaan kanssa ja on itse aktiivinen: kyselee ja pyytää opettamaan. Useimmat oppaat arvostavat paljon sitä, että joku haluaa oikeasti oppia vuorista ja kiipeilystä ja mielellään opastavat, näyttävät ja kertovat juttuja. Silloin saat oikeassa tilanteessa henkilökohtaista opetusta ja hommat painuvat oikeasti mieleen. Mutta korostan, että tämäkin on makuasia. Itse vaan koen, että oikea oppi on tarttunut tekemisen kautta.

          Laita mulle mailia, osoite on ihan perus gmail (etunimi.sukunimi@gmail.com, en vaan spämmirobottien vuoksi kirjoita sitä suoraan tähän). Annan sulle parin hyväksi havaitun oppaan tiedot. Erityisesti Fabrizio on ihan huippu! Olemme hänelle suoraan sanoneet, että haluamme oppia ja hän on ihan innoissaan siitä. Hän opettaa tosi hyvin ja kärsivällisesti jaksaa toistaa.

  3. Laura

    Heippa 🙂
    Mielenkiinnosta kyselen, otatko lääkettä mm.Diamox tai oletko ikinä harkinnut?
    Hyviä reissuja!

    • Janiina

      Moi,
      kiitos viestistä Laura!
      Tarvittaessa olen ottanut Diamoxia eli kun vuoristotaudin tunnusmerkit selkeästi täyttyvät – tosin taidan olla jästipäisempi myöntämään oireita kuin moni 🙂
      Monet käyttävät sitä myös ennakkoon. Esim tällä reissulla melkein puolet ryhmästä oli Diamox-kuurilla jo lähtiessämme, koska kiipeilyaika oli sen verran lyhyt suhteessa tehtävään nousuun, että “korkeusongelmien” syntymisen todennäköisyys oli vielä normaaliakin suurempi. Koulukuntia on monia enkä usko, että yhtä oikeaa toimintatapaa on. Itse en ole preventiivisen lääkityksen kannalla. Mutta olen kyllä huomannut oman asenteeni Diamoxia kohtaan lievenevän, kun korkeusmetrejä on tullut lisää. Lopulta tärkeintä on varmistaa paras mahdollinen turvallisuus kaikissa tilanteissa.

      Terkuin,
      Janiina

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén