Kun avasin silmät, kuume oli poissa, ja katkonainen yö tuntui etäiseltä kuin uni. Vain edelleen kostea makuupussi paljasti tuskanhikisten tuntien olleen totta, kun ennen seitsemää nousin ja aloin valmistautua uuteen kiipeilypäivään. Valoisa aamu häikäisi pimeästä majasta kömpivän silmiä ja vuori-ilman ihana raikkaus pyyhki virkistävästi poskia. Taisin jähmettyä pitkäksi aikaa nauttimaan hetkestä hammasharja kädessäni, sillä havahduin siihen, että majan seinustalla puuhaileva Alex kysyi, olenko kunnossa.

Aamun hikiset taivaltajat

Aamupalaa ja laukkujen pakkausta myöhemmin ihana raikkaus oli muisto vain. Kun kello 9 nostimme rinkat selkään, hautova kuumuus oli palannut ja olimme jälleen 40 asteen pätsissä. Matka jatkui eilisen kaltaista napakasti nousevaa polkua suoraan rinnettä ylös. Tänään ylittäisimme 3100 metrin korkeudessa olevan harjanteen ja laskeutuisimme pari sataa vertikaalimetriä vuorten välissä olevaan pieneen laaksoon, jonne leiriytyisimme odottamaan huiputusyrityksen alkua.

Lähestymisreitti Laylan harjanteelle, polku kuvan vasemmassa reunassa.

Eilinen tiukka marssitahti jatkui, mutta tuntui kuin olisin taas muistanut rytmin. Tasainen tahti ja muutaman hengenvedon mittainen tauko säännöllisin väliajoin pitivät sykkeen kurissa. Usein kiivetessämme kiipeilyparillani Heikillä ja minulla vahvat ja heikot päivät ovat vuorotellen. Myös Heikin yö oli mennyt heikosti ja hänellä oli ollut seuranaan aiemmilta reissuiltakin tuttu selkäkipu. Joskus se yllättää raskaan päivän ja huonon nukkumisalustan seurauksena – luulen, että myös nesteytyksellä on vaikutuksensa. Yleensä Heikki saa tilanteen hallintaan alaselän ja lonkankoukistajien venyttelyllä, mutta välillä se jää kiusaamaan koko päiväksi tai jopa useammaksi. Mies ei koskaan juurikaan valita, mutta kivun näkee kasvoista ja huomaa hankalalta näyttävästä liikkumisesta.

Niin oli tälläkin kertaa, mutta meillä oli hyvin aikaa ja päätimme edetä kaikessa rauhassa. Oppaat olivat jälleen kaukana edellämme, ison osan ajasta silmänkantamattomissa, mutta emme antaneet sen häiritä. Me pitäisimme yllä meille sopivaa vauhtia, sillä ensimmäisen vuoren aikana ei parane ajaa itseään loppuun.

Sellaista kuumuutta on vaikea kuvailla. Vuorten välissä ilma oli pysähtynyt ja korsikaan ei värähtänyt, ja oli kuin päällämme olisi raskas viltti. Vaikka emme olleet jäätiköllä, auringonsäteet olivat niin polttavat, ettei käsivarsia tai kasvoja voinut jättää hetkeksikään suojatta. Pysähtyessämme tauolle, Heikin kasvoja suojaava lierihattu oli niin märkä, että sen lieristä valui katkeamattomana norona hikeä.

Pensaikot jäivät taakse, muuttuivat vihreäksi vuoriniityksi ja pikkuhiljaa hiekaksi, jota värikkäät kukat täplittivät. Pensaiden jäädessä mäkäräisten pilvi ympärillämme oheni, mutta valitettavasti paarmat jaksoivat seurata meitä paljon korkeammalle. Ja näiden paholaisten rinnalla suomalaiset paarmat ovat kuin hedelmäkärpäsiä: nämä olivat useiden senttien mittaisia pienoislentokoneita, joilla oli murskaavat leuat. Puraisu sattui niin paljon, että yhden koettuani päätin vältellä toista kaikin keinoin. Etenemiseni saattoikin olla hupaisaa seurattavaa, sillä rauhallisen askelrytmin katkaisi muutaman metrin välein sähäkkä tanssi yrittäessäni harhauttaa ja hätistää noita hirviöitä kauemmas.

Alueen eläimistöstä on myös mainittava toinen jännittävä tuttavuus; näin valtavia heinäsirkkoja en ollut elämässäni nähnyt! Niiden keho oli lähes pikkusormeni mittainen ja ääni valtavan kova. Nuo vuoriniittyjen viulistijättiläiset liikkuivat hitaasti ja hiukan kömpelösti, joten pääsin useampaankin otteeseen tutkimaan niiden massiivista olemusta lähietäisyydeltä. Harmillisesti huomasin myöhemmin, että ihmetykseltäni ollut huomannut valokuvata noita otuksia.

Maisema harjanteen taukopaikalta

Tuntien tamppauksen jälkeen harjanteelle 3100 metrin korkeuteen merenpinnasta saapuminen oli huikaisevaa: edessämme aukeni Kaukasuksen kaunis vuoristo ja nyt saatoimme nähdä Ushban lisäksi myös Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin. Se oli ihana jälleennäkeminen, sillä olen nähnyt sen viimeksi kaksi vuotta sitten, kun kiipesimme sen huipulle pohjoisreittiä. Alex lupasi, että huiputusyönä saisimme Laylan rinteeltä nähdä Elbrusin eteläpuolella kiipeävien otsalamppujen helminauhan.

Toinen harjanteelle saapumisen palkinto oli tuossa hetkessä vieläkin ihanampi: tuuli! Se pyyhki hien otsaltamme ja hätisti mega-paarmat kimpustamme, virkisti ja raikasti niin, että viidentoista minuutin tauon jälkeen olin kuin uusi ihminen. Voi kuinka yksinkertaisia ovatkaan ilot luonnossa!

Harjanteelta laskeuduttiin pieneen kuruun. Vihreys oli nyt muuttunut kivikoksi, mutta siinä ei ollut koko totuus. Ensisilmäyksellä kouru näytti harmaiden kivien täyttämältä, mutta kun astelit polulle, reitti oli täynnä kirkkaissa väreissä loistavia kukkasia, jotka olivat niin pieniä, ettei niitä huomannut heti. Niin elämä juhlii karuimmissakin ympäristöissä, kun se saa pienenkin mahdollisuuden!

Layla Pass -kivikuru

Kurun jälkeen alkoi päivän jännittävin osuus, laskeutuminen alas laaksoon viistosti kapeaa polkua pitkin niin jyrkällä seinällä, että tuntui suorastaan ihmeeltä, että siinä edes oli polku. Mielessäni kävi vaistomainen ajatus köysistön muodostamisesta, mutta oppaat olivat jälleen jo kaukana edellämme, jotten köydestä oli turha haaveilla. Olin jo aiemmin pitänyt hiukan epätavallisena sitä, että suurimman osan ajasta oppaamme oli näköpiirin ulkopuolella, mutta nyt ensimmäisen kerran mieleen hiipi huolestumista muistuttava tunne.

Olin jo luullut nähneeni laakson kauneimman osuuden, mutta seuraavan kulman takana aukeni maisema, johon tiedän palaavani tästä lähtien mielessäni, kun joku kysyy miksi kiipeän. Allamme lepäsi pieni laakso vuorten sylissä, vastapäisellä rinteellä jylhiä jääseiniä ja laakson päässä jäätiköltä alas kohiseva vesiputous, joka laakson pohjalla muuttui kuohuavaksi joeksi. Näkymä olin satumainen, että odottamatta poskilleni valui kyyneleitä ja ymmärsin, kuinka kovin olin viime kuukaudet kaivannut ohueen ilmaan.

Harjanteen toisella puolella maisema muuttui radikaalisti

Päivän matka oli jo melkein taitettu ja iltapäivätuntien koittaessa laskeuduimme alas laaksoon 2900 metriin, jossa viettäisimme yön. Laakson yläpäässä, lähellä jokea oli leiripaikka, jossa näkyi muutamia telttoja. Leiriin laskeutuessamme tunsin omituista kiertoa vatsassani. Vatsan linkous on vakiseuralaiseni vuorilla, mutta yleensä korkeuden tuoma pahoinvointi yllättää minut vasta saapuessani ylittäessäni 4000 metrin korkeuden merenpinnasta.

Sain kuitenkin muuta ajateltavaa, sillä saapuessamme leiriin saapuivat myös mäkäräiset, entistä sankempana pilvenä ne syöksyivät kimppuumme. Luoja, että ne olivat raivostuttavia: ne tunkivat silmiin, nenään, suuhun, aivan kaikkialle! Leirin pystytys ja ruoan valmistus olikin melkoinen show aggressiivisen ötökkälauman vainotessa meitä. Jopa kaikkeen tottunut Alex poukkoili tämän tästä pystyyn huitomaan pilveä kauemmas ja sylkemään suuhun tunkevia itikoita.

Laskeutumisreitti yläleiriä kohti. Löydätkö apuopas Glebin kuvasta?

Leirissä oli muitakin tuttuja. Maatilan isäntä oli saapunut sinne apupojan ja kahden hevosen kanssa. Saatoimme vain äimistellä, kuinka nuo pienikokoiset, mutta silti monta sataa kiloa painavat eläimet pystyivät liikkumaan kapeilla vuoripoluilla! Toinen kiipeilyryhmä oli maksanut maatilan isännälle siitä, että tämä kuljetti hevosilla varusteet yläleiriin, jolloin kiipeilijät saattoivat edetä nopeasti ja kevyesti vain päiväreput selässään. Jos tunsin pienen kateuden piston sisälläni, se vaimeni nopeasti, kun lähestyin hevosia ja näin niiden ruhjeiset selät. Alex näki kauhistuneen ilmeeni ja selitti asiasta itsekin ilmeisen turhautuneena, että veriset hiertymät syntyvät, kun valtavat laukut sidotaan suoraan köysillä eläimen selkään ilman tukirakenteita:

– Olen näyttänyt isännälle kuvia ja piirtänyt mallinkin, millainen puukehikko auttaisi lastin kiinnittämisessä siten, etteivät ne heiluisi holtittomasti, putoilisi ja aiheuttaisi hevosille vammoja. Mutta paikalliset ovat itsepäisiä ja haluavat tehdä asiat omalla tavallaan.

Kauhuissani katselin, kuinka vastaanpanevat, valmiiksi väsyneet hevoset pakotettiin valjaisiin ja valtava varustekasa sidottiin karkeilla köysillä niiden haavaisiin selkiin. Sen jälkeen miehet läimivät hevosia, kunnes saivat ne suostumaan vuoripolulle. Ei ollut keinoa vaikuttaa eläinten kohteluun, mutta siinä hetkessä lupasin itselleni, että ainakaan minun laukkujani ei niiden tarvitsisi kantaa.

Yläleiri

Ilta alkoi laskeutua, ja viileys ajoi meidät telttoihin. Mutta lepoa tarvitsimmekin: säätiedote oli taas päivittynyt ja lähestyvä myrsky pakottaisi meidät nopeaan nousuun. Pidemmän levon sijasta lähtisimme yöllä aiottua aikaisemmin. Tavoite oli huiputtaa Layla aikaisin seuraavana aamuna ja palata sitten nopeasti takaisin. Paluumatkalla ehtisimme pitää vain lyhyen tauon yläleirissä, sillä puolen päivän jälkeen laaksoon saapuisi suuri ukkosmyrsky. Mikäli emme sen tuloon mennessä olisi onnistuneet ylittämään harjannetta takaisin, jäisimme myrskyn vangiksi ja Alex ennakoi, että se saattaisi kestää jopa pari päivää.

Yhtäkkiä tilanne oli muuttunut täysin. Rauhallinen akklimatisoituminen ja rento harjoitushuiputus olivat juuri muuttuneet kilpajuoksuksi kelloa vastaan. Lepoaikaa oli viisi tuntia ja edessä melkoinen päivä.

Minä maisemasta mykistyneenä