Kalottireitin alku, karkailevat tuvat ja uteliaat porot – vaellus Haltille alkaa

Viime yönä klo 02–03 välillä avain naksahti kotioven lukossa, kun kaksi uupunutta mutta tyytyväistä matkalaista saapui kotiin yli 13 ajotunnin ja noin 1100 kilometrin jälkeen. Takana on Lapissa, Käsivarren erämaassa vietetty uskomaton viikko, jonka kruunasi nousu kohti Haltin huippua.

Se meni jotakuinkin näin:

Päivä 1: (Kolari–)Kilpisjärvi–Saarijärvi (vaellus 12 km)

Havahduin aamulla sängyn tutinaan. Kesti hetken oivaltaa, että olin junan makuuvaunussa, matkalla kohti Kolaria. Takana oli katkonainen yö, mutta olo oli innokas ja levännyt. Aamupalalla ravintolavaunussa selvisi, että juna oli veturinkuljettajan sairastumisen takia tunnin myöhässä.

– Voin kuvitella, että kun saavutaan Kilpisjärvelle, sinä lähdet juoksemaan kohti Haltia, Timo totesi ja haki toisen kupin kahvia. Kun tuijotin häntä kysyvästi, hän jatkoi sarkastinen virnistys huulillaan:
– No, sun mielessähän me ollaan tunti myöhässä Haltilta.

Lappi, Käsivarsi, Halti, erämaa
And it makes me wander 

Nenäkahvi-naurunpuuskan keskellä lupasin morjestaa sitten paluumatkallani, kun satutaan vastatusten. Timo kyllä osui asian ytimeen, sillä olen aika tavoiteorientoitunut. Olimme matkaa suunnitellessa puhuneetkin siitä, että olemme hiukan erilaisia vaeltajia:

Minä olin matkalla Haltille. Nauttisin tottakai myös matkasta, elämyksistä ja maisemista, mutta liike ja etenemisen tunne ovat minulle nautinto. Minä lepään liikkeessä.

Timo on enemmän fiilistelijä ja hän olisi perillä siitä hetkestä lähtien, kun astuisimme Kalottireitille.

Kolarissa purimme auton junasta ja teimme viimeiset ruokaostokset. Viimeiset 270 kilometriä menivät autolla sukkelasti ja ihaillen muuttuvaa maisemaa.

Iltapäivällä kolmen jälkeen seisoimme Saana-tunturin varjossa, Kilpisjärven Luontokeskuksen pihassa, valmiina astumaan edessä olevan 106 kilometrin vaelluksen ensimmäiset askeleet.

Koska halusin hyödyntää vaellusta myös Mont Blanc -reissun harjoitteluna, olin tarkoituksella haalinut itselleni suhteellisen painavan rinkan. Timo ilmoitti hymyillen ilman muuta tukevansa harjoitteluani, mutta muistutti, että halutessani voin kyllä tasata kuormaa. Olin kuitenkin varma jaksamisestani ja hilasin 24-kiloisen tavaravuoren selkääni. Matka saattoi alkaa.

Suunnitelmana oli ensimmäisenä iltana vaeltaa 12 kilometriä Saarijärven autiotuvalle. Reitti otti luulot pois alkukankeilta vaeltajilta!

Ensimmäiset kilometrit Tsahkaljärven ohi kuljettiin villiintynyttä puutarhaa muistuttavassa kumpuilevassa tunturikoivulehdossa, jossa poukkoilevan polun kivet uivat mudassa. Tottumattomat jalat liukastelivat kivikossa, ja itikat tunkivat väkisin silmiini. Kostea metsikkö kertoi sateisista päivistä, ja harmaa taivas enteili lisää samaa sorttia olevan tiedossa.

Jylhä Saana vartioi reittiämme, kun rauhallisesti etenimme satumetsämäisestä tunturikoivulehdosta paljakkaan ja nousimme ensimmäisen vaaran rinteelle. Tuuli hätisti itikat, ja harjanteelle saapuessamme saimme ensimmäisen näkymän lähipäivien ympäristöömme.

Hengitys salpautui maiseman loputtomuuden ja karun kauneuden edessä. Jylhiä tuntureita, harmaan ja punaisen sävyissä läikehtiviä kivikoita, vihreitä ja vehreitä kosteikkoja sekä vettä. Loputtomasti puhdasta, kirkasta vettä. Sain suuhuni välittömästi kymmenkunta mäkäräistä, mutta en silti edes yrittänyt hillitä kasvoja halkaisevaa riemukasta hymyä.

Jo ensimmäisellä rinteellä opimme reitille yhden ominaisen piirteen, jonka matkan aikana ristimme “Karkailevat tuvat -leikiksi”: vaaralle kiipeämisestä puutuneina ilahduimme, kun näimme jo ensimmäisen majapaikkamme eli Saarijärven autiotuvan. Olimme yllättyneitä: joko me olemme näin pitkällä? Voi kuinka mukavaa olisikin päästä hyvissä ajoin leiriytymään ja tunnelmoimaan Lapin erämaata. Innokkaasti lähdimme laskeutumaan kohti tupaa.

Kaksi tuntia myöhemmin olimme yhä matkalla. Luistelimme varovasti pitkospuilla ja kivikoissa. Ylitimme Suomen ja Norjan rajan kahdesti, loikimme purojen yli, kiersimme kosteikkoja ja ylitimme niitä pomppien kiveltä ja mättäältä toiselle. Autiotupa oli yhä näköpiirissä, mutta ei ollut tullut yhtään lähemmäs. Aina noustessamme uudelle kummulle, totesin Timolle:
– Se on ihan varmaan tämän harjanteen takana.

Todetakseni, että harjanteen takaa löytyi pari uutta harjannetta.

Saavuimme Saarijärven autiotuvalle vesisateessa kuljettuamme ensimmäistä 12 kilometriä neljä tuntia. Tupa oli pieni ja siellä oli jo väkeä: rakennuksen ympäristössä kolme telttaa ja sisällä ahtaassa tuvassa viisi ihmistä ja koira. Sen sijaan, että ryhdyimme pystyttämään telttaa vesisateessa kivikkoon, päädyimme ottamaan kaksi jäljellä olevaa sisäpaikkaa ahtaalta makuulaverilta.

Janiina Ojanen, Saarijärven autiotupa, Halti
Auringonlasku Saarijärven autiotuvalla
kuva: Timo V.

Erämaa ei kuitenkaan unohtanut palkita kulkijoitaan. Iltaruoan jälkeen, seistessäni rannassa hammaspesulla, koin yhden kauneimmista näkemistäni auringonlaskuista. Täysin yllättäen aurinko repi harmaan pilvipeiton kahtia ja sytytti karun maisemaan niin kauniiseen väriloistoon, että minua alkoi itkettää. Seisoin syvän sinisen veden äärellä, katselin uskomatonta luonnon taideteosta auringon suudellessa kivien harmaat kyljet pehmeiksi ja lämmittäessä pienen tupasvillaniityn kuin tunturikeijukaisia tanssiin kutsuvaksi, iltatuulessa aaltoilevaksi viltiksi.

– Kiitos, kuiskasin vaaran taakse piiloutuvalle auringolle, kömmin tupaan, makuupussiini ja nukahdin unettomaan uneen. Seikkailu oli alkanut!

Päivä 2: Saarijärvi–Kuonjarjoki–Meekonjärvi (vaellus 20 km)

Janiina Ojanen ylittää jokea Lapissa
Ensimmäinen joen ylitys
kuva: Timo V.

Aamu aukesi harmaana. Pikaisen puuron jälkeen lähdimme liikkeelle. Halusimme pian pois ahtaalta tuvalta nauttimaan matkastamme.

Edessä oli nousu Teemalovaaran harjanteelle. Ensimmäinen kolme kilometriä noudatteli samaa teemaa kuin edellisen illan reitti: mutaista, liukasta kivikkoa ja kosteikkoja. Olimme levänneitä ja innoissamme, ja askel nousi jo edellistä iltaa helpommin.

Kostean alueen yläpäässä pysähdyimme taivastelemaan nousua ja ihastelemaan omaa komeaa noususuoritustamme. Samassa silmiin tarttui rinteen alareunassa jotain värikästä, meitä nopeasti lähestyvää. Vain joitakin hetkiä myöhemmin kaksi nuorta naista keveissä maastojuoksuvarusteissa pysähtyi kohdallemme vaihtamaan kuulumisia. He kertoivat olevansa juoksemassa ultrajuoksua, joka päättyisi Norjaan Haltin taakse. Takana oli nyt kolme tuntia ja edessä vielä seitsemäntoista tunnin meno.

– Saa nähdä, kuinka meidän käy, mutta hyvin on alkanut! he totesivat iloisesti ennen kuin katosivat näköpiiristä harjanteen yli.
Naisten mentyä omakehumme oli hiukan hiljentynyt ja mumisimme jotain painavista rinkoista ja könysimme ylös kiveltä jatkaaksemme matkaa.

Kun voi juoda suoraan purosta

Harjanteen jälkeen Saana katosi näköpiiristä ja samalla menivät myös yhteydet ulkomaailmaan. Laskeuduimme vaaran yli kuruun, josta tuli yksi koko matkan suosikkipaikoistani. Kuonjarjoki juoksee tunturien sylissä ihanassa, vehreässä kurussa, halkoen kauniisti pientä niittykaistaletta.

Rinteellä saimme myös ensimmäisen lähikontaktin poroihin. Kolmen poron ryhmä viipelsi läheltä ohitsemme ja jäi sitten vähän matkan päähän katsomaan meitä uteliaina. Kiireisin käsin koetimme kaivella kameroita kuoritakkien taskuista, mutta siihen mennessä kun ikuistuslaitteet olivat käsillä, olivat sarvipäät jo kadonneet harjanteen taakse. Jatkettuamme matkaa parisenkymmentä metriä, käännyin katsomaan ja repesin nauruun. Porot olivat palanneet ja pönöttivät rivissä harjanteen reunalla. Sieltä ne katselivat menoamme ja vaikka tiedän, ettemme olleet ensimmäiset niiden kohtaamat ihmiset, voisin vannoa, että ne näyttivät vähän ällistyneiltä hitaasti kaakertavista turisteista.

Pääsimme parahiksi pakoon kunnon vesisademyräkkää Kuonjarjoen autiotupaan, jossa nautimme lounaan ja kuivattelimme hiukan. Sitten matka jatkui polveilevaa paljakkaa pitkin hiukan rauhoittuneessa sateessa kohti Meekonvaaraa.
Ensimmäinen joen ylityskin meni helposti, ja tunnelma oli iloinen sateesta huolimatta. Kivikkoisen alkumatkan jälkeen reitti oli niin helppokulkuista, että Timo kuvaili sitä myöhemmin: “kuin moottoritietä kulkisi”.

Moottoritiellä, vasemmalla Meekonvaaran seinämän ensinäkymä
kuva: Timo V.

Matkalla näimme haukan, joka arvokkaasti katseli meitä kiven päältä, ja todettuaan vähempiarvoisiksi nousi liitoon. Katsoimme ihailevasti sen perään tällä kertaa edes yrittämättä ehtiä kuvata sitä.

Reitin laskeutuessa edelleen, tuli näköpiiriin häkellyttävä Saivaara (joka huipulla on Kekkosen muistolaatta). Pian näimme myös Meekonvaaran jylhän seinän ja syvällä niiden alapuolella olevassa laaksossa Meekonjärven rannalla pikkuruisen autiotuvan, jonka luokse pystyttäisimme telttamme.

Näkymä oli kuin eurooppalainen alppimaisema! Mieleen tuli myös Taru Sormusten Herrasta -elokuvien näkymät: tumma ja erikoisen muotoinen Saivaara oli kuin Mordorin vuori ja laakso hobittien romanttinen Kontu.

Kun muutkin postaavat varvaskuvia kesälomalta…

Tälläkin kertaa tupa antoi odottaa itseään, kun kahdenkymmenen kilometrin kulkemisen jälkeen vesisateessa liukastelimme mudassa rinnettä alas. Tupa oli vielä edellistäkin pienempi ja pihalla oli useita telttoja. Heti huomasi meidän saapuneen alemmas, sillä itikoita oli ulkosalla jonkin verran.

Timo pystytti telttamme nopeasti ja minä keittelin sillä välin ruokaa ja ripustelin varusteita kuivumaan tuvassa.

Ilta sujui rattoisasti muiden vaeltajien kanssa tarinoidessa ja vaatteita kuivaillessa, mutta melkoisen aikaisin ryömimme telttaan. Viimeisenä ennen nukahtamista sateen ropinaan juttelimme makuupusseissamme siitä, että huomenna olisi rento päivä, koska tekisimme vain yhden siirtymän:
– Olemme hyvissä ajoin perillä Pihtsusjärvellä ja voimme sitten ottaa iltapäivän rennosti.

Ihan hyvä, ettemme silloin vielä tienneet, millainen seuraavasta päivästä todellisuudessa muodostuisi! Muuten tunnelma olisi saattanut olla hiukan vaisumpi…

p.s. Ultrajuoksijat muuten onnistuivat saavuttamaan tavoitteensa, ainakin Haltille asti. Seurasin heidän merkintöjään tupakirjoissa ja viimeinen yhteisen reitin merkintä Haltia edeltävältä Pihtsusjärven tuvalta kertoi iloisen viestin aikataulussa pysymisestä.

Kalottireitin kartan löytää esimerkiksi täältä: retkikartta.fi

Previous

Halti-tunturi ohoi, täältä me tullaan!

Next

Myrskytuulia ja drinkit poliisiasemalla – Halti-vaellus 2016

2 Comments

  1. Anonyymi

    Hieno homma reissu heitetty! On se kumma juttu, ku seuraa jotaa blogii, siis tää on mun toinen blogi, jota seuraan, kävin viikolla päivittäin kattomas, joko ois tullu jotaa tietoo, malttamaton ku oon. No eilen oli ilmestyny, yes.Mahtavasti taas aloit kertoo seikkailusta, adjektiiveja, ne saa lukijan uppoutumaa sinne matkalle mukaa. Varmasti mukava rupatella tuvalla erilaisten ihmisten kanssa, oisin kyl itekkii nauttinu, ku en oo miäkää mikää ihan hiljanen tyttö.Matkanne jatkui, mitähän seuraavana päivänä tapahtui, jään oottamaa…t.Leena

  2. Anonyymi

    Et voi uskoakaan, kuinka ihanalta tuntuu, kun tiedän lukijoiden odottavan tarinan jatkoa. On kuin olisitte mukana reissussa joka kerta! Kun saavuimme Lapista kotiin, tuskin maltoin odottaa, että pääsisin kirjoittamaan tarinaa: kertomaan miten kaikki tapahtui. Kirjoittaminen auttaa myös liimaamaan muistot omaan mieleeni tiukemmin.

    Kirjoittelen Lappi-tarinaa eteenpäin ensi viikon aikana. Ja sitten onkin edessä Mont Blanc! Uskomatonta, että kohta mennään taas!
    Ihania syyskesän lenkkejä Leena!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén