Huiputuspäivä Mount Laylalla alkaa

Levottomien painajaisten aikana muistan hämärästi havahtuneeni makuupussin kahinaan ja siihen, että Heikki möyri teltassa. Unisena panin merkille ilmassa leijuvan makean tuoksun, joka oli hyvin tuttu, mutten unen keskellä saanut kaivettua mieleni syövereistä, mikä se oli. Kun herätyskello makuupussini uumenissa pirahti kello 02:n merkiksi, kesti hyvän tovin päästä synkästä unen laaksosta takaisin tähän maailmaan. Tiedäthän sen tunteen, kun joskus painajainen roikkuu ihollasi kuin iilimato?

Ulkona oli odottamattoman lämmin ja tyyni yö – ja niin valtavan kaunista: suuri hohtava kuula taivaalla siveli vuorten kyljet hopeamaalilla ja sen ympärillä tanssi rakastamani Kaukasuksen tähtitaivas.

Tiimi kokoontui telttojen väliin aamupalalle, ja pakotin vastentahtoisen kehoni ottamaan vastaan aimo lastin puuroa ja narskuvia minirinkeleitä. Silmäilin pimeää vuorenrinnettä, jonka harjanteen saavuttaminen olisi ensimmäisten tuntien tavoite. Se näytti helppokulkuiselta. Valtava kuu valaisi alueen kuin suuri kylmänsävyinen hehkulamppu, mikä ilahdutti minua suuresti: pimeässä kiipeäminen ei ole suosikkiosuuteni huiputuksesta, ja aikainen lähtö tarkoittaa yleensä tietenkin useampaa pimeää tuntia. Tällä kertaa – kiitos kuun – pääsisin siitä osuudesta helpommalla kuin olin ennakoinut.

Tasan kolmelta nostimme reput selkään ja suuntasimme kohti rinnettä. Alex säntäsi matkaan kuin vinttikoira. Olin käynyt itseni kanssa keskusteluja aiheesta ja todennut, ettei hän edes olettanut muiden pysyvän mukana vauhdissaan. Ja vaikka olisi odottanutkin, ainakin minulle se olisi ollut silkka mahdottomuus. Muistutin itseäni, ettei matka tapa vaan vauhti, ja etsin oman rytmini.

Järjestys vuorilla menee siten, että ensimmäisenä kulkee pääopas, sitten kiipeilijät yleensä vahvuusjärjestyksessä, jotta niin sanottu heikoin lenkki määrittää temmon. Perää pitää apuopas. Heikki on minua vahvempi ja nopeampi, joten automaattisesti hakeuduin paikalleni Alexin perään. Yleensä opas pyrkii pysymään tiimin mukana, mutta Alexilla oli toisenlainen strategia ja jo muutaman minuutin kuluttua hän oli kadonnut pimeään. Niinpä koetin vain pimeässä paikantaa hänen kaukana rinteellä poukkoilevan otsalamppunsa ja seurailla sitä.

Vaikka ensimmäinen rinne itsessään ei ollut vaarallinen, jo ensimmäisen puolen tunnin aikana aloin kaivata oppaan läsnäoloa, kun ylitimme jäätikön laidasta ryöppyävän joen pimeässä. Vaikka joki ei ollut erityisen syvä, se oli virtaukseltaan nopea ja kivet, joita pitkin loikimme, olivat märkiä ja irrallaan.

Joesta selvittiin kuivin nahoin, mutta jatkuvasti Alex oli niin kaukana edellemme, etten pystynyt seuraamaan hänen valitsemaansa reittiä, vaan kiipeilyreitin löytäminen jäi minulle. Opas jäi kyllä aina välillä odottamaan, mutta aina pysähtyessään hän sammutti otsalamppunsa, jolloin pimeällä rinteellä oli vaikea paikantaa häntä.

Reitti oli teknisesti helppo, mutta maasto raskasta: murtuvaa, liukasta liuskekivisepeliä ja syvää, valuvaa hiekkaa. Koko rinne oli yksi valtaisa 45 asteen kulman kellahtanut hiekkalaatikko: jokaisella askeleella jalka valui aina puoli askelta taaksepäin ja upposi syvälle hiekkaan. Isommat kivet valuivat hiekalla kuin liukurit jäällä, joten niistäkään ei ollut juuri apua. Välillä tuntui kuin koko rinne olisi valunut alaspäin. Kuumassa yössä ponnistelimme hiestä märkinä eteenpäin valuvassa hiekassa. Yritin ehdottaa, että apuopas Gleb tulisi keulille: arvelin, että hän löytäisi minua paremmat jalansijat. Mutta myös Gleb oli tällä vuorella ensimmäistä kertaa ja ehkä siksi kieltäytyi luopumasta perimmäisestä paikastaan. Niinpä jatkoin keulassa punnertamista.

Nousutahtimme oli kohtuullisen ripeä, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin yllättynyt, kun korkeutta merenpinnasta oli jopa 300 metriä lähtöpistettä enemmän. Koetin varmistaa, että vauhti pysyisi tasaisena enkä uuvuttaisi meitä liikaa, vaikkakin liukasliikkeisen oppaamme lisäksi meitä kiritti tieto iltapäivällä vuorelle saapuvasta myrskystä. Tavoite oli nopea huiputus, laskeutuminen yläleiriin, parin tunnin lepo, pakkaus ja laskeutuminen koko matkan laaksoon asti. Melkoinen päivämatka siis!

Toinen pohdinnan aihe oli nesteytys. Edellisenä iltana Alex oli sanonut, ettei huiputukseen kannata ottaa paljoa vettä mukaan, sillä sitä olisi saatavilla hyvin korkealle asti. Kuumassa yössä juotavaa kului tasaiseen tahtiin ja todellisuudessa en ylittämämme joen jälkeen ollut nähnyt vettä, joten minua hiukan huoletti nesteen riittävyys. Olin itseasiassa lähtiessämme pyytänyt, että meille kerrottaisiin, kun ohitamme viimeisen vesipisteen, mutta nyt Alex oli kaukana edellä, ja Gleb ei osannut vastata kysymykseeni.

-Look, Elbrus lights!

Rinteellä kaikui Alexin huuto saapuessamme 3300 metriin ja totta: kaukana vasemmalla, eilen ylittämämme harjanteen toisella puolella mustan yötaivaan sylissä näkyi hopeisena hohtava Elbrus, jonka rinteellä kiemurteli Euroopan mantereen korkeinta huippua tavoittelevien toiveikas otsalamppuketju kuin jouluvalot kuusen oksilla. Näky oli jotenkin sydäntä lämmittävä. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan valoja ja hymyilin yöhön muistellessani kahta kiipeilyseikkailuani Elbrusilla (2017 eteläinen reitti alkaa täältä: Matka Elbrusille ja 2019 pohjoinen reitti, tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus).

Seinämä jyrkkeni, mikä teki hiekka-liuskekivimassasta entistä epävakaamman. Matkanteko hidastui. Maaston haastavuus ja oheneva ilma eivät kuitenkaan olleet ainoat matkantekoa hidastavat tekijät: ensin Heikin vatsa alkoi kouristella ja hetken kuluttua hän alkoi pysähdellä tiheästi vessa-asioilla.

Itsekin olin huomannut vatsani oikuttelevan. Mutta minulle pahoinvointi on normaali osa kiipeämistä, joten en kiinnittänyt siihen muuta huomiota kuin että ohimennen ihmettelin sen alkaneen yllättävän alhaalla. Yleensä vatsani alkaa temppuilla vasta 4000–4500 metrin korkeudessa, ja nyt oltiin vielä kaukana sieltä.

Mutta sitten kaikki muu unohtui, kun saapui se, mitä aina odotan: hetki ennen aamua. Muutaman henkäyksen kestävä tovi, jolloin maailma pysähtyy liikkeeseen, kun yö päästää aamun sisään. Täydellinen hetki, josta ei puutu mitään, ja johon ei kaipaa mitään lisää. Olen nähnyt siitä monia versioita eri vuorilla ympäri maailmaa, ja jokainen niistä on eri tavoin upea mutta aina yhtä sanoinkuvaamattoman kaunis. En usko, että koskaan väsyn niitä etsimään ja voin vain ihmetellä, kuinka etuoikeutettu olen, kun saan yhä uudelleen pysähtyä vastaanottamaan aamua erämaassa pilvien yläpuolella.

Ensin auringonnousun läheisyyttä enteilevä sädehtivä naarmu ilmestyi horisonttiin taivaan ja maan rajapintaan. Sitten levenevästä viillosta purkautui lupaus valosta ja lämmöstä ja se valui ylitseni kuin lämmin hunaja täyttäen minut rauhalla ja tyyneydellä. Samalla se pyyhki lempeästi syrjään yön tumman sametin kuin joku vetäisisi esiripun häikäisevän maiseman edestä. Ja lupaan, ettei tässä ole liioittelua! Kaikki tapahtuu silmiesi edessä: tumman yö vetäytyy valoa karkuun pitkin jäätikön pintaa ja vuoren rinnettä, hävitäkseen lopulta kokonaan. Olen sitä koettanut tallentaa videolle ja kuviin, mutta lopulta hyväksyin, että maailmassa on asioita, jotka on tarkoitus vain elää.

Käänsin kasvoni itään ja annoin aamun valon suudella poskiani pinnistellessäni viimeistä rutistusta kohti korkeaa harjannetta. Olimme nousseet yli 3600 metriin, alle viisisataa vertikaalimetriä huipulta. Näkymä Laylan huipulle oli edessämme. Sinne johti vain kapea, polveileva harjanne, jonka molemmilla puolilla oli hurjat pudotukset. Tämä huiputus oli juuri muuttunut kiipeilyteknisesti todella innostavaksi!

Olin juuri pysähtymässä ihailemaan tähän asti piilossa katseiltamme ollutta eteläistä jäätikköä, kun tunsin hurjan kouristuksen vatsassani ja jopa kuulin sen karjahduksen.

Juuri ja juuri ehdin reuhtaista rinkan selästäni, syöksyä hiukan sivummalle ja ulvahtaa takanani kiipeäville miehille pyynnön kääntää selkänsä. Yksityiskohdat jääkööt kuvailematta, mutta sen verran sanon, että kun lopulta suoristauduin napittaakseni housuni, olin melkoisen varma, että olin siinä rytinässä menettänyt osan sisuskaluistanikin.

Aamu koittaa 3712 metrissä

Saavuimme harjanteelle 3712 metriin noin 15 minuuttia myöhemmin, juuri sillä hetkellä, kun aurinko nousi kokonaan horisontin takaa. Elbrus ja Ushba seisoivat ylväinä pastellinsävyisten pilvien keskellä ja muut Kaukasuksen huiput kumarsivat niille nöyrinä. Mikä upea aamu!

Laskimme reput maahan ja istuimme lepäämään ja tankkaamaan. Panin merkille, että Heikin kasvot olivat turpeat ja punakat, poskilla oli ohut hien seitti. Hän istui kivellä vaisuna ja kysyttäessä kuvaili olevansa väsynyt ja vatsakipuinen, mutta halusi jatkaa. Omakin vatsani korvensi ja minua yökötti, mutta siitä huolimatta pakotin itseni syömään ja juomaan. Vettä oli enää muutama desilitra ja nyt oli selvää, että näillä mentäisiin.

Siirryimme kohti harjannetta, jonka molemmin puolin on jyrkkä pudotus. Alex oli taas kadonnut edelle, ja aloin todenteolla olla huolissani köysistön puuttumisesta. Mieleen nousi eilen vuorelta laskeutunut puolalainen ryhmä, jolla oli mukanaan kunnon varusteet. Alexilla olin nähnyt vain yhden köyden, joka oli niin ohut, että näytti enemmän narulta. Hän oli perustellut ohuutta keveydellä.

Ehkä en ihan täysin rekisteröinyt mieleni varoituksia, sillä siirryin harjanteelle ja aloin etsiä turvallista reittiä. Epävarmuuden hetkellä yritin kysyä neuvoa Glebiltä, joka vastasi ainoastaan: “mene siitä vain”. Jos olisimme olleet köysistössä ja kunnolla varmistettuja, tämä olisi ollut huikea kiipeilykokemus. Mutta nyt epävarmuus ja huoli kasvoivat.

Kun noin kolmasosa harjanteesta oli kiivetty, olimme jyrkällä pystypilarilla, josta olisi tarkoitus laskeutua kymmenisen metriä alas seuraavalle pilarille. Paikka oli todella ilmava, enkä ensisilmäyksellä nähnyt turvalliselta vaikuttavaa reittiä alas.

– Go to the right, Gleb ehdotti ja neuvoa seuraten laskeuduin pilarin huipulta seuraavalle kapealle hyllylle selkä laaksoon päin.

Hapuilin käsilläni otetta lohkareista seuraavaa askelta varten. Ensimmäinen hyvältä näyttävä ote oli iso, pystyssä törröttävä liuskekivi. Tartuin siihen, mutta kun nykäisin otetta testatakseni sen pitävyyttä, koko iso kivi irtosi käteeni. Epäuskoisena tuijotin kädessäni olevaa valtavaa kiveä, joka tuntui omituisen kevyeltä.

Kokeilin viereistä, kolmatta ja neljättäkin – jokainen kivi irtosi käteeni. Kääntyessäni katsomaan Glebiä neuvoa vailla, tunsin epämukavan keinahduksen ja tajusin, että myös jalkojen alla oleva liukekivihylly oli irti. Olin ilman köyttä seinällä, jossa kaikki kivet liikkuivat!

– Oh, those rocks seem to be quite loose, Gleb totesi, muttei tarjonnut toimintaohjetta. Miten helvetissä tällaista palapeliä kiivetään 3700 metrin korkeudessa ilman köysiä?

Samaan aikaan kuulin, kuinka hiukan ylempänä pilarilla Heikki kirosi raskaasti. Hänen oli taas tehtävä tyhjennys, ja olimme vaikeassa paikassa kyseiselle toimenpiteelle. Hankalassa asennossa hän yritti kumartua, mutta samaan aikaan kivi, johon hän nojasi, liukui irti. Viime hetkellä Heikki onnistui korjaamaan asentonsa, mutta hetken ajan maailma tuntui hidastuvan ja saatoin kuulla oman pelästyneen henkäykseni.

Apuopas vilkaisi Heikkiä ja koetti vitsailla:

– You are very productive today.

Katsoin opasta epäuskoisena.

– This is it, sanoi tiukasti ja varovasti kiipesin takaisin ylemmäs Heikin luo.

Hän nojasi kiveen uupuneena ja huolestuneena ja kiroili köysien puuttumista. Kävimme nopean neuvonpidon. Ehdotin keskeyttämistä, mutta vastaus oli ei.

– Tiedän, että jaksat varmasti huipulle, mutta entäpä takaisin? Ja meillä on vielä edessä kilpajuoksu ukkosmyrskyn kanssa koko matkan takaisin kylään.

Kiroillen Heikki yritti koota varusteitaan takaisin selkäänsä, mutta hänen silmissään välähti jotain, jonka ehkä vain minä saatoin nähdä – ehkä hän ei itsekään tiennyt siitä. Tuijotin häntä ja ajatukseni olivat melkoinen mylläkkä huolta turvallisuudesta ja Heikistä, mutta lopulta se oli tuo välähdys hänen kasvoillaan, joka sai minut tekemään päätöksen meidän molempien puolesta.

Käännyin ympäri, huusin Glebiä, joka oli jatkanut matkaa.

– Abort! We are done.

Kaksi kaunotarta pilvien joukossa: Ushba oikealla, Elbrus vasemmalla

Previous

Kilpajuoksu kellon kanssa käynnistyy– Laylan lähestyminen, päivä 2

5 Comments

  1. Huhhuh! Nyt menee rankaksi! Tasamaan tallaaja kyllä ihmettelee noiden oppaiden toimintaa. Eikö heidän kuuluisi huolehtia ryhmästä ja ennen kaikkea kiipeäjien turvallisuudesta? Eikä ainakaan kirmata rinteessä silmänkantamattomiin…

    • Janiina

      Hiukan erikoiselta se tuntui meistäkin. Tästä kyllä oppi, kuinka tärkeää on etukäteen käydä tarkka keskustelu siitä, mitä oppaalta odottaa ja toivoo. Vuorioppaiden rooli kun tunnutaan käsittävän hiukan eri tavalla eri alueilla ja toki eri oppailla on hyvin erilaisia tulkintoja. Itse toivon tiimin kiipeävän tiiminä, oppaan olevan kiinteä osa ryhmää ja huolehtivan turvallisuudesta, varsinkin kun olemme harrastajia, emme ammattilaisia.

  2. Anonymous

    Voi herranjestas, mitä toimintaa. Nyt oon kyl vihanen tääl. Täähä on ku Bondin leffas. Mitä ihmettä ne oppat oikein ajatteli, ei yhtää pitäny teist huolta, niinku muut oppaat aiemmin. Ai saakeli viel sanon! Kauniit kuvii oot kyl saanu otettuu, mut nyt mul kasvaa kova huoli! T.Leena

    • Janiina

      Kiitos Leena! Kyllä meni melkoiseksi tuo tilanne! Monenmoiset haasteet ja epämukavuudet ovat luontainen osa kiipeilyä, ja samalla opaskulttuuri on eri paikoissa hyvin erilainen. Aina ei ole ihan yksiselitteistä arvioida, milloin riskirajat ylittyvät. Mutta tällä kertaa olen onnellinen, että pysäytin tilanteen tuohon. Edessä oli kuitenkin vielä melkoinen reissu alas…

  3. Anonymous

    Minua jäi vaivaamaan, mikä se makea tuoksu oli? Oppaat pössyttelivät? 😀

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén

%d bloggers like this: