Elbrusin huiputus pohjoisreittiä pitkin – huippupäivä

Havahduin herätyskellon ärhäkkäänä makuupussini uumenista kaikuvaan ääneen. Kello oli kolme aamuyöllä. Ensimmäinen ajatukseni oli sulkea silmät ja jatkaa makoisia unia telttakumppaneiden väliin muodostuneessa lämpöisessä kolossa. Hassua, että koko kiipeilyreissun ajan olin nukkunut katkonaisesti, mutta kun päästiin 4600 metrin korkeuteen, missä nukkumisen piti olla jo oikeasti hankalaa, nyt kyllä uni maistuisi!

Lähtövalmisteluita aamuyöllä

Sitten muistin, missä olin, nousin istumaan pimeässä ja kuulostelin ympärilleni. Hiljaista. Tuuli oli irrottanut raivokkaat kyntensä telttamme liepeistä. Unipilvien hiljalleen väistyessä mieltäni sumentamasta oivalsin, ettemme olleet saaneet oppailta lähtöbriiffiä. Herätin telttakaverini Miken ja Heikin, ja päätimme alkaa valmistautua, vaikka muu leiri oli vielä hiljainen.

Teltan oven vetoketjun avaaminen paljasti Kaukasuksen yön kauneimmillaan: kirkas, sametinmusta taivas kaartui yllemme vailla pilvenhattaraa, ja linnunrata hymyili minulle tuikkien. Kylmä tuuli tanssi vuoren lumisella rinteellä, ja saatoin jo teltan sisällä aistia ilman luihin ja ytimiin luikertelevan hyytävyyden. Mutta lumimyräkkä ja pilvet olivat poissa. Meillä oli huiputusikkuna!

Kuiskaten herätimme myös naapuriteltan väen. Heilläkään ei ollut tietoa, koska oppaat toivoivat meidän olevan lähtövalmiudessa. Mutta aiemmin viikolla keskusteluissa oli pyörinyt ajatus neljän lähtöajasta, joten päätimme olla valmiina tuolloin. Jos oppaat herättyään antaisivat toisenlaiset ohjeet, voisimme aina mennä takaisin telttoihin. Niitä ei siis purettaisi nyt aamulla, vaan ne jäisivät Lenz Rocksille yöpymisvarusteidemme kera odottamaan paluutamme huipulta.

Oppaiden teltassa yöpyneellä Eddiellä oli ollut monessakin mielessä vaikea yö. Vihaisena teltallemme saapuvan miehen paksusta skottimurteisesta vuodatuksesta sai sen verran selville, että häneltä oli jäänyt aamiainen saamatta ja termoskin oli vajaa. Niinpä täytimme puuroon aiotulla vedellä Eddien pullon ja jäipä yli vielä miehelle suuri mukillinen kuumaa teetä.

Lisää vettä emme enää ehtisi keittää, joten nakkasin kulhoni pohjalle kourallisen puurohiutaleita, kaadoin päälle vilpoista lumenmakuista vettä ja roiskaisin joukkoon vielä kourallisen pähkinöitä. Makuelämysten ykköspalkintoa aamiainen ei ehkä voittaisi, mutta nyt oli tärkeintä saada mahdollisimman paljon energiaa edessä olevaa tiukkaa päivää varten.

Hetken kuluttua heräilevät oppaat vahvistivat kello 04:n lähtöajan, ja apuopas Dima kertoi lyhyesti päivän takaisinkääntymisajat: meidän tulisi ehtiä satulaan (5350 m) ennen kello 10 ja huipulle (5642 m) ennen kello 12. Jos kutakin tavoitetta ei olisi määräaikaan mennessä saavutettu, takaisin käännyttäisiin riippumatta siitä, mikä oli tilanne tai syy viivästykselle. Ryhmälle luvattu kolmas opas oli ilmestynyt aamuyön pimeinä tunteina leiriin, mutta tuttavuutta emme päässeet tekemään. Lienee johtunut kielimuurista, mutta uusi opas seisoi koko odotusajan oppaiden teltan takana pimeässä kasvot peitettynä hiihtomaskin taakse. Aina kun häntä yritti lähestyä, hän siirtyi kauemmas, emmekä saaneet selville hänen nimeään tai nähneet hänen kasvojaan koko päivänä.

Päivä alkoi samalla tavalla kuin kaikki muutkin, eli lähtö viivästyi jälleen. Yli puoli tuntia Heikki, Mike ja minä istuimme täysissä varusteissa teltassa tuulelta suojassa odottamassa, että pääsisimme liikkeelle. Lopulta kellon lähestyessä viittä, auringonkajon jo maalatessa taivaanrantaan ensimmäisen ohuen valonauhan, köysistömme oli valmis, naksautimme karabiinit kiinni, ja matka kohti huippua saattoi alkaa.

Vaikka tämä oli kauan odotettu suuri päivä, tiimi lähti liikkeelle levottomissa tunnelmissa. Jatkuvat viivästykset, briiffin puute ja tuntematon uusi opas nakersivat ryhmän itsevarmuutta. Mutta kortit oli jaettu, ja näillä oli nyt pelattava. Heikki ja minä kävimme lyhyen keskustelun ja rohkaisimme toisiamme keskittymään nyt vain olennaiseen, huipulle pääsemiseen.

Uusi opas asettui köysistön keulaan ja ryhtyi askeltamaan nopeassa tahdissa rinnettä ylös. Ylä-basecampistä katsottuna pohjoisrinteen Lenz Rocksilta traversena satulaa kohti halkova reitti näyttää loivalta. Olimme jopa ihmetelleet, miten satulan saavuttamiseen varattiin niin monta tuntia. Vielä Lenz Rocksiltakin reitti näyttää suhteellisen lyhyeltä, parin tunnin helpohkolta kävelyltä… Mutta voi kuinka väärässä olimmekaan!

Pöllämystynyt huiputtaja aamunkoitteessa

Asetuin jonon häntäpäähän, edessäni Eddie ja takanani Heikki sekä perää pitävä Dima. Etsin tutun keinuvan askelrytmin ja ilakoin mielessäni taivaanrannan vahvistuvasta valojuovasta. Minulle huiputusyön pimeät tunnit ovat vaikeita, ja tällä kertaa välttyisin niiltä, sillä nousumme alkoi yhdessä auringon kanssa. Maiseman kauneudesta kyyneltyvin silmin katselin, kuinka valonsäteet kurkistivat horisontin takaa, ja hipoivat Elbrusin valkoisia poskia ensin ujosti, sitten rohkeammin. Hetken kuluttua vuori loisti aamuauringon sylissä kuin sateenkaari: Valon puolella hanki säteili kullankeltaisen ja oranssin eri sävyissä, joita metrien levyiset, loputtoman syvät railot harmaina leikkoivat. Harjanteen varjoon jäävä hanki häilyi yhä sinisenä ja sen läpi pusertuvat kivenlohkareet kääriytyivät uhkaavan mustiksi.

Kuten olen aiemminkin todennut, Elbrusilla ei yksikään etäisyys ole lyhyt. Taas sain huomata, kuinka kokematon olen etäisyyksiä vuorilla hahmottamaan, sillä nousu kumpuilevien lumiharjanteiden poikki satulaan kesti yli neljä pitkää tuntia. Jokaisen harjanteen takana oli uusi harjanne. Aina seuraava harjanne näytti kaukaa edellistä loivemmalta, mutta jostain syystä nousu ei missään vaiheessa helpottunut – eikä satula tuntunut tulevan yhtään lähemmäs.

Ryhmää johdattava opas piti yllä tiukkaa tahtia, olimmehan lähteneet melkein tunnin myöhässä. Kahden tunnin jälkeen pidimme kahden minuutin tauon, ja köysistön pysähtyessä useat tiimiläisistä – minä mukana – putosivat polvilleen hankeen lepuuttaakseen hetken polttelevia lihaksiaan. Korkeus tuntui päänsärkynä ja painavina raajoina. Aurinko vihloi silmiä. Nousu tuntui raskaalta. Kovin raskaalta.

Jossain kolmannen ja neljännen nousutunnin kohdalla
kuva: Heikki

Neljännen nousutunnin käynnistyessä satula alkoi hiljalleen piirtyä eteemme. Olimme nyt kokonaan auringon puolella, ja kuumuus valutti hikeä jokena pitkin otsaani ja poskiani. Edessäni kulkevan Eddien askel oli hidastunut ja muuttunut raskaaksi. Omatkin jäärautani tuntuivat turhan usein tarttuvan housunlahkeisiin, ja olo oli kuin hidastetussa filmissä.

Minä katse huipussa
kuva: Heikki

Saavuimme satulaan neljän ja puolen tunnin vaelluksen jälkeen, hiukan ennen yhdeksää aamulla. Olin uupunut. Kiireisen tahdin vuoksi en ollut ehtinyt syödä tai juoda matkalla ja päätä särki. Viimein satulan pohjoispuolen taukopaikalle saapuessamme melkein putosin kivelle istumaan. Eddie kaatui selälleen viereeni hankeen, ja Heikki istahti raskaasti läheiselle kivelle. Tiesin, että voimavarani olivat pudonneet pakkasen puolelle, ja kaivoin nopeasti laukusta sokerista teetä ja energiapitoisinta evästä, mitä minulla oli mukana. Samaan aikaan pääopas Sasha sanoi jotain Dimalle, joka korotti äänensä:
– Viiden minuutin tauko, sitten mennään!

Käänsin selkäni ryhmälle ja epäuskon kyyneleet silmissä uskouduin Heikille:
– Minun on saatava tankata kunnolla tai en ehkä jaksa. Tulimme ylös liian nopeasti, ja jos en saa tilannetta paikattua, loppuvat voimani!

Myös Heikki totesi olevansa ‘ihan loppu’ ja kun katselin ryhmän kasvoja, kaikki olivat väsyneen näköisiä. Ilmeiden rohkaisemana nousin seisomaan ja pyysin oppailta:
– Olisiko mahdollista pitää hiukan pidempi tauko? Mehän olemme täällä hyvissä ajoin, ja minusta tuntuu, että tarvitsen pidemmän tauon kuin viisi minuuttia, 15–20 minuuttia riittäisi varmasti!

Tiimin keskuudesta kuului myöntävää yninää. Maassa makaava Eddie nousi istumaan ja liittyi puheeseen:
– Olen samaa mieltä. Nyt käsi ylös ne, jotka toivovat pidempää taukoa!

Kaikkien tiimiläisten kädet nousivat heti ilmaan.

Tämä sai pääoppaan Sashan menettämään malttinsa. Hän tönäisi apuopas Diman sivuun ja karjui kasvot punaisena niin, että huuto poukkosi molemmilla puolilla nousevien rinteiden kyljistä ja hyppäsi satulan läpi voimakkaana viheltävän tuulen mukaan:
– Ne jotka tarvitsevat pidemmän tauon nyt, eivät pääse huipulle!

Seurasi hiljaisuus. Olin häkeltynyt, mutta en ole tottunut vastustamaan opasta, joten pettyneenä istuin alas ja yritin tunkea Cliff Baria entistä nopeammin suuhuni. Sitten yllättäen kiipeilyparini poukkosi seisomaan ja vihaisena muistutti siitä, että olimme lähteneet myöhässä, koska oppaat olivat – taas – myöhässä, nousseet liian nopealla tahdilla yli neljä tuntia. Vauhdikkaan nousun vuoksi olimme saavuttaneet satulan tunnin ennen takaisinkääntymisaikaa, mutta sillä oli hintansa, ja kaikki tarvitsivat tankkausta. Jos nyt yhtäkkiä huiputus oli minuuteista kiinni, tarvitsisimme perustelun kiristyneelle aikataululle.

Tiukan sananvaihdon jälkeen saimme 10 minuuttia lisäaikaa. Sen loppuessa en tuntenut oloani juurikaan paremmaksi, mutta periksi en antaisi. Tunsin oppaiden arvioivien katseiden kiertävän ryhmää, kun aloin kankein, toimimattomin sormin säätää varusteitani takaisin selkään. Edessä oleva jääseinä näytti pelottavan jyrkältä, ja nyt olisi vain mentävä tahdonvoimalla. Kiipeilyparini katsoi minua tiukasti ja sanoi:
– Minäkin olen väsynyt, mutta me pystymme tähän. Muista, että nyt mennään omalla tahdilla. Takaisinkääntymishetkeen on runsaasti aikaa.

Matka jatkui hiukan yllättäen ilman köysiä. Sen sijaan, että olisimme kulkeneet halki laakean satulan ja nousseet jääseinälle kiinteitä köysiä pitkin, opaskolmikkomme ohjasi meidät viistosti seinän halki “oikoreitille”. Seurauksena ryhmä päätyi ilman köysiä jyrkälle jääseinälle.

Jääseinän traverse ilman köysiä
kuva: Heikki

Jättäydyin viimeiseksi ja etenin voimia säästäen. Heikin lisäksi myös Eddie jättäytyi kanssani takajoukkoihin. Aluksi luulin hänen jääneen, koska hän halusi osoittaa tukea ja tiimihenkeä, mutta hetken kuluttua tajusin entisen erikoisjoukkojen sotilaan olevan paljon heikommassa kunnossa kuin minä. Itse asiassa tunsin pikkuhiljaa tauon ja tankkauksen tepsivän ja voimieni palautuvan, kun taas edessäni kiipeävän Eddien askel raahasi hetki hetkeltä enemmän ja aina muutaman askeleen välein lepäämään pysähtyessään hän putosi polvilleen. Tunnistin tilanteen ja aloin puhua kumarassa kulkevalle miehelle:
– Mennään yhdessä. Otetaan 20 hidasta askelta ja sitten pysähdytään hengittämään viisi hengenvetoa.

Hengitystauko jääseinällä, taustalla itähuippu
kuva: Heikki

Aloimme Heikin kanssa laskea askelia ääneen. Tuskainen skotti ei sanonut mitään, mutta tarttui rytmiin. Niin pieni kolmikkomme eteni jääseinän halki kohti kiinteitä köysiä hitaasti mutta väistämättä. Vaikka seinä oli jyrkkä ja korkeus kasvoi nopeassa tahdissa, tunsin nyt voimieni palanneen ja jossain puolenvälin tietämillä tiesin varmasti, että tänään menisin huipulle.

Etenemistämme ensin vihaisen näköisenä etäältä seurannut Sasha ilmestyi yhtäkkiä vierelleni suojamaskin alta pilkottava suu sovinnollisessa hymyssä, ja alkoi kannustaa meitä. Hetken kuluttua hän etsi katseeni ja selitti, että oli kiirehtinyt huipulle menoa, sillä hän halusi päästä nopeasti alas hakemaan teltat Lenz Rocksilta ja takaisin ylä-basecampiin ennen iltapäivän pilviä.

Jääseinällä, taustalla näkyvät kiipeilijät ovat kiinnittyneinä kiinteisiin köysiin
kuva: Heikki

Pysähdyin, vedin henkeä ja vastasin:
– Sasha, kiitos kun kerroit. Mutta minä tulin tänne mennäkseni huipulle. En halua tinkiä mahdollisuuksistamme ja mennä liian lujaa, jotta pääsisimme takaisin teltoille nopeasti. Olemme joka päivä kiivenneet vielä iltapäivän myräkässä. Jos kyseessä olisi turvallisuusasia, ymmärrän ja hyväksyn sen. Mutta tänään kiire mukavuussyistä ei käy, jos se tuhoaa huiputusmahdollisuuksia.

Sasha katsoi poispäin ja nyökkäsi sitten vaisusti hymyillen, kun jatkoin:

– Me huiputamme tänään Elbrusin, mutta tulemme hitaasti, pole pole! (swahilinkielinen fraasi “hitaasti” tunnetaan kaikkialla vuorikiipeilijöiden keskuudessa, kirj.huom.)

Sasha nyökkäsi uudelleen, töytäisi yhteisymmärryksen merkiksi minua kevyesti hartiaan ja siirtyi sitten kannustamaan takanani horjuvaa Eddietä. Saapuessamme kiinteille köysille noin puolivälissä jääseinää, tunsin yhtäkkiä olevani täysin palautunut, vaikka jääseinän traverse 5500 metrissä ei ollut keveimmästä päästä suorituksia.
Naksautin köyden kiinni linjaan ja jatkoimme rauhallista nousua tasaisella tempolla. Kuin yhteisestä sopimuksesta jäimme Heikin kanssa Eddien luo muun ryhmän jatkaessa edellä.

Niin me kolme nousimme hitaasti jäärinnettä askelia laskien. Aloin mitata etenemistämme vertaamalla korkeuttamme takanamme vastakkaisella puolella olevaan itäiseen rinteeseen, jossa saatoin nähdä koko matkan ylös asti. Se antoi perspektiiviä ja tunteen etenemisestä. Lähes yhtä paljon motivaatiota tuotti hetki, jolloin olin siinä korkeudessa, että saatoin viimein nähdä kaksi vuotta aiemmin sydämeni vanginneen Ushba-vuoren (4710 m) uhmakkaan tuplahuipun kaukana pilvien lomassa.

Löydätkö Ushban pilvien lomasta?

Pari kertaa kysyin Eddieltä, oliko hän kunnossa ja vieläkö mennään. Molemmilla kerroilla hän pysähtyi huojahtaen, nosti hitaasti katseensa maasta ja saatoin aavistaa, että hän suojamaskinsa takana odotti katseensa tarkentumista kasvoihini. Sitten hitaasti ja karhealla äänellä skotti sanoi:
– Tottakai.

Saavutimme jääseinän yläosan reilut puolisentoista tuntia satulasta lähdön jälkeen. Huipulle johtava polku laajeni nyt pari metriä leveäksi kaistaksi, joka kulki noin kahden jalkapallokentän kokoisen huippuaukean halki. Aivan aukean toisessa päässä väylä kapeni jälleen poluksi noustessaan kapealle harjanteelle, jonka päässä se oli: Euroopan mantereen korkein kohta, 5642 metriä merenpinnasta!

Näkymä huipulta alaspäin laakealla huippualueelle

Hitaasti vaelsimme valtavan huippualueen halki. Huippuväylällä oli myös eteläpuolelta huiputtavia ja muutamat heistä etenivät tuskaisesti raahautuen, muutaman askeleen välein lepäämään lyyhistyen, vaikka nyt väylä nousi enää vain hyvin loivasti. Korkeuden vaikutus on uskomaton, kun sen näkee läheltä!

Ajan tikittäessä armottomasti eteenpäin, ja turn around time -rajan ollessa enää alle tunnin päässä Heikki ja minä teimme päätöksen: kellon tullessa puoli kaksitoista meidän olisi mentävä vauhdilla ja jätettävä Eddie oppaiden huomaan. Tämä on yksi vuorikiipeilyn haasteista: vaikka ryhmän tehtävä on tukea ja auttaa toisiaan, viime kädessä kyse on yksilösuorituksesta – tai oikeastaan Heikin ja minun kohdalla kiipeilyparin suorituksesta. Viime hetkeen asti olisimme valmiita tsemppaamaan skottia, mutta huiputusta, jonka eteen oli kovasti tehty töitä, emme olisi valmiita uhraamaan. Vaaratilanteissa toki tilanne on toinen, mutta nyt Eddie olisi oppaiden kanssa ja näköpiirissä koko ajan.

Mutta niin ei käynyt, ja elokuun 31. päivä 2019 kello 11.20 Elbrus-haave toteutui, ja astuimme Heikin kanssa huipulle Eddie muutaman tovin päässä kannoillamme ja päädyimme suoraan tiimiläisten ryhmähalaukseen. Ryhmäläisemme olivat huomanneet meidän jääneen odottamaan viimeisenä saapuvaa, ja he olivat päättäneet odottaa huipulla, kunnes koko tiimi olisi perillä:
– Tietenkin, kyllähän kaikki piti saada mukaan huippukuvaan!

Koko tiimi Elbrusin huipulla
kuva: Mike

Erityisen suuren rutistuksen annoin viimeisen Seven Summits -vuorensa juuri huiputtaneelle Mikelle. Halausten, onnitteluiden ja tuuletuskuvien keskellä hakeuduin pienen huippualueen reunamalle ja katselin alas eteläpuolelle. Jossain siellä alhaalla kaksi vuotta sitten seisoin katkera pettymys kurkkua kuristaen.
Nyt tunteiden kupliessa sisälläni käännyin ja kohtasin luokseni saapuneen Heikin, joka tiesi täsmälleen, mitä ajattelin, ja sanaakaan sanomatta tarttui käteeni. Siinä me seisoimme rinnakkain ja tuijotimme pitkään Kaukasuksen aurinkoiselle taivaalle täydellisen yhteisymmärryksen leijuessa välillämme. Pitkä tie oli kuljettu, mutta nyt olimme vihdoin täällä – Elbrusin huipulla, koko matkan laaksosta asti kiivenneinä.

Tiimin virallinen huiputuskuva
kuva: Mike

Pian oppaat alkoivat hoputtaa meitä takaisin alas. Paluumatka sujui minulta hyvin ja tunsin oloni väsymyksestä huolimatta vahvaksi. Jääseinällä laskeutuessamme Angela alkoi jäädä jälkeen jalkakipujen vuoksi. Satulassa pidettiin jälleen tauko, jonka päätteeksi maassa makaava Eddie ilmoitti, ettei hän vielä pystyisi jatkamaan vaan tarvitsi lisää lepoa. Oppaat sopivat, että kolmas – meille yhä kasvoton ja nimetön – opas jäisi Eddien kanssa. He tulisivat perästä, ja sillä välin me muut etenisimme nopeasti Lenz Rocksille ja purkaisimme teltat ylä-basecampiin laskeutumista varten. Pakkasin laukkuuni osan Eddien varusteista, jotta hänen laskeutumisensa olisi keveämpää, ja matka alas jatkui.

Paluumatkan tauko satulassa
kuva: Heikki

Ryhmä eteni mahdollisimman nopeasti, mutta Angelan jalkaa särki, ja myös teräsmies Michael ontui. Kiipeilyparini taas koki nyt saman energiaromahduksen kuin minä ylös mentäessä. Väkivahva Heikki käveli horjahdellen ja aina köysistön pysähtyessä edes muutamaksi sekunniksi, hän istui rinteeseen levätäkseen jokaisen mahdollisen hetken.

Matkalla takaisin iltapäivän pilvet vastassa

Telttojen purussakaan ryhmä ei ollut tehokkaimmillaan; Angelan jalka kovin kipeä, myöhemmin leiripaikalle saapunut Eddie istuskeli kivillä alueen reunamilla ja myös Heikin oli istuttava lepäämään. Mutta kuten sanonta kuuluu “pakko on paras muusa” ja -ylä-basecampiin pääsy houkutteli jo kovin. Kun teltat oli saatu pakattua, Mike ja minä jaoimme Eddien loput varusteet keskenämme kannettaviksi, ja matkan viimeinen osuus alkoi juuri pilvien alkaessa nousta.

Iltapäivän viimeisistä pitkistä laskeutumistunneista ei ole paljoakaan kerrottavaa. Kuin unessa tiimi kompuroi rinnettä alas huonossa näkyvyydessä ja tuulen keskellä. Michael kaaduttua uudelleen ja loukattuaan reitensä, varusteita jaettiin jälleen uudelleen. Lähes tasan kaksitoista tuntia sen jälkeen, kun lähdimme Lenz Rocksilta kohti huippua, ryhmä saapui ylä-basecampiin.

Kun pahalta haisevina, uupuneina mutta tyytyväisinä istuimme messin pöydän ääressä päivällisellä, silmäilin ympärilleni ja ajattelin, että suuri osa porukasta taisi olla liian väsyneitä käsittääkseen, mitä olimme tänään tehneet. Aterian päätteeksi Sasha piti puheenvuoron, jossa hän kehui ryhmämme suoritusta ja yhteispeliä:
– Oikein hieno suoritus kaikilta, ja näin hyvää ryhmähenkeä näkee harvoin!

Aterian jälkeen sinnittelin vielä hammaspesulle ennen unia. Pesupaikalla laskevan auringon viimeisten säteiden valossa näin pienestä taskupeilistä kasvoni ensimmäistä kertaa pariin vuorokauteen. Näkyä voisi kuvailla vaikkapa hupaisaksi – tai sitten kamalaksi. Peilistä minua katsoi lähes tuntematon hahmo: tahmaisia hiussuortuvia roikkui pipon reunan alta, kasvot olivat hikiset, likaiset ja punakat. Päivän voimakkaan auringonpaisteen hankiheijastus oli tehnyt minulle tepposet, ja olin saanut mojovat auringonpolttamarakot sekä nenän että suun sisäpuolelle. Nenä oli turvonnut ja väriltään sirkuspellen punainen. Alahuulen sisäpinnalla oli suuria palorakkuloita, joista johtuen turvonnut alahuuleni törrötti kasvoistani kuin räjähtänyt lintulauta, ja rakkoihin osuva hammastahna aiheutti halki leirin kaikuvan parahduksen. Otus peilissä kuitenkin unohtui, kun katseeni lipui sivuun heijastavalta pinnalta ja juuri parahiksi ehdin nähdä, kuinka viimeinen valonsäde suuteli Elbrusin huippua kuin kiitokseksi kauniista päivästä. Sitten aurinko sukelsi takaisin horisontin taakse. Hyristen onnesta hoipertelin huiputusponnistukselta tuoksuvaan mökkiimme, jossa jo lähes koko muu tiimi nukkui uupunutta, vuorenvalloittajan unta. Me olimme onnistuneet!

31.8.2019 klo 11.20 Mount Elbrus
kuva: Heikki

Previous

Elbrusin huiputus alkaa: uskomaton kenkäsotku ja viimainen yö Lenz Rocksilla

Next

Kaukasukselta Alpeille

4 Comments

  1. Onneksi olkoon!!!

    Tosi kova suoritus ja hienosti kerrottu. Meinasi taas hengittäminen unohtua, kun oli niin jännittävä kertomus. Olette kyllä melkoisia karpaaseja molemmat! 💪

    • Janiina

      Suuri kiitos – oli kyllä melkoinen puristus, hengästytti vielä näin jälkikäteen itseänikin! 🙂 Vielä oli edessä matka laaksoon… ja sieltä suoraan Italiaan kohti seuraavaa vuorta! Oli kyllä uskomaton reissu!

  2. Anonymous

    Onneks olkoon teille ja koko tiimille! Ihana, ku autoitte Eddietä! Vähä oudot oli nyt noi oppaat, näuttekö ollenkaa sen yhen kasvoi, ku laskeuduitte takas leirii? Hienost kerrottu tarina jällee, ihan ku ois ollu ite taas mukana. Mahtavaa ja onnee viel. T. Leena

    • Janiina

      Kiitos Leena! Oli kyllä melkoinen seikkailu tosiaan! Kaikenlaisiin ihmisiin ja toimintatapoihin sitä törmää matkalla, mutta kai tässä pikkuhiljaa oppii toimimaan erilaisissa, hankalammissakin tilanteissa. Kolmannen oppaan kasvot näimme kerran, ala-basecampissa laskeutumisen jälkeen – aikamoisen mystistä 🙂

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén