Category: vuorikiipeilyblogi Page 1 of 2

Kireitä köysiä ja muutoksia suunnitelmiin

“Valitettavasti joudun perumaan Mont Blancin ja Gran Paradison reissun omalta osaltani…” alkoi oppaaltamme Albylta tullut viesti. Tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että aina kiipeilyreissun alla tapahtuu jotain odottamatonta.

Kiipeilyryhmä tauolla 3000 metrissä
Mont Blancilla 2016

Heti viestin seuraavassa lauseessa Alby jo esitteli ehdotuksensa korvaavasta pääoppaasta, joka ainakin pikaisen googletuksen perusteella vaikuttaa oikein pätevältä. Haastavamman reitin kiipeäminen talviolosuhteissa on kuitenkin sen verran tainnut synnyttää jännitystä, että huomasin ajatusteni jäävän kiertelemään uuden oppaan ympärille. Albyn suosituksen myötä Heikki ja minä luotamme oppaan ammattitaitoon, joten kyse ei ollut sitä koskevasta huolesta, vaan jostain ihan muusta:

Näillä, vielä varsin vähälukuisilla kiipeilyreissuillani olen saanut kiivetä useiden oppaiden kanssa, ja nähnyt joitain kymmeniä muita. Heitä seuratessani olen oppinut yhden merkityksellisen asian siitä, kuinka toivoisin minua opastettavan.
Ensimmäisen kerran kiinnitin tuohon asiaan huomiota vuonna 2016 Alppien korkeimman vuoren huiputuksen jälkeen, kun minä ja Juuso (toinen ryhmästämme Mont Blancin huiputtanut kiipeilijä) keskustelimme siitä, kuinka viimeiset raskaat kiipeilytunnit olivat edenneet. Kerroin, kuinka viimeisellä huippuharjanteella olin huonon akklimatisoitumisen vuoksi jo kovin uuvuksissa ja jaksaakseni rytmitin askeleeni “50 askelta – kymmenen hengenvedon mittainen tauko – 50 askelta – kymmenen hengenvedon mittainen tauko”. Alby, joka tuolloin oli oppaanani, huomasi nopeasti rytmini ja sopeutti oman tahtinsa siihen. Näin etenimme kohtuullista vauhtia, mutta minun ehdoillani.

– Hahaa, meillä oli sellainen koiranulkoilutus-menetelmä! Opas nyki minua eteenpäin, ja minä pysähtelin aina kun mahdollista, nauroi Juuso.

Nyt nähtyäni joitakin erilaisia kiipeily-ympäristöjä ja enemmän oppaita, olen huomannut, että yllättävän usein köydet oppaan ja asiakkaan välillä näyttävät olevan pingottuneena. Oppaan tehtävä on tietysti huolehtia, että perille päästään sopivassa aikaikkunassa. Ja varmasti monet, varsinkin ylävuoriston ohueen ilmaan tottumattomat asiakkaat taitavat olla sellaisia, että heitä enemmän ja vähemmän pitää raahata perässä: kunto on odotettua huonompi, ohuen ilman vaikutukset yllättävät, motivaatio loppuu… ja ne lukuisat muut syyt, jotka saavat jalat painamaan ihan tolkuttomasti korkeuksissa. Monet asiakkaat ehkä jopa toivovat oppaan toimivan noin. Ehkä jotakuta se motivoi, kun tuntee vetoa tai nykimistä valjaissaan?

Mutta olen myös nähnyt tilanteita, joissa vaikuttaisi kuin opas haluaisi tehdä nousun mahdollisimman nopeasti, vaikka olosuhteet ja vuoripolun ruuhkatilanne eivät sitä vaatisi. Olen ollut mukana tilanteessa, jossa tuntui kuin osalla saman kiipeilytiimin sisällä köysistöjä luotsaavista oppaista olisi ollut kisa huipulle pääsyn järjestyksestä. Saatan toki olla väärässäkin.

Kilimanjaron ja Mount Merun oppaamme Steven tarjoaa ambulanssikyytiä, Kilillä 2018
kuva: Heikki

Kerran näin, kun vuoristo-opas jätti hitaammin kiivenneet asiakkaansa paluumatkalla huipulta kulkemaan viimeiset kilometrit majalle yksin, sillä hänellä oli kova kiire laaksoon hakemaan seuraavia asiakkaita. Tuolloin oma oppaani oli niin huolissaan noista yksin jätetyistä asiakkaista, että vietyään meidät majalle, hän palasi takaisin varmistamaan, että myös kivikon laitaan jätetty vanhempi pariskunta pääsi turvallisesti takaisin.

Mutta unohdetaan olosuhteiden synnyttämät kiirehtimistarpeet, vaaratilanteet ja laiminlyönnit: minulle se olisi myrkkyä, jos joutuisin hinattavaksi. Rinteellä ollessa minulle on kunnia-asia antaa suoritukselle kaikki se ruuti, joka minussa on. Siksi tilanne, jossa opas alkaisi minua rekenään vetää, ei motivoisi – vaan toimisi ehkä päinvastaisesti. Ensin yrittäisin kiihdyttää vastauksena lisävauhtivaatimukseen, mutta mikäli en saisi tilannetta muuttumaan, seuraisi turhautuminen ja ennen pitkää uskon puute omaan suorituskykyyn. Oppaan kiistämättömän auktoriteetin huomioiden, kokemus muuttuisi nopeasti minulle ikäväksi.

Ehkäpä ainoastaan tilanteessa, jossa akut olisivat totaalisen tyhjät ja esimerkiksi vaaran välttämiseksi olisi pakko löytää kropasta vielä vähän tehoja, suuttumus voisi tuottaa sen viimeisen energiaryöpsähdyksen, jolla päästäisiin turvaan. Mutta eikö tuolloinkin puhe toimisi vetämistä paremmin? Jos opas sanoo “juokse”, minä kyllä juoksen, niin lujaa kuin jaloistani pääsen – toinen asia tietenkin on, kuinka pitkälle jaksan.

Tiedostan ottavani riskin käsitellessäni tätä aihetta, sillä heti seuraavassa hengenvedossa saan tunnustaa, että useimmissa tilanteissa minulla ei ole osaamista arvioida, millainen ajuri on oppaan kiipeämisvauhtivalinnan taustalla. Mutta lopultahan kyse on johtamis- ja kommunikointitaidoista. Oppaan tavasta kertoa asiakkaalle suoritusta kulloinkin koskevat odotukset ja turvallisuusvaateet. Oppaan sosiaalisista taidoista ja kyvystä tunnistaa, kuinka kutakin kiipeilijää johdetaan. Ja tietysti koko tiimin sisäisestä kommunikaatiosta. Niinpä kiipeilyparini Heikin kanssa päätimmekin esittää uudelle oppaalle kaksi pyyntöä:
1. Älä vedä
2. Opeta meitä ymmärtämään vuorta (tästä aiheesta lisää joskus myöhemmin)

Mont Blancin huippuharjannepolku 2016

Haluan vielä mainita, että minulla on ollut hyviä oppaita, jotka ovat osanneet minua opastaa ja motivoida tekemään parhaani (ja vähän yli), kukin omalla tavallaan. Pari esimerkkiä mainitakseni:
Monte Rosalla Pette vain näytti rohkaisevasti peukkua, kun kuuli minun kiroilevan jalkakipuni kanssa. Hän antoi minun käydä oman taisteluni ja luotti avostelukykyyni.
Tansaniassa Kilimanjaron lähestymispäivinä Steven sai minut hymyilemään“Mama Chui! Hakuna matata? Pole pole, dada!” -huudoillaan, vaikka vatsani oli kuin linkoava pesukone. Viimeksi Mont Blancin huippuharjanteella Alby jakoi viimeisen teetilkkansa ja suklaapalansa kanssani ja kannusti jatkamaan:
–  I know,  it’s hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. So, let’s go.

Sitten me menimme.

Ja kohta mennään taas!

Lue viime kerrasta Mont Blancin huippuharjanteella täältä: Vuorenvalloitus 2016 – Mont Blancin huiputus (kuvat valitettavasti ovat noissa vanhoissa teksteissä rikki).

Salainen paikka taivaan ja avaruuden rajalla – Mount Merun huiputus

 Päivä 5: Yön aarrehetki

Kilimanjaro Mount Merun huipulta auringonnousun aikaan


Sinkosin istumaan pimeässä. Tuuli ulvoi syöksyessään harvan talon laudoitusten läpi, ja sademetsä ympärillä kohisi elämää. Kylmästä yöstä huolimatta olin hiestä märkä, ja tuntui kuin en olisi juurikaan nukkunut, niin pätkittäistä uni oli ollut.

Mutta nyt minut oli herättänyt ulkoa kantautuva äkillinen kova ääni. Myöhemminkään ei selvinnyt, mistä oli kyse, ja aamulla luulin nähneeni unta, kunnes Terry kertoi heränneensä samaan meteliin. Olin siis hereillä, ja vuorilla on tärkeää nesteytyksen optimoimiseksi juoda ja käydä vessassa myös yöllä. Illan vesitankkauksella oli se seuraus, että nyt oli vessareissun aika. Voi ei.

Miriakamba Hutin käytävä on
päiväsaikaankin kolkko

Jokainen soluni vastusti huoneesta poistumista täynnä outoja ääniä olevaan kylmään yöhön. Mutta muistin hyvin Elbrusilta, miten käy, jos ei ole kurinalainen nestetankkauksen suhteen. Niinpä pienen sisäisen taistelun jälkeen kömmin arasti makuupussin lämmöstä, vilusta täristen pujottauduin vaatteisiin ja livahdin majan pimeälle käytävälle.
Takapihalle saapuessani tuuli reuhtoi puita ja tarttui välittömästi ohueen takkiini. Rakennusten kattopellit vinkuivat, ja metsästä tulvi rasahduksia ja pauketta. Pysähdyin portaille ja pyyhin otsalampun valokeilalla wc-rakennuksen ympärillä viimassa teutaroivia puita. Tuntui kuin tuhannet silmät olisivat tarkkailleet minua pimeästä. Pakottauduin liikkeelle rauhallisesti ja vasta viimeiset kaksi metriä vessakoppiin sallin itseni ottaa juoksuaskelina. Haka kiinni ja huh, olin turvassa! Kun hetkeä myöhemmin astuin ulos kopista, oli tuuli taianomaisesti tyyntynyt täysin. Musta metsä ympärillä oli pysäyttänyt villin tanssinsa ja kahisi vaimeasti. Pilvet olivat väistyneet kuun edestä, ja yhtäkkiä piha kylpi värittömässä, läikehtivässä valossa – kuin ilma olisi ollut täynnä pieniä hopeakiteitä. Käännyin katsomaan vasemmalle: kaukaisuudessa Kilimanjaro valvoi tyynenä ja kauniina valkoinen huippu erottuen selvästi mustaa taivasta vasten. Katsoin oikealle, ja Mount Meru oli paljastanut kraaterinsa karhean reunan hopeisen valon lempeälle hyväilylle. Unohdin pelkoni. Unohdin kylmyyden. Seisoin hiljaa kauan ja vain hengitin hetkeä, joka minulle oli annettu.
Aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena. Vitsailimme oppaiden kanssa huomenia toivotellessamme: – I slept like a toto (vauva swahiliksi) – crying every five minutes!
Aamiaisen keskustelunaihe oli Afrikan viisi suurta (eli eläimet, jotka pitää nähdä, jotta voi sanoa nähneensä aitoa Afrikkaa): norsu, sarvikuono, puhveli, leijona ja leopardi. Toistaiseksi listalla oli vain puhveli – ehdotuksestani huolimatta leopardin jätöksiä ei suostuttu laskemaan edes puolikkaaksi.
Olimme ainoa ryhmä, joka tuona päivänä lähti majalta ylöspäin. Jo aamukahdeksalta kuumuus tuntui rehevän metsän polulla, ja lämpötila nousi kiivetessämme jatkuvasti jyrkkenevää rinnettä. Sinä aamuna sademetsän mausteinen ja nopeasti vaihteleva tuoksu tallentui lähtemättömästi mieleeni nautinnon tuoksujen joukkoon. Kaikki olimme energisiä ja hyväntuulisia ja askel nousi rivakasti. Jo 1,5 tunnin kuluttua olimme saavuttaneet 3050 metrin korkeuden.

Puhelias oppaamme Steven

Matkan aikana aloin pikkuhiljaa saada käsitystä oppaidemme ominaispiirteistä. Steven, pitkä ja hoikka 39-vuotias moshilaismies, tuntui puhuvan loputtomiin. Hän käveli joukon hännillä ja piti kovaäänistä monologia, joka oli selvästi osoitettu ryhmää johtavalle rangerillemme Frederickille, joka vastaili livautellen vuodatusvirtaan myötäileviä “Eh”-äännähdyksiä ja satunnaisia kommentteja. Totta puhuakseni, minua hiukan ärsytti tuo jatkuva puhevirta, sillä nautin hiljaa kulkemisesta. Satunnainen keskustelu on ihanaa, mutta haluan eksyä ajatuksiini vuoripoluilla. En tiedä, johtuiko Frederickin lyhyistä vastauksista, mutta parin tunnin kuluttua keskustelu tyrehtyi. Oi, nyt saisin kaipaamani hiljaisuuden! …mutta ei, hetken kuluttua pajatus alkoi uudelleen ja nyt niin kovaäänisenä, että minun oli pakko vilkaista taakse. Steven oli kaivanut taskustaan puhelimen ja alkoi soitella ilmeisesti tuttaviaan läpi. Ilmeeni taisi paljastaa ajatukseni, sillä takanani tulevat Heikki ja Terry pidättelivät naurua posket piukkoina. Hekotus karkasi kaikilta kolmelta Terryn todettua puoliääneen kuivakan kommentin, josta jälleen tulisi yksi reissun toisteltuja lauseita:
– Steven needs someone to talk to.
Onneksi pian swahilinkielinen jorina muuttui osaksi vuoren äänimaisemaa eikä siihen enää kiinnittänyt juurikaan huomiota. Myöhemmin tulisimme myös huomaamaan, että 4000-metrin rajapyykin jälkeen Steveninkin puhetulva vähenisi merkittävästi.

Metsän jälkeen nousimme auringon armottomassa kuumuudessa kylpevälle kiviseinälle, jota pitkin siksakkaavan polun reunamilla vuorottelivat matalat puut, valtavat kaktukset ja tuttuakin tutumpi puna-apila. Kun nousimme pari vuotta sitten riehuneen metsäpalon tuhoaman alueen rajan yli, maisema muuttui kirkkaasta ja kuumasta auringonpaisteesta huolimatta aavemaiseksi. Pensaat olivat pyyhkiytyneet näkymästä liekkien nieleminä. Palaneiden puiden rangat ojentuivat kohti taivasta kuin mustat sormet. Frederick kertoi tulipalon syntyneen kylässä vuoren toisella puolella ja riehuessaan polttaneen valtaisan alueen, lähes koko vuoren ylärinteen. Onneksi hävityksen keskellä puiden mustuneiden juurien lomasta nousi raikkaan vihreää ruohoa ja pienen pieniä punaisia ja keltaisia kukkia, kuin elämän sitkeyden huutomerkkeinä.

Vajaat pari tuntia myöhemmin 3500 metrin korkeudessa sijaitseva Saddle Hut -maja ilmestyi näkyviin. Kun nousimme majan pihaan, panin merkille, että ilman lämpötila oli laskenut selkeästi ja tuulen henkäyksissä oli nyt uusi terävä särmä. Steven kätteli koko ryhmän ja hänellä oli meistä jokaiselle oma pieni hauska kättelykoreografia.
– Good job dada (swahiliksi sisko), hän totesi minulle.
Söimme majan suuressa tyhjässä tuvassa lounaan, jonka jälkeen siirryimme huoneisiimme päiväunille. Ennen lähtöä ensi yön huiputusyritykseen nukuttaisiin vain pari tuntia, joten oli tärkeää ladata akkuja nyt.
Tässä tunnelmia Saddle Hutilta:


Parin tunnin unien jälkeen olin täysin palautunut ja lihakseni tuntuivat taas pursuavan voimaa. Iltapäivällä teimme vielä akklimatisoitumisnousun Mount Merun sivuhuipulle, Little Merulle (3850 m). Siellä saimme ihailla pilvien tanssia vuoren satulan yli: tasaisessa rytmissä pilvet nousivat molemmilta puolilta harjannetta ja kohtasivat keskellä sulkien koko maiseman kosteaan syliinsä. Hetken kuluttua ne erkaantuivat ja valuivat rinnettä alas, toistaakseen saman koreografian taas uudelleen. – Vuori hengittää, hymyili Heikki.
Little Merulta paluun jälkeen oli vuorossa nopea päivällinen ja kolmen tunnin unet ennen huiputukseen lähtöä. Nyt, nyt, nyt mennään!

Päivä 6: Mount Merun huiputus


Herätyskello nosti meidät jalkeille 23.30, ja tutuksi tullut huiputusyön kuhina alkoi. Aamiaisella oli tarjolla vain imeliä keksejä ja termoskannullinen teetä, joten aamupalan nauttimiseen ei tuhlattu juurikaan aikaan. Koska olimme ohittaneet korkeuden, jonka ylitse kansallispuiston suuret eläimet nousevat, rangerimme Frederick jäi nukkumaan, kun kello 01 asetuimme vilpoisassa yössä jonomuodostelmaan; Abraham, minä, Heikki, Terry ja Steven. Kostea, pisaroiva pilvi oli niellyt satulan, ja sukelsimme sumuun otsalamput sen harmautta haravoiden. Voi kuinka onnellinen olinkaan!

Vaikka yö oli kostea ja sumuinen, etäällä näkyvät tähdet ja kuu lupailivat selkenevää. Oppaamme tosin mainitsivat, että Mount Merulla sataa aina, joten meidän tulisi varautua sään huononemiseen. Steven kertoi kiivenneensä huipulle lukemattomia kertoja viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ja vain kerran sateettomassa säässä. Toivoa sopisi, ettei sade tulisi ylempänä reitillä, missä edessä olisi työläämpää kivikkoa. Mielessäni kävi, että märillä kivillä jääraudoista olisi apua, mutta nyt oli myöhäistä, sillä oppaiden ohjeistuksesta olimme jättäneet ne majalle.

Ensimmäiset tunnit vaellettiin rivakkaa tahtia kivistä, kiemurtelevaa polkua, jota matalat pensaat reunustivat. Yön hiljaisuudessa pääsin taas tuttuun onnelliseen kiipeilytunnelmaan: askelten rytmi ja keinunta sinkosivat ajatukseni vapaalentoon. Vauhtimme oli ripeä ja tunnin välein pysähdyimme tauolle. Jutustelimme ja vitsailimme satunnaisesti, ja tunnelma muuttui suorastaan hulvattomaksi.

– I like this small group, we are a Family Group with kaka‘s (swahilia: veli) and a dada! Steven iloitsi.

Yön pimeinä tunteina saavutimme alueen viimeisen villin sarvikuonon muistoksi nimetyn Rhino Point -etapin. Sen jälkeen matka jatkui harjanteisempana ja tuulille avoimena. Kapeat harjanteet ja jyrkät “nelivedolla” ylitettävät kiviseinämät saivat pohtimaan eri kiipeily-ympäristöjen turvallisuusvaatimuksia. Vastaavia paikkoja ei Alpeilla mentäisi ilman köysistöä, mutta täällä turvallisuus oli hoidettu pahimpiin kohtiin laitetuilla kallioon kiinnitetyillä ruosteisilla kettingeillä.

Pian Rhino Pointin ja harjanteen jälkeen reitti sukelsi alas ja kraaterin taakse. Ihmettelimme laskeutumisen pituutta ja jyrkkyyttä ääneen. On tietenkin luonnollista, että välillä kiipeilyreitti kiemurtelee alaspäin, mutta nyt laskeuduimme lähes sata vertikaalimetriä. Steven kertoi, että tämä oli yksi syistä, miksi Mount Meru on yllättävän raskas. Koska kiipesimme kraaterin reunaa myöten, nousun siksak tehtiin toisinpäin kuin yleensä. Koko reitti ylös tästä eteenpäin olisi kiemurtelua; se nousisi välillä kraaterin reunalle, mutta painuisi aina hetken kuluttua lähes yhtä pitkän laskun takaisin alas.

– You end up climbing lot more than 4566 meters, Abraham täydensi Steveniä.

Ja todella. Tuntuu kieltämättä oudolta, kun ensin ponnistelee pitkän nousun ylös kraaterin reunalle ja sen jälkeen kiipeää yhtä kauan alas vain kääntyäkseen taas uuteen nousuun. Ja sama jatkuu koko matkan, viimeistä huiputusnousua lukuunottamatta.
Maisemaa kraaterin reunalta (kuva otettu paluumatkalla)


Mutta millainen reitti se olikaan! Ylhäällä Afrikan mantereen korkeimman jyrkänteen reunalla alapuolellamme kaartui räjähtänyt kraateri tuhkasuppiloineen sekä koko öinen upea maisema aina kaukana lepäävälle Kilimanjarolle asti. Rinteitä peitti ohut kerros vulkaanista pölyä, joka hohti kuun valossa hopeisena ja sai koko vuoren kimaltamaan. Jopa pimeässä näkymä oli uskomaton. Vaihteleva maasto pisti sekä kehon että mielen jatkuvasti töihin ja tuskin maltoin odottaa, mitä oli aina seuraavan mutkan takana.

Olosuhteet olivat mitä parhaimmat, vaikkakin tuuli oli kraaterin reunalla niin kova, että sain oikein tosissani puskea sitä vasten. Paikotellen sen yllättäen tulevat puuskat olivat niin voimakkaita, että tasapainon säilyttämiseksi pidin kehoni jatkuvasti kumarassa tuulta kohden.  Reitin taas kaartaessa harjanteen reunan suojaan, lämpenimme tuulensuojan lisäksi vaihtelevasta keskittymistä vaativasta kivikkokiipeilystä, joka paikotellen sai oppaat kehoittamaan neliraajatyöskentelyyn:
– Now move like a crocodile!

Se oli upeaa! Vatsastani kurkkuun nouseva aiemmilta kiipeilyiltä tuttu kuvotuksen tunne kertoi meidän saavuttaneen 4300 metrin rajan, mutta muuten oloni oli loistava; vahva ja energinen.

Ennen viimeistä huipulle johtavaa kiviseinämää nousimme vielä kerran kraaterin harjanteelle juuri sillä maagisella hetkellä, kun auringon kajo alkoi punertaa taivaanrannassa. Henkeni salpautui, kun satukirjan maisema valaistui aamunkajon punertavaan sävyyn.
Näkymää silmänkantamattomiin peitti nyt lempeisiin pastellisävyihin värjäytyvä tasainen pilvipeitto, jonka vain Kilimanjaron valkoinen huippu itseoiketetusti puhkaisi. Yläpuolellamme kaartuva tumma sinisyys antoi periksi valolle ja silmiemme edessä kirkastui vaaleammaksi, liukuen harmonisesti sävystä toiseen, kohti pilvipeiton rajapinnan roosaa. Oli kuin meidät olisi nostettu salaiseen paikkaan taivaan ja avaruuden rajamaille.

Seisoin jähmettyneenä paikallani uskaltamatta edes pyyhkiä poskelleni valuvaa kyyneltä, vaikka viima hyydytti pisaran suorastaan kivuliaan kylmäksi. Katsomatta tiesin, että vierelleni pysähtynyt Heikki yritti laillani olla hengittämättä, jotta lumous ei särkyisi. Hetkeen kukaan ryhmästä ei puhunut eikä liikkunut. Sitten Abraham laski repun selästään ja totesi meidän pitävän tässä tauon ennen viimeistä huipulle johtavaa nousurutistusta.

– We are so lucky. Usually it rains. Always, Abraham totesi ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä ja ylpeydestä, kun katsoi maisemaa.

Lyhyen tauon jälkeen oppaat hätistivät meidät liikkeelle, sillä nousuun menisi vielä aikaa, ja kello lähestyi aamuviittä. Aurinko nousisi 5.15 ja jos mielimme nähdä sen huipulta, oli jo kiire.

Viimeinen nousu oli kivikkokiipeilyä jyrkällä rinteellä, jonka poimuilu loi illuusion siitä, että katseen jo tavoittama huipulla seisova Tansanian lippu oli ihan lähellä. Mutta joka kerta noustessani kiviharjanteelle saatoin nähdä, että edessä oli vielä uusi harjanne. Etenin mahdollisimman rivakasti työskennellen kaikilla neljällä raajalla. Korkeus tuntui imevän vauhtia ja voimia lihaksista. Hiki valui selkääni pitkin.

Taivas kirkastui kirkastumistaan, kun kiipesimme kilpaa kellon kanssa.
Lopulta kiviharjanteen takana ei enää ollut uutta poimua vuoressa, vaan näin huipun. Pysähdyin odottamaan takanani kiipeävää Heikkiä, sillä halusin saapua huipulle yhdessä. Kiipesimme muutamat viimeiset metrit rinnakkain ja saavuimme perille Afrikan viidenneksi korkeimman vuoren huipulle 4566 metrin korkeuteen 27.12. klo 5.15, juuri auringonnousun hetkellä.

Koska kuvat kertovat sanoja enemmän, tässä huiputustunnelmia ja -maisemia:

Tansanian lippu Mount Merun huipulla ja pilvipeittoon heijastuva huipun varjo

Mount Fujin huiputus – sumua, sadetta ja viimaa pyhällä vuorella

Vaeltaja lepää Fujisanin rinteellä

Kaksi viikkoa, viisi kaupunkia, yksi vuori. Vaelsin pyhätöillä, lauloin karaokea (kyllä vaan, monta tuntia), pelasin VR-pelejä ja eksyin Shinjukun massiivisen metroaseman loputtomaan valkopaitaisten ja mustahousuisten “salary manien” virtaan.
Japani yhdistää ikiaikaiset tarinat ja kulttuurin häkellyttävän luontevalla tavalla kiivastempoiseen elämänrytmiin ja -ympäristöön. Mielikuvitusta kutkuttavat satumaiset pyhätöt kuiskivat vanhan ajan mystiikkaa – ja heti seuraavan kulman takaa aukeaa suurkaupungin hektinen rytmi, neonvalot sekä loputon jono pelihalleja ja karaokekomplekseja.

Koimme myös maanjäristyksen (järinään tottuneille japanilaisille se oli pienehkö: 4.6 Richerin asteikolla, mutta minua jännitti kovin), lähestyvän taifuunin ensisateet ja -tuulet sekä maan yllä leijuvan sodan uhan. Niiden keskelläkin Japani valloitti sydämeni vieraanvaraisuudellaan, huomaavaisuudellaan ja siisteydellään – sekä uskomattoman hyvällä ruoalla (jota olen paluun jälkeen koettanut kotikeittiössä jäljitellä, mutta varsin heikolla menestyksellä, toistaiseksi).

Ryokanissa pukeudutaan Yukataan

Kansakunnan selkärankaan taottu toisten huomioon ottaminen näkyy kaikessa: Koko matkan aikana en kuullut auton tööttäävän, edes Tokion ruuhkissa. Metroissa ja junissa puhelimet olivat äänettömällä ja ihmiset hiljaa. Ruuhkaisessa kahvilassa ihmiset automaattisesti väistyivät, jotta pääsisimme istumaan vierekkäin. Kun Fujin rinteen maksullisen wc:n edessä minulta puuttui 100 jeniä, heti ilmaantui ystävällinen sielu sen ojentamaan.

Hyvin nopeasti ihmisten kaiken kattava kohteliaisuus ei tuntunut enää edes tölvimiseen tottuneesta länkkäristä hämmentävältä ja siitä alkoi nauttia. Riemastuttavin asia oli ehkä näkemiin sanomisen hetki. Muodollisemmissa tilanteissa esimerkiksi ravintolan tarjoilija saattoi meidät kadulle asti ja kumarteluiden jälkeen jäi katsomaan poistumistamme, kunnes käännyimme seuraavasta kadunkulmasta (kerran palasin vielä kurkkaamaan kulman taakse ja tarjoilija seisoi edelleen kadulla). Kun yövyimme perinteisessä japanilaisessa majatalossa, Ryokanissa, aamulla lähtiessämme suuri määrä henkilökuntaa saattoi meidät ulos, kumarteli ja heilutti kuin vanhoille ystävillä. Kepeämmissä tilanteissa, esimerkiksi kahviloissa, astioiden palautuksesta sai vuolaat kiitokset, ja lähtiessä koko paikalla oleva henkilökunta huuteli kiitoksia ja toivotuksia. Aluksi tuntui noissa tilanteissa hämmentävältä, kun heihein hetkellä vastapuoli hymyilee leveästi ja heiluttaa valtavan innostuneesti kaksin käsin, vaikka seisoisit metrin päässä.
Pian kuitenkin huomasin yrittäväni kömpelösti vastata ihmisten kohteliaisiin lauseisiin, kumarruksiin ja heilutuksiin. Ja vaikka paikallisesta monimutkaisesta etiketistä minulla ei ole tietoa ja luultavasti tein kaiken ihan nurinpäin, sain vastaukseksi ilahtuneita hymyjä ja entistäkin ystävällisempää käytöstä. Se tepsi ja kahden viikon lopulla heilutin heiheit jo takaisin molemmin käsin ja yhtä innostuneesti kuin paikalliset!

Kuten ehkä arvata saatat, mieleenpainuvin kaikista hienoista kokemuksista oli japanilaisten pyhä vuori Fuji, jonne kiipeäminen on monelle japanilaiselle kerran elämässä tehtävä suuri ponnistus. Vaikka 3776 metriä korkea tulivuori ei vaadi teknistä osaamista, vihjaa sen muoto jyrkistä rinteistä, joiden kiipeäminen tunti toisensa jälkeen saa reisilihakset anomaan armoa. Ja kuten aina, oli tälläkin vuorella yllätyksiä tarjolla:

Fujisanin huiputus

Tästä se nousu lähtee!

Syyskuun 9. päivän alkuillan tunteina Gotemba Trail -vaellusreitin aloituspisteessä sijaitsevalla parkkipaikalla bussista nousi kolmehenkinen kiipeilytiimimme. Kiipeilyparini Heikin ja minun lisäksi Fujin huippua lähtisi tavoittelemaan Heikin lapsuudenystävä Timo, joka on asunut Japanissa jo toistakymmentä vuotta. Japania sujuvasti puhuva Timo on vuosien mittaan kotiutunut Tokioon ja tutkinut maata ristiin rastiin. Mutta Fuji oli häneltä vielä kokematta.

Olimme valinneet reitiksemme Fujin reiteistä pisimmän ja jyrkimmän Gotemba Trail -reitin, sillä halusimme kiivetä mahdollisimman kaukana ruuhkista. Reittioppaat varoittavat Gotemban reitin olevan huomattavasti muita reittejä raskaampi: matka alkaa 1400 metrin korkeudesta ja reitin 11,5 kilometriä vaelletaan noin kahdeksan tuntia. Olimme päättäneet poiketa normaalista tavasta kiivetä iltapäivällä rinteellä sijaitsevalle majalle ja yöpyä siellä aamuyön tunteihin asti, jolloin kiivetään viimeiset pari sataa vertikaalimetriä ja ollaan huipulla juuri parahiksi todistamassa auringonnousua.
Me sen sijaan päätimme lähteä matkaan myöhemmin illalla ja kiivetä halki yön, jotta olisimme huipulla aamun sarastaessa.

Siinä nyt sitten seisoimme lähtöpisteessä hiukan epävarmoina. Kun saavuimme parkkipaikalle, alueella oli huolestuttavan paljon väkeä, ehkä kolmisenkymmentä ihmistä, mutta sitten he ahtautuivat bussiin ja ajoivat pois. Siinä seisoimme kolmestaan hämärtyvässä, hiukan sumuisessa illassa ja vilkuilimme valtavaa harmaata pilvimassaa toivoen, että sen takana piileskelevä Fuji näyttäytyisi.

Olimme varanneet juna- ja bussimatkaan Tokiosta vuorelle runsaasti aikaa, mutta kaikki olikin mennyt nopeasti. Olimme siis huomattavasti etuajassa. Viivyttelimme, sillä emme halunneet lähteä kiipeämään liian aikaisin. Silloin joutuisimme odottelemaan auringonnousua kylmässä vuorenrinteellä, eikä sää näyttänyt kovinkaan hyvältä. Vuorta ei näkynyt ollenkaan paksun harmaan pilvimassan takaa, kylmät tuulenpuuskat pyyhkivät rinteitä ja ilmassa vihmoi vesipisaroita. Timo tarkisti vielä sääennusteen ja totesi, että lähitunneille oli luvattu sadetta, mutta aamun pitäisi sen hetkisen ennusteen mukaan olla kirkas. Yöstä tulisi kylmä ja kostea.

Varustautuessamme ennakkoon yleinen säätila Japanissa oli 30 asteen lämpöisemmällä puolella ja Fuji-alueen lämpötilatkin näyttivät samaa. Alpella vastaavassa tilanteessa olen kiivennyt paitahihasillaan reilusti yli 3000 metriin. Mutta nyt tilanne olikin toinen. Lämpötila oli viidentoista asteen tuntumassa, ja mietin huolestuneena päätöstäni jättää välikerrasto kotiin. Kaipasin myös sadetta hiukan kestävän softshell-puvun sijasta kotiin jätettyä kunnon kuoripukua. Onneksi olimme sentään ostaneet sadeviitat huomattuamme sääennusteen muutoksen.

Siellä se on: Fujisan!

Kiipeämistä edeltävään tankkaukseen meidät oli varustanut Timon puoliso Kaori, jonka valmistamat täytetyt riisipallot ja japanilainen munakas olivat kertakaikkiaan taivaallisia. Tunnelmaa nosti lisää riemastuttava hetki, jolloin kova tuulenpuuska pyyhki harmaan pilvimassan vuoren kupeilta. Ihokarvat pystyyn nostattavasti yhtäkkiä Fuji kaikessa kauneudessaan oli edessämme – vain kietoutuakseen takaisin pilvipeittoon muutamaa hetkeä myöhemmin. Mutta siellä se oli, ja tuttu kärsimättömyys alkoi poreilla veressäni.

Kun eväät oli syöty, päätimme lähteä hitaasti liikkeelle, vaikka olimme edelleen etuajassa. Ensimmäinen (ja viimeinen auki oleva ja ilman varausta vieraita vastaanottava) vuorimaja oli vastassa heti muutaman sadan metrin päässä polun varrella. Päätimme vielä kuluttaa siellä hiukan aikaa. Maja oli melkoinen turistipyydys matkamuistorihkamavuorineen, mutta ilokseni löysin hyllystä college-asun, jonka ostin korvaamaan kotiin jäänyttä välikerrastoa.

Kun majan pihasoihdut jäivät taakse, oli hämärä jo muuttunut mustaksi pimeydeksi, johon valoa toivat kuun hohde ja etäällä näkyvät kaupunkien valomeret. Sytytimme otsalamput ja aloitimme taivalluksen. Nousu jyrkähköllä rinteellä upottavassa mustassa laavakivihiekassa pisti meidät heti tosissaan töihin. Mutta kevyillä vaelluskengillä mukavan rauhallinen rytmi löytyi pian, ja jyrkkyydestä huolimatta nousu edistyi hyvää tahtia. Ilmassa oli kosteutta, mutta olimme tuulensuojaisalla puolella, ja liike piti lämpimänä. Heikki paineli eteenpäin shortseissa ja Timokin oli luopunut takistaan. Ehkäpä orastava huoli lämpötilasta oli turha.

Tunsin oloni loistavaksi ja hyräilin itsekseni kulkiessani. Vuoren lähes täydellisen säännöllinen kartiomuoto tuntui uskomattomalta jopa silloin, kun seisoi rinteellä sitä todistamassa. Musta laavahiekkakenttä oli tasainen ja pehmeännäköinen peite, jota kauniit kukat täplittivät. Fuji oli pimeässäkin niin kaunis!

Lähtiessämme olimme olleet rinteellä yksin. Kun parin tunnin kuluttua pidimme taukoa katsellen lähikaupunkien valoja, alapuolellamme näkyi otsalamppujen helminauhoja, jotka saavuttivat meitä kovaa vauhtia. Noin tunnin kuluttua muutama kunnianhimoista tahtia kiipeävä japanilaisryhmä ilmaantui samoille korkeuksille kanssamme. Ilmeisesti kohdallamme kova nousutahti alkoi painaa, sillä ryhmät eivät ohittaneetkaan meitä vaan jäivät kiipeämään samaa tahtia kanssamme. Heillä vaikutti olevan hiukan samantyylinen etenemistekniikka kuin Venäjällä Elbrusilla kohtaamillamme kiipeilijöillä (siitä tarinaa täällä: Matka Elbrusille alkaa): ensin he painelivat kovalla tempolla ohitsemme, mutta tovin kuluttua ohitimme ryhmän maassa istuvia, lopen uupuneita vaeltajia, jotka täällä reilun 2000 metrin korkeudessa merenpinnasta lääkitsivät uupumustaan lisähapella (jota muuten myydään monissa kaupoissa vuoren lähistöllä).

Ilma kylmeni, tuuli yltyi ja alkoi sataa. Rinne jyrkkeni entisestään ja paikoitellen upottava laavahiekka tuntui valuttavan jokaisen askeleen matkasta aina puolet takaisin. Samaan aikaan meillä oli käänteinen haaste: olimme kiivenneet liian nopeasti. Kello 23 olimme alle tunnin matkan päässä korkeudesta, jossa vuorella yöpyjät nukkuvat lähteäkseen noin kello 03 viimeiselle reilun kahden tunnin etapille ennen huippua. Aurinko nousisi 5.24 ja silloin meidän pitäisi olla huipulla. Olimme siis kaksi tuntia edellä aikataulua, ja sää huononi nopeasti. Auringonnousun odottaminen kahden tunnin ajan tässä säässä oli ikävä ajatus.

Päätimme edetä jäljellä olevan noin tunnin matkan yöpymismajalle ja selvittää, pääsisimmekö hetkeksi sisään. Tuon tunnin aikana kanssamme samaa tahtia kiivenneissä ryhmissä osa ihmisistä alkoi olla huomattavan uupuneita. Olimme vasta noin 3000 metrin tuntumassa, mutta vähän väliä polun viereen oli lyyhistynyt useita ihmisiä makaamaan. Olin jo hiukan huolestunut, mutta aina hetken kuluttua he sitkeästi nousivat ja jatkoivat matkaa raahustamiseksi muuttunein askelin.

Saapuessamme majan pihaan taivaan hanat aukenivat lopullisesti ja saimme niskaamme valtaisan vesiryöpyn. Olimme myös siirtyneet tuulensuojaiselta puolelta alttiimmalle alueelle, ja viiltävä viima raastoi sadeviittani liepeitä. Sää antoi ennusteen siitä, millaiset olosuhteet huipulla olisi. Kahden tunnin odottelu siellä olisi mahdotonta. Maja oli pimeä ja sen edessä oli tiukkasanainen kyltti, jossa ilmoitettiin, ettei sisään ollut ilman rahaa asiaa ja jos pihassa halusi olla “ei saa sanoa edes yhtä sanaa”.

Olin kastunut, kylmissäni ja hiukan huolissani kellosta. Astuimme Heikin kanssa majaan ja yritimme etsiä isäntää, jolta pyytäisimme lämmittelypaikan pariksi tunniksi. Maja oli matala yhtenäinen tila, jonka lattiat olivat tupaten täynnä nukkuvia ihmisiä ja märkiä varusteita. Tuoksu oli vähintäänkin mielenkiintoinen, ja kuorsauksen kakofonia täytti ilman. Aikamme odottelimme, mutta kukaan ei tullut. Lopulta teimme ratkaisumme ja kömmimme lattialle muiden ihmisten joukkoon. Olimme kuulleet, että majaan pääsi vain ennakkovarauksella, mutta jos tarjoaisimme koko yön hinnan, ehkäpä isäntä antaisi meidän jäädä hetkeksi?

Makasin kylmällä paljaalla lankkulattialla viluissani ja tunsin kosteuden imeytyvän vaatteideni läpi. Sadeviitta ja normisadetta kohtuullisen hyvin kestävä softshell-takkini eivät edes yhdessä olleet kestäneet ulkona olevaa myräkkää. Kaivauduin Heikin kylkeen lämpöä etsien, nostin jalkani ylös seinää vasten ja suljin hetkeksi silmäni. Nukahtaminen ei onnistunut, ja säännöllisin väliajoin vilun aallot ravistelivat kehoani.

Ehti kulua vain noin 45 minuuttia, kun majassa alkoi kuhina. Ensimmäiset kiipeilijät alkoivat heräillä ja valmistautua huiputukseen. Samalla ilmeisesti lämmitys sammutettiin, sillä pihalla pörissyt generaattori vaikeni ja äkkiä valmiiksi kylmällä puulattialla alkoi käydä niin kova viima, ettei makuulle jääminen ollut vaihtoehto.

Ulkona vesisade oli loppunut, mutta sää oli hyvin sumuinen, ja tuuli pyörteili ulisten ympärillämme. Oli niin kylmä, että sumu näytti kiteytyvän ja odotin hetkenä minä hyvänsä sen alkavan ropista maahan jäisinä helminä. Olimme edelleen aikataulusta yli tunnin edellä, mutta paikalleen jääminen ei tässä lämpötilassa ollut mahdollista. Jätin sadeviitan päälleni, sillä se auttoi pitämään tuulta ulkona. Tein viitasta pussin kasaamalla helmat nyrkkeihini ja tarkistin, että märkiin hanskoihin verhotut käteni jäivät viittapussin sisäpuolelle. Se vaikeutti tuen ottamista, mutta polku oli turvallinen ja nyt suojautumisen tarve voitti sulavan etenemisen.

Liikkeelle lähtö sai taas veren kiertämään. Myös muut majalla olleet lähtivät liikkeelle samaan aikaan, ja aloin epäillä, että ehkä viimeiseen nousuun menisi enemmän aikaa kuin reittiohjeiden ilmoittama kaksi tuntia. Näkyvyys oli todella huono, välillä vain pari metriä, ja sumu tuntui tihenevän jatkuvasti. Maasto oli muuttunut kivikoksi ja eteneminen hidastui. Valitsimme taas rauhallisen vauhdin ja pidimme taukoja siten, että kaikkien kolmen hengitys pysyi tasaisena.

Voi kuinka nautin kiipeämisestä noina yön tunteina! Rytmi oli tuttu, mutta askel keveä, sillä jaloissa raskaiden ylävuoristokenkien sijaan oli napakat vaelluskengät. Vaikka ympärillämme vallitsi kuin suurempien vuorien tunnelma uupuneiden kanssavaeltajien lyyhistyessä tämän tästä polun varteen louhikkoon ottamaan lisähappea, olimme vain reilussa 3000 metrissä. Toki tuntien jyrkkä nousu upottavassa hiekassa tuntui reisissä ja pohkeissa, mutta noissa metreissä ei korkeus vielä etenemiseen vaikuta, ja oloni oli energinen. Ainoa huoleni oli se kylmyys, joka taukojen aikana hiipi nopeasti ohuen muoviviitan läpi kostuneisiin vaatteisiini. Totesin jo takanani kiipeäville Timolle ja Heikille, että jos olisimme kovin aikaisin huipulla, en ehkä pystyisi odottamaan auringonnousua tällaisessa viimassa.
– Katsotaan tilanne sitten, kun ollaan siellä, vastasi Heikki rauhallisesti.

Päivä alkoi valjeta, ja pahin sumu hälveni sen verran, että saatoin nähdä tulivuoren kraaterin reunan kohoavan suoraan yläpuolellamme. Näky oli riemastuttava siitäkin syystä, että viimeistä etappia olimme nousseet aiempaa hitaammin. Alkoi näyttää siltä, että ajoituksemme oli täydellinen ja olisimme huipulla juuri auringon noustessa. Ilahtunut kiipeilytiimimme huuteli kannustushuutoja toisilleen, ja viimein kellon osuessa aamuviiteen nousimme viimeisen kivikon yli kraaterin reunalle.

Fujisanin huippu on todellakin kokemus! Kuin olisi astunut syrjäiseltä vuoristopolulta suoraan talvimarkkinoille. Kraaterin reunuksella oli satoja ihmisiä ja heitä saapui koko ajan lisää. Muilta reiteiltä saapuvan jatkuvan ihmisvirran rinnalla valitsemamme Gotemba Trail oli suorastaan autio. Kraaterin reunalla on pyhättö, jossa japanilaiset jonottavat vaellussauvaansa huiputuksesta kertovan leiman, ja jopa pieni majatalo.

Kaikissa muissa olosuhteissa olisin varmasti pysynyt ulkona, mutta nyt säntäsin pyhätön tuulensuojaan lämmittelemään. Siellä, ihmismassan keskellä pysyin sen verran lämpöisenä, että saatoin odottaa viimeiset 24 minuuttia auringonnousua.

Fujin huiputus 10.9.2017 klo 5.24

Niin me vastaanotimme nousevan päivän yhdessä satojen muiden ihmisten kanssa Fujin huipulla. Aamu oli niin sumuinen, ettemme kuvista kuuluisaa punaista auringonnousua nähneet. Kuitenkin pian auringon noustua taivas aukeni hiukan ja pääsimme nauttimaan häikäisevän kauniista maisemista.

Kiipeilytiimimme juhlii Fujin huippukraaterin reunalla
sijaitsevan pyhätön edessä

Päätimme laskeutua vuorelta toista reittiä. Taas olimme tyytyväisiä nousureittivalintaamme, sillä alasmeno tapahtui jonossa kulkien köysillä rajatulla, noin 2–3 metrin levyisellä polulla, jolla oli jatkuva kahdensuuntainen liikenne. Ensimmäisen tunnin painelin eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista, jotta saisin kehoni lämpimäksi. Vaikka aamuaurinko oli hätistänyt sumun pois, ylärinteellä viima oli viiltävä. Alemmas tullessamme auringon lämpö alkoi sulattaa kohmeisia sormiani ja saatoin kunnolla alkaa nauttia maisemista. Ruuhkaista tai ei, Fuji on silmiä hivelevä vuori ja ei muistuta mitään aiemmin näkemääni.

Muutamaa tuntia myöhemmin ohitimme laskeutumisreitin viimeisen opastetolpan kuumassa auringonpaisteessa. Reilun vuorokauden nukkumattomuus ja 15-tuntinen kiipeily riiputtuvat silmäluomia ja saivat jalat raahaamaan maata, kun horjuimme vuorimajan ravintolaan palkitsemaan itsemme höyryävällä kulhollisella nuudeleita.
Vuori ottaa veronsa ja paluumatkalla Tokioon nukahdin aina, kun pysähdyin: bussiin, taksiin, junaan ja yhteen kahvilaankin. Onneksi Timo pysyi hereillä, muuten olisimme päätyneet ties mihin!

Alan jo tottua siihen, että jokaisen vuorireissun jälkeen saa olla nöyränä. Jokaisella vuorella on tarinansa ja opetuksensa. Jokainen vuori haastaa, ja jokainen huiputus on voitto, olitpa huipulla yksin tai sadan muun kanssa!

p.s. Jatkossa tiedän myös, että oli sääennuste mitä tahansa, kuoripuku ja kintaat ovat mukana.

Janiina Ojanen Heikki Kauppinen Fujisan Japani
Pilvien yläpuolella

…ja mitä seuraavaksi tapahtuu? – paluu Elbrusilta

Herätin Heikin pari tuntia myöhemmin. Hän oli uupunut, mutta hänen vointinsa oli jo sen verran parempi, että haikea matka vuorelta alas saattoi alkaa. Matkustimme alas base campista toisen kiipeilyryhmän mukana tuolihisseillä; joka toisessa istuimessa oli iso varustesäkki, joka toisessa voipunut kiipeilijä. Katselin Kaukasuksen karua kauneutta ja annoin ajatusteni valua vapaana virtana. Olin pettynyt, helpottunut, surullinen – ja kiitollinen, sillä olin hyvässä kunnossa, ja kun vilkaisin olkani ylitse, seuraavassa tuolissa matkaava kiipeilyparini nosti kätensä tervehdykseen. Hymyilin ja heilutin takaisin, vaikka samaan aikaan sisällä pyörivät tunteet valuivat pisaroina silmäkulmistani.

Mieleen nousivat ensimmäisen kiipeilyreissuni oppaan Morganin lohdulliset sanat:
– Jos se olisi helppoa, se ei olisi seikkailu.
(Monte Rosan huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus)

Jostain harmistuksen ja kolhitun ylpeyden alta nousi päättäväisyys. Enhän minä tästä lajista innostunut, koska vuoret aina hellivät. Päinvastoin. Jokaiseen kiipeilykokemukseeni liittyy jokin vastoinkäyminen ja aina vähintään yksi suunnitelmanmuutos. Emme me luovuttaisi. Palaisimme Elbrusille. Itse asiassa olimme jo haastatelleet oppaita ja tutkineet mahdollisuuksia kiivetä Elbrusille pohjoisen puolen vähemmän käytettyä reittiä pidemmällä kiipeilyohjelmalla, jolloin akklimatisoitumiselle jäisi tarvittava aika, ja voisimme yrittää toteuttaa toiveen laaksosta huipulle kiipeämisestä.

Vuorelta laskeutumisen jälkeen ennen kotiinpaluuta vietimme yhden lepopäivän Terskolin kylässä ympäristöä tutkien. Alueen kaunis luonto ja mineraalivesilähteet olivat kiinnostavia, mutta huomasin ajatusten olevan muualla. Kuin en olisi ihan vielä laskeutunut vuorelta.

Janiina Ojanen mineraalivesilähteellä Elbrusilla
Elbrusin alue on tunnettu myös mineraalivesilähteistään

Paluu arkeen oli vauhdikas; alle vuorokausi sen jälkeen, kun astelin kotiovesta sisään ja pudotin painavan varustesäkin lattialle, olin jälleen lentokentällä. Tällä kertaa laukussa oli jakkupuku ja kannettava tietokone, sillä edessä oli työmatka Intiaan.

Luultavasti johtui osittain nopeasta siirtymästä työkuvioihin ja täysin erilaiseen ympäristöön; Kaukasuksen erämaasta Mumbaihin, 20 miljoonan ihmisen suurkaupunkiin, että kesti tovin ennen kuin saatoin hahmottaa tapahtumat selkeämmin. Moni asia on alkanut aueta vasta jälkikäteen, kun olen tätä tarinaa muistiin kirjoittanut. Ajatustyö on siis yhä kesken.

Olemme onnekkaita, sillä kaikki päättyi parhain päin. Jatkoa varten tärkeintä on oppia. Virhearvioita tapahtui useita ja osassa tilanteista henkilöt, joiden käsiin olimme luottaneet tilanteen turvallisuuden arvioinnin, tekivät päätöksiä, joista voi olla montaa mieltä. Minullakin on asioista mielipiteeni, mutta koen, ettei minulla tässä kohtaa ole riittävää osaamista toisten työtä arvioida. Mutta yksi asia on varma: omaa vastuuta on turha pakoilla. Itse olemme vastuussa siitä, että seuraamme omaa tilaamme ja kommunikoimme siinä tapahtuvat muutokset henkilölle, joka osaa niiden seurauksien vaikutukset analysoida. Siinä tein virheen sekä oman kuntoni että kiipeilyparini tilan arvioinnissa.

Tavoite on oppia tunnistamaan riskit ja jatkossa tehdä oikeita valintoja itse. Olen nyt kohdannut ensimmäistä

Kotimatkalla bongattiin venäläistä poliittista
mainontaa tutussa viitekehyksessä

kertaa vuoristotaudin konkreettisesti. Aiemmin olen siitä lukenut ja nähnyt sen oireita toisilla, mutta rehellisesti sanottuna en ole ymmärtänyt alkuunkaan, mistä siinä on kyse. Nyt olen kokenut itse, miltä tuntuu menettää toimintakyky. Olen myös nähnyt saman tapahtuvan kiipeilyparilleni ja seurannut hyvin läheltä, mitä se tarkoittaa henkilölle, jonka kyvyt ja voimavarat tunnen varsin hyvin.

Asenne on tärkeä. En haluaisi ajatella suhtautuneeni missään vaiheessa Elbrusiin kevyesti. Mutta kyllä mielessä on käynyt sekin, että annoinko etukäteen kuulemieni väheksyvien kommenttien “sunnuntaikävelystä” vaikuttaa asenteeseeni. Oli miten oli, nöyryyttä ja kunnioitusta vuoria kohtaan olen oppinut runsaasti taas tälläkin reissulla.

Minulle henkilökohtaisesti erityisen suuri merkitys on sillä, mitä opin tiimityöstä. Tämä matka on osoittanut, kuinka tärkeää on uskallus paljastaa oma heikkous ja luottaa toisen pysyvän tiimissä silloinkin, kun olen se heikoin lenkki. Toinen puoli asiaa on tuon luottamuksen arvostus ja sitoutuminen tiimiin. Sillä on helppoa olla kumppani silloin, kun asiat ovat hyvin. Vasta vaikeudet osoittavat, kuka todella seisoo rinnallasi ja mistä elementeistä tiimi on koottu. Tässäkin suhteessa pidän itseäni hyvin onnekkaana.

Janiina ja Heikki Elbrusin rinteelläUudet seikkailut ovat jo lähempänä kuin voin uskoakaan. Syyskuussa lennämme Japaniin tavoitteena todistaa satumaiseksi kuvattu auringonnousu Japanin korkeimman vuoren Fujin (3776 m) huipulla. Joulun vietämme Tansaniassa vuorenrinteellä. Matkan tavoitteena on huiputtaa Mount Meru (4566 m) ja Afrikan mantereen korkein vuori Kilimanjaro (5895 m). Luultavasti sen jälkeen ensi vuonna edessä on paluu Elbrusille, ja olemme myös kiinnittäneet katseemme Kirgisiassa sijaitsevaan Peak Leniniin (7134 m).

Tulevat seikkailut tehdään uudella tavalla. Syyskuun omatoimimatkalla Japaniin ei tarvita vuorikiipeilyvarusteita, sillä Fujin reitti kulkee merkittyä trekkauspolkua. Fujissa meitä kiehtoo sen kauneus ja rooli japanilaisessa kulttuurissa (kerron tästä lisää matkan lähestyessä). Mount Merulle ja Kilimanjarolle meidät vie kansainvälinen palveluntarjoaja, jolla on mittavasti kokemusta suuremmista vuorista.

Lentoliput Japaniin ja Tansaniaan ovat sähköpostissa. On helpompi hengittää, kun tietää, että kohta mennään taas. Sitä ennen on vuorossa pieni hengähdystauko, ja valmistautuminen voi taas alkaa. On viisi kuukautta aikaa valmistaa keho ja mieli Kilimanjaro-seikkailuun.

Maailma on ihmeellinen, ja mahdollisuus tutkia sitä on suuri lahja. Ystävät ja tukijoukot, joiden kanssa nuo seikkailut voi jakaa, ovat valtava voimavara ja turva niinä hetkinä, kun omat voimat ovat vähissä. Olen onnellinen ja kiitollinen, sillä minulla on täydellinen tiimi. Todellinen kumppani kiipeilyparina. Perhe ja läheiset tukena. Ja sinä mukana seikkailussa. Kiitos.

Tulethan mukaan, kun kohta taas vuoret kutsuvat?

Viisi päivää Elbrusille lähtöön – ollaanko valmiina?

Janiina Ojanen vuorikiipeilee Elbrusille
Elbrusin olosuhteita varten kasvojen suojaukseen suositellaan
hankittavaksi muutakin kuin korkea kaulus

Tätini kysyi viikonloppuna perhejuhlissa, pääsenkö ensi viikon lauantaina serkkuni valmistujaisiin. Jäin miettimään kuumeisesti, mitä ensi lauantaina tapahtuisi. Tuntui, että jotain pitäisi muistaa. Hetken kuluttua tätini ilme muuttui hiukan kiusaantuneeksi, ja tajusin, että olin unohtunut tuijottamaan häntä mitäännäkemättömin silmin kaivellessani mieleni syövereitä.
Samalla hetkellä tajusin, että kyllä minulla todellakin on jotain erityistä ohjelmaa tulevana lauantaina: Elbrus-seikkailu alkaa!

Älä käsitä väärin, tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa. Mutta kevät on lentänyt ohitse niin nopeasti, että tuntuu itsestänikin uskomattomalta, että lähtöön on aikaa vain muutama päivä.

Tässä lyhyt yhteenveto matkaohjelmastamme:
Lauantaina ennämme Helsingistä Moskovan kautta Mineralnye Vodyyn ja jatkamme sieltä matkaa autoilla Baksan laakson halki Elbrusin alueelle Terskolin kylään. Seuraavana päivänä aloitamme akklimatisoitumisen kiipeämällä Cheget-vuorella noin 3000 metriin. Kolmantena päivänä nousemme Elbrusille perusleiriimme tynnyrimajoille 3800 metriin, mistä seuraavien päivien aikana teemme harjoitus- ja akklimatisoitumisnousuja Diesel-majalle ja Pastukhov-kiville. Pari päivää akklimatisoidutaan, valmistaudutaan ja harjoitellaan kiipeilytekniikoita. Kuudentena päivänä on ensimmäinen mahdollisuus yrittää Elbrusin huiputusta eli nousta Euroopan mantereen korkeimmalle huipulle 5642 metriin. Vuori on tunnettu nopeista olosuhdevaihteluista, joten meille on varattu pari vaihtoehtoista huiputusyrityspäivää.

Tällä kertaa en voi kertoa tarinaa samalla, parin päivän viiveen tahdilla kuin aiemmin olen tehnyt. Emme käy välillä alhaalla laaksossa, eli en pääse yhteyksien ääreen, vaan olemme lähes koko ajan “offlinessa”. Se on ihanaa hektisen kevään jälkeen ja antaa myös mahdollisuuden käyttää jokainen hetki nauttimiseen. Ja lupaan, että se pieni musta vihko, joka on aiemmillakin reissulla kulkenut mukana muistiinpanoja varten, tulee olemaan takkini rintataskussa nytkin.
Palattuamme vuorireissusta paluu arkeen on välitön, ja lähden suoraan työmatkalle toiselle puolelle maailmaa. Mutta lupaan tehdä parhaani, jotta saisin kuulumiset tänne mahdollisimman nopeasti. Halutessasi saada pientä ennakkotietoa voit käydä kurkistamassa Facebook-profiiliani: sinne laitan julkisina päivityksinä kuvia ja lyhyempiä päivityksiä matkan etenemisestä aina, kun se on mahdollista.

Mutta takaisin Elbrusille:
Teknisesti edessä oleva suoritus ei ole vaikea, sillä reittimme Elbrusin huipulle on vaelluskiipeämistä. Mutta aiemmat kokemukset ovat opettaneet, että kun nousee yli 4000 metriin, mikään ei enää ole helppoa, ja vaikeusaste kasvaa nopeasti. Pahoinvointi, krampit ja päänsärky ovat erittäin tavallisia seuralaisia, ja nukkuminen voi olla hyvin hankalaa. Liikkuminen on hidasta ja uuvuttavaa. Varsinkin tämän reissusuunnitelman mukaisella, suhteellisen lyhyellä akklimatisoitumisajalla kiipeäminen voi olla erittäin raskasta. Korkealla ollessa leposyke pyörii helposti 90 iskun tienoilla ja pelkkä kävely nostaa sen nopeasti lähelle 120 iskua minuutissa.

Mont Blancin huippuharjanne 2016

Vaikka kiipeilyyn ei liity vaikeita teknisiä osuuksia, huippupäivän pituus on kunnioitettavat 1800 vertikaalimetriä ja huiputusyrityksen kesto saattaa olla 16 tuntia. Energiaa kuluu valtavalla tahdilla, mutta syöminen ei yleensä pahoinvoinnin vuoksi minua juuri houkuta. Nesteytys on äärimmäisen tärkeää. Se on yksi niistä harvoista asioista, joilla luultavasti voi vaikuttaa vuoristotaudin syntymiseen ehkäisevästi (täällä lisää vuoristotaudista: Miksi vuoristotautia ei voi ennaltaehkäistä). Samaan aikaan kaikki mukana oleva neste kannetaan itse, ja kuorman minimoimiseksi pitkään huippupäivään voi varautua noin kahdella litralla juotavaa.

Elbrus on tunnettu, paitsi jumalaisen kauniista auringonnousuista, myös hankalista olosuhteista. Vuorella on erittäin kylmää ja tuulista. Myrskyt nousevat nopeasti ja ovat vaarallisia. Jokainen kiipeilykokemus on yksilöllinen, mutta kaikki lähteet muistuttavat, että Elbrusilla olosuhteiden vaikutusta ei missään nimessä tule väheksyä.

Takkitestausta kotioloissa
– kyllä, huiputustuuletus onnistuu!

Olosuhteita ajatellen olemme kiipeilyparini Heikin kanssa päivittäneet varusteitamme Kaukasuksen ja muiden tulevien kiipeilysuunnitelmiemme vaatimustasoon. Tärkein yksittäinen varuste ovat tietenkin kiipeilykengät. Jykevillä (ja painavilla) Baruntseillani pitäisi pärjätä jopa 7000–8000 korkeusmetriin. The North Facen paksu toppatakki saapui Jenkeistä monen mutkan kautta ja myös kasvojen suojaus on nyt optimoitu, kuten tekstin alussa oleva kuvakin osoittaa.

Olen niin innoissani! Lähestyvä seikkailu saa sydämen sykkimään ja veren kuplimaan ilosta.

Rinnallani on paras kiipeilypari, mitä kuvitella saattaa, ja olemme yhdessä viettäneet lukemattoman määrän tunteja käyden läpi kiipeilyyn liittyviä asioita ja ajatuksia. Vaikka treenaus ei ole nyt kevään aikana onnistunut ihan toivotulla intensiteetillä, uskon olevani riittävässä kunnossa. Sanotaan, että vaikka kiipeily on fyysisesti erittäin vaativa laji, 70 % suorituksesta tehdään pään sisällä. Mieleni on valmis ja olo malttamaton.

Olen niin kaivannut vuorille; sitä yhtäaikaista suuruuden ja pienuuden tunnetta, hiljaisuutta ja syvää rauhaa, joka syntyy, kun kuulet vain jäärautojen ja hakun rouheen jäätikön pinnassa ja oman huohotuksesi. Sitä henkistä taistelua oman itsen kanssa, kun huippuharjanteella jokaisella askeleella teet uudelleen päätöksen jatkaa, vaikka keho anelee armoa ja ajatukset vaativat lopettamaan. Sitä uskomatonta hetkeä, kun saavut perille ja hetkeksi pysähdyt kaiken yläpuolelle tuntemaan syvää kiitollisuutta vuorta, maailmaa ja elämää kohtaan. Ja iloa, jonka koet, kun huomaat taas, että seikkailu ei lopu koskaan, jos niin itse valitsemme. Jokainen huippu on vain yksi askel, sillä vuorten takana on uusia vuoria.

Pian mennään taas, ystävät!

Janiina Ojanen Monte Rosalla
Monte Rosalla 2015

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén