Kohtaaminen konekiväärin kanssa – huumekuriiriepäillyn muistelmat

Kun on sen luontoinen, että aivot lepäävät liikkeessä, kaipaa aina uutta nähtävää ja koettavaa. Kun on varma, että jokaisen nurkan takana on uusi seikkailu, tuskin malttaa odottaa seuraavaa kadunkulmaa.

Ihon alla on muurahaisia, ja rintakehässä tuntuu hiljainen hytinä. Tuttuja merkkejä. Kahden viikon päästä tähän aikaan olemme jo (toivottavasti) pitkällä käsivarren erämaassa. Kuukauden kuluttua kasailen tavaroitani ja lasken tunteja Geneven koneen lähtöön.

Hytinä ei johdu vain edessä olevasta kiipeämishaasteesta, vaikka se toki riemastuttaa ja jännittää.

Matkustaminen tekee minut onnelliseksi. Tenava-aikojen reissut isän ja siskon kanssa autolla ympäri Eurooppaa ovat ehkä lapsuuteni tärkeimpiä muistoja. (Näitä matkamuisteluita täällä: Koska alppilehmillä on erimittaiset jalat.)

Rakastan asemia; juna- ja bussiasemia myös, mutta erityisesti lentokenttiä. Yritän ehtiä aina lentokentälle hyvissä ajoin, jotta saisin myös nauttia siellä olemisesta: kiireisistä ja kaikuvista askelista, hohtavasta lattiasta, sekoittuvista tuoksuista, ikkunoiden takana taivaalle nousevista koneista. Lähtemisen tunnelmasta ja matkustajan tietynlaisesta anonymiteetista ja joukkoon katoamisesta.

Lentokentät ovat myös seikkailu itsessään:

Ei miellyttävin, mutta taatusti mieleenpainuvin lentokenttäkokemukseni oli 2000-luvun alussa, kun

Dominikaanisessa tasavallassa Punta Canan pienen lentokentän ruokoseinäisessä matkustajahallissa 16 tunnin lennon jälkeen tullivirkailijat repivät matkalaukkuni levälleen lattialle huumekoirien haisteltavaksi. Itse seisoin sotilaiden ympäröimänä konekiväärien piippujen edessä X-asennossa virkailijoiden tehdessä ruumiintarkastusta. Aseiden piiput heiluivat, ja minua päätä lyhyemmät, vihaisen kuuloiset tummatukkaiset ja -silmäiset sotilaat karjuivat minulle espanjaksi ja pakottivat matkaseurana olleen silloisen poikaystäväni ulos hallista.

Laukustani löytynyt Imodium-paketti aiheutti ison haloon. Jännityksen hiki valui selkääni pitkin, kun arvuuttelin mielessäni, mitä seuraa, jos he löytävät alusvaatteiden joukkoon nakkaamani pienen pussin pyykinpesuainetta. Montako päivää saisin odottaa sellissä, että paikallinen laboratorio saisi vahvistettua jauheen Omo Colouriksi?

Punta Cana International Airport -kuva löytyi pölyisestä albumista jo hiukan kellastuneena – mutta muisto kirkas

Onneksi matkalaukkua aseella tökkinyt sotilas perääntyi ja jätti alusvaatepinon rauhaan pitsipikkuhousujeni takerruttua pyssynpiippuun.

Kentältä löytyi yksi kielitaitoinen virkailija, jonka ontuvalla englannilla ja minun tankero-espanjallani saimme selvitettyä asian. Käsivarressani olevaa tatuointia oli luultu jengisymboliksi, ja siksi minua epäiltiin huumekuriiriksi. Dominikaanisessa oli juuri pari vuotta aiemmin astunut voimaan ankara lakiuudistus, jonka tarkoituksena oli kitkeä maasta rikollisuutta, ja maahan tulevien osalta haluttiin varmistaa, etteivät he vaikeuta tilannetta.

Esitettyäni värikkäällä ääni- ja elekielellä, millaisen sairastumisen varalta minulla oli ripulilääkettä mukana, minua uskottiin. Luulen, että oli pitkälti suomalaisen passin ansiota, että sain mennä. Lähtiäisiksi minulle todettiin painokkaasti, että “hyvä nainen ei tatuoi itseään tuolla tavoin”.

Sen jälkeen hylkäsin lapsena opitun tavan pakata aina mukaan sen verran pyykinpesuainetta, että kerran sai sukat ja alusvaatteet pestyä.

Saman reissun paluumatkalla odotimme Santo Domingon kentällä konetta. Matkustajat kutsuttiin koneisiin siten, että kyseisen koneen stuertit saapuivat hallin heiluttaen keltaista lappua ja huutaen espanjaksi lennon numeroa ja kohdetta. Hallissa oli yksi näyttö, jossa lentomme kohdalla luki vain  “viivästynyt”.

Lähes kahden tunnin odotuksen jälkeen lentomme katosi kokonaan näytöltä. Aloimme huolestua, oliko kaikessa metelissä koneemme lähtenyt huomaamattamme. Koska lentoyhtiömme asiakaspalvelutiski oli kiinni, astelin viereiselle, eri lentoyhtiön palvelutiskille. Takanani jonossa oli uniformupukuinen herra, joka siirtyi lähemmäs kuultuaan, että tiedustelin Amsterdamin koneen tilannetta. Pienen keskustelun jälkeen kävi ilmi, että kyseinen herra oli samoilla asioilla kuin minä: etsimässä lentokonetta. Erona oli kuitenkin, että hän oli kyseisen koneen kapteeni!

Mieleen on jäänyt myös esimerkiksi joulupäivänä 2013 paluumatkalla Moskovasta Minskin karu, täysremontin (vuoden 2014 talviolympialaisia varten) vuoksi yhtä pahviseinäistä Pectopahia lukuunottamatta suljettu kenttä. Ostaessani kahvin ja purkkapaketin, kielitaidoton myyjä kirjoitti paperille hinnaksi 110 000, 00. Ojensin luottokorttini ja mietin kuumeisesti, että mikähän mahtaa olla Valko-Venäjän ruplan kurssi.

Minskin lentokenttä joulupäivänä 2013
Kuva: Riitta A.

Jännittävät, hauskat, hyvät ja ei-niin-hyvät kokemukset ovat elämyksiä ja synnyttävät tarinoita, jotka ovat ainutkertaista pääomaa. Mahdollisuus nähdä maailma toisenlaisesta näkökulmasta ja tutustua erilaisten ihmisten elämään. Siksi minä matkustan. Eräs ystäväni on sanonut, että hän rakastaa sitä tunnetta, kun uuden kaupungin kaduilla löytää askeliinsa paikallisen rytmin. Allekirjoitan, se on mahtava tunne! Silloin olet kotona, vaikka olisitkin kaukana kotoa.

Tottakai elämäntilanne vaikuttaa myös reissaamiseen. Tyttäreni synnyttyä ensimmäiset vuodet eivät koliikin ja massiivisten ruoka-aineallergioiden vuoksi olleet ihan helpoimmasta päästä. Kun vuosien ajan yli neljän tunnin matka unten maille oli vain haave, jäi muukin matkustaminenkin vähemmälle.

Mutta aika aikaa kutakin ja tytön kasvaessa jalkapohjiani alkoi taas kutittaa. Nyt meneminen ei ole enää ihan niin yksinkertaista, kun täytyy sovittaa yhteen aika monen ihmisen toiveet, tarpeet ja aikataulut. Mutta olen pyrkinyt matkustamaan ulkomaille ainakin nelisen kertaa vuodessa.

Viime syksynä Monte Rosa -reissun jälkeen syyskuussa vietin viikon Espanjassa. Sen jälkeen tein päätöksen talven yli kestävästä reissutauosta. Vaikka matkakulut saa aika alhaisiksi lentämällä ja asumalla edullisesti, oli silti pakko pysähtyä säästämään rahaa edessä olevaan Mont Blanc -reissuun ja kiipeilyvarusteisiin. Perheen Riika-viikonloppua lukuunottamatta en siis ole kymmeneen kuukauteen astunut Suomen rajojen ulkopuolelle.

Rakkaudesta asemien tunnelmaan

Reissutauon aikana on tehty monenlaista matkasuunnitelmaa lähitulevaisuudelle: Mont Blanc -reissun jälkeen edessä on ensimmäinen Aasian matkani, kun vuoden lopulla matkustan ystäväni kanssa Singaporeen. Siellä on muuten monta kertaa maailman parhaimmaksi lentokentäksi palkittu Changin lentokenttä. Kutkuttavaa!

Kevään suunnitelmiin kuuluu pienempiä reissuja: viikonloput Lontoossa toisen ystävän kanssa ja tyttären kanssa Pariisissa (hän aloittaa syksyllä ranskan opinnot ja lupasin, että keväällä hän saa ostaa jäätelöä Ranskassa).

Ideapöydällä ovat myös vaellusreissu Ruotsiin Kebnekaiselle ensi kesänä ja sitten syksyllä kiipeilyreissu Etelä-Amerikkaan.

Katsotaan, mihin aika ja rahat riittävät. Onneksi maailma ei karkaa mihinkään, vaikka kaikkea ei ehtisi tehdä heti. Kun vain malttaisi odottaa…

Nyt onneksi tämänkertainen odotus alkaa olla lopuillaan. Voin melkein kuulla, kuinka matkalaukkuni
paukuttaa kellarin häkkivaraston ovea. Vai onko se sittenkin innosta poukkoileva sydämeni, kun noin kolistelee?

Previous

Vuorenvalloittajan tiukkaakin tiukemmat lomasäännöt

Next

Hei, oletko valmis?

4 Comments

  1. Tunnistan niin tuon lähtemisen tunnelman kaipuun. Se oli varmasti yksi syy siihen, miksi mieheni kanssa päädyttiin karavaanareiksi ja vaihdettiin henkilöautot matkailuautoon. Mieheni tyttären kerran viestitellessä tien päältä äidilleen erään satojen kilometrin ajorupeaman päätteeksi tytön äiti kommentoi takaisin, että eikö olisikin kivempaa lentää perille ja olla vain rannalla. Noh, tapansa ja vuosittaiset Espanjan reissunsa kullakin, mutta itse nautin siitä, että maisemat vaihtuvat ja että aina et välttämättä tiedä, missä seuraavana päivänä heräät. Lähtemisen kaipuu oli myös ehkä yksi syy siihen, että nykyinen asuinpaikka on Vantaa, missä lentokoneet lentävät talomme yli kattoja miltei viistäen lähes päivittäin.

    Silloin tällöin yllättävän levottomuuden tunteen taltuttaa parhaiten matkalippujen varaaminen. Tavallaan jo koko matka alkaa tuosta, kun saa alkaa suunnitella tulevaa reissua konkreettisemmin – vaikka varsinaiseen h-hetkeen olisi vielä kuukausia aikaa. ”Travel is the only thing you buy that makes you richer.” Hyvää pian koittavaa matkaa sulle!

  2. Anonyymi

    Kyllä noi sun kertojan taidot meille lukijoille on ihan mielettämän hienot. Jokakerta olen ite siel kohtees, mistä kerrot ja näen ne tilanteet kokoajan, ihan ku oisin kärpäsenä katos. Aikamoinen kokemus kylläkii siel Punta Canas, hui kauheeta. Lentokentät on kivo paikkoi, kun asuin Kotkas ajettii nuorena usein sunnuntaisin Seutulaa kahville ja kattelee koneita, silloo pääs viel ihan lähelle. Huikeet suunnitelmat sulla ens vuodelle, ihanaa, meil jatkuu lukeminen, jos vaa jaksat kirjotella tänne. Nyt leppoisaa lomaa, muista, älä sinkoile! t. Leena

  3. Anonyymi

    Just noin. Jokainen reissaa tavallaan. Toisille on tärkeää päästä nopeasti "kohteeseen" ja se on ihan hyvä sekin. Itse ajattelen samalla tavalla kuin sinä, että matka alkaa kotioven sulkemisesta, itseasiassa usein jo suunnittelusta.

    Ja sitten on vielä se porukka, joka ei kaipaa kauas. Se on kyllä jännä, kuinka osa meistä on tehty lähtemään ja osa taas on paikallaan pysyvämpää sorttia. Nautinto syntyy erilaisille ihmisille erilaisista asioista: Joku keräilee merkkikäsilaukkuja. Toinen nauttii kesämökin rauhasta. Kolmas (kuten allekirjoittanut) keräilee matkalippuja ja ehkäpä sulle ne jutut ovat uusia tienristeyksiä. 🙂

    Kiitos Emma ja mahtavia kesäreissuja sulle myös!

  4. Anonyymi

    Hahahaaa, kiitos Leena muistutuksesta! Kauniita kesäpäiviä ja ihania lenkkejä sinulle!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén