Odotus on melkein ohi. Junan lähtöön on tunti. Heiheit on sanottu.

Eilen aamulla hymy liimattuna kasvoilleni saatoin tyttären koululle, josta hänen isänsä päivän jälkeen hakisi hänet. Yritin olla halaamatta normaalia pidempään, mutta salaa hieroin kasvojani tytön hiusten latvoihin. Itkin koko kotimatkan. Aina sama juttu reissuun lähtiessä; ennakkoikävä kampittaa lähtötelineissä.

Tänä aamuna aikaisin lähtiessään töihin Timo silitti hiuksiani. Olimme sanoneet hei jo illalla, ja nyt vähän raukkamaisesti teeskentelin, etten herännyt, vaan piilottelin peiton alla. Luulen, että hän tiesi sen.

Nyt, kolme tuntia myöhemmin seison hiljaisessa eteisessä ja katselen kahta ovenpieleen nojaavaa laukkua. Tavaraa on enemmän kuin viimeksi, koska teknisetkin kiipeilyvarusteet ovat nyt omiani. Matkalaukku ja käsimatkatavarana toimiva kiipeilyreppu pullistelevat, mutta kaikki mahtui mukaan suhteellisen sujuvasti:

  • jääraudat ja hakku
  • kiipeilyvaljaat, karabiinit, nauhalenkki ja varustenaru
  • kypärä, teleskooppisauva, vuorikiipeilykengät
  • kuoripuku, softshell-housut, kiipeilysäärystimet
  • fleece-kerrasto, tekninen kerrasto, merinovillaisia alusvaatteita, kiipeilysukat
  • pipo, kiipeilyhanskoja, putkihuivi
  • otsalamppu, juomapullot, hyttelakana
  • ensiaputarvikkeet, aurinkorasvat, korvatulpat, varaparistot
  • aurinkolasit ja myrskylasit
  • tyttären antama Minion-maskotti (joka oli mukana viime vuonna Vincent-Pyramiden ja Monte Rosan huipuilla sekä pari viikkoa sitten Haltilla) ja äitini ohjaaman kerhoryhmän lasten askartelema talismaani sekä kummitytön viime vuodelle askartelema, nyt jo yksisilmäiseksi muuttunut onnenpörriäinen

…ja päälle perustavarat ja vaatteet, joita reissatessa tarvitsen.

Läppäri on keittiössä. Sen pakkaan viimeisenä. Haluan vielä kirjoittaa. Sanat ovat minulle tärkeitä, sekä annetut että vastaanotetut. Läheiseni tietävät sen. Puhelimeni viesteissä, somekanavissani ja täällä blogissa on kannustavia sanoja, joista jokainen sykähdyttää suuresti.

Alkuviikosta sain ihanan yllätyksen, kun posti toi litteän paketin. Ainoa saate olivat ystäväni paketin päälle kirjoittamat sanat (kurkkaa oheisesta kuvasta), jotka saivat minut nauramaan ääneen. Paketin sisällä oli jotain, mitä olin etsinyt kiivaasti, mutta tuloksetta: minikokoisia taskupokkareita, jotka ovat niin pieniä ja kevyitä, että kulkevat tarinoita rakastavan mukana silloinkin, kun grammat on minimoitava.

Nyt yksi taskupokkareista on valmiina naulakossa riippuvan takin taskussa, vieressään pussissa pala toiselta ystävältä matkaevääksi saadusta artesaanisuklaasta. Tällaisina hetkinä on aika rakastettu olo!

Kaikki on Lähtöselvitys-kirjoitusta vaille valmista. Jos jotain jää, se jää. Vaellan keittiöön ja otan viimeisen kupin kahvia. Istahdan tähän pöydän ääreen ja hetken vain kuuntelen kotini hiljaisuuden ääniä sormet näppäimistöllä.

Varustekasan koon lisäksi moni muukin asia on toisin kuin viime kerralla. Jo ripauksen kokeneempana minulla pieni aavistus siitä, mitä on edessä. Kuvamateriaali tulee olemaan viime vuotta nuhjuisempaa: viimeksi kiipeilyparini oli valokuvaaja, nyt olen omien räpsäisyjeni varassa. Toivottavasti silti pystyn välittämään edes aavistuksen kokemuksesta myös kuvien kautta. Sisällöllisesti tarinankerrontaa sävyttää se, että valitsin tehdä koko valmistautumisprosessin itsenäisesti ja matkustaa yksin. Se on ollut hyvä valinta ja olen tyytyväinen.

Mieli ja sydän voivat siis hyvin. On onnellinen olo. Malttamaton, niin että itseäkin naurattaa.

Oikean jalan akillesjänne sen sijaan luo harmaan varjon iloisen tunnemaisemani reunamille. Se on edelleen hiukan turvoksissa, vaikka olen sille antanut kylmähoitoa ja lepoa koko viikon. Viime vuonna ruhjoin sääreni lähtöviikolla Flow Parkissa, tänä vuonna kompuroin Käsivarren erämaassa. Melkoinen kömpelys osaan olla toisinaan! Mutta jalka toimii kyllä. Vielä on muutama päivä aikaa lepuutella ennen tositoimia ja varmuuden vuoksi olen varustautunut särkylääkkein ja urheiluteipein. Turha sitä on murehtia.

Olin tiistaina Yle Tampereen radiolähetyksen keskipäivässä vieraana kertomassa Vuorenvalloituksesta. Energiset juontajat Anna Sirén ja Katri Rauska johdattivat keskustelua unelman syntymisestä ja sen vaatimista panostuksista, viime vuoden odottamattomiin tapahtumiin, tulevaisuuteen ja siihen, mitä tunnen nyt. He kysyivät myös, pelottaako ja olenko ajatellut, miltä tuntuu, jos toisellakaan yrityksellä en pääse Mont Blancin huipulle.

Janiina Ojanen Yle Tampere
Elämäni ensimmäinen radiostudioselfie,
menossa mukana Anna Sirén ja Katri Rauska

Radiohaastattelu oli, paitsi hauska ja hieno kokemus, myös hyvä muistutus siitä, että tarina on niin paljon enemmän kuin huippuhetki. Kun koetin kiteyttää tarinaani ja ajatuksiani uusille ihmisille, sain lähtökuumeen keskellä hetkeksi pysähtyä nauttimaan: ahneus unelmille on hyvästä, kunhan vaan muistaa olla kiitollinen siitä kaikesta, mitä on jo saanut, ja hetkistä, joissa elää nyt.

Ja ahne tälle unelmalle minä olen. Haluan onnistua, oikein tosissani haluan.
Huiputuksessakin tottakai. Mutta ennen kaikkea haluaisin seisoa Mont Blanc jalkojeni alla, parhaani tehneenä ja omistaa sen hetken sinulle, joka olet ollut mukanani, kannustanut ja tukenut minua. Perheelle, ystäville ja monille muille auttaneille sekä Vuorenvalloitus-blogin lukijoista kahden vuoden aikana muodostuneelle tiimilleni.

Vuorelle kiipeämisen suoritus tehdään yksin, mutta vuoria ei valloiteta ilman vahvaa tiimiä. Kiitos sinulle.
Viimeinen odotuksen tunti on kulunut, ja seikkailu kutsuu. Mennään ystävät!

p.s.  Ai mitä kirjoituksen otsikolla tarkoitan? Tässä selitys: Minulla on ystävä, joka lähettää kuulumiset ja viestit minulle videoklippien ja kuvien muodossa kirjoittamatta sanaakaan saatteeksi. Eilen sain häneltä linkin videoon, joka sopii aiheeseen. Se on hieno ja haluan jakaa sen kanssasi: Alan Watts – Why Your Life is Not a Journey