Kuka ajattelee sinua?

Oletko koskaan ajatellut, kuinka monen ihmisen tarinoissa ja muistoissa olet?

Sanotaan, että joillakin vuorilla on oma ilmastonsa. Esimerkiksi tietyn muotoinen huippu kerää ympärilleen pilviä ja kosteutta. Näin vuorelle syntyy kokonaan oma ilmanala, joka on uniikki vain tuolle yhdelle paikalle, sillä sen luovat vuoren ainutlaatuiset ominaisuudet. Tällaisella vuorella voi olla ympäristöstä täysin poikkeava sää.

Usein myös kiipeilytiimeillä on oma ilmastonsa. Vaikeat olosuhteet ja yhteisen tavoitteen eteen ponnistelu sitovat erilaiset ihmiset yhteen voimakkaasti ja usein hyvin nopeasti. Uusissa tiimeissä ihmiset, jotka eivät muutamaa päivää aiemmin tunteneet toisiaan, avautuvat, uskoutuvat ja ovat valmiita tekemään suuriakin ponnistuksia auttaakseen toisiaan. Vuorilla olemme vapaita arkirooleista. Sosiaaliset paineet ja muodollisuudet katoavat nopeasti. Usein huumori on vastavoima ympäristön vaikeuksille ja suorituksen raskaudelle. Luultavasti olen vuorilla nauranut enemmän kuin missään muualla.

Omituinen asentoni videolla johtuu siitä, että alapuolellani varmistuksen kanssa työskentelevän Fabrizion paino vetää minua alaspäin (olen kyllä ankkurissa kiinni mutta olo on tukala). Sen verran oli kuitenkin kiire pois alas vyöryvän lumen alta, että nopeus yliajoi mukavuuden. Joskus omituinen huumori pelastaa tunnelman ja helpottaa oloa tiukemmassa tilanteessa (pahoittelut kirosanasta videon lopussa), hölmöilyklippi Italian Dolomiiteilta 2019. Musta silmäni on edellisen päivän saldoa jääkiipeilyseinältä. 🙂

Joskus noilla matkoilla syntyy halki elämän kestäviä siteitä ja ystävyyksiä. Kuten tätä blogia pidempään seuranneet ovat saaneet todistaa, itse kohtasin nykyisen kiipeilyparini ja puolisoni vuorilla.

Myös luotto-oppaamme Fabrizion olen ensimmäisen kerran tavannut hänen työskennellessään apuoppaanamme Mont Blancin talvihuiputuksella. Yhteistyö on jatkunut reissusta toiseen, ja yhteyttä pidetään myös muulloin. Viimeksi Matterhornilla Fabrizio totesikin:

– You are no ordinary clients. You are my friends!

Matterhornin kiipeilyryhmä vuodelta 2019: Heikki, minä, Fabrizio, Enrico, Freddie ja Carlo.
Sää oli koko reissun juuri niin huono kuin kuvasta saattaa nähdä, mutta hymyt silti aitoja!

Välillä taas tuo ainutlaatuiselta tuntuva yhteenkuuluvuus katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, kun yhdistävät olosuhteet katoavat eli samalla hetkellä, kun ryhmä laskeutuu vuorelta.

Olen istunut laaksossa päivällisellä juhlimassa huiputusta ja aistinut ympärilläni olevista ihmisistä pienen hämmennyksen. Näennäisen kepeän jutustelun lomassa he ovat vilkuilleet vieruskavereitaan ujosti ja syrjäkarein kuin eivät ihan tunnistaisi toisiaan puhtaissa siviilivaatteissa. Lumous on särkynyt, ja yhtäkkiä ollaan taas hyvin erilaisia ihmisiä, jotka eivät oikeastaan tunne toisiaan ja joilla ei yhteistä vuorimatkaa lukuunottamatta ole paljoakaan yhteistä.

Toiset ystävyydet kantavat pidemmälle. Mutta varmaa on, että kiipeilytiimin ilmastossa syntyy ainutlaatuisia muistoja:

Toissajouluna vietin aattoiltaa Chilessä, Atacaman autiomaassa, suolajärven rannalla 3800 metrin korkeudessa merenpinnasta. Olimme pienellä majalla, joka oli niin eristyksistä, että sitä pyörittävä pariskunta ei ollut käynyt yli kolmeen kuukauteen edes lähimmässä kylässä – sinne oli matkaa nelisen sataa kilometriä halki polttavan kuuman autiomaan. He olivat tulleet majalle kiipeilysesongin alkaessa ja poistuisivat seuraavan kerran kauden päättyessä. Ruoka, vesi ja polttoaine toimitettiin majalle kerran kuukaudessa, ja täydennyksiä lastien välillä pariskunta sai majalla poikkeavien vuorioppaiden toimesta.

Eristyksissä eläminen vapauttaa ihmisen monenmoisista rajoitteista – kuten vaikkapa housuista. Isäntämme kuljeskelikin ympäriinsä pelkissä alushousuissa, jotka paljastivat enemmän kuin peittivät, sillä niissä oli enemmän reikiä kuin kangasta.

Toinen tunnusomainen piirre eristyksissä ja vaikeissa oloissa eläville on vaatimaton ja yksitoikkoinen ruokavalio. Riisiä, keksejä ja säilykkeitä majan keittiössä oli massiivinen kasa. Mutta nopeasti kuumuudessa pilaantuvaa tuoretta lihaa ei majalla ollut kuin harvakseltaan.

Nyt oli kuitenkin jouluaatto. Majalla oli meidän kiipeilytiimimme, jossa kiipeilijöitä oli Yhdysvalloista, Ranskasta, Vietnamista ja Brasiliasta, sekä toinen kiipeilyryhmä, joka oli sekalainen ryhmä Etelä-Amerikan eri maista saapuneita kiipeilijöitä. Kun mukaan laskettiin isäntäpariskuntamme ja oppaat, tuolla pienellä nuhjuisella majalla keskellä hurjaa autiomaata yhteistä jouluaattoa viettäisi parisenkymmentä ihmistä eri puolilta maailmaa.

Team Intelligent akklimatisoitumisvaelluksella Ojos del Saladolla, 2019

Aamulla isäntäpariskuntamme kertoi silminnähden ylpeinä, että heillä oli meille jouluyllätys: normaalisti ryhmät ruokailivat omissa oloissaan, mutta nyt erään vuorioppaan kyydissä joulupöytään oli tuotu ihkaoikea kalkkuna sekä muita tuoretarvikkeita yhteisen jouluaterian valmistamiseen!

Pitkän iltapäivän vietimme yhdessä kokkaillen majan pikkiriikkisessä keittiön virkaa toimittavassa komerossa. Isoja kattiloita ei ollut ja aggregaatista saatu sähkö riitti juuri ja juuri ruosteisen uunin lämmittämiseen kalkkunalle, joten 20 hengen muut ruoat piti valmistaa useammissa erissä. Vettä aavikolla on niin vähän, ettei sitä millään muotoa tuhlata tiskaamiseen, joten likaiset astiat raavittiin lusikoilla ja hiekalla mahdollisimman puhtaiksi ja pieni liraus huuhteluvettä kiersi lukuisan määrän astioista. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota sen liejuiseen väriin.

Menusta oli tulossa luova ja monimuotoinen: yhteistä kieltä ei muutamaa sanaa enempää isäntäparin kanssa ollut, ja niinpä jokainen ruoanlaittoon osallistunut teki eteensä asetetuista raaka-aineista mitä mieleen juolahti. Minä keitin pikkuruisella retkikeittimellä valtavan kasan couscousia, jonka maustoin kuivayrteillä ja pähkinöillä. Keitinvedestä nousevassa höyryssä koetin parhaani mukaan höyryttää kasviksia mutta huonolla menestyksellä. Lähes 4000 metrin korkeudessa nimittäin trangian liekki ei ole kovinkaan elinvoimainen ja vettä niukasti, joten voimakas kiehuttaminen kunnon vesihöyryn saamiseksi oli haastavaa.

Lisäksi kiipeilyparini Heikki ja minä olimme varautuneet jouluiltaan tuomalla suomalaisia makeisia ryhmälle ja nyt toimme ne jälkiruoaksi koko porukalle.

Juhlan kunniaksi emäntämme oli ripustanut pienen majan katosta värikkään lippusiiman. Osa lipuista puuttui, mutta kekseliäästi hän oli laittanut tyhjiin kohtia astiapyyhkeitä (tai ehkä ne olivat vain kuivumassa). Isäntämme oli koonnut kaikki leiristä löytyneet eri kokoiset ja korkuiset pöydät ja tuolit yhdeksi pitkäksi pöydäksi, joka ulottui majan seinästä seinään. Pöytä katettiin kiipeilijöiden retkiastioilla ja kolhiintuneilla, majalta löytyneillä lautasilla.

Ikimuistoinen jouluateriamme, huomaa Thomasin tonttulakki!

Kalkkunan kypsennys muodostui vaikeaksi majan huonotehoisessa uunissa. Niinpä juhlaillallisen alku venyi usealla tunnilla nälkäisten kiipeilijöiden liikehtiessä levottomina majan ympärillä. Muistan olleeni aivan lopen uupunut ja huonovointinen. Todellisuudessa olisin kaikkein mieluiten kömpinyt makuupussiini nukkumaan, mutta isäntiemme suuri ponnistelu yhteisen juhlan luomiseksi oli niin herttainen teko, että päätin keinolla millä hyvänsä jaksaa aterian halki. Kukaan muukaan ei sanallakaan ilmaissut harmistusta päivällisen viivästyksestä, vaikka osalla oli edessä aikainen herätys viereisen vuoren huiputusyritykseen.

Pimeys oli jo kauan sitten valunut autiomaan ylle, kun emäntämme paukautti tuvan oven voitonriemuisesti selälleen, ja aplodien saattelemana isäntä (joka oli juhlan kunniaksi vaihtanut toiset, yhtä reikäiset, mutta hiukan puhtaammat kalsarit) kantoi silmät ylpeydestä loistaen pinnalta aavistuksen hiiltyneen kalkkunan pöytään. Ketään ei haitannut, että muut ruoat olivat aikaa sitten jäähtyneet.

Niin parisenkymmentä toisilleen tuntematonta ahtautui horjuvan joulupöydän ääreen ja iloinen, monikielinen puheensorina täytti huoneen. Oma kiipeilytiimimme oli pakkautunut pöydän toiseen päähän ja tunnelma oli kertakaikkisen hulvaton. Vain pari päivää tutustumisen jälkeen kyyneleet silmissä kuuntelimme floridalaisen Patrickin tarinaan munuaisen luovutuksesta ja seuraavassa hetkessä nauraa hihitimme vedet silmistä valuen Heikin ja Thomasin käsistä karkaavalle vitsailulle.

Väsymys ja korkeus taisivat todella tehdä tepposet: Aterian aikana tunnustin, etten ollut koskaan syönyt perinteistä joulukalkkunaa ja kysyin amerikkalaisuuden perikuvalta, Patrickilta, miten täyte saadaan ulos kalkkunasta syötäväksi. Omanarvontuntoinen floridalaisen kauppakamarin toimitusjohtaja lähes putosi tuolilta eikä pitkään toviin kyennyt naurultaan vastaamaan – pyyhki vain kyyneliä silmistään aina pyrskähdysten välissä. Odotellessamme vastausta me muut ryhdyimme ideoimaan erilaisia keinoja kaapia tai ravistaa täyte kalkkunan sisältä, mikä yllytti Patrickia entisestään.

Aterian edetessä ryhmä villiintyi niin, että lopulta kaikki keskustelunavaukset saivat vastaukseksi puujalkavitsejä, naurunpyrskähdyksiä ja lapsellisia kommentteja. Oppaamme Cristian istui pöydän päässä ja katseli meitä virnistellen ja totesi päätään pyöritellen meidän olevan hölmöin ryhmä, jota hän on koskaan opastanut. Vastaukseksi hopeahiuksinen Patrick pyyhki naurunkyyneleet silmistään, nojasi arvokkaasti taaksepäin, pamautti nyrkkinsä pöytään lähes kaataen lasinsa ja huudahti:

– You may not have noticed, BUT we are a group of VERY intelligent people!

…ja sai koko ryhmän ratkeamaan nauruun.

Niin kiipeilytiimimme sai nimen “Team Intelligent” ja samaa nimeä kantaa porukan WhatsApp-ryhmä, jonne edelleen silloin tällöin päivitämme kuulumisiamme.

Luultavasti jokaisena jouluaattoiltana, kun istumme pöytään, missä sitten olemmekin, Heikki ja minä katsomme toisiamme ja jompi kumpi kysyy:

– Muistatko Team Intelligentin jouluaterian?

Molempia naurattaa, vaikka kumpikaan ei oikein tarkalleen ottaen tiedä mikä. Oikeastaan lopulta vuorilla tahattomia lirahduksia aiheuttaneet jutut eivät sitten merenpinnan tasolla olekaan yhtä hauskoja. Ne vaativat oman ilmastonsa. Siksi niitä ei juuri kannata täällä blogissakaan toistella, vaikka joskus mieli tekisi.

Mutta ainutlaatuisia muistoja ne ovat! Emmekä ole ainoita, joiden mieliin nuo hetket ovat pysyvästi tallentuneet. Viime jouluna sain viestin Floridasta; Patrick lähetti minulle kuvan joulukalkkunasta ja nauruhymiöillä kuorrutetuissa saatesanoissa totesi, ettei koskaan enää syö joulukalkkunaa ajattelematta minua ja illallista autiomaassa.

Toden totta, ympäri maailmaa, monenlaisissa mielissä ja sydämissä on vuoritarinoita ja muistoja, joissa saan olla mukana ja elää noita seikkailuita yhä uudelleen ja uudelleen. Mikä ihana ajatus, eikö totta?

Team Intelligent kokonaisuudessaan, vasemmalta oikealle, ylhäältä alas: Mario, Thomas, Patrick, Heikki, Fredrick, Alistair, minä, Khai ja Cristian



Previous

Jos koskaan epäilen, siihen on syy.

Next

Mikä mietityttää, kun lähtöön on 18 päivää?

2 Comments

  1. Anonymous

    Ihana jouluaatto teil ja varmasti muistatte sen aina joulupöyäs, mis sitte oottekkii. Isäntä siel, huikee tapaus, nauroin ääneen tääl, reikäkalsareis! Mahtava oli toi kuva joulupöyäst ja roikkuvist pyyheliinoist, huippuu. Ja kaikil mahtava fiilis siel, voi niin monen nirppanokan pitäis kokee kerran elämäs tommost! Ihanaa, ku pidätte viel yhteyttä. Ei muuta, ku lopputreenei nyt varovast molemmat! T. Leena

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén