Jäähyväiset lapsuuteni sankarille

Olin muistaakseni 8-vuotias, kun isäni lupasi ostaa minulle hartaasti toivomani hevosen, mikäli voittaisin hänet juoksukilpailussa. Pieni sydän innostuksesta tykyttäen haastoin hänet siinä paikassa. Hävisin.

Haastoin heti uudelleen – ja hävisin taas.

Sama toistui yhä uudelleen ja uudelleen seuraavina kuukausina, kun yritin voittaa unelmieni palkinnon yllättämällä isän juoksukilpailuhaasteilla toinen toistaan erikoisemmissa tilanteissa. Aina isä vastasi haasteeseen myöntävästi. Buutsit kolisten ja pillifarkkujen saumat suhisten hän voitti joka kerta kevyesti – ilman että suupielestä roikkuvan punaisen Marlboron tulipesä ehti edes tummua.
Vaikka sitkeästi yritin voittaa unelmieni palkinnon, ei toistuvien tappioiden sarja oikeastaan tuntunut pettymykseltä tai odottamattomalta: oletko ikinä kuullut, että joku voittaisi supersankarin juoksukilpailussa?

Isäni mukaan matkustamalla kartuttaa pääomaa, jonka arvoa ei voi rahassa mitata. Niinpä vietinkin monet lapsuuteni kesät pienen Mazdan takapenkillä, kun isän ja pikkusiskon kanssa paahdoimme pitkin Keski-Euroopan autobaanoja teltta peräkontissa. Isä ei koskaan väsynyt kertomaan tarinaa kolmesti saman reissun aikana moottoritielle hajonneesta autosta ja monista muista seikkailuistamme. Vaikka en ehkä sitä huomannut istuessamme kolmatta päivää pelaamassa korttia teltassa Unkarin maaseudun mutaisella leirintäalueella kaatosateen luikerrellessa telttakankaan läpi makuupusseihimme, noissa hetkissä syntyi paljon rakkaita muistoja, joita tulen aina vaalimaan lapsuuteni kultapatinaisina aarteina. Niin isä pysyvästi idätti vereeni vaeltajan ja kylvi mieleeni uteliaisuuden maailmaa kohtaan. Eikä siinäkään vielä kaikki: nimittäin autoradion vouvaavan c-kasettitykityksen ansiosta osaan edelleen ulkoa hämmentävän suuren osan Jaakko Tepon ja Irwin Goodmanin lyriikkatuotannosta.

Isä kasvatti minut omintakeisella tyylillään, sekoituksella omaan ajatteluun ohjaavaa vapautta, tarvittavan tiukkoja rajoja ja ehdotonta rakkautta. Vaikka hyvän maun rajoilla keikkuvilla puujalkavitseillä ja “***tuilu on välittämistä” -filosofialla kuorrutettu karhea porilainen rakkaus ei aina ollut helppoa vastaanottaa, isä oli turvani. Lapsuuden kolhut ja teinivuosien surut itkin hänen sylissään. Saatan vieläkin haistaa hänen partavetensä tuoksun, tuntea rauhoittavan kämmenen selälläni ja kuulla karhealla äänellä kuiskatun lupauksen:
– Kaikki on hyvin, kulta. Kaikki on hyvin.

Minä uskoin häntä. Sillä tottakai isä oli oikeassa. Tuo lupaus antoi aina rohkeutta nousta takaisin tutiseville jaloilleni ja ottaa taas seuraava askel. Ja kaikkien näiden vuosien ajan isä on ollut oikeassa; riippumatta siitä, mitä elämässä on eteen tullut, aina ennemmin tai myöhemmin kaikki on taas ollut hyvin.

Kunnes huhtikuun 13. päivä 2020 hän oli poissa.

Kuluneiden viikkojen harmaudessa olen ollut kuin se eksynyt pieni paitaressu, jonka kurkkua kuristaa niin suuri suru, ettei hän tiedä, mihin päin katsoa, jotta voisi taas nähdä aamunsarastuksen pimeyden jälkeen.

Mutta vaikka vielä tässä hetkessä en ikävältäni saa henkeä, isäni elää minussa ja hänen lohdulliset sanansa ovat tallessa jossain sisälläni. Kun on oikein pimeää, puristan silmäni kiinni, melkein saatan haistaa häivähdyksen tuttua partavettä ja kuulla karhean lupauksen siitä, että elämä jatkuu.

Nuku rauhassa, maailman paras ja rakkain isä.
Kaikki tulee olemaan hyvin.


Postscript
Herkästi unohdamme, että vanhempamme ovat muutakin kuin isiä ja äitejä. Viime viikkoina on ollut kunnia tutustua isääni uudelleen, kun lukuisat hänen ystävänsä, kollegansa, haastateltavansa ja monet muut ovat jakaneet tarinoita isästä ja osoittaneet, kuinka montaa elämää lapsuuteni sankari on koskettanut.

Kiitos tarinoista ja ajatuksistanne, jokainen niistä on tuonut lohtua!

Laitan tähän talteen muutaman isän muistoa vaalivan kirjoituksen:

Hevosurheilu 23.4.2020

Aamulehti: J-P Lammi voitti haastateltavien luottamuksen puolelleen omalla tyylillään – Aamulehden pitkäaikainen urheilutoimittaja viihtyi susiturkissa ja jakoi porilaisia kehuja

Iltasanomat: Legendaarinen urheilutoimittaja Juha-Pekka Lammi on kuollut 66-vuotiaana

Iltalehti: Aamulehden legendaarinen urheilutoimittaja J-P Lammi on kuollut

Previous

103 yötä huomiseen

Next

Kova kevät ja 8 viikkoa Matterhornille

2 Comments

  1. Anonymous

    Voi miten surullist luettavaa, mutta toisaalt, isäsi oli hauska persoona, Jokatapaukses, otan osaa. Miä oli 20 vuotias, ku mun isä lähti taivaallisee laulukuoroo. Oon monta kertaa harmitellu, ettei isä tiiä mitää mun elämäst, lapsist, harrastuksist, mistää. Ihanaa, kun sun isä seuras sun matkaa kuiteskii näin pitkälle, ollaa siitä onnellisii. Yritetää pysyy terveinä, maratonikin peruttu, hitsi! Nyt lenkille ja ilonen mieli kasvoille. Voimahali teidän perheelle! T. Leena

    • Janiina

      Hei Leena,
      lämmin kiitos ajatuksistasi! Olet oikeassa, olen onnekas, että sain pitää isän näin kauan elämässäni ja seikkailuissani. Ja ajatuksissa hän kulkee aina mukana. Matterhorn on edelleen heinäkuun lopussa tavoitteena. Sitä kohti askeltaessa muistaa, että elämä jatkuu. Toden totta, maratonit tosiaan taitavat tänä vuonna jäädä viruksen jalkoihin. Harmillista mutta pääasia, että pysytään terveinä ja positiivisilla mielin. Aurinkoisia kevätpäiviä sinne!
      Janiina

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén