Harjoitushuiputus: Vincent-Pyramide

Päivä 2: Matka Mantovan majalle 

Aamuvarhain tiistaina kämppä oli täynnä kuumeista toimintaa. Hakut ja jääraudat kilisivät, mutta kukaan ei juuri puhunut ensimmäiseen puoleen tuntiin. Aamupalalla tuijoteltiin huomattavasti enemmän tyhjyyteen kuin aiemmilla aterioilla. Punnitsimme varusteita (minun varusteeni painoivat kokonaisuudessaan 9,4 kg) ja järjestimme reppuja kuumeisesti.
Kello kahdeksan kurvasi Pette pihaan, ja matka Italiaa ja Vincent-Pyramidea kohti alkoi. Reilut pari tuntia mutkaisilla vuoristoteillä ja olimme syvällä vuorten välisessä kapeassa solassa sijaitsevassa Gressoneyn kylässä. Reput selkään ja hissiin. Kolmen gondolihissimatkan jälkeen saavuimme pienen jäätikön laidalle ja Vincent-Pyramiden kiipeämisen ensimmäinen osuus saattoi alkaa.

Vincent-PyramideEnsimmäisen jäätikköylityksen aikana saimme Petteltä opastusta jäätiköllä ja kivikoissa liikkumiseen. On mielenkiintoista, kuinka pienillä asioilla on suuri merkitys silloin, kun ollaan vuorilla. Happea on vähemmän ja jaksaminen syntyy pienistä osatekijöistä: Askelluksen pitää olla hidastempoista ja askeleet lyhyitä. Jalan nostamista korkealla pitää välttää. Esimerkiksi kivikossa eteneminen tapahtuu keinahdellen, siirtäen painoa puolelta toiselle siten, että jalat nousevat korkeussuunnassa mahdollisimman vähän. Askeltaessa taaemman jalan suoristaminen joka askeleella tarjoaa reisilihakselle pienen hetken lepoa, mikä saattaa olla kriittistä erityisesti huiputuksen jyrkissä kohdissa. Muutenkin liikkumisessa pitää olla energiaa säästävä ja ääriliikkeitä tulisi välttää. Esimerkiksi jääraudat kannattaa kiinnittää kenkiin kiveä vasten, sillä maahan asti kumartaminen ei ole hyvästä.

Jäätikkö oli kuiva eli jään päällä oli vain vähän lunta, ja sää ei ollut paras mahdollinen. Vaelluksen pilvien yläpuolelle Mantovan majalle (3500 m) kuljimme sumussa ja saimme niskaamme vuorotellen vettä ja rakeita. Hädin tuskin pääsimme perille, kun vuorella puhkesi hurja rankkasade.

Sisääntulo Mantovan majalle jää varmasti yhdeksi niistä hetkistä, jotka muistan lopun elämääni. Harmaanruskea rakennus seisoi sumun sylissä jyrkänteen reunalla jylhänä säitä uhmaten. Astuessani sisään odotin varmaan jotain hämyistä nuotiopiiriä. Pimeä eteinen tukikin tätä ajatusta, mutta sitten Pette avasi oven. Avara sali oli täynnä valoa ja puolillaan kiipeilijöitä ja monikielinen puheensorina täytti ilman. Kaiuttimista pauhaava “Bohemian Rhapsody” tuntui jotenkin niin hupaisalta, että purskahdin nauramaan ääneen. Eräs toinen hauska detalji tässä ja monissa yli 2500 metrissä sijaitsevissa vuoristomajoissa, joissa olemme matkan varrella vierailleet: hanavettä joko ei ole tai sen juominen kielletään. Mutta wi-fi löytyy!

Kiinnitin majalla oleilun aikana huomiota pariin asiaan: Majassa saattoi jättää tavaroita, kameroita ja puhelimia näkyville valvomatta ilman varkauden pelkoa. Ihmiset viihtyivät omissa seurueissaan, mutta samalla tunnelma oli erittäin lämmin. Majalla ja kiipeilyreiteillä tietenkin tervehditään vastaantulijaa ja huomasin aina pohtivani etukäteen, että tervehdinkö seuraavaa vastaantulijaa englanniksi, italiaksi vai ranskaksi. Naureskelimme porukalla, että eiköhän ryhdytä tervehtimään kaikkia nasevasti: “Moro!”

Sade taukosi illalla vielä sen verran, että pääsimme majan viereiselle jäätikölle treenaamaan köysistössä toimimista ja kiipeilytekniikoita. Harjoitushuiputuksen tekisimme kaikki samassa köysistössä. Illallinen syötiin majan isossa salissa ja sen jälkeen olikin aika siirtyä yöpuulle majan makuusaliin, jossa yöpyi kymmeniä kiipeilijöitä.

Yö oli epämukava. Nukuimme kaikki erittäin huonosti. Kiipeilijöitä tuli ja meni pitkin yötä ja vaikka kaikki liikkuivat kohteliaasti hiljaa, oli pientä kuhinaa koko ajan käynnissä. Kapeat punkat olivat ihan kiinni toisissaan, ja ainakin kerran viereisestä sängystä lensi Lakun käsi, joka mottasi minua kasvoihin. Koska oma syke oli jatkuvasti korkealla, oli nukkumaan rauhoittuminen hankalaa. Runsaan nesteytyksen takia yöllä piti rampata otsalampun kanssa majan alakerrassa vessassa. Päänsärky vaivasi ja muutenkin oloni oli kuuma, levoton ja hiukan ärtynyt. Aina kun onnistuin torkahtamaan toviksi, näin levottomia unia ja heräilin säpsähtäen.

Päivä 3: Vincent-Pyramide

Olin kai juuri hetkeksi torkahtanut, kun Laku tökkäsi minua kylkeen kello 5.30. Oli aika lähteä kohti Vincent-Pyramiden huippua. Olo oli tukkoinen ja uupunut ja päätä särki. Mutta lähtövalmisteluiden alkaessa addrenaliini pyyhki pois väsymyksen.

Aamun sinisellä hämäränhetkellä Mont Blancin kaunis huippu kylpi jo auringossa taivaanrannassa ja
toivotti meille onnea harjoitushuiputukseen. Puimme valjaat, kiinnitimme jääraudat kenkiin ja hakun vyölle ja asettauduimme köysistöön, ensimmäisenä oppaamme Pette, sitten minä, Tomi, Mikko ja viimeisenä Laku kameroineen.

Edessä oli korkeussuunnassa noin 740 metrin nousu. Mutkittelevaa polkua pitkin tuo matka oli edestakaisin 6,6 km. Jono vaelsi askel kerrallaan kuin hidastetussa elokuvassa halki jäätikön. Railot halkoivat jääkentän pintaa ja olivat paikotellen jopa metrien levyisiä. Polkumme kierteli niiden lomassa, ja ylitykset tehtiin lumisiltoja pitkin tai kapeista paikoista yli astuen. Sääolosuhteet olivat täydelliset: aurinko paistoi ja ilma oli tyyni.

Matka alkoi huipun varjopuolelta. 4000 metrin kohdalla reitti nousi auringon puolelle, jolloin lämpötilakin nousi radikaalisti. Pidimme kaksi taukoa matkalla huipulle, kuljimme tuota kilometreissä lyhyttä matkaa lähes kolme tuntia. Vauhdin on oltava hidas, sillä parhaissakin olosuhteissa kulkeminen on täysin erilaista kuin alempana: Mikolla oli mukana mittari, jonka mukaan ylhäällä Vincent-Pyramidella ilman happipitoisuus oli 60 % merenpinnan tasosta.

Voi kunpa osaisin kertoa, millaista se oli! Maisemat olivat niin kauniit, että kyyneleet kihosivat silmiin. Mittasuhteet jotenkin katosivat jäätiköllä. Hohtava hanki, jylhät huiput, hyytävät railot, auringon säteily, pilvien pehmeä vanu alapuolellamme ja varjoissa piileksivä sinisyys. Laitan tähän pari kuvaa ja myöhemmin lisää, kunhan Laku ehtii käydä läpi kuvasaaliinsa.

Ja miten kuvailisin, miltä se tuntui? Lumen rahina ja tuoksu, jäätikön yli puhaltava tuuli, auringon polttava hehku poskilla; jokainen yksittäinen aistimus on vahva. Ilo, kun oikea askelrytmi löytyy. Maitohapon pakotus pohkeissa ja reisissä. Kurkkua kuivaava jano. Kohonnut syke, joka jyrkissä nousuissa nousi hetkellisesti jyskytykseksi.
Ajatukset lipuivat ohitseni. Annoin niiden mennä, enkä tarttunut niistä yhteenkään. Olo oli tyhjä ja riemukas yhtä aikaa. Tauolla Mikko nauroi ilmeelleni:
– Taitaa vähän hymyilyttää!

Saavutimme huipun noin klo 9.45.

Janiina Ojanen ja Markko Laukkanen Vincent-Pyramidella

Onnittelimme toisiamme, häikäistyimme taas maisemista, nautimme hetkestä ja koetimme ikuistaa sitä valokuviksi, vaikka tiesimme, että kuva on vain kalpea aavistus hetken hienoudesta. Katselimme leveästi hymyillen horisontissa (meitä korkeammalla) auringossa säkenöivää Mont Blancin huippua ja luulen, että meistä jokainen tunsi kärsimättömyyden henkäyksen.

Paluumatka Mantovalle meni rivakasti. Pidimme tauon majan aurinkoisella terassilla ja jatkoimme sitten edellisen päivän reittiä alas hisseille. Iloisissa tunnelmissa matkasimme koko matkan alas laaksoon ja palkitsimme itsemme italialaisella jäätelöllä ennen kuin aloitimme ajomatkan takaisin Sveitsiin ja Verbiereen.

Vielä on matkaa ja suuri koetus edessä, mutta hei: huiputin juuri ensimmäisen vuoreni!

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus Vincent-Pyramide

Previous

Ensimmäiset päivät: akklimatisoitumista Mont Fortella

Next

Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?

8 Comments

  1. Anonyymi

    Ihana kertomus. Kiva kun jaksat kertoa tunnelmista ja tuntemuksista. Maisemat ovat MAHTAVIA.
    Oliko muita suomalaisia?
    T. Eimi

  2. Anonyymi

    Voi ihanuutta, kokopäivän olen aina kyttäny tätä konetta ja oottanu päivitystä ja nyt se tuli, kiiiitos!! Huikea kertomus jälleen, olin taas hengittämättä , ku luin sitä, mullakii tais syke vähä nousta, olin niin jännittyny. Voi teil on ihanaa siellä, kuvat kertovat sen meille seuraajille, olkaa varovaisii kuitenkii. Toi Bohemian Rapsody, sai karvat nousemaan pystyyn, toivottavasti sillä hetkellä muistit mun toiveen, jos mahollista täyttää. Pakko kertoa 2012 olin Berliinissä maratonilla ja 200 metrii ennen maalii on Brandenburgin portti, jonka alta juostaa, no olin kertakaikkiiaan jo ihan puhki, mutta mitä tapahtui, mun korvakuulokkeista alkoi soimaan Radio Gaga, se oli taas niitä ihmeellisyyksiä, mitä Queen on mulle tuonut vuodesta 1976 lähtien, no kuitenkii sain niin valtavan juoksuinnon, että suorastaan lensin maaliin ja sitten purskahdin maalissa itkuun, no se siitä, tulipahan taas kerrottuu. Moro on hyvä sana! Ihanaa toi kansainvälisyys ja yhtenäisyyden tunne kiipeilijöillä, kyllä siä saat niin paljo muisteltavaa pimeän syksyn ja talven illoille, yritä painaa kaikki mieleen ja meistä on niin kivaa lukea niistä täällä, ihan ku oltais siellä majalla kärpäsenä katossa mukana. Nauti täpöllä. T: Leena

  3. Anonyymi

    Kiitos Eimi!
    Muihin suomalaisiin emme ole törmänneet koko reissulla. Mutta vielä on matkaa jäljellä. 🙂

  4. Anonyymi

    Mahtava tarina, musiikki on kyllä energisoivaa! Minäkin käytän musiikkia motivoimaan ja antamaan voimaa treenatessa (ja muulloinkin).
    Freddie-patsas on listoilla ja kerron terveisesi, jos sinne pääsemme! Toivottavasti ehdimme kaiken, kun on niin paljon nähtävää ja tehtävää!
    Huomenna lähdemme vuorille ja loppuviikosta sitten tarinaa, kuinka käy. 🙂

  5. Onneksi olkoon! Ja tosi hienoa, kun ehdit kirjoittaa kokemuksistasi näin tuoreeltaan – tunnelmat välittyvät käsinkosketeltavina tänne kotikatsomoihin. Pyrin itsekin kirjoittamaan omaan blogiini tarinat heti reissujen jälkeen, vaikka aina ei olisi aikaa tai energiaa siihen juuri silloin. Mutta silloin ne asiat ovat tuoreina mielessä ja ne saa tekstiin mahdollisimman autenttisina. Se välittyy sinunkin kirjoituksistasi, ja mikäs sen parempaa meille lukijoille!

    Turvallista matkaa isolle huipulle!

  6. Anonyymi

    Kiitos! Kokemusten kirjaaminen ylös heti on kieltämättä hiukan uuvuttavaa, mutta sen arvoista. Tarinat ovat silloin aidoimmillaan. Kiitos tsempistä!
    Linkkaisitko blogisi tänne, niin voin tutustua seikkailuhisi! 🙂

  7. Pääset blogiini suoraan näiden kommenttien alussa olevaa nimeä "TapaniK" klikkaamalla. Sen pitäisi viedä osoitteeseen http://tapanikunnas.net 🙂

  8. Anonyymi

    Mahtavaa! Käyn tutustumassa seikkailuihisi, kun palaan kotiin!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén