Korouoman jääseinät kutsuvat

Lentokoneen pyörien jysähtäessä jäiseen kiitorataan avasin silmäni. Olo tuntui oudolta.

Kuukausien odotuksen jälkeen pääsisin viimein tositoimiin; viettämään syntymäpäiväni Korouoman kuuluisilla jääseinillä kiiveten. Ihan höntsäilyreissu ei ollut kyseessä, sillä tavoitteena oli jääkiipeilytekniikoiden hionta. Kesän vuorikohteessa Mount Ushballa Georgian Kaukasuksella luvassa olisi jääkiipeilyä 4500 metrin yläpuolella, joten taloudellisen kiipeilytekniikan omaksuminen olisi tärkeää.

Lennon aikaisen unenpöppörön haihtuessa silmistäni vastentahtoisesti tunnistin outouden tunteen aiheuttajan. Karheus ja paine kurkussa ja keuhkoputkessa eivät enteilleet hyvää. Edeltävänä päivänä oli ohimennen huomioinut väsymisen ja hengästyksen tunnetta, mutta pistänyt ne kiireen ja lasketteluonnettomuudesta toipuvan, pikkuhiljaa normaalia toimintaa kohti kömpivän lihaksistoni piikkiin. Rovaniemen lentokentän terminaaliin saapuessani sain keuhkoputkea vihlovan yskänpuuskan ja laukkujen hihnalta nostelun lomassa kiipeilyparini Heikin kanssa käydyn keskustelun seurauksena ajoin vuokra-auton suoraan lääkärikeskuksen drive-in covid-testiin. Posiolle saapumiseen mennessä negatiivinen testitulos oli jo saapunut. Helpotusta vaimensivat kuitenkin keuhkoja repivät yskänpuuskat ja huoli kiipeilykunnosta.

Illan lepo ei tuottanut toivottua tulosta, ja aamulla kankean liikkeellelähtöyrityksen jälkeen jouduin tyytymään sivusta seuraajan rooliin, kun Heikki pakkasi ensimmäisen jääkiipeilypäivän varusteet ja eväät reppuunsa. Kymmenen astetta pakkasta ja lumella kimaltava aurinko saattelivat meitä, kun ajoin kiipeilyparini Korouoman parkkipaikalle tapaamaan jääkiipeilyopastamme Kelsoa, jonka tehtävänä olisi seuraavien päivien kuluessa valmentaa jääkiipeilytaitojamme. Kelso yhtyi arvioon, että vaellus seinälle ja monen tunnin ponnistelu pakkasessa tuskin edesauttaisi paranemistani. Yhdessä totesimme, että jos nyt lähtisin mukaan, luultavasti loput päivät olisin vuoteen omana. Parempi yrittää pelata tilanne toisinpäin.

Miehet pakkasivat köydet ja jääruuvit, jääraudat, hakut ja muut varusteet reppuihinsa, nakkasivat laukut selkiinsä ja kiltisti pidättelivät innostuneet hymynä laimeiksi siihen asti, kun katosivat näköpiiristäni satumaisen kauniin lumisen metsän syliin.

Minä istuin autoon, katselin haikeana metsään ja annoin sitten päättäväisesti keholleni 24 tuntia aikaa palautua. Pakkaslumen pöllytessä ympärilläni ajoin takaisin pieneen hotelliin Posion laitamilla, askartelin löytämästäni pahvinpalasta “Olen nukkumassa – ethän häiritse” -kyltin huoneen oveen, vedin verhot kiinni ja kaaduin sänkyyn. Helpotuksen tunteesta, joka valui ylitseni sekunnin sadasosaa ennen kuin poskeni kosketti tyynyä, tiesin tehneeni oikean valinnan.

Seuraavana aamuna herätessäni ääntä ei tullut, keuhkot tuntuivat tukkoisilta ja kurkku karhealta. Mutta kuumetta ei ollut. Olikohan se optimismia vai tuntuiko olo paremmalta?

Oli kumpaa tahansa, olin jo ennakkoon päättänyt, että toista päivää en kolmesta kiipeilypäivästämme menettäisi, joten kiskoin kolme kerrosta vaatteita päälleni ja raahasin kiipeilyreppuni autoon.

Ajomatka Korouoman kuuluisalle kanjonille kesti noin 40 minuuttia. Kymmenen kilometriä pitkä, havupuiden tiheästi peittämä rotkolaakso on yksi Euroopan suurimpia maanvajoamia ja sen seinämät tarjoavat upeita kiipeilymahdollisuuksia. Kesäisin kostean ja havuisen Korouoman haasteena ovat itikat, mutta näin talvisaikaan se on kuin luminen satumaa. Metsää halkovat polveilevat polut kuljettavat kiipeilijän halki taianomaisen maiseman jääputouksille, joista korkeimmat ovat jopa 60 metriä korkeita (mikä täällä Suomessa on aika harvinaista).

Parkkipaikalla tapasimme uudelleen oppaamme Kelson (oikealta nimeltään Sami, mutta mies tottelee Kelso-lempinimeä, jonka historia juontaa juurensa aikaisemman kampauksen yhteneväisyyksistä Ashton Kucherin tähdittämään The 70’s Show’n hahmoon). Olemme kiivenneet Kelson kanssa aiemminkin: hän oli ollut yksi ryhmämme oppaista vuoden 2016 Gran Paradiso & Mont Blanc -reissullamme. Hänen tehokas tapansa toimia olikin muistikuvistani tutun suoraviivainen: tervehdysten jälkeen mies varmisteli kuntoani ja vannotti kertomaan heti, jos tarvitsin lepoa tai halusin lopettaa. Sitten pitkänhuiskea miekkonen nakkasi repun harteilleen ja muitta mutkitta paineli metsäpolulle kohti päivän kohdetta, Jaska Jokunen -nimistä jääputousta.

Jaska Jokunen koko upeudessaan

Asetin askeltahtini rauhalliseksi, sillä halusin säästää kaikki voimavarat jääseinälle, enkä rasittaa rohisevia keuhkojani yhtään ylimääräistä. Heikki asettui taakseni pienessä jonossamme, ja matka alkoi. Pian lumen rahina suurten ylävuorikenkiemme alla, varusteiden hiljainen kahina ja sulkurenkaiden satunnainen kilahtelu veivät minut ajatuksissani sinne, mihin olin jo kuukausia kaivannut.

Aamu oli satumaisen kaunis. Napakka 16,5 asteen pakkanen oli jäädyttänyt puihin jääharson, jonka lävitse auringonsäteet leikillisesti kurkistelivat. Sinertävä lumi narahteli kenkieni alla, ja tunsin lihasteni lämpeävän kulkiessamme lumisten mäntyjen ja kuusien reunustamaa, ylös ja alas kumpuilevaa polkua syvemmälle metsän uumeniin.

Kurkun karheuden ryöpsäyttämien satunnaisten yskänpuuskien määräämässä rytmissä vaelsimme rauhakseltaan eteenpäin. Kuukauden takainen lasketteluonnettomuus oli pakottanut minut treenitauolle, ja nyt oli kuin lihakseni eivät olisi ihan muistaneet, mitä niiltä odotettiin. Mutta oliko parempaa paikkaa muistuttaa kehoa siitä, mitä varten se on luotu, kuin tämä talvinen, hiljainen metsäpolku?

Jääputous juurelta katsottuna

Ja sitten se oli siinä! Leveä jäinen kaistale rotkon vastakkaisella laidalla: jääputous nimeltä Jaska Jokunen. Kuin joku olisi pysäyttänyt ajan ja poistanut painovoiman, olivat siniset ja osin maan rusehtaviksi värjäämät hyiset kerrokset jähmettyneet kerroksittain lähes 30-metrikseksi jääryöpyksi, joka syöksyi kanjonin reunalta kohti sen syvintä pohjaa.

Innostuneena tihensin askelia päästäkseni katsomaan tuota ihmeellisen kaunista seinää lähempää. Putouksen juuren saavuttaessamme innostus vaihtui kunnioitukseksi ja pieneksi jännitykseksi. Oli kulunut jo hyvä tovi siitä, kun olin viimeksi ollut jääseinällä, ja tunsin itsevarmuuteni ratisevan yläpuolelleni kaartuvan jäämassan majesteetillisuuden edessä.

Putouksen juurella, kanjonin varjoisalla reunalla oli hyytävän kylmä, ja nopeasti varustauduimme valjailla, kypärillä, jääraudoilla ja hakuilla. Onneksi mukanani oli myös superpaksu North Facen -toppatakki ja useampi pari hanskoja. Huolimatta niistä tunsin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana varpaiden hyytyvän kahden teknisen sukan ja tuplakengän sisällä.

Heikki varmisti Kelsoa, joka kiipesi ensimmäisen helpon reitin liidaten eli kuljettaen köyden mukanaan, rakensi ylös jääankkurin, jonka avulla hän ensimmäisen nousumme varmistettiin yläköydellä.

Onko huolestuttavaa, jos otat selfien jääseinällä ja varmistaja heiluttaa? 😀

Tuli minun vuoroni. Tunsin sydämen jyskyttävän innosta. Puristin kohmeiset sormeni hakkujen kahvojen ympärillä ja tein ensimmäisen iskun. Jää oli kivikovaa, kuten kovalla pakkasella saattoi odottaakin. Mutta armollisesti se nappasi kiinni hakkuni terään, ja jäärautojeni piikit sukelsivat jääputouksen pintaan. Muutaman metrin nousun jälkeen kroppani yhtäkkiä muisti, mitä tämä puuha oikein oli – ihana tunne! Tuttu nakutusrytmi löytyi ja vaikka hakku ponnahteli välillä kovasta jään pinnasta ja jäärautojeni kärjet lipsahtelivat, lihakset lämpenivät ja mieli antautui sulkien kaiken muun ulos.

Seuraavat nousut tehtiin liidaten eli Kelso kiipesi edellä kiinnittäen jääruuvit seinään, ja seuraava kiipesi perässä keräten reitille juuri asetetut kiinnikkeet. Naureskelimmekin, että jos avaruusolennot saapuisivat nyt puuhiamme katsomaan, mahtaisivat ne pitää toimintaamme täysin järjettömänä.

Oppaamme kiipeämisen rytmitystä ja hakun liikeradan hallintaa parantavat neuvot mielessäni pyrin jääseinää ylöspäin piittaamatta hapottavien lihasten voihkeesta.

– Jääruuvin irrottaminen onnistuu parhaiten, kun et jää sen alapuolella, vaan nouset siten, että ruuvi on noin navan korkeudella. Pysähtyessäsi pyri lepäämään käsivarsi suorana, jolloin käytät yläselkää. Jos käsivarsi on koukussa, olet hauiksen varassa ja se käy todella nopeasti raskaaksi. Muista levätä ja laskea ja ravistella käsiä aina kun voit, Kelso ohjasi nousujani ja minä tein työtä käskettyä.

Aina päästessäni putouksen huipulle noin 25 metrin korkeuteen, yskänpuuska muistutti toipumassa olevasta kehostani. Mutta jopa yskä ymmärsi pysyä poissa, kun olin seinällä.

Minä Jaska Jokusen kimpussa

Saapuessani alas Heikki ojensi minulle termosmukillisen höyryävää teetä ja voileivän, jonka pinnalla oli huurretta ja jonka välistä pilkottavan kinkunsiivun reunat olivat jäätyneet. Olin jo luovuttanut toivosta pitää sormet ja varpaat lämpöisinä. Tauoilla yritin pitää ne liikkeessä ja kaivauduin mahdollisimman syvälle paksun taukotakkini uumeniin.

Jääkiipeily on rytmiltään yllättävän hidasta. Paljon valmistelua, ankkureiden rakentamista ja köysien kanssa puuhaamista. Varusteiden pitää oikeanlaiset ja niitä pitää käyttää oikealla tavalla. Muutoin tekeminen muuttuu mahdottomaksi, tai vaaralliseksi. Etenemisen verkkaisuus tekee jääkiipeilystä myös raskasta, sillä tekeminen on täynnä pitkiä staattisia pitoja epämukavissa asennoissa. Käsien pitäminen jatkuvasti ylhäällä kylmässä on murhaavaa verenkierrolle, ja hakkujen ja jääruuvien käsittely paksuilla hanskoilla ja kylmästä koppuraisilla sormilla välillä suorastaan tuskallista. Raajojen tarkka yhteispeli on tärkeää.

Pienin, painovoimaa uhmaavin askelin sitä sitten kohoaa pitkin jääseinää. Kelson, kokeneen jääkiipeilijän nousu on kuin marssia, jämptiä ja säntillistä. Itse olen kömpelö ja monin paikoin puuhani on melkoista rimpuilua.

Mutta on se vaan upeaa! En osaa sanoin kuvailla tunnetta, kun keskittymisen keskellä pysähdyt ja huomaat olevasi kauniin kanjonin seinällä. Iloa siitä, että olet päässyt tänne ja tähän ainutlaatuiseen hetkeen puiden latvojen yläpuolella. Hetkeen, joka kuuluu vain sinulle!

Yhtäkkiä aurinko oli hiipinyt taivaan toista laitaa kohti kuin varkain. Heikki, jolla oli alla jo yksi täysi kiipeilypäivä, ilmoitti tämän riittävän tältä päivältä. Minä halusin tehdä vielä yhden nousun, mutta sen jälkeen köydet kerättiin nipuiksi, lastattiin reppujen päälle ja oli aika aloittaa paluumatka parkkipaikalle.

Hitaasti kuljin halki metsän ja yritin vangita mieleeni pisaran sen talvista hiljaisuutta. Hangella ei näkynyt edes eläinten jälkiä, kun iltapäivän aurinko teki päivän viimeisiä sipaisujaan sen kimaltavalla pinnalla. Mikä mahtava, täydellisen onnellinen päivä!

Onnellinen

Previous

Vuorikiipeilyn kestävyysharjoittelun punainen lanka

Next

Ruskeavirran jääputous ja hapottavat pohkeet

1 Comment

  1. Anonymous

    Ihanaa, et pääsit kiipeämää jääseinälle. On se aika pelottavan näkönen, kauheeta, jos siit irtois jäälohkare, aattelin! Helkutin taudit ku jyllää maailmal ja meil, terveenä on kyl saanu viel olla . Toivottavasti oot parantunu nyt hyvin, oohan tarkkana, ettei tuu mitää jälkitautii. Lepposii harjoittelui teille, tai sulle viel. T. Leena

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén