Category: vuoristo-opas Page 2 of 6

In alpit, Alppien korkein vuori, blogi, Chabod, Gouter, gran paradiso, kiipeily, lähestyminen, matkakertomus, mont blanc, vuoren huiputus, vuorikiipeily, vuoristo, vuoristo-opas

6.6.2018: Gran Paradison paluutunnelmat

Olin nukkunut kuin tukki halki yön, ja heräsin levänneenä. Oli ilahduttavaa huomata, että lihakset eivät tuntuneet aroilta tai uupuneilta, vaan palautuminen vaikutti tapahtuneen nopeasti.
 

kuva: Fabrizio

Makasin hetken torkuksissa nauttien eilisen onnistumisesta. Ulkoa kaikuva sateen humina kuulosti ensin mukavan rentouttavalta, mutta sitten muistin kaksi asiaa:
Ensimmäinen oli, että olimme eilen illalla ennen nukkumaanmenoa pelanneet hetken sanaselityspeliä mukavan kiipeilyporukan kanssa. Heidän tarkoituksensa oli tavoitella huippua tänään, ja vielä viimeisenä ennen nukkumaanmenoa olimme toivotelleet heille onnea ja hyviä kelejä yritykseen. Sade oli kohtuullisen varma merkki siitä, että heidän huiputusyrityksensä olisi vastatuulessa.

Elokuussa 2016 vehreä niittymäinen rinne Chabodin majan alapuolella näytti kesäkuussa 2018 tältä

Toinen seikka tietenkin oli, että olimme aikeissa tänään laskeutua Chabodilta takaisin laaksoon. Minua ei ole tehty sokerista, mutta lähtisimme lähestymään Mont Blancia heti huomenna, ja varusteet olisi hyvä saada pidettyä mahdollisimman kuivana. Toki laaksossa olisi puolisen vuorokautta aikaa kuivatella, mutta kastuessamme se tuskin riittäisi; nimittäin mikään ei nostata hotellihuoneen ilmankosteutta samalla tavalla kuin rinkallinen märkiä varusteita.
 
Aamupalalla salissa saimme todeta, että ulkoa kuuluva humina ei ollut pientä ropinaa, vaan viistosuuntaisena suihkuava vesisade oli jatkunut halki yön. Olimme onnistuneet osumaan viikon toistaiseksi ainoaan huiputusikkunaan, ja tänään huiputusta tavoittelevat ryhmät olivat saaneet osakseen saman karvaan kokemuksen kuin me vuonna 2016. He olivat jääneet majalle, ja osa oli nyt lepäämässä ja osa treenaamassa toiveenaan uusi yritys huomenna.
 
Aamupalan lomassa keskustelimme edellisenä päivänä tutuiksi tulleiden brittimiesten kanssa. Kävi ilmi, että heillä oli samankaltainen suunnitelma kuin meillä; huomenna kohti Mont Blancia. Koska olimme joutuneet luopumaan alkuperäisestä Cosmiques-reitistämme, kiipeäisimme samaa Gouterin reittiä kuin uudet tuttavamme Tom ja Ben. Tosin brittien huiputusreitin kuormitus oli suunniteltu toisinpäin kuin meidän. Oma tavoitteemme olisi huomenna, lähestymispäivänä, tehdä mittava 2000 vertikaalimetrin nousu Gouterin majalle, jolloin huippupäivän nousuosuus olisi maltillisempi, noin 1000 vertikaalimetriä. Brittien opas Fabio oli suunnitellut heidän ryhmänsä nousevan lähestymispäivänä noin 1000 vertikaalimetriä Gouteria alempana sijaitsevalle Tete Rousse -majalle ja tekevän pidemmän nousun huiputuspäivänä.
 

Aurinkoisia nousutunteja

Spekuloimme Heikin kanssa eri strategioiden vahvuuksia: Tete Roussen ja Gouterin välissä on “pahamaineinen” Grand Couloir ja sen jälkeen noin 500 vertikaalimetriä korkea, lähes pystysuora kivikkokiipeilyseinä, jotka mieluusti “hoitaisimme pois alta” ennen huiputuspäivää. Toinen asia on tietysti huiputuspäivän pituus: nousu vaikeutuu nopeaa tahtia ylöspäin mentäessä. Mitä pidempi huiputuspäivä, sitä uupuneempi kiipeilijä on saapuessaan huippuharjanteelle.
Toisaalta, lyhyt lähestyminen takaisi briteille pidemmän lepoajan ja palautumisen Gran Paradisolta. Matalammalla sijaitsevalla Tete Roussella myös nukkuminen on Gouteria helpompaa.
 
Vesituisku majan ulkopuolella hellitti hiukan otettaan. Tovin kuluttua taivas vaikutti kirkastuvan ja sateen tauotessa lähdimme ripeästi laskeutumaan kohti laaksoa, Tom, Ben ja Fabio suhteellisen pian kannoillamme. Laskeutuminen tapahtui rivakasti, ja vain noin 1,5 tuntia myöhemmin astelimme laakson parkkipaikalle. Grand Paradiso oli virallisesti laaksosta laaksoon kiivetty ja huiputettu!

Paluumatkalla nojasin otsaani auton takapenkin sivuikkunaan ja palasin ajatuksissani rinteelle. Olemme kiivenneet huomattavasti Gran Paradisoa korkeammalla, ja kiipeilymielessä tämä reitti oli yksinkertainen. Itseasiassa suurin osa matkasta oli loputonta vaellusta halki nousevien jääkenttien.

Paluumatkan maisemat olivat sumeampia

Heikki on kiivennyt Gran Paradison kerran aiemmin, ja hän kertoi reitin olleen silloin vaihtelevampi. Nyt lumi oli peittänyt alleen lähes kaiken, mikä teki reitistä teknisesti hyvin helpon. Mutta tuossa helppoudessa piilee ansa: tuntikausien monotoninen tamppaaminen upottavassa lumessa uuvuttaa fyysisesti, mutta myös henkisesti. Kun sitten korkeus alkaa vaikuttaa akklimatisoitumattomassa kehossa, myös motivaatio joutuu koetukselle. Minuun tuo lumessa kahlaaminen ja liukastelu vaikuttivat myös siten, että temponi oli jatkuvasti hiukan rikkonainen, minkä vuoksi en päässyt upottautumaan euforisen keinuvaan rytmiin, joka yleensä ottaa minut rinteellä valtaansa ja saa fyysisten vaikutusten merkityksen kutistumaan. Itseasiassa on rohkaisevaa (ja erityisen muistiin merkittävää) huomata, kuinka suuresti vaihtelu vaikuttaa jaksamiseen: Satulaan noustessa korkeus tuntui kehossa jo ihan kunnolla, mutta kun viimeinen huippuharjanne muutti nousun luonnetta, innostus pyyhki pois uupumuksen tunteen. Kun jännittävä, huipulle johtava lyhyehkö kivikkokiipeilyosuus kruunasi kokemuksen, oli kuin suuri osa reisien hapotuksesta olisi kadonnut taivaan tuuliin.
 
Chamonix’ssa levitimme varusteet kuivumaan ja vietimme päivän ja illan leväten ja tankaten, menussa tietenkin yhdistetty “vuorelta laskeutumis” ja “ennen vuorelle lähtöä” -pitsa. Pohdiskelimme edessä olevaa seuraavaa haastetta, tutkimme toistuvasti epävakaista sääennustetta toivoen muutosta parempaan ja analysoimme omaa suorituskykyämme Gran Paradiso -kokemukseen pohjautuen.

Illalla nukkumaan mennessä laukut seisoivat oven vieressä pakattuina, ja ilmassa väreili jännitys. Kuuntelin ulkona jälleen ropisevaa sadetta ja toivoin, että Mont Blancin säähaltijat olisivat puolellamme!
 

7.6.2018: Mont Blancin lähestymisen 2000 korkeusmetriä

Heräsin 5.20, kymmenen minuuttia ennen herätyskelloa. Ulkona oli vielä hämärää ja harmaata, sade oli jatkunut pitkin yötä. Päätimme uskoa vakaasti sään olevan kaunis ja aurinkoinen, kunhan pääsisimme ylemmäs rinteelle.
 

Team ‘Which way is Italy’ valmiina lähtöön, vasemmalta oikealle:
Marco, Fabrizio, minä ja Heikki

Tasan puoli seitsemän astelimme hotellin pihassa odottavan Marcon auton luo. Marco järjesteli laukkuja takakonttiin, ja etupenkiltä meitä tervehtimään nousi Fabrizio, pörröpäinen, rempseän puhelias ja nauravainen 33-vuotias italialaisopas. Alunperin toinen opas oli varattu, sillä vaativuudessaan Cosmiquesin reitti edellyttää oppaan jokaista asiakasta kohden. Gouterin reitillä se ei olisi välttämätöntä, mutta toisen oppaan peruminen näin lyhyellä varoitusajalla ei ollut mahdollista – ja lisäksi Marco totesi, että olosuhteiden ollessa tällaiset, kaksi opasta olisi ihan hyvä juttu. Fabrizio tulisi nopeasti osoittautumaan kertakaikkisen mainioksi tyypiksi, joka hauskuutuksellaan ja lämminhenkisellä huolehtivaisuudellaan toisi loistavaa tunnelmaa tiimiin.
 
Ajomatka alkoi vesisateessa. Istuimme vaisuina takapenkillä, kuuntelimme oppaidemme soljuvaa italiankielistä keskustelua, jota Fabrizion naurunpyrskähdykset rytmittivät. Tovin kuluttua Fabrizio kääntyi puoleemme ja totesi iloisesti, että sääennuste ei näytä ollenkaan mahdottomalta.
– We go above the clouds, and it is all sunshine! hän tokaisi ja päästi hulvattoman tarttuvan hekotuksen, joka täytti auton iloisella tunnelmalla.

Lähestymispäivään liittyi eräs aivan erityinen kokemus: Koska kiipeilykausi ei ollut vielä alkanut, kiipeilijät ylemmäs rinteelle vievä vuoristojuna oli vielä suljettu. Normaalin junakyydin sijasta vaeltaisimme ensimmäiset 1000 vertikaalimetriä pitkin vuoristojunan raiteita. Tämä sai Heikin ja minut hyrisemään ilosta, sillä paitsi että se on ainutlaatuisen hieno kokemus, kiipeäisimme taas vuoren aidosti laaksosta laaksoon sen sijaan, että nousisimme junalla noin 2900 metriin.

Raidereitillä, kuva: Fabrizio

Tovin kuluttua auto pysäköitiin pilvien sylissä lepäävälle parkkipaikalle, ja kiipesimme maastoautotaksin kyytiin taittamaan vielä muutaman kilometrin huonokuntoisella tiellä vuoristojuna-asemalle, josta taival jalan alkaisi. Olimme ajatelleet tehdä lähestymisen kevyemmissä kengissä kuten Gran Paradisollakin, mutta ennen taksiin kiipeämistä Fabrizio kehoitti vaihtamaan ylävuoristokengät jalkaan:
– Lumi alkaa alhaalta, ja maasto ei ole ihan helppoa. Parempi mennä “isoissa kengissä”.

Vielä ennen lähtöä Marco kertasi suunnitelman: pyrkisimme kohti Gouterin majaa, mutta sää vaikutti epävakaiselta, joten lopullinen päätös yöpaikasta tehtäisiin vasta Tete Roussella.

Vastaantulevaa liikennettä, huoltojuna
vuoristoraiteilla

Taksi jätti meidät aution juna-aseman pihaan, josta matka alkoi halki metsäisen maiseman pitkin junaraiteita. Ensimmäisessä jyrkässä nousussa naureskelimme Heikin kanssa pakottavia pohkeitamme, mutta pian lihakset lämpenivät, ja matkanteko sujui mukavasti. Raiteet nousivat pian raikkaalta tuoksuvasta metsästä sumuiselle väliasemalle ja sen ohi jyrkälle vuorenrinteelle, jossa meitä vastaan tuli ryhmä raiteita korjaavia työmiehiä. Marco paineli tuttuun tapaan hyvää vauhtia edellä, kun taas Fabrizio kulki kanssamme jutustellen leppoisasti. Viimeinenkin vieraskoreus katosi, kun puhuimme vuorilla suunnistamisen tarkkuudesta, ja Heikki intoutui kertomaan tarinaa purjehdusmatkalta Kroatian rannikolla:

–…vene oli ankkuroitu rannan tuntumaan. Hetken kuluttua veneen rinnalle jyrisi suuri ja kallis moottorivene. Kannella seisoi italialaismiehiä tyylikkäissä vaatteissa ja aurinkolaseissa. Yksi heistä huusi: “Excuse me, which way is Italy?” (Heikki matki hulvattoman osuvasti laulavaa italialaisnuottia). Heille osoitettiin ylimalkainen suunta, missä Italia sijaitsee. Miehet kiittivät kohteliaasti, käänsivät veneen ympäri ja katosi moottorit jyristen osoittamaamme suuntaan.

Kohti tunnelia

Fabrizio ja minä olimme tikahtua, ja Marcokin virnisti iloisesti, ja jälleen oli löytynyt reissun lentävä lause, jota viljeltäisiin pitkin matkaa niin majan käytävillä kuin huippuharjanteellakin.

Raidevaellus huipentui, kun viimeisenä ennen saapumistamme pääteasemalle sukelsimme pimeään tunneliin. Talvinen luonto oli jättänyt taas yhden voimannäytteen ihailtavaksemme, ja syvälle kallion sisään hakattu tunneli oli puoleen matkaan asti lumen vallassa. Vaikenimme kunnioittavasti kuuntelemaan askeleidemme narskeen aavemaista kaikua hämärän tunnelin kiviseinistä.

Kun sukelsimme ulos tunnelin toisesta päästä, saavuimme suoraan helteisen auringon syleilyyn. Pidimme raiteiden päätepisteellä tauon; söimme, joimme ja lisäsimme aurinkorasvaa sekä kiinnitimme jääraudat, sillä asemalaituri oli hautautunut lumeen, jota jatkui silmänkantamattomiin. Istuin kivellä nautiskellen auringonvalon leikistä ympärillä olevien jylhien vuorten rinteillä ja valkoisten pilvihaituvien tanssista vasten sinistä taivasta ojentuvien huippujen ympärillä. Mahtaakohan maailmassa olla kauniimpaa näkyä?

Matka jatkui nyt tukahduttavan kuumassa auringonpaisteessa. Jäätikölle saapuessamme saimme taas kokea, kuinka auringon kuumuus muuttaa lumen rautoihin liimautuvaksi massaksi. Hikisen ja jyrkän sohjorinteen jälkeen nousimme suuren kivikon juurelle ja kiinnityimme kahteen köysistöön, minä Marcon ja Heikki Fabrizion kanssa. Tiukan nousun aikana harjanteen poikki silloin tällöin suhahtava tuuli pyyhki kuumia poskiani ja viilensi hiukan. Mutta edelleen olin niin kuumissani, että aurinkolasien sisäpinta huurtui, ja pienellä juomatauolla Heikki rutisti hikeä noruvana vanana otsallaan olleesta buffista. Kivikossa oli niin hauska kiivetä, että hämmästyin, kun yhtäkkiä edessäni, vain pienen jäätikköosion takana oli Tete Roussen maja.

Oppaat pitivät italiankielisen palaverin säätilanteesta ennenkuin ylitimme viimeisen jäätikköpätkän majan pihaan. Aurinko paistoi edelleen, mutta laaksosta nousevia harmaita pilviä ei voinut olla huomaamatta. Pizzanimiä ja kiitos / ole hyvä / näkemiin -tyyppisiä fraaseja enempää en italiaa osaa, mutta sen verran olin ymmärtävinäni, että Marco suhtautui jatkamiseen hiukan empien, mutta Fabrizio taas oli etenemisen kannalla. Lopulta oppaat päätyivät siihen, että jatkaisimme Gouterin tavoittelua.

Hikiset mutta onnelliset matkalla pilvien yläpuolelle
kuva: Fabrizio

Tete Roussen (3167 m) terassilla odotti yllätys: meidät otti vastaan häntää heiluttava kultainen noutaja. Vuosikaudet majalla asustellut vuoristokoira tervehti minua kuin vanhaa tuttavaa ja tottuneesti heittäytyi kyljelleen rapustuksia pyytämään, tarkasti juuri jäärautojen kärkien ulottumattomiin. Hurmaava otus voitti sydämeni ja sai saaliikseen myös pienen palan eväspatukkaani.

Gouterin majan saattoi jo nähdä etäällä, ja sinne johtava nousu näytti hurjalta. Sovimme 15 minuutin tauosta, ja oppaat katosivat majaan sisälle. Heikki ja minä sen sijaan jäimme malttamattomina terassille. Molemmat voimme loistavasti, ja eteneminen maistui. Meillä oli kova halu päästä jatkamaan matkaa nopeasti, jotta rinnettä hitaasti mutta varmasti nouseva harmaa massa ei saavuttaisi meitä ja saisi Marcoa muuttamaan mieltään. Oppaiden lopulta palatessa tauoltaan, melkein kuovin jääraudoilla lunta, niin kiipeilypoltteissani olin – ja saman palon saatoin lukea kiipeilyparini kasvoilta.

Tästä vaan ylöspäin

Matka jatkui jälleen yhden yli polvien upottavan loskarinteen halki Grand Couloirin reunalle. Kesäaikaan pelottava kivikouru, jonka poikki viimeksi juoksimme välttääksemme putoavien kivien osumista, olikin tällä kertaa suhteellisen vaaraton, sillä runsas lumi sitoi kivet paikoilleen. Niinpä saatoimme ylittää kanjonin rauhassa ja siirtyä sitten yli 500 vertikaalimetriä korkeaan pystysuoraan nousevaan kivikkoon, jossa viettäisimme seuraavat tunnit.

Pilvet kietoivat meidät tiukasti syliinsä, ja sää kylmeni pakkaslukemiin hetkessä. Navakka tuuli puhalsi sormet koppuroiksi ja kiiruhdin lisäämään lisäkerroksen hikisten vaatteiden päälle. Kuten yleensäkin, kivikkokiipeily oli hauskaa ja sai unohtamaan kaiken muun. Lumi ja jää olivat vallanneet myös ison osan kivikkoa. Jos en olisi oppinut luottamaan jäärautojen pitävyyteen, muutamassa kohdassa olisi saattanut jännittää ihan toden teolla. Oppaat kiipesivät edellä ja varmistivat meitä köysien avulla. Paikoitellen matkaa taitettiin nelinkontin ja etenemistä rytmitti jäärautojen ja hakkujen kilahtelu kiviä vasten. Olen aiemmin laskeutunut saman kivikon alas kesäaikaan, kun siellä ei ole lunta tai jäätä, ja jännittävä se oli silloinkin. Mutta nyt kadotin ajantajun täysin, niin kieli keskellä suuta ähersin eteenpäin.

Tässä hiukan ähinöitä 3500 metrin korkeudesta:

(video: Heikki)

Huomasin meidän lähestyvän Gouteria oikeastaan lähinnä siitä, että korkeus alkoi taas imeytyä lihaksiin saaden ne pakottamaan ja anomaan armoa. Sää muuttui ensin vesitihkuksi ja pian lumisateeksi. Näkyvyys huononi nopeasti, mutta muuten olosuhteet olivat kohtuulliset. Takana alkoi olla pitkä päivä, oma lähestymispäivän korkeusmetriennätykseni (vaikka kuka niitä laskee, hahaaa), ja vatsassa mourusi nälkä, joka ei enää taintunut lakritsipaloilla. Nauroin hengästyneenä edelläni kiipeävälle Marcolle, että uusi lempisanani on: “Wait”, jonka kuulin yläpuoleltani säännöllisesti, kun oppaani kiipesi köydenmitan ylemmäs pysähtyäkseen sitten varmistamaan nousuni. Tuo pieni komento tarjosi aina lepohetken, joka oli välillä muutaman kymmenen sekunnin, parhaimmillaankin parin minuutin mittainen. Mutta se oli riittävästi, jotta lihakset ehtivät hiukan levähtää.

Ja ylös me menimme
kuva: Fabrizio

Pakko myöntää, että kyllä ylävuoristokengissä painoi 3835 metrin korkeuden lisäksi silkka väsymys, kun hitaasti askelsimme lopulta Gouterin majan pihaan. Olimme kiivenneet talviolosuhteissa 2000 vertikaalimetriä alle kahdeksassa tunnissa, mitä pidän suorituksena, johon olen oikein tyytyväinen. Oppaat kehuivat meitä vuolaasti ja paistattelimme hetken heidän ja toistemme kehujen paisteessa, ennen kuin siirryimme majan varustehuoneeseen asettelemaan hiestä ja sateesta kostuneita varusteitamme siten, että ne kuivuisivat mahdollisimman paljon ennen muutaman tunnin päästä edessä olevaa lähtöä.

Ruokasalissa ahmin munakasta ja palkitsin itseni tölkillisellä limsaa. Tunnelma porukassamme oli korkealla. Olimme kaikki todella hyvällä mielellä päivän suorituksesta ja siitä, että Gouter oli nyt tavoitettu. Aterian jälkeen kömmimme sänkyyn, ja nukuin autuaasti pari tuntia päivälliseen asti.

Kun saavuimme unenpöppöröisinä päivällispöytään, oppailla oli päivitettyä säätietoa. Tilanne vaikutti kohtuullisen lupaavalta, ja matkaan lähdettäisiin kolmelta yöllä. Kävimme aterian aikana läpi vaatteita, varusteita ja lähtöaikataulua. Salissa kaikui innokas puheensorina, vaikka kauden aikana lähes jatkuvasti täynnä oleva maja oli alle puolillaan. Heikki kiinnitti huomioni naisten vähyyteen. Vuorilla naiset ovat aina selkeänä vähemmistönä, mutta nyt off-season-kaudella ero on silmiinpistävä: Gran Paradisollakin naisia oli vain muutama noin 30 kiipeilijästä. Gouterilla oli arviolta noin 80 kiipeilijää, joista naisia oli kolme.

Päivällisen jälkeen, ennen nukkumaan menoa venyttelin hiukan ja valmistelin varusteitani seuraavaa yötä varten. Minua jännitti. Mont Blanc on minulle suuri vuori. Se, että olen sen huipulla seissyt ennenkin, ei vähentänyt jännitystä, ehkä jopa kasvatti halua onnistua. Tämä oli myös Heikin ensimmäinen kerta tämän vuoren huippuharjanteella, ja en halunnut tuottaa kiipeilyparilleni pettymystä. Elbrusin ja Kilimanjaron keskeytykset olivat selvästi kolhineet itsetuntoa, ja yhtäkkiä tuntui kuin onnistuminen Mont Blancilla olisi merkityksellisempää kuin koskaan aiemmin.

Uniaika kului nopeasti. Kuin olisin vain hetkeksi ummistanut silmäni. Herätyskello pirahti merkkinä siitä, että lähtöaika oli koittanut.

Janiina Ojanen Heikki Kauppinen Mont Blanc

Väsyneet mutta onnelliset Gouterin majalla

Saapuminen vuorille – ennusteena ukkosta ja lumivyöryjä?

By Janiina

On June 12, 2018

In Aiguille du Midi, alpit, Alppien korkein vuori, alppikiipeily, blogi, Chabod, chamonix, cosmiques, gran paradiso, lumivyöry, mont blanc, ukkonen, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas, vuoristomaja

2.6. 2018: Kiipeilijät tuovat kesän Chamonix’iin – vai tuovatko?

Chamonix’iin ilmestyminen näkyviin halkaisi kasvoni hymyyn ja tunsin riehaannuttavan ilon lämpimän hyökyaallon vatsassani. Pompin penkillä malttamattomana ja pääni pyöri kuin tuuliviiri auton kurvaillessa vuoristokylän kaduilla.
Kun tuntui, etten enää yhtään jaksaisi odottaa, lentokenttä-shuttlen kuljettaja pysäytti auton, jysäytti painavat laukkumme katukivetykselle hotellin ulko-oven eteen, heilautti kättään ja huristi pois.

Seisoin kadulla kiipeilyparini Heikin kanssa ja vedin henkeä syvään. Minulta taisi päästä pieni ilon äännähdys.

Vuoret kylän ympärillä kaartuivat yläpuolellamme kuin suojaava metsä. Muutamat iltaisen auringon valossa hehkuvat pilvet sivelivät sinistä taivasta vasten työntyviä huippuja. Kaikkein kaukaisimpana Mont Blanc kurkisti varovasti pehmeiden pilvien lomasta, punastui sitten ilta-auringossa kuin olisi huomannut katseemme – ja piilotti jälleen valkean huippunsa pumpulimaisen verhon taakse. Uskomatonta, että olimme täällä!

Kun pystyin irroittamaan katseeni vuorista, nostin 19 kiloa painavan varustelaukun selkääni ja seurasin Heikkiä hotellin aulaan. Meidät vastaanotti hassu hotellivirkailija Luc, joka heti kättelyssä varoitti, että hänellä on tapana unohtaa antaa sisäänkirjautuville vieraille heidän huoneensa avaimet. Sisäänkirjautumisen aikana hän ehti kertoa intohimostaan vieraita kieliä ja kulttuureita kohtaan sekä arviolta puolet elämäntarinastaan. Ja kaiken tarinoinnin keskellä hän melkein muisti antaa sen avaimen!

Luc säkenöi samaa innostusta, jonka saattoi aistia kylän vielä suhteellisen hiljaisilla kaduilla: vain pari päivää aiemmin hotelli oli avannut ovensa parin kuukauden mittaisen talvi- ja kesäkausien välisen tauon jälkeen. Vaikka laskettelijoiden suuri joukko oli kylästä jo aikaa sitten poistunut, vuorilla oli yhä lumista ja talvikauden olosuhteet. Luc raportoi talven olleen poikkeuksellisen runsasluminen ja sen näkyvän edelleen.

Nakkasimme laukut huoneeseen ja kiirehdimme hämärtyvälle pääkadulle syömään “perinteiset ennen vuorelle lähtöä -tankkauspitsat”, joiden jälkeen palasimme nopeasti hotellille pakkaamaan kiipeilyvarusteet ja nukkumaan.

Aamulla olisi edessä lähtö kohti Italiaa ja matkan ensimmäistä vuorta, Gran Paradisoa. Viimeksi kiipesimme Gran Paradisolla vuonna 2016, samaisella matkalla, jolla tutustuin Heikkiin. Tuolloin suunnitelma oli sama kuin nytkin: akklimatisoitua (eli sopeuttaa kehoa ylävuoriston vähähappiseen ilmaan) 4061-metrisellä, kauniilla Gran Paradisolla ja jatkaa sitten Mont Blancille.

Kahdesta huiputusyrityksestä huolimatta emme korkeimmillaankaan päässeet italialaisen kaunottaren rinteellä kuin noin 3000 metriin, kun ukkosmyrsky pakotti meidät vetäytymään puolijuoksua rinnettä alas. Heikki palasi reissun jälkeen, vain noin viikkoa myöhemmin Gran Paradisolle ja huiputti sen ensimmäisenä vuorenaan.

Minä jäin Gran Paradison osalta odottamaan uutta mahdollisuutta. Kaksi vuotta olin odottanut, ja nyt uusi huiputusyritys viimein koittaisi!

(Lue vuoden 2016 tapahtumista: Matka Chamonix’iin ja muutoksia Mont Blanc -suunnitelmaan)

3.6.2018: Gran Paradison ukkoset – historia toistaa itseään?

Lähtövalmiina – vain ajoneuvo puuttuu

Aamulla heräsin ihanan pitkien unien jälkeen rentoutuneena ja innoissani. Rauhallisen aamun ja valmisteluiden jälkeen vaelsimme kuumia katuja pitkin bussiasemalle. Kiipeilykausi ei ollut ihan vielä alkanut, ja osa palveluista oli vielä suljettuna – myös linja-autoaikataulujen ajantasaisuus oli hiukan epäselvää. Mutta tovin kuluttua suljetun bussiaseman eteen porhalsi pikkubussi, jolla matkaisimme Italiaan, Courmayeuriin. Siellä tapaisimme uuden tuttavuuden, matkamme pääoppaan Marcon ja jatkaisimme yhdessä Gran Paradisolle. Ensimmäisen lähestymispäivän nousu tutulle Chabodin majalle (2750 m) olisi vain parin tunnin nousurykäisy halki kauniin Gran Paradiso -kansallispuiston.

Off-season-harrastamisen hyvä puoli on ruuhkien vähäisyys, ja ennätysajassa seisoimme Courmayeurin bussipysäkillä. Pian tumma, hoikka italialaismies saapui luoksemme ja hiukan pidättyväisesti hymyillen esitteli itsensä Marcoksi. Oppaallamme oli heti huonoja uutisia: tuoreen sääennusteen mukaan sääolosuhteet Gran Paradisolla olivat huonot.

– Ennuste päivittyi alle tunti sitten ja sen mukaan vuorella sataa tänään ja huomenna ukkostaa. Tänään Gran Paradiso ei tule onnistumaan; olisimme vain läpimärkiä ja mahdollisuudet huiputtaa huomenna ovat todella huonot, Marco totesi, ja vasta sulatellessamme tätä uutista, hän lastasi lisää painolastia pöytään:
– Olen pahoillani, mutta myös Mont Blancin Cosmiques-reitti on mahdoton. Vuorilla on ajankohtaan nähden historiallisen paljon lunta. Cosmiquesin reitti on erityisen lumivyöryherkkä ja siellä on epävakaita serakkeja. Se on kertakaikkiaan liian vaarallinen.

Epäuskoisuus jysähti rintakehääni kuin moukarinisku, mutta yritin pitää kasvoni kurissa ja tiedustelin vaihtoehtoja. Marco ehdotti, että jätetään Gran Paradiso väliin, ja mennään tänään Mont Blancille Italian puoleiselle Torino Hut -majalle (3375 m) harjoittelemaan tekniikoita. Sääennusteen taas päivittyessä näkisimme, olisiko meillä mahdollisuuksia Mont Blancille toista reittiä pitkin. Toisena, huonompana vaihtoehtona hän näki, että kiipeäisimme tänään sateessa Gran Paradisolla Chabodille ja ottaisimme riskin, ettei huomenna voisi yrittää huiputusta. Tällöin menettäisimme arvokasta akklimatisoitumisaikaa, sillä Chabodin majan alhainen sijainti alle 3000 metrissä ei ole paras mahdollinen ajatellen kehon tehokasta sopeuttamista ohueen ilmanalaan.

Pettymys kouri vatsassani, kun ajattelin Gran Paradisosta luopumista. Olin odottanut tätä lähes kaksi vuotta, ja nyt alkoi näyttää siltä, että paratiisivuoren huipulla seisova Madonna-patsas jäisi edelleen tapaamatta.
Olimme kuitenkin Heikin kanssa käyneet etukäteen keskustelua mahdollisista riskeistä ja jo varhaisessa vaiheessa päättäneet, että Mont Blanc olisi pääkohteemme. Oli siis keskustelemattakin selvää, että pyrkisimme optimoimaan mahdollisuudet sinne.

Aiguille du Midin pilvet

Pahoitellen Marco kertoi, että sää koko alueella oli erittäin epävakaa. Nykyisen ennusteen mukaan Gran Paradisolla näytti olevan koko viikolla vain yksi mahdollinen aikaikkuna ja se koittaisi ylihuomenna. Jos tulisimme silloin Gran Paradisolle, menettäisimme ohjelman mukaisen Mont Blanc -kiipeilyn, jonka senkin aikataulun mukainen huiputuspäivä näytti huonolta.

Hetkeksi pienen ryhmämme ylle laskeutui synkeä hiljaisuus. Sitten Heikin silmiin syttyi pilke ja hän kysyi hiukan jännittyneellä äänellä, millaiselta Mont Blancin loppuviikon sää näyttää. Kun kävi ilmi, että myös Blancin ennusteessa oli loppuviikolla lupaavan näköinen tauko lumisateissa, Heikki muistutti, että meillä oli varattuna ylimääräinen lepopäivä kiipeilyohjelman jälkeen. Siis siirtämällä koko kiipeilyohjelmaa päivällä eteenpäin, meillä olisi sittenkin mahdollisuus päästä molemmille vuorille, vaikkakin Mont Blancilla Cosmiques-reitille ei asiaa olisi myöhemminkään. Toivo nousi kohisten mielessäni, kun Marco hymyili ilahtuneesti ja totesi, että siirto sopisi myös hänen aikatauluunsa.

Tänään siis emme kiipeäisi. Pakkaisimme laukut Marcon autoon ja hän ajaisi meidät takaisin Chamonix’iin. Nostaessaan reppuani Volkswageninsa takakonttiin, hän heilautti sitä kulmiaan kurtistaen ja mainitsi sen tuntuvan kovin raskaalta. Heikin kiipeilyreppu sai saman tuomion. Perustelimme painoa ylävuoristokengillä: molempien strategiana oli kiivetä Chabodille kevyissä vaelluskengissä ja laittaa raskaat kengät jalkaan vasta huiputukseen. Tämä toki lisäisi lähestymispäivän kuormaa, mutta säästäisi jalkoja.
Marco kohautti harteitaan, mutta asia jäi mieleeni kummittelemaan. Reilun tunnin mittaisella ajomatkalla Chamonix’iin kävin mielessäni läpi repun sisältöä, löytämättä ylävuoristokenkien lisäksi mitään ylimääräistä – jopa rakkaat muistiinpanovälineet ja kirjan olin jättänyt pois pakattavien listalta.

Odottamattoman lepopäivän käytimme nousemalla hissillä Aiguille du Midin huipulle (3842 m). Aikaa oli liian vähän, jotta noususta olisi ollut hyötyä akklimatisoitumisen näkökulmasta. Mutta en ollut aiemmin käynyt tuolla kuuluisalla huipulla, jonne yleensä Chamonix’iin saapuvat säntäävät ensimmäisenä, joten tartuin hanakasti tilaisuuteen päästä ihailemaan maisemia korkealta. Hissimatkan aikana maisema paljasti, että lunta oli todellakin paljon, ja saatoimme tässä kohtaa vain arvailla, mitä se tarkoittaisi kiipeämisellemme.

– Katso, tuolla on sen näköinen lumikertymä, että näyttää kuin se romahtaisi hetkenä minä hyvänsä! osoitin Heikille uhkaavannäköistä lumikielekettä hissitasanteen parvekkeelta.

Vain muutamaa hetkeä myöhemmin samainen lumikasa rysähti alas aiheuttaen lumivyöryn, joka oli turvallisen matkan päästä katsottuna pienehkö, mutta varmasti läheltä koettuna voimassaan pelottava. Se sai ihokarvani nousemaan pystyyn ja pyöri mielessäni vielä illallakin, kun hotellihuoneen lämmössä ryömin peiton alle odottamaan aamua ja uutta yritystä oikuttelevan sään kourissa kylpevälle Gran Paradisolle.

Ulkona satoi ja ukkosen jyrinä kumisi ympärillä olevien vuorten rinteistä.

Kohti tuttua tuntematonta – paluu Mont Blancille

By Janiina

On June 1, 2018

In Alppien korkein vuori, alppikiipeily, blogi, chamonix, Cosmiques route, gran paradiso, Italian korkein vuori, mont blanc, päiväkirja, vuorikiipeily, vuoristo-opas

Äitienpäivälahjaksi saatu kiipeilyhakku on pakattu. Viimeisten päivien odotus virtaa lämpimästi suonissa. Tällä kertaa en ole samalla tavalla jännittynyt kuin aiemmin – malttamaton kyllä, mutta tyynemmällä tavalla.

Istun aurinkoisessa alkukesän illassa ja suunnittelen edessä olevaa. Kerrankin vuorille lähdettäessä on valmiiksi jonkinlainen aavistus siitä, mikä perillä odottaa. Kohta lentokone laskeutuu tutuksi tulleelle Geneven kentälle. Chamonix’iin johtavan vuoristotien maisemat tällä kertaa jo hiukan kilisyttävät muistojen kelloja. Tiedän, miltä kylä vuorten sylissä näyttää, kun se ilmestyy esiin tien mutkan takaa. Kuin kotiin palaisi – melkein ainakin.

Vastassa myös paljon uutta, aloittaen uudesta tuttavuudesta, oppaastamme Marcosta, jonka kanssa olemme keskustelleet vain WhatsAppin kautta viestien. Edessä uusi jännittävä seikkailu, uusi näkökulma vuoriin, joilla olen ennenkin saanut vaeltaa.

Rinnallani kulkee kiipeilypari Heikki. Tänä keväänä olemme tampaneet yhdessä tuhansia askelmia Malminkartanon rapuissa – ylös ja alas, yhä uudelleen ja uudelleen. Satoina tunteina punttisalilla olemme kannustaneet toisiamme jaksamaan vielä viimeisen sarjan. Kuvakaappaus toisen älykellon lenkkidatasta on saanut repimään lenkkarit jalkaan silloinkin, kun motivaatio on piileksinyt sohvatyynyjen välissä. Tunnen kiipeilyparini kasvojen jokaisen notkelman ja nousun, olen nähnyt hänet voimiensa tunnossa ja polvilleen romahtaneena.

Olemme yhdessä onnistuneet ja seisseet huipulla katsomassa aamuaurinkoa. Mutta hassua kyllä, ehkä vieläkin merkityksellisempinä koen yhteiset epäonnistumisen hetket: kuinka vaikeaa onkaan luovuttaa, kun tietää sen liuttavan tavoitteen myös kiipeilyparin käsien ulottuvilta… ja kuinka yllättävän kivutonta on luopua omasta tavoitteesta romahtaneen parin vuoksi. Vuoripolut ovat opettaneet minulle valtavan merkityksellisiä asioita kumppanuudesta – ja iloitsen oppiessani jokaisella matkallamme lisää.

Aamuvarhaisen selfie Mont Blancin rinteellä (2016)
– takana harjanne, jota pitkin yön pimeydessä vaellettiin

Näyttääköhän Gran Paradison kivetty polku samalta kuin muistikuvissani? Tarkistin säätilanteen Mountain Weather Forecast -palvelusta, ja maallikon silmään sääolosuhteet kummallakin vuorella vaikuttaisivat tällä hetkellä olevan hyvät. Oppaamme Marco viestittikin hetki sitten, että Chabodin maja Gran Paradisolla on avannut tänään ovensa, ja kauden ensimmäiset kiipeilytiimit ovat lähteneet yrittämään huiputusta.
Toki tutuksi on tullut sekin, että vuorilla tilanne voi muuttua hetkessä.

Huomenna tähän aikaan olemme jo melkein Chamonix’ssa. Lähtö on siis kovin lähellä, mutta vielä edessä on yksi mutka ennen koneeseen nousua. Tyttären koulun joulujuhlan aikaan olin Tansaniassa. Silloin päätin, että kevätjuhlassa olen paikalla.
Niinpä, vaikka nyt olen jo pääkaupunkiseudulla matkaan valmistautumassa, teen huomenna nopean syöksyn aikaisella aamujunalla Tampereelle. Siten olen pyyhkimässä salaa silmäkulmia Suvivirren soidessa ja niistämässä liian kovaäänisesti opettajan kesälomapuheen aikana. Halaan ja suukotan tyttöäni ja onnittelen todistuksesta ja lomasta. Kun hän sitten jatkaa matkaa isänsä kanssa ensimmäisen lomapäivän iloihin, minä annan itselleni luvan tuhertaa muutaman ennakkoikävän kyyneleen.
Kun itkun kuristava kaulus hellittää otettaan kaulani ympärillä, sprinttaan junaan, joka (toivottavasti aikataulussa pysyen) kurvaa Helsinki-Vantaalle juuri parahiksi. Heikki seisoo aulassa molempien varustesäkkien kanssa odottamassa minua aurinko kasvoillaan.

Saanko viimein nähdä Gran Paradison huipun Madonna-patsaan? Riittävätkö voimat ja kestääkö kantti Mont Blancin haastavalla reitillä? Voi kun minä niin rakastan tätä hullua lajia!

Tule, mennään – tuttu tuntematon kutsuu!

p.s. Läppäri jää kotiin, ja kiipeilytarinaa päivitän tänne mahdollisimman nopeasti palattuani. Jos haluat seurata reissua “reaaliaikaisemmin”, se onnistuu Instagramissa (käyttäjänimi janskuo) tai Facebookissa.

Kireitä köysiä ja muutoksia suunnitelmiin

By Janiina

On May 20, 2018

In alpit, alppikiipeily, blogi, hyvä opas, hyvä vuoristo-opas, kannustus, mont blanc, vuori, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi, vuoristo-opas

“Valitettavasti joudun perumaan Mont Blancin ja Gran Paradison reissun omalta osaltani…” alkoi oppaaltamme Albylta tullut viesti. Tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että aina kiipeilyreissun alla tapahtuu jotain odottamatonta.

Kiipeilyryhmä tauolla 3000 metrissä
Mont Blancilla 2016

Heti viestin seuraavassa lauseessa Alby jo esitteli ehdotuksensa korvaavasta pääoppaasta, joka ainakin pikaisen googletuksen perusteella vaikuttaa oikein pätevältä. Haastavamman reitin kiipeäminen talviolosuhteissa on kuitenkin sen verran tainnut synnyttää jännitystä, että huomasin ajatusteni jäävän kiertelemään uuden oppaan ympärille. Albyn suosituksen myötä Heikki ja minä luotamme oppaan ammattitaitoon, joten kyse ei ollut sitä koskevasta huolesta, vaan jostain ihan muusta:

Näillä, vielä varsin vähälukuisilla kiipeilyreissuillani olen saanut kiivetä useiden oppaiden kanssa, ja nähnyt joitain kymmeniä muita. Heitä seuratessani olen oppinut yhden merkityksellisen asian siitä, kuinka toivoisin minua opastettavan.
Ensimmäisen kerran kiinnitin tuohon asiaan huomiota vuonna 2016 Alppien korkeimman vuoren huiputuksen jälkeen, kun minä ja Juuso (toinen ryhmästämme Mont Blancin huiputtanut kiipeilijä) keskustelimme siitä, kuinka viimeiset raskaat kiipeilytunnit olivat edenneet. Kerroin, kuinka viimeisellä huippuharjanteella olin huonon akklimatisoitumisen vuoksi jo kovin uuvuksissa ja jaksaakseni rytmitin askeleeni “50 askelta – kymmenen hengenvedon mittainen tauko – 50 askelta – kymmenen hengenvedon mittainen tauko”. Alby, joka tuolloin oli oppaanani, huomasi nopeasti rytmini ja sopeutti oman tahtinsa siihen. Näin etenimme kohtuullista vauhtia, mutta minun ehdoillani.

– Hahaa, meillä oli sellainen koiranulkoilutus-menetelmä! Opas nyki minua eteenpäin, ja minä pysähtelin aina kun mahdollista, nauroi Juuso.

Nyt nähtyäni joitakin erilaisia kiipeily-ympäristöjä ja enemmän oppaita, olen huomannut, että yllättävän usein köydet oppaan ja asiakkaan välillä näyttävät olevan pingottuneena. Oppaan tehtävä on tietysti huolehtia, että perille päästään sopivassa aikaikkunassa. Ja varmasti monet, varsinkin ylävuoriston ohueen ilmaan tottumattomat asiakkaat taitavat olla sellaisia, että heitä enemmän ja vähemmän pitää raahata perässä: kunto on odotettua huonompi, ohuen ilman vaikutukset yllättävät, motivaatio loppuu… ja ne lukuisat muut syyt, jotka saavat jalat painamaan ihan tolkuttomasti korkeuksissa. Monet asiakkaat ehkä jopa toivovat oppaan toimivan noin. Ehkä jotakuta se motivoi, kun tuntee vetoa tai nykimistä valjaissaan?

Mutta olen myös nähnyt tilanteita, joissa vaikuttaisi kuin opas haluaisi tehdä nousun mahdollisimman nopeasti, vaikka olosuhteet ja vuoripolun ruuhkatilanne eivät sitä vaatisi. Olen ollut mukana tilanteessa, jossa tuntui kuin osalla saman kiipeilytiimin sisällä köysistöjä luotsaavista oppaista olisi ollut kisa huipulle pääsyn järjestyksestä. Saatan toki olla väärässäkin.

Kilimanjaron ja Mount Merun oppaamme Steven tarjoaa ambulanssikyytiä, Kilillä 2018
kuva: Heikki

Kerran näin, kun vuoristo-opas jätti hitaammin kiivenneet asiakkaansa paluumatkalla huipulta kulkemaan viimeiset kilometrit majalle yksin, sillä hänellä oli kova kiire laaksoon hakemaan seuraavia asiakkaita. Tuolloin oma oppaani oli niin huolissaan noista yksin jätetyistä asiakkaista, että vietyään meidät majalle, hän palasi takaisin varmistamaan, että myös kivikon laitaan jätetty vanhempi pariskunta pääsi turvallisesti takaisin.

Mutta unohdetaan olosuhteiden synnyttämät kiirehtimistarpeet, vaaratilanteet ja laiminlyönnit: minulle se olisi myrkkyä, jos joutuisin hinattavaksi. Rinteellä ollessa minulle on kunnia-asia antaa suoritukselle kaikki se ruuti, joka minussa on. Siksi tilanne, jossa opas alkaisi minua rekenään vetää, ei motivoisi – vaan toimisi ehkä päinvastaisesti. Ensin yrittäisin kiihdyttää vastauksena lisävauhtivaatimukseen, mutta mikäli en saisi tilannetta muuttumaan, seuraisi turhautuminen ja ennen pitkää uskon puute omaan suorituskykyyn. Oppaan kiistämättömän auktoriteetin huomioiden, kokemus muuttuisi nopeasti minulle ikäväksi.

Ehkäpä ainoastaan tilanteessa, jossa akut olisivat totaalisen tyhjät ja esimerkiksi vaaran välttämiseksi olisi pakko löytää kropasta vielä vähän tehoja, suuttumus voisi tuottaa sen viimeisen energiaryöpsähdyksen, jolla päästäisiin turvaan. Mutta eikö tuolloinkin puhe toimisi vetämistä paremmin? Jos opas sanoo “juokse”, minä kyllä juoksen, niin lujaa kuin jaloistani pääsen – toinen asia tietenkin on, kuinka pitkälle jaksan.

Tiedostan ottavani riskin käsitellessäni tätä aihetta, sillä heti seuraavassa hengenvedossa saan tunnustaa, että useimmissa tilanteissa minulla ei ole osaamista arvioida, millainen ajuri on oppaan kiipeämisvauhtivalinnan taustalla. Mutta lopultahan kyse on johtamis- ja kommunikointitaidoista. Oppaan tavasta kertoa asiakkaalle suoritusta kulloinkin koskevat odotukset ja turvallisuusvaateet. Oppaan sosiaalisista taidoista ja kyvystä tunnistaa, kuinka kutakin kiipeilijää johdetaan. Ja tietysti koko tiimin sisäisestä kommunikaatiosta. Niinpä kiipeilyparini Heikin kanssa päätimmekin esittää uudelle oppaalle kaksi pyyntöä:
1. Älä vedä
2. Opeta meitä ymmärtämään vuorta (tästä aiheesta lisää joskus myöhemmin)

Mont Blancin huippuharjannepolku 2016

Haluan vielä mainita, että minulla on ollut hyviä oppaita, jotka ovat osanneet minua opastaa ja motivoida tekemään parhaani (ja vähän yli), kukin omalla tavallaan. Pari esimerkkiä mainitakseni:
Monte Rosalla Pette vain näytti rohkaisevasti peukkua, kun kuuli minun kiroilevan jalkakipuni kanssa. Hän antoi minun käydä oman taisteluni ja luotti avostelukykyyni.
Tansaniassa Kilimanjaron lähestymispäivinä Steven sai minut hymyilemään“Mama Chui! Hakuna matata? Pole pole, dada!” -huudoillaan, vaikka vatsani oli kuin linkoava pesukone. Viimeksi Mont Blancin huippuharjanteella Alby jakoi viimeisen teetilkkansa ja suklaapalansa kanssani ja kannusti jatkamaan:
– I know, it’s hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. So, let’s go.

Sitten me menimme.

Ja kohta mennään taas!

Lue viime kerrasta Mont Blancin huippuharjanteella täältä: Vuorenvalloitus 2016 – Mont Blancin huiputus (kuvat valitettavasti ovat noissa vanhoissa teksteissä rikki).

“Man can buy a mountain, but man cannot buy a life” – Huippupäivä Kilimanjarolla

By Janiina

On February 20, 2018

In Afrikka, blogi, huiputus, kansainvälinen kiipeilyryhmä, kiipeilyblogi, kiipeilymatka, kilimanjaro, matkapäiväkirja, mount kilimanjaro, vuoren huiputus, vuoristo-opas

Kirjoittajan välisanat:
Kilimanjaro-kertomuksen kirjoittaminen on ollut minulle vaikeampaa kuin yhdenkään aikaisemman kiipeilytarinan. Kun harrastaa lajia, jonka keskeinen osa on sietää epämukavuutta ja jatkaa matkaa vaikeuksista huolimatta, on kirjoittajan haaste kertoa tarina luomatta valittajan päiväkirjaa siitä, minkämuotoinen kivi oli kengässä kunakin päivänä. Ehkäpä siksi monet kiipeilystä kirjoittavat jättävät kertomuksissaan oman henkilökohtaisen kokemuksensa vähemmälle ja keskittyvät kertomaan tapahtumista raportoiden.

Kun nyt olen kirjoittanut sinulle näitä muistoja Kilimanjarolta, tunnen välillä halua vähän kaunistella tarinaa. En siksi, että haluaisin muuttaa lopputulosta tai antaa itsestäni parempaa kuvaa. Vaan siksi, että minusta tuntuu kuin vastoinkäymisten kuvailu veisi huomion pois siitä, mitä tulin etsimään ja mitä sain kokea.

Lukiessasi tarinaani näet sisäisen kuvani siitä, miten tapahtumat näin ja miltä ne minusta tuntuivat. Mutta lisäksi toivoisin voivani välittää sen tunteen, että heikoimmallakin hetkellä kokemus oli niin hieno, että tekisin sen koska tahansa uudelleen.

Kun ensimmäisen Vuorenvalloitus-tekstini aikanaan kirjoitin, lupasin kertoa tarinani rehellisesti ja avoimesti, kuten olen sen kokenut. Tavoitteeni ei siis ole luoda objektiivista reittikuvausta tai ylivertaista “vaikeuksien kautta voittoon” -seikkailukertomusta. Tämä vuodesta 2014 jatkunut tarina on rakkaudentunnustukseni tälle piinaavalle ja palkitsevalle lajille sekä vastaukseni kysymykseen: “Miksi kiipeät vuorille?”

Siksi jatkan samalla tavalla. Poistamatta pahoinvointia, editoimatta epäonnistumisia tai suodattamatta riveiltä pursuavia tunteita – silläkin uhalla, että se välillä kuulostaa valittamiselta. Kiitos, kun kuljet kanssani näillä polveilevilla poluilla.

Palataan siis Kilimanjarolle 4600 metrin korkeuteen:

Päivä 12: Huippuyö

Kun herätyskello pirahti klo 23 merkkinä huiputusyön alkamisesta, olin helpottunut, sillä lepotunnit olivat olleet vaikeita. Vaitonaisina Heikki ja minä pukeuduimme ja kömmimme teltasta pimeään, alati kylmenevään yöhön. Onneksi aamupalalla oli Mount Merulta tuttujen imelien keksien lisäksi pieni kattilallinen puuroa, ja sen lämpö nosti sekä lähtövalmiutta että mielialaa.

Näkymä yläleiristä

Lähtötunnelma oli vaisu ja odottava, kun jonomme liittyi joka puolelta leiriä ilmestyvien otsalamppuhelminauhojen joukkoon ja aloitimme taipaleen kohti 5895 metrin korkeudessa meitä odottavaa Uhuru Peak -huippua. Ensimmäinen välitavoite olisi saavuttaa Stella Point (5795 m) auringon nousuun mennessä. Vaikka sääolosuhteiden pakottamaa takaisinkääntymisaikaa ei varsinaisesti ollut, Nathan muistutti, että saman päivän aikana edessä olisi vielä laskeutuminen Mweka Campille (3100 m) asti. Jos huiputus menisi pitkälle aamuun, voisivat voimat loppua laskeutuessa.

Nousumarssin tempo tuntui yllättävän nopealta. Olinko hitaampi kuin yleensä, sillä oppaat olivat sanoneet meidän etenevän huippuyönä normaalia marssitahtia hitaammin voimien säästämiseksi?

Liikkeelle lähtiessä yö tuntui kovin kylmältä, mutta pian aloin hikoilla reippaasti. Ensimmäinen tunti meni kuitenkin mukavasti, kun avasin housujen lahkeiden sivuvetoketjut koko matkalta ja poistin välitakin. Vatsalääke oli onneksi pysäyttänyt tyhjennykset, mutta vellonta ja vihlonta jatkuivat vatsassa. Pystyin kuitenkin etenemään tasaista tahtia, vaikka nousu oli kohtuullisen jyrkkä.

Pureskelu tuntui mahdottomalta, joten piilotin kumpaankin poskeen lakritsipalan, joita imeskelemällä yritin saada jatkuvasti sokeria vereen. Kellotin juomisen, koska muuten se jäisi tekemättä. Minulla oli vuorotellen kylmä ja kuuma, lämpötilani vaihteli niin nopeasti, etten ehtinyt säätää vaatteita sen mukaan. Pieni päänsärky jomotti otsalla, ja ajatukset olivat tukkoisia, enkä saanut normaalista kiipeily-flow:stani kiinni. Mutta olosuhteisiin nähden olo oli siedettävä, joten totesin, ettei aina voi olla kivaa ja aloin vain laskea askelia.

Toisen tunnin aikana reitti muuttui kivikkoiseksi ja alkoi hakeutua siksak-muotoon. Polulla oli ruuhkaa, ja aina jonkun pysähtyessä, ohi marssi paljon ihmisiä. Mustassa yössä rinne loisti täynnä otsalamppuhelmiä. Katsoin kaipaavasti ylös, missä näin ensimmäisten otsalamppujen kulkevan. Huipun vaalea varjo näkyi hohtavana tähtien loisteessa. Muuten maisemia ei juuri näkynyt, sillä otsalamppujen meressä silmät eivät juuri ehtineet tottua pimeyteen. Vastailin vaisusti Stevenin “Mama Chui! Poar?” -kyselyihin ja jutustelin satunnaisesti muutaman sanan Heikin kanssa, mutta muuten keskityin askelrytmiin ja tuijottamaan polkua edessäni.

Rinne jyrkkeni edelleen, ja tuuli alkoi nousta. Sen seassa on lumihiutaleita ja pian se yltyi viimaksi, joka syöksyi kimppuumme sivusta. Minulla oli silti tuskaisen kuuma, joten jätin housujen lahkeet auki silläkin uhalla, että housut täyttyisivät lumesta. Olin niin uppoutunut omaan etenemiseeni, etten ollut juurikaan ehtinyt kiinnittää huomiota muiden kuin Heikin kiipeämiseen. Mutta nyt saattoi huomata korkeuden vaikuttavan kaikkiin. Jopa jatkuvasti huippukunnossa ollut Terry näytti kalpealta ja huohotti. Tuo kohtelias ja alati ystävällinen brittimies purki turhautumistaan tavalla, joka sai minut kaiken keskellä virnistämään itsekseni, kun kuulin hänen jupattavan kovaan ääneen:
– I am the shortest one in the whole group, and they call me the Giraffe… Giraffe – that is a RUBBISH nickname!

Toisen tunnin lopulla luminen tuuli oli äitynyt myrskyksi. Olin pakotettu sulkemaan housunpuntit ja painumaan etukumaraan kävellessä. Yhtäkkiä tajusin, että silmäni olivat väkisin painumassa umpeen. Vastustamaton halu nukkua, ihan pieni hetki vain. Tempaisin pääni pystyyn, kun huomasin, ettei minulla ollut muistikuvaa muutamasta edellisestä askeleesta. Voi itku.

Yritin paikata energiavajetta syömällä, mutta kuin kurkussani olisi ollut tulppa, eikä ruoka vain mennyt alas. Tungin siis posket täyteen lakritsia ja suklaata ja yritin imeskellä ja huuhtoa niitä alas urheilujuomalla, vaikka kuvotus oli voimakas. Nyt oli saatava vereen sokeria ja nopeasti, keinolla millä hyvänsä.

Kolmannen tunnin aikana myrsky voimistui entisestään, ja taivas syöksi lunta vaakatasossa. Nathan totesikin myöhemmin, että moinen myräkkä ja lumimäärä olivat poikkeuksellista Kilimanjarolla. En oikeastaan huomannut kylmyyttä muulloin kuin tauoilla, mutta olin kuin mäkeen hyytyvä vanha auto. Lihakset eivät tuntuneet väsyneiltä, ne vain eivät totelleet.

En enää jaksanut vastata Stevenin Mama Chui! -kutsuihin, ja Heikillekin näytin vain sukelluksessa käytettyä “ok”-merkkiä, kun hän kyseli vointiani. Tuijotin hitaasti eteenpäin lumessa raahustavia jalkojani ja laskin jatkuvasti hidastuvia askeliani. Asetin tavoitteeksi auringonnousun. Kun sinne asti jaksaisin, päivänvalo toisi voimia.

Hetken kuluttua havahduin siihen, että askelten laskeminen oli turhaa, sillä toistuvasti unohdin edellisen numeron. Leuka rinnassa kangersin eteenpäin ja pysähdyin tauolle jatkuvasti useammin.
Sitten huomasin jotain hassua: kun katsoin kiveä, se ei pysynyt paikoillaan. Kuva särisi kuin häiriöinen televisiolähetys.

Haukoin henkeä. 5200 metriä.

Neljännen tunnin alkaessa olin jäljessä muita. Etenin muutaman askeleen kerrallaan, ja sitten aina oli pysähdyttävä lepäämään. Yritin istahtaa lepäämään ison kiven päälle, mutta istuin ohi ja pyllähdin lumihankeen. Nousin ja yritin uudelleen. Tällä kertaa osuin, mutta kuin kivi olisi rasvattu, valuin välittömästi alas. Kivi keinui hassusti ja kääntäessäni kasvoni kohti minulle suklaata tarjoavaa Heikkiä, katseeni seurasi pään kääntymistä viiveellä.

Ajatukset kulkivat tahmeasti, kun Heikki pysäytti kulkuni ja sanoi minun hoipertelevan ja horjuvan. Lihaksissa eivät tuntunut happoja, ja vatsaa en ollut enää hetkeen muistanut. Kun katseeni tarkentui Heikin kasvoihin, hänen ilmeensä oli vakava ja hän ehdotti takaisin kääntymistä. Selitin, että jaksan kyllä, jos mennään hiljaa. Mennään vaan auringonnousuun asti.
Jätin noteeraamatta Heikin kommentin, että auringonnousuun oli kaksi tuntia aikaa. Jatkoin taaperrusta, mutta seuraavassa siksak-kurvissa jouduin taas pysähtymään lepäämään ja ymmärsin kävelleeni alle kymmenen askelta. Heikki seisoi yhä paikoillaan ja katseli minua lempeästi. Katsoi ja odotti, minkä tiesi olevan tulossa.

Siinä hetkessä ymmärsin, ettei kiipeilyparini enää uskonut mahdollisuuksiimme. Ymmärsin myös hänen näkevän jotain, mitä itse en havainnut – tai halunnut nähdä. Seisoin tovin tuijottamassa häntä ja näin hänen myötäelävän suruni, kiukkuni ja ymmärryksen hetkeni. Tilanteen ymmärrys ja pettymys ryöpsähtivät minusta ulos kyynelinä. En jaksaisi auringonnousuun lumimyrskyssä, ja vaikka jaksaisin, kehossani ei kertakaikkiaan ollut polttoainetta viemään minua huipulle ja takaisin.

Siellä 5350 metrin korkeudessa, 2–3 tuntia Kilimanjaron huipulta, viiman jäädyttäessä poskille ryöppyävät kyyneleet, tein keskeytyspäätöksen. Kiipeilyparini sulki minut vahvaan, lohdulliseen halaukseen ja Steven taputti olkaani lohduttaen:

– Don’t cry, Mama Chui. Man can buy a mountain, but man cannot buy a life.

Keskeytyspäätöstä seurasi kahden tunnin kompurointi takaisin leiriimme 4600 metriin. Stevenin tukemana ja Heikin seuratessa kuljin jyrkkää oikopolkua alas. Matkalla kaaduin useita kertoja ja oksensin vatsahappoja. Alkumatkasta kukaan ei sanonut mitään, vaan miehet antoivat minulle rauhan, jota tarvitsin.

Palatessamme tyhjään leiriin kompuroin telttaan ja kaaduin nukkumaan. Havahduin kahden tunnin kuluttua edelleen erittäin huonovointisena. Oksetti ja hengitys kulki pätkien. Keskeytys tuntui hetkellisesti katkaisseen kamelin selän. Heikki havahtui itkuuni. Keskustelimme tapahtuneesta, ja kiipeilyparini ilmoitti ottavansa tarvittaessa vastuun takaisinkääntymispäätöksestä. Nyt vain tarvitsin lepoa ja ravintoa, jotta toipuisin ja voisin rauhassa käsitellä tapahtunutta.

Kilimanjaron lähellä sijaitseva, uskomattoman kaunis vuori kuvattuna paluumatkalla

Levosta ja syömisestä huolimatta oloni ei parantunut, mikä ei ollut hyvä merkki. Keskusteltuamme Stevenin kanssa päädyimme yhdessä siihen, että oli turvallisinta viedä minut ripeästi alas. Viidessätoista minuutissa Steven, Heikki ja minä olimme reput selässä ja aloitimme ripeän marssin kohti Mweka Hut -leiriä.

Ensimmäiset kilometrit Steven marssitti meitä vauhdikkaasti vilkuillen välillä kasvojani. Päästyämme alle 4000 metrin oloni alkoi hiljalleen helpottaa. Rauhoitimme tahtia ja kulkiessamme jutustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Myös edellisyön tapahtumat nousivat keskusteluun. Steven painotti rohkaisevasti:

– Don’t worry about Kilimanjaro. I saw you on Mount Meru – and no problem. And Meru is more difficult to climb! You come back and go to the summit. I have seen people try many times and always fail. But I see in Meru, that you are strong, and you do it next time, when you are not sick.

– Feel like walking or do you need a ride? Steven ja paarit Kilin tapaan
Kuva Heikki

Mutta ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olen jalan vuoripolulle huippu tavoitteenani asettanut, mielessäni pyöri epäilys, halusinko mennä korkeammalle. Entä jos minä en vain kertakaikkiaan pystyisi siihen?

Saavuimme Mweka Hut -leiriin juuri parahiksi ennen vesisadetta. Steven oli jopa järjestänyt, että pari kantajaa oli tuonut telttamme ja pääsin heti nukkumaan. Oli taivaallista nukahtaa 3100 metrin korkeudessa, kun hengitys kulki normaalisti ja pää ei vihlonut.

Havahduin kovaan sateeseen, kun joku kaivoi ojan telttamme taakse, ettei vesi vyöryisi sisään. Havahduin muun ryhmän saapumiseen.
Kävimme lyhyesti päivällisellä halaamassa muut ryhmän jäsenet, jotka olivat päässeet huipulle. Havahduin iltapesulle, mutta hereillä en tainnut olla koko päivänä.

Päivä 12: Paluumatkan kitkerä kalkki

Luultavasti pitkistä unista johtuen heräsin aamulla viideltä. Makasin hiljaa makuupussissani, kävin läpi huiputusyötä ja tein sovintoa itseni kanssa. Kuuntelin metsän ääniä ja sadetta. Tunsin jopa iloa siitä, missä olin, vaikka kesken jäämisen tunne korvensi sisälläni.

Vointini oli jo paljon parempi. Pystyin jopa syömään ja nakersin suolapähkinöitä makuupussini uumenissa. Haaveilin mahdollisuudesta nostaa repun selkään ja kääntyä takaisin. Yrittää uudelleen. Tosin tiesin, että nyt olin liian heikko ja rehellisesti myönnettynä kaipasin kiivaasti suihkua.

Mutta kun on sisäänrakennettu kaipuu tavoitella enemmän, se saa kulkemaan ja alati etsimään. Vaikka sydämeni oli sinä aamuna yhtä arka kuin vatsani, oli vaikea lähteä, sillä jotain jäi kesken. Tunnelma aamupalalla ja pakatessa oli haikea. Koko ryhmä oli vaisuna ja monet vielä kipeinä huiputusyön koettelemuksista.

Kantajien ja oppaiden kiitoslaulu

Aamiaisen jälkeen kiitimme oppaiden ja kantajien ryhmää tipeillä ja saimme heiltä vastineeksi laulun. Kättelykierroksella saimme katsoa jokaista kantajaa, kokkia ja opasta silmiin ja kiittää työstä, jota he olivat tehneet. Stevenin kohdalla tein poikkeuksen kättelyyn ja halasin opasta. Ensimmäistä kertaa koko lähes kaksi viikkoa kestäneen reissun aikana, hän meni sanattomaksi ja hetken jo pelkäsin rikkoneeni jotain sääntöä. Mutta myöhemmin sain häneltä pukkauksen hartiaan ja lupauksen tulla viemään meidät uudelleen huipulle. Heikki kävi vielä erityiskiitoksena työntämässä huomaamattomasti yhden mukana olleista powerbankeistamme puhelimessa viihtyvän oppaan käteen.

Paluumarssi halki vehreän sademetsän Mweka Gatelle kuljettiin rivakalla tahdilla, ja ryhmä hajautui pitkin polkua. Hassua, kuinka nopeasti kaikkeen tottuu, ja sademetsän äänet ja värit tuntuivat jo melkein tutuilta – kuten myös Moshin kadut, kun iltapäivän tunteina pakettiautomme kaarsi takaisin hotellin pihaan.

Kauan kaivatun suihkun jälkeen jäähyväislounaalla istuin hiljaisena pöydän kulmassa ja nautin mielessäni ajatuksesta, että meillä olisi vielä edessä kolme päivää safarilla ennen kuin olisi aika astua lentokoneeseen ja jättää tämä kaunis maa – toistaiseksi.
Astuessani ulos ravintolasta oivalsin, että ensimmäistä kertaa viikkoon olin juuri syönyt aterian joutumatta säntäämään lähes välittömästi vessaan. Katsoin horisontissa siintävää Kilimanjaroa, joka tuntui olevan miljoonien kilometrien päässä ja tunsin taas kyynelten tekevän tuloaan. Heikki astui viereeni, katsoi kohti vuorta ja ennen kuin muu ryhmä purkautui ulos ravintolasta halaamaan hyvästiksi, hän kuiskasi:
– Se odottaa kyllä – ja me palaamme.

Kaunis Kilimanjaro