Category: vuorikiipeilyyn valmistautuminen Page 1 of 2

Mama Chui is back! – viikko aikaa paluuseen Kilimanjarolle

Reilun viikon kuluttua lähden toista kertaa Kilimanjarolle. Matkaan lähtö tuntuu hyvin erilaiselta kuin viimeksi (edellisen reissun alkutunnelmia ja tarinaa voit lukea täältä: Puhuiko Attenborough totta? – Tervetuloa Tansaniaan).

Lähtöinnostus ei tällä kerralla sisällä hermostuneisuutta tai jännittyneisyyttä. Osin se varmaan johtuu siitä, että kokemus tuo varmuutta: Ensimmäisen ja toisen Kilimanjaro-reissun välissä on ollut kuusi vuotta ja parisenkymmentä vuorta. Syksyn treeni on keskittynyt lähinnä ylläpitämään Peak Leninille hankittua kiipeilykuntoa. Varusteiden osalta matkahankinnat käsittävät lähinnä eväitä ja lääkepussukan päivitystä. Tiedän, mitä odottaa, sillä Moshin kylän kujia on kuljettu ja Machame-reitin lähtöportti alitettu ennenkin.

Mutta tuttuus ei vähennä innostusta pisaraakaan, oikeastaan päinvastoin! Minulla on ihanan rauhallinen olo – kuin menisin kotiin. Jostain muistojen perukoilta mieleen nousevat sademetsän tuoksut ja lehväkerrosten läpi siivilöityvä auringonvalo, tuulen vihellys Lava Towerin juurella ja oppaiden laulu vaelluspäivinä.

Halu huiputtaa kihisee ihon alla. Tällä kertaa haluan onnistua! Olen niin lukemattomia kertoja kuluneiden vuosien aikana palannut ajatuksissani kuumeisiin päiviin Machame-reitillä. Olin niin sairas, että muistoni ovat sumuisia: kompuroin polkua eteenpäin kykenemättä juurikaan nauttimaan matkanteosta ja leiriin päästyäni kaaduin telttaan nukkumaan. Muutaman päivän jälkeen oppaamme Steven otti vastusteluista huolimatta reppuni kannettavakseen.

Huiputusyrityksestämme en muista juuri mitään. Lähdin liikkeelle, mutta vauhtini hyytyi muutamassa tunnissa niin, että lopulta kiipeilyparini Heikki keskeytti etenemisemme, kun kuumehoureissani hallusinoin ja kompuroin lumessa rinnettä ylös. Muistan purskahtaneeni itkuun, kun Heikki ilmoitti meidän kääntyvän takaisin. Oppaamme Steven lohdutti minua sanoen: “Don’t cry, Mama Chui. Man can buy a mountain, but man cannot buy a life.” (Mama Chui oli oppaidemme minulle antama swahilinkielinen lempinimi ja se tarkoittaa naarasleopardia).

Steven muistutti, että vuori odottaa ja lupasi, että seuraavalla kerralla onnistuisin: “You are strong, Mama Chui. But you are very sick. Now you have a reason to come back.”

Luulisi, että tunnen painetta huiputuksesta, mutta ainakaan vielä en ole sellaista innostuksen joukosta löytänyt. Yksi olennainen ero viime kertaan nähden on, että tiedän pystyväni siihen. Kilimanjaro on Afrikan mantereen korkein huippu eikä sitä missään tapauksessa kannata aliarvioida. 5895 metrin korkeuteen kohoava huippu reitin teknisestä helppoudesta huolimatta haastaa varmasti. Mutta tällä kertaa olen kokeneempi – ja vahvempikin (kiitos tiukan Peak Lenin treenin). Olen käynyt useita kertoja yli 6000 metrin korkeudessa ja tiedän, kuinka kehoni käyttäytyy siellä.

Tuo tietoisuus tekee tästä erilaisella tavalla nautittavan kokemuksen. Minulla ei ole tarvetta todistaa itselleni mitään. Voin keskittyä täysillä nauttimaan matkasta, ihmeellisestä Tansaniasta ja taianomaisesta Kilimanjarosta. Voin kadota askelten rahinaan vuoripolulla ja savannin poikki puhaltavaan tuuleen – olla osa vuoren tarinaa näkymättömänä kuin korkealla sen kivikoissa vaaniva leopardi.

Olisipa mahtavaa törmätä Steveniin vuoren huipulla, tanssia voitontanssia hänen kanssaan ja huutaa: “Mama Chui is back!”

Lähtöön aikaa 10 päivää.

Vuoret takapihan parkkipaikalla

Joskus vuoret saapuvat omituisiin hetkiin odottamattomalla tavalla. Eilen astuin ulos kotiovesta kello 04.45 aamuyöllä. Olin lähdössä työmatkalle aikaisella aamulennolla, – mutta ei eksytä siihen, se ei ole tarinan kannalta relevanttia.

Ulkona oli pilkkopimeää ja kymmenisen pakkasta. Ei siis mikään hyytävä pakkasyö, mutta liian lyhyestä unesta tahmea kehoni hytisi vuorettoman villakangastakkini sisällä. Ohutpohjaiset Converse-tennarit lipsuen liukastelin pihan halki ja kirosin sisälle unohtuneita hansikkaita: jos nyt kaatuisin, kämmenet olisivat taatusti verillä.

Sitten se tuli: vastentahtoisuuden kouraisu vatsanpohjassa. Koko kehoni pyysi palaamaan sänkyyn ja unohtamaan tällaiset järjettömän aikaiset lähdöt ja kylmän ulkomaailman. Edessä oleva pitkä työpäivä lukuisine tapaamisineen tuntui neljän tunnin yöunien jälkeen kammottavalta ajatukselta. (Jos olet tavannut minut, tiedät, että olen puhelias ja hyppään varsin auliisti uusiin tilanteisiin. Jos tunnet minut hyvin, tiedät, että olen ekstrovertiksi olosuhteiden pakosta muovautunut introvertti, jolle nuo tilanteet, joihin itseni jatkuvasti haastan, ovat aika uuvuttavia ja eivät ollenkaan helppoja.)

Mutta kaiken nihkeyden keskellä minut täytti omituinen lämpö ja tuttuuden tunne. Kesti hetken ymmärtää, mistä oli kyse: täsmälleen tuo sama vastenmielisyyden aalto velloo vatsassani vuorilla, kun huippupäivän yönä seison leirissä täysissä varusteissa valmiina lähtöön. Minua alkoi naurattaa. Vaikka edellä kuvasin, ettei työedustus ole minulle helppoa, – ei se nyt kuitenkaan läheskään huiputukseen verrattava ponnistus ole.

Miksi kehoni heitti arkiseen hetkeen tunteen, jonka koen yleensä vain vuorilla? Johtuiko se väsymyksestä, vuorokauden ajasta – tai ehkä kylmyyden hiipimisestä vaatteiden läpi iholle?

Pimeän taksin lämpöisellä takapenkille hymyilin mustalle yötaivaalle. Tuo tuttuakin tutumpi möyrintä vatsanpohjassa oli tuonut mieleeni lukuisia öitä, joina olen seissyt vuorimajan tai teltan edessä, haistanut jäätikön tuoksun, tuntenut repun raskauden harteilla ja ohuen ilman synnyttämän paineen rintalastan kohdalla – se tunne, ettei syväkään henkäys ihan täytä keuhkoja.

Kesti monta vuotta oppia rakastamaan tuota hetkeä: Mitä tahansa voi tapahtua. Varmaksi tietää vain se, että edessä on raskaita tunteja, jotka haastavat kehon ja mielen äärimmilleen.

Mutta samalla nuo tunnit ovat vapautus, ihana oikeutus olla täysin ja sataprosenttisesti tässä hetkessä.

Tiesitkö, että olemassa on termi “epämukava totuus”, joka tarkoittaa tietoisuutta siitä, että isossa kuvassa olet mitätön. Edes historiamme suurmiehillä ei ole merkitystä universumin mittakaavassa, elämämme on lyhyempi kuin muurahaisen hengenveto (vetääköhän muurahainen henkeä?). Olemme pienempiä ja merkityksettömämpiä kuin yksittäiset hiekanjyvät Saharan autiomaassa.

Ihminen on tarkoitustaan etsivä olento, ja niinpä merkityksettömyyden oivallus on meille ahdistavaa. Se saa toiset masentumaan, jotkut kääntymään uskonnon tai vaikkapa pullon puoleen. Kieltäydymme uskomasta sitä todeksi. Ehkä joku muu on merkityksetön, mutta kyllä MINULLA on väliä.

Mutta minusta se on ihanaa! Vuoren harjanteella olen hiekanjyvänen tuulessa. Koko maailma on jalkojeni juuressa, muttei se tarvitse minua mihinkään. Olen vapaa. Ja silloin minut täyttää rauha.

Liukastellessani pihan halki kohti parkkipaikan laidalla odottavaa taksia en tuntenut rauhaa. Olin väsynyt, ehkä vähän ärtynyt ja aavistuksen stressaantunut edessä olevan päivän tiukasta aikataulusta. Ja juuri siinä hetkessä, kun sitä ehkä eniten tarvitsin, palasivat vuoret vatsanpohjaani muistuttamaan, että olen vapaa.

Eikä hymy ole sulanut kasvoiltani vieläkään, sillä Kilimanjarolle lähtöön aikaa kuukausi.

Soolona Kilimanjarolle – kuusi viikkoa lähtöön!

Voihan Covid! Tähän asti olen (tietääkseni) onnistunut välttämään tartunnan, vaikka en ehkä suhtautunut siihen yhtä huolestuneesti kuin monet. Toimin toki annettujen ohjeiden suojellakseni riskiryhmiin kuuluvia ja läheisiä, mutta vahvana ja perusterveenä jatkoin elämää mahdollisimman normaalisti halki pandemian. Pari viikkoa sitten pöpö kuitenkin viimein sai minut kynsiinsä ja kampitti sänkyyn kesken tavallisen torstai-iltapäivän. Juuri kun olin edellisen flunssan jälkeen aloittanut treenaamisen 1,5 viikon tauon jälkeen ja ilahtunut, että Kilimanjarolle lähtöön oli alle kaksi kuukautta… Sitten oltiinkin taas laskemassa oksankohtia katosta!

Peak Leninin jälkeen kroppa on palautunut todella hitaasti ja koko syksyn ajan harjoittelu on ollut hiukan tahmeaa, ikäänkuin pahamaisen Frying Pan -jäätikön maitohapot eivät olisi suostuneet lähtemään lihaksistani vieläkään. Todellisuudessa luultavasti tuo nihkeätahtisuus harjoittelussa ja toistuva sairastelu johtuvat luultavimmin samasta syystä: liian suuresta kokonaiskuormasta.

Lokakuun lopussa kuitenkin suuri “kaistasyöppö “putosi pöydältä, kun sain päätökseen työn ohella suorittamani opinnot ja valmistuin Kalifornian Berkeley Law -yliopistossa (hurraa!). Kesken sairastelukierteeni perhe yllätti minut järjestämällä kaavutus- ja lakitusseremonian omassa olohuoneessamme. Olivatpa vielä tilanneet ihan oikeat Berkeleyn yliopiston valmistujaiskaavun ja nelikolkkahatunkin, jonka sitten näyttävästi viskasin ilmaan kotiolohuoneessa!

Myös ensi vuonna ilmestyvä Suuri huiputus -kirjani on edennyt niin hyvää tahtia – mistä iso kiitos kuuluu muun muassa kirjoitusaikataulujen mukaisesti joustavalle perheelleni, loistavalle tuottajalleni Lillille sekä mielettömälle beta-lukijalleni Teijalle. Kuuluisa “It takes a village to raise a child” -sanonta tuntuu sopivan myös kirjan kirjoittamiseen! Omat nettisivunikin ovat työn alla, jotta kirjasta uutisoiminen onnistuu sitten helpommin.

Kirjan kirjoittaminen on vienyt minut Alpeille ja takaisin ensimmäisiin kiipeilykokemuksiin. Kuva: Marko Laukkanen

Kilimanjarolle lähtöön on tänään kuusi viikkoa. Olen ollut siellä ennenkin, mutta kokemuksesta tiedän vuoren olevan erilainen joka kerta. Mutta tuntuu hiukan kuin palaisi kotiin, sillä Moshi-kylän kujat ovat tutut ja vaikka viimeksi olin hurjan sairaana koko kiipeilyn ajan, mielikuvat vaellusreitistäkin perustuvat todellisuuteen. Voi kuinka olenkaan odottanut Tansaniaan paluuta!

Käytännön järjestelyt ovat menneet hyvin sujuvasti: lennot on hommattu, paikka kiipeilyryhmästä buukattu ja varusteet kasassa. Enää tehtäviä perusjärjestelyitä on oikeastaan vakuutusten tarkistus ja rokotusten päivitys – kunhan pääsen tästä edellisestä pöpöstä eroon.

Loppuaika pitääkin sitten panostaa kiipeilykunnosta huolehtimiseen. Poikkeuksellisen täynnä sairastelua ollut syksy on rokottanut harmillisen paljon aikaa treenamisesta. Kerrankin olo on aika rento treenaamisen suhteen: yleensä lähtöä edeltävät kuukaudet ovat aika paineistettuja, koska minulle on tärkeää vaikuttaa niihin asioihin, joihin voin – eli kunnosta kiipeilyn onnistuminen ei saa jäädä kiinni.

Vaellushuippuna tunnettu Kilimanjaro ei vaadi teknistä osaamista, joten jäljellä olevat viikot tulen viettämään mahdollisimman paljon lenkkipoluilla ja rappusissa. Reilun vuoden treenipuristus vielä Afrikan korkeintakin vuorta (5895 m) suurempaa Peak Leniniä (7134 m) varten antoi hyvän pohjakunnon, joten en ole kestävyydestä kovin huolissani. Mutta kuten joskus tuli Mount Fujin myrskyisen nousuyön jälkeen todettua, jokaiseen vuoreen tulee suhtautua kuin Everestiin – eli kunnioittavasti ja kunnollisella valmistautumisella!

Erityistä Kilimanjarossa on myös se, että tällä kertaa lähden matkaan yksin – edellisestä sooloreissusta onkin aikaa. Alunperin Kilimanjaro ei kuulunut suunnitelmiin, mutta Peak Leninin jälkeen minua on kaihertanut tunne, etten ole saanut tarpeeksi “vuoripäiviä” ja odotus ensi syksyn Himalaja-reissuun tuntui tuskaisen pitkältä. Mahdollisuuden ilmaannuttua päätin palkita itseni opinnoista, kirjasta ja muutenkin työläästä syksystä ja tässä sitä ollaan. Uskon ja toivon, että tästä tulee paitsi seikkailu kohti vuoren huippua, myös tutkimusmatka sydämeeni!

Kuva: Marko Laukkanen

Paljon melua kengistä

Opiskeluaikana tein satunnaisesti töitä tarjoilijana ravintolassa, jonka ranskalainen keittiömestari Monte oli tunnettu tulisuudestaan ja dramaattisuudestaan. Olin kerran nähnyt tämän reviirinsä kiistattoman kuninkaan heittävän asiakkaan ulos ravintolasta tämän vaatiessa annoksensa ilman raaka-ainetta, josta ei pitänyt. Suurin osa henkilökunnasta pelkäsi keittiömestaria, mutta Monte ja minä olimme kuitenkin aina tulleet juttuun. Pärjäsin hyvin hänen tulisuutensa kanssa ja suhtauduin häneen rennommin kuin suuri osa muusta henkilökunnasta.

Erään kerran iltavuoroon saapuessani hän seisoi ravintolan aulassa muun henkilökunnan keskellä. Astuessani ovesta hän katsoi minua hitaasti päästä jalkoihin ja ilmoitti sitten ilme kovana olevansa hyvin pettynyt minuun. Olin kauhuissani ja täysin ymmälläni. Kelasin mielessäni edellisiä työvuoroja pohtien, olinko mokannut jotain, kenties saanut huonoa asiakaspalautetta – tai pahempaa: unohtanut Montelle tasan kello 20.30 keittiön annosluukulle toimitettavan tupla-Gin&Tonicin.

Hiljaisuus piteni. Työkaverit käänsivät nopeasti katseensa lattiaan. Tovin kuluttua Monte osoitti syyttävästi jaloissani olevia beigejä talvisaappaita:

– You ALWAYS have funky shoes. What’s up with those?

Vilkaisin leveiden lahkeiden alta pilkottavia, kieltämättä tavallisen näköisiä hiekanvärisiä saappaan kärkiä. Sitten virnistin ja kumarruin nostamaan leveiden housujeni lahkeita sen verran, että hän saattoi nähdä niiden sisään piilotetut valtavan pörröiset karvavarret. Monte arvioi hetken näkemäänsä, nyökäytti sitten hyväksyvästi ja kääntyessään kohti keittiötä totesi:

– I don’t think I’ve ever seen you wear same shoes twice.

Uusia kenkiä ulkoiluttamassa

Haluaisin sanoa, että hän liioitteli. Mutta vaikka ei minulla nyt NIIN monia kenkiä ollut, joskus teini-iän lopulla olin rakastunut kenkiin ja vuosien saatossa toinen toistaan erikoisempia pareja kertyi melkoinen määrä.

Sitemmin kenkiin kohdistuva intohimoni on asettunut, ja kaapit täyttävien parienkin lukumäärä järkeistynyt. Ensimmäisellä vuorikiipeilyreissulla Monte Rosalla sain toiseen jalkaani pysyvän tuntohermovaurion, joka on tekee korkokenkien käytöstä kivuliasta. Sen jälkeen myin lähes kaikki toinen toistaan kauniimmat korolliset kenkäni ja sijoitin rahat aikuismaisen järkevästi – kiipeilykenkiin!

Vaikka muotokieli ja ominaisuudet ovat aika eri maailmasta, olen nykyisiin kenkiini jopa kiintyneempi kuin Minna Parikan uniikkeihin näytöskorkkareihin. Näissä jalkineissa oikean merkin, mallin ja koon valintaprosessi on monimutkaisempi ja suhtaudun siihen suurella vakavuudella:

Hyytävän kylmä Peak Lenin edellyttää jonkin verran hankintoja, ja valitettavasti hyvälaatuiset kiipeilyvarusteet harvoin ovat edullisia. Kuten aiheen alustuksesta saattoi päätellä, suurin pähkäilyn paikka ovat olleet ylävuoristokengät. Peak Lenin tuntuu olevan taas niitä kohteita, jotka asettuvat varusteiden vaatimustasoltaan rajamaastoon.

Lähtöpäätöksestä alkaen olen vellonut pohdinnossa, onko nyt aika ostaa kolmikerroksiset ylävuoristokengät. Katsomissani YouTube-videoissa osalla Peak Leninin rinteillä vaeltavista kiipeilijöistä on tuplakenkä. Sellaiset (La Sportiva G2) minulla jo on ja vieläpä hyvin sisäänajettuina. Mutta toisella osalla porukkaa taas näkyy videoilla jo nuo lämpimämmät triplakengät. Kyselin neuvoa opasfirmaltamme sekä eri kiipeilyfoorumeilta, mutta sain täsmälleen saman vastauksen: puolet porukasta kannattaa kevyempiä tuplakenkiä ja toinen puoli vannoo triplakengän nimeen muistuttaen, että paleltumiset ovat hyvin yleisiä Peak Leninillä ja erittäin kurja syy kääntyä takaisin.

Miksikö päätös oli niin vaikea? Syitä on muutama:

Paino – ultrakevyet G2:ni painavat vain noin kilon (per kenkä). Kun taas Millet Everest Summit GTX:t painavat 300 g enemmän – ja ne taitavat olla aikalailla kevyimmät tämän kategorian kengät. Kolmesataa grammaa saattaa kuulostaa vähäiseltä erolta, mutta ottaen huomioon, että tämä on niitä vuoria, joille lähtiessä sahataan hammasharjasta varsi poikki painon minimoimiseksi, kolmasosa kiloa on valtava paino.

Mukavuus – G2:ni ovat kuin tohvelit, sillä olen saanut ne käytössä muovautumaan jalkaani sopiviksi. Vuorikenkien käyttöönotto on aina aikamoinen projekti, ja ensimmäinen vuori uusilla kengillä on ainakin toistaiseksi ollut aina hiukan rakkojen ja hiertymien kanssa kamppailua. Lisäksi G2:ten boa-vaijerikiristys on fantastisen helppo verrattuna Milletin old school -kengännauhoihin. Taas tuntuu pikkuasioihin takertumiselta, mutta ylävuoristossa pienetkin säädöt voivat olla hyvin rasittavia – varsinkin, mikäli joudut ottamaan hanskat pois ja avaamaan isoja varsia hyytävässä pakkasessa ja tuulessa.

Kylmyys – Milleteillä pärjää jo maailman korkeimmalla vuorella, Mount Everestillä eli niiden kanssa tuskin tulisi kylmyysongelmia Peak Leninilläkään, kun taas G2:ten kanssa luultavasti joutuisin varustautumaan akkusukin ja -pohjallisin. Tämä taas palauttaa minut edellä mainittuihin käytön helppouteen ja varusteiden kokonaiskeveyteen. Jos jouduin raahaamaan mukana ison kasan oheisvarusteita, säästänkö oikeasti kuluissa ja painossa (hermoista puhumattakaan)? Olen herkkä palelemaan, ja kylmyys on todella voimakkaasti motivaatioon vaikuttava asia kiivetessäni. Lämpöiset kengät voivat ratkaista yllättävän paljon.

Hinta – Tripla-buutsien hinnat pyörivät tuhannen euron hujakoilla. Toisaalta vaihtoehtoiskustannuksena olevat lisävarustelut G2:iin nousevat satoihin euroihin nekin, ja jos mielin Peak Lenin jälkeen korkeammalle, isompien kenkien hankinta on väistämätön.

Ylävuoristokenkien ostaminen on vaikeaa myös ihan käytännön syistä: esimerkiksi Suomessa niiden sovittaminen on lähes mahdotonta. Kiipeilykaupoissa saattaa satunnaisesti olla yksittäisiä mallipareja, mutta eri mallien vertailu on mahdotonta, ja koska suurin osa kiipeilijöistä on miehiä, yleensä myös malliparit ovat minulle liian suuria kokoja.

Kengän täydellinen istuvuus on tärkeää, ja eri merkkien ja mallien välillä on niin suuria eroja, että sopivan kengän koko voi mallista riippuen vaihdella jopa useita numeroita. Esimerkki: normikengänkokoni on 40. Pehmeät lähestymisvaelluskenkäni ovat kokoa 41, kovemmat La Sportivan Trango -lähestymis- ja kesäkiipeilykengät kokoa 42, G2:ni koko taas on 42,5.

Yksi tapa on tietysti tilata ulkomailta verkkokaupasta useita eri malleja ja kokoja sekä sovituksen jälkeen palauttaa valitsematta jääneet. Mutta rajansa on luottokorttilimitilläkin, ja monissa verkkokaupoissa kansainväliset palautukset tulevat kalliiksi, kun puhutaan isokokoisista tuotteista.

Vatvoin kenkäasiaa loputtomalta tuntuvan ajan – ainakin verrattuna yleensä varsin intuitiiviseen ‘Hupsista ***tana’ -päätöksentekotapaani. Pari kuukautta etsiskelin tietoa, vertailin merkkejä ja malleja sekä verkkokauppoja. Vaihdoin mielipidettä muutaman päivän välein, kunnes lopulta kiipeilyparini Heikki kehoitti tiukasti lopettamaan jahkailun:

– Osta ne Milletit. Palelet aina, ja tällä on sinulle suuri psykologinen merkitys.

Heikki seurasi linjoilla pontevaa sovitusta ja eri kenkien vertailusessiota (ja ilmeisesti viihdytti itseään Facetimen efekteillä)

Tiesin hänen olevan oikeassa. Niin päätös oli tehty. Sattui vielä niin onnellisesti, että oikeaksi kooksi arvioimiani kenkiä löytyi yksi pari (toiveideni mukaisesti sini-punaisena) alennusmyynnistä saksalaisesta verkkokaupasta. Niin Visa vingahti, ja kohta jo odotin pakettia kuin lapsi joulupukkia. Kuljetuksen saapuessa sain pidätellä itseäni, etten riuhtaissut laatikkoa kuljettajan käsistä, vaan hymyilin ystävällisesti ja vaihdoinpa kuulumisetkin. Loppupäivän vietin uudet kengät jalassa yrittäen kaikin tavoin testailla niiden sopivuutta.

Nyt Milletit ovat jo ulkoilleetkin kaksi kertaa: 20 kilometrin vaelluksen Nuuksion hankisessa metsässä ja rivakan vauhtikävelyn Tapiolan merenrantamaisemissa. Paino jännittää hiukan, sillä vaikka tasamaalla eroa G2:iin ei heti huomaa, Nuuksion pitkä trekki sai minut löytämään taas uusia lihaksia, jotka voivat kipeytyä.

Toinen asia on sisimpien kenkien istuvuus, sillä malli lienee suunniteltu ilmeisesti miehen pohkeen muotoon (tiesitkö muuten, että miesten ja naisten pohkeet ovat aivan eri muotoiset?). Sisäkengän reunus hiertää sääriini tuskaiset rakot jo parissa tunnissa.

Tytär kommentoi, että kotikeittiömme kokki tuntui
olevan todella varustautunut kaikkeen…

Muuten kengät tuntuvat olevan täydellisen sopivat. Eli sisäänajoa vaan ja ehkäpä sisimmän kengän muokkaus uunissa.

Ja et voi kiistää, etteivät ne ole hienot!

Monte olisi tyytyväinen.

Vuorikiipeilymetrien uusi tuhatluku – kiintopiste Peak Lenin

Vuorikiipeilyssä uuden tuhatmetriluvun tavoittelu on iso asia. Älä käsitä väärin, missään nimessä korkeus ei ole suoraan verrannollinen vuoren tai reitin vaikeuteen. Vuorilla yksikään tuhatluku ei ole helppo, ja jokaiselta korkeustasolta löytyy runsaasti haasteita. Eräät maailman vaikeimmiksi arvioiduista seinämistä löytyvät matalammilta vuorilta, kuten Eigerin (3967 m) ja Matterhornin (4478 m) pohjoisseinät. Mutta korkeusmetrien kasvaessa haasteiden luonne muuttuu, ja siinä missä matalammilla vuorilla lisähaastetta etsitään teknisemmistä reiteistä, korkeammalla pelkästään oleminen muuttuu eksponentiaalisesti vaikeammaksi. Ympäristön riskejä, kuten lumi- ja kivivyöryjä, arvaamattomia sääoloja sekä railoja ja serakkeja, löytyy kaikista ylävuoristoksi laskettavista korkeuksista.

Oman kiipeilypolkuni alussa opettelin ohuen ilman vaikutuksia, kestävyyttä ja vuorikiipeilytekniikoita nelitonnisilla huipuilla. Taitojen ja itsevarmuuden kasvaessa siirryin 5000 ja lopulta 6000 metrin vuorille haastamaan kykyäni kestää, sopeutua ja selviytyä. Kuitenkin erityisen tyytyväinen olen siihen, että samanaikaisesti kasvavan korkeuden kanssa jatkoin teknisten taitojen harjoittelua alppikiipeilykorkeuksissa (eli alle 5000 metrissä). Toistaiseksi ikimuistoisin kiipeilykokemukseni onkin ollut Matterhorn, jolla kiipesimme ensimmäisen kerran 2019 (Elbrus ja Matterhorn) ja toisen kerran vuonna 2020 (samaan syssyyn Polluxin ja Breithornin kanssa). Huipulle pääsimme toisella yrityksellä, ja molemmilla reissuilla vuori näytti täysin erilaiset kasvonsa (ensimmäinen yritys: Mene reippaasti ja turvallisesti – matka Elbrusille ja Matterhornille, sekä toinen yritys: Matterhornin lähestyminen täynnä tunteita)

Heikki ja Enrico-opas viimeisillä metreillä matkalla Matterhornin Italian huipulle

Mitä korkeammiksi ja haastavammiksi vuoret ovat muuttuneet, sitä enemmän epäonnistumisesta ja epävarmuudesta on tullut osa tekemistä. Se on ollut tiukka koulu minulle. Tyttäreni ohella luultavasti juuri vuorikiipeily on eniten muokannut ja koulinut minua ihmisenä. Välillä olen löytänyt itseni kyseenalaistamassa, onko mitään järkeä pistää tällaista määrää aikaa, vaivaa ja rahaa lajiin, jossa useammin epäonnistuu kuin onnistuu. Mutta aina jokin on saanut palaamaan, ja uskon vahvasti, että vuoripoluilta kerätyt opit ovat tehneet minusta paremman ihmisen; joustavamman, sitkeämmän ja hyväksyvämmän.

Nyt on aika siirtyä korkeusmetrien seuraavalle tuhatluvulle ja katsoa, mitä 7000 metrin rajapyykin ylityksellä on opetettavana. Tämänhetkinen korkeusennätykseni on 6200 metriä eli edessä on lähes 1000 metrin korkeuskorotus. Minua jännittää.

Olohuoneeni seinällä on suuri kuva ensi kesän tavoitteesta, Peak Leninistä (7134 m), jota tuijotan joogan tasapainoharjoituksien kiintopisteenä. Training Peaks -harjoitusapplikaation etusivun kuva julistaa, montako viikkoa on lähtöön (tänään lukema on 28). Harjoittelun ohjenuorana käytän Training for New Alpinism -ohjelman luojien 7000-metrisiä tavoitteleville suunnattua harjoitusohjelmaa. Suunnitelma on intensiivinen: treenejä on kuutena päivänä viikossa ja niiden kestot venähtävät jo harjoituskauden ensimmäisessä vaiheessa useamman tunnin mittaisiksi. Valmistaudun tosissani. Niin teen aina, mutta juuri nyt tunnistan mieleni aalloissa jotain uudenlaista virtausta. Laylan ja Ushban sekä Ojos del Saladon kitkerät kalkit kasvattavat nälkää.

Hyvä niin, sillä Peak Lenin on haastava kohde. Vaikka vuori ei vaadi suurta teknistä osaamista, valtavat railot ja syvä lumi tekevät noususta kaikkea muuta kuin helppoa. Äärimmäinen kylmyys, kovat tuulet ja pitkät kiipeilypäivät nostavat pärjäämisen riman huomattavan korkealle – luvassa on melkoinen henkisen sietokyvyn testi. Jos Atacaman autiomaan tulivuoret koettelivat meitä pari vuotta sitten kuumuuden, suolan ja hiekan avulla, edessä oleva reissu taitaa olla täydellinen vastakohta.

6000 metrin korkeus näyttää Atacaman autiomaassa aika erilaiselta kuin vaikkapa Himalajalla

Kyllähän se miettimään pistää.

Mietin aikaa. Suuren vuoren kiipeäminen on valtava investointi monessa mielessä, enkä haluaisi tehdä treenaamisen suhteen kompromisseja. Totuus kuitenkin on, että kun elämässä on muutakin ja muitakin, toistakymmentä tuntia harjoittelua on vaikeaa mahduttaa viikko-ohjelmaan. Huterana hetkenä treeniohjelman katsominen saa pohtimaan, ovatko seiskatonniset työssä käyvien perheellisten vuoria? Jos onnistuisin ehdotetun määrän treenitunteja viikkokalenteriini survomaan, saisin kyllä tinkiä yöunista – ja harjoittelun intensiteetin kasvaessa myös levon tarve kasvaa. En voi muuta kuin soveltaa ohjelmaa parhaan kykyni mukaan elämäntilanteeseeni sopivaksi. Nähtäväksi jää, riittääkö se.

Toinen asia on kylmyys. Vuorikiipeilyrakkauteeni liittyy varmasti useitakin ristiriitoja, mutta ehdottomasti yksi suurimmista on syvä inhoni palelua kohtaan. Kylmyys on mielelleni huomattavasti kuumuutta kuormittavampaa, mikä varmasti johtuu ainakin osin siitä, että kehoni sopeutuu helpommin korkeisiin lämpötiloihin. Miten ihmeessä lämpöä rakastava ihminen tulee valinneeksi tällaisen lajin ja on listannut haavelistalleen pelottavan kylmäksi kuvattuja vuoria, kuten Denali ja Peak Lenin?

Kaikenlaista siis mielessä pyörii, mutta en epäröi. Tunnen onnellisuutta, kun tavoite on kiikarissa, ja polku näkyy selkeänä edessä. Harjoittelu on hauskaa, ja on motivoivaa huomata, kuinka nopeasti ja helposti olen sopeutunut jokapäiväiseen treenaamiseen. Jooga auttaa sekä kehoa että mieltä palautumaan, urheilun jälkeen nukun makeasti – ja syön kuin hevonen! Kylmänsietokykynikin on vuosien ja vuorien kulkiessa ohi parantunut merkittävästi ja viimeksi tällä viikolla huomasin rapsakassa pakkasessa juoksevani rappusia ilman takkia.

Tuntuu kuin lajikohtaisempaa treeniä ei olisi koskaan liikaa, ja olemmekin kiipeilyparini Heikin kanssa yrittäneet muokata myös perustreenin tekemistä muistuttamaan asioita, joita Leninillä teemme. Punttisalilla korostuvat nousukahvan käytön ja köysistössä liikkumisen mukaiset liikkeet eli vietämme runsaasti aikaa taljassa ja yläselkää vahvistavan treenin parissa.

Malminkartanon portaissa (428 askelmaa) tehtävien isojen kenkien rappuslenkkien lisäksi halusimme saada lisää nousumetrejä myös perus juoksulenkeille. Niinpä olemme ottaneet kodin läheisen lenkkireitin vieressä sijaitsevien 100 askelman rappusten juoksemisen 22 kertaa osaksi juoksulenkkejä. Taskussa kulkee kaksi noppaa, joilla pidämme lukua kierroksista, muuten pää menisi pyörälle. Aivan mahtavaa huomata, kuinka nopeasti aluksi suurelta tuntunut kierrosluku on muuttunut rutiiniksi ja jalka nousee kevyesti myös rappusten jälkeisellä kotimatkalla!
Heikki jo innoissaan suunnitteleekin painovöiden mukaan ottamista ja kierroslukujen kasvattamista. Hän on ehdottoman oikeassa, mutta haluan varmistaa, etten toista aiempien treenikausien virheitä ja päädy rikkomaan itseäni. Siksi yritän suhtautua suunnitelmiin maltillisesti ja odotan, kuinka treeniohjelmamme kehittyy.

Treenin, työn ja perheen yhdistäminen tekee arjesta kiireistä, enkä esimerkiksi ehdi kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin. Olen kuitenkin viimein tainnut oppia, ettei kaikkea aina ehdi, ja nykyään osaan jo heittäytyä sohvalle, vaikka pölypallot ilkkuvat nurkissa. Tärkeintä on tehdä asioita, joita rakastaa ja parasta on olla matkalla.

Kaksikymmentäkahdeksan viikkoa ei ole paljon.

Peak Lenin – kuva: internetin yleiset lähteet

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén