Category: vuorikiipeilijä Page 1 of 34

Kadonnut dinosaurusten laakso – Barranco Camp

PÄIVÄ 5: SHIRA CAVE CAMP

Aamulla tuntui kuin myöhään yöhön jatkunut vesisade olisi valunut telttani sisälle. Teltan välikatto, makuupussini ja kuivumaan sisätelttaan nostetut kengät olivat niljakkaan kosteat. Kuivat vaihtohousut sentään löytyivät vedenkestävän pussin sisältä, mutten voinut olla pohtimatta, miten tarkenisin ylemmissä leireissä, jos en saisi varusteitani kuiviksi. Kun aamuyön tunteina olin hiipinyt vessa-asiolle, sade oli tyyntynyt ja yö oli ollut ihmeellisen kaunis. Olinkin jäänyt hyväksi toviksi ihailemaan valoheittimen lailla helottavan kuun tanssia pimeässä hehkuvan vuoren kyljillä.

Uskomaton kuu aamuyön tunteina

Teltan oven auetessa minua tervehti puiden lomasta pilkistävä aurinko, joka nosti mielialaa monta pykälää. Lähtö olisi nopeasti edessä eli varusteita en ehtisi kuivattaa, ja viereisen pensaan takaa telttani eteen pöllähtänyt Leonard tosin ennusteli iltapäiväksi uutta sadetta. Olisi siis parempi lähteä nopeasti matkaan!

Aamupalan jälkeen heitimme reput selkään ja suuntasimme rivakasti jyrkkään rinteeseen kohti matkan seuraavaa etappia Shira Cave Campia. Pelkästään ensimmäisten parin tunnin aikana nousimme kolmisen sataa vertikaalimetriä kauemmas merenpinnasta. Kivinen polku oli edellisen päivän jäljiltä märkä ja mutainen, ja useat isommat ryhmät tuntuivat jumittavan liukkaassa rinteessä. Me Leonardin kanssa kuitenkin etenimme hyvää tahtia, ja sain taistella itseäni vastaan, etten olisi antanut kilpailuvietille valtaa. Rauhallinen nousu oli kaiken A ja O, eikä aikaisemmasta leiriin pääsystä olisi varsinaisesti paljoakaan hyötyä.

Auringon paiste maalasi nyt matalaksi pensaikoksi muuttuvan, nopeasti jylhenevän maiseman hehkuvilla väreillä, jollaisia olen nähnyt vain Afrikassa, askel kohosi reippaasti mäen jyrkkyydestä huolimatta. Varusteet kuivuivat päällä ja mieli oli valoisa. Myös Leonard tuntui innostuvan ja alkoi hyväntuulisesti kutsua minua:

– Jenina, my sister from another mother!

Vaikka kuinka koetimme hillitä menoa, kolmen tunnin kuluttua olimme ohittaneet suuren osan muista vaeltajista, muassaan portilta tuttu amerikkainen perhe sekä itävaltalainen nainen, joka oli lähtenyt matkaan muutaman päivän varoitusajalla (alunperin matka oli ollut naisen ystävättären syntymäpäivälahja mutta tämä oli sairastunut viime hetkellä ennen lähtöä). Seisoimme nyt harjanteella, josta ehdin nähdä Shira Cave Camp -leirin siintävän alapuolellamme 3840 metrin korkeudessa juuri ennen kuin pilvet alkoivat jälleen nousta. Päivän matka oli suoritettu suorastaan liian nopeasti!

Jäikö vaivaamaan edellisen videopäiväkirjan “Internet Cafe” -mysteeri? Tällä videolla salaisuus selviää 😀

Reipas tahti oli kuitenkin ottanut veronsa, ja leiriin saavuttuamme vietin iltapäivää torkkuen, lueskellen ja ruokkien leirin lähistöllä asustelevaa suloista hiiriperhettä pähkinöillä. Ennen auringon laskua teimme vielä Leonardin kanssa tunnin mittaisen akklimatisaatiokävelyn ylärinteeseen, jotta kehoni aloittaisi valmistautumisen huomenna edessä olevaan tiukkaan nousupäivään, jota oppaani kuvasi huippupäivän ohella reissun raskaimmaksi. Omatkin muistikuvani täsmäsivät Leonardin näkemystä: Lava Towerille nousu oli tiukka ponnistus, jonka aikana usko oli viimeksi ollut muutamaan otteeseen ollut lujilla. Ja jos tarkkoja ollaan, kyllähän 4600 metrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevalle Lava Towerille noustaan erittäin nopeasti ja vain kahden akklimatisoitumispäivän jälkeen.

Kantajat Godpress ja Bruno, oppaani Leonar sekä Johanne, Robert, Sadik ja kokkimme (nimeä en valitettavasti muista) ja ‘Kilimanjaro, hakuna matata!’ -laulu, joka kaikui joka päivä useita kertoja poluilla ja leireissä.

PÄIVÄ 6: LAVA TOWER (4600 m) JA BARRANCO CAMP (3900 m)

Aamulla herätyskellon soidessa oli vielä pimeää, mutta pomppasin pystyyn kuin olisin nukkunut vain hetkisen – ja senkin koiran unta. Yö oli jälleen ollut kylmä, ja olin havahtunut nahkeasta makuupussistani muutamaankin otteeseen. Huonosti nukuttu yö näkyi kasvoilta, mutta saatuani Sadikin ojentaman lämpöisen teekupin käteen silmät valtavien silmäpussien takana alkoivat jälleen tuikkia innosta:

Tämä olisi jännittävä päivä! Korkealla harjanteella seisova, nimensä mukaisesti linnan tornia muistuttava valtaisa Lava Tower -laavakivi on eräs Kilimanjaro-vaelluksen upeimpia luonnon veistoksia. Lisäksi olin koko matkan odottanut Barranco Wall -kiviseinän alapuolella olevaan solaan pystytettyä Barranco Camp -leiriä, jonne leiriytyisimme illalla. Laakso oli muistikuvissani omituinen satumaailma: vehreä ja runsas keidas keskellä muutoin kivikoksi muuttunutta luontoa. Kasvillisuutta dominoivat ikiaikaiset, kummallisen näköiset palmut, joiden salaisuuden Leonard oli minulle edellisenä päivänä paljastanut:

– Tämä palmu pelastaa erämaahan eksyneen hengen, sillä se varastoi juurensa täyteen vettä. Jos olet erämaassa ilman vettä ja näet tällaisen puun, kaiva maata sen alta noin metrin verran ja löydät puun vesisäiliön!

Ennen lähtöä ehdin vielä liikuttua kyyneliin, kun näin taivaanrannassa minulle erityisen Mount Merun, – räjähtäneen tulivuoren puolikkaan kraaterin, joka täydellisen pyramidin muotoisena puhkaisi hempeänvärisen aamutaivaan pilvipeitteen. Kuinka ihminen voi olla onnellinen ja yksinäinen samaan aikaan?

Mount Meru

Olin selvästi kotiutunut kantajien ja kokkien sekaan, eivätkä aikaisemmin harmittaneet asiat tuntuneet enää niin suurilta. Vielä kun näin kokin kumartuvan poimimaan maasta roskan, tunsin lämmön valuvan sydämeeni. Pienellä tiedostamattomalla eleellä mies osoitti arvostavansa vuorta, joka tarjosi hänelle elannon. Muutoin olin kiinnittänyt huomioita aiempaa suurempiin leireihin ja ihmismäärään, mikä varmasti verotti vuoren ekosysteemiä rankasti. Ymmärtäähän sen, että vuori tarjoaa tuhansille elannon, mutta samaan aikaan sydäntä särki luonnon puolesta. Läheskään kaikki eivät tuntuneet noudattavan “Take nothing but memories, leave nothing but footprints” -sääntöä.

Heti liikkeelle lähtiessämme kävimme Leonardin kanssa jo nyt tavaksi tulleen aamukeskustelumme, joka sai oppaani kihertämään aina yhtä tyytyväisenä:

– Hey boss! Twende (swahiliksi “Lähdetään!”), huikkasin, mihin Leonard vastasi:

– Jesus is the big boss. But you are my boss.

Sitten mies kääntyä poispäin luullen, etten nähnyt lapsekkaan innostunutta odotusta hänen kasvoillaan. Hän oli jo oppinut, mitä vastaisin:

– No, no, no! On the mountain, Leonard, YOU are my boss!

Selvästi tämä päivä oli myös edellisellä kerralla ollut ikimuistoinen, sillä kovasta kuumeesta huolimatta mieleeni oli tallentunut muistikuvia reitin varrelta. Nyt jokainen tuttu kohta sai minut odottamattoman tunteelliseksi. Kuinka humalluttavan ihanaa olikaan olla vuorella terveenä ja vahvana! Olin nyt kokeneempi ja vahvempikin kuin aiemmin. Olin myös ollut erityisen tarkka hygienian kanssa: minulle kun on kertynyt enemmän kuin tarpeeksi kokemusta vuorella sairastelusta – ja usein toistuessaan se syö motivaatiota.

Lava Tower oli juuri niin upea kuin muistin! Nousu laavakivitornin juurelle otti voimille kuten muistinkin, muttei se missään tapauksessa tuntunut ollenkaan niin raskaalta kuin muistin. Nyt polte lihaksissa oli suorastaan nautinnollista!

Ohjekyltit tuntuivat monin paikoin olevan lähinnä koristeina


Pysähdyimme tunniksi kivitornin juurelle muistamaani suuremmaksi kasvaneeseen leiriin lounastamaan ja akklimatisoitumaan. Asetin retkituolin suoraan valtavaa mustaa kivitornia vastapäätä, tuijottelin sitä hiljaa ja yritin elää uudelleen aiempaa kokemustani tästä paikasta. Muisto tuntui olevan tuhannen vuoden takana – ja kuitenkin niin lähellä ja lämpöisenä. Sitten odottamatta, siinä mustan kivitornin juurella katsoin elämääni korkealta ja kauempaa kuin koskaan ennen. Tornin takaa pyyhältävä kylmä tuuli sukelsi takkini läpi, suoraan rintalastani alle ja hetken tunsin jälleen puristavaa yksinäisyyttä. Äsken niin lämmin sydämeni tuntui autiolta kuin alleni valuva kivinen rinne. Mutta vuodet ovat opettaneet ottamaan tunteet vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Ja koska viimeksi olin tuntenut yhtä vahvasti kuin nyt – kasvokkain tämän suunnattomuuden ja karun kauneuden kanssa? Niin sain muistutuksen siitä, miksi vuoripolkuja kapuan.

Nuo väkevät tunteet kätkin sinisen kuoritakkini alle, kun sadepilvet kietoutuivat ympärillemme ja kaatoivat niskaamme monsuunimaisen sateen. Piilouduin sinisen hupun sisään ja seuraavien tuntien aikana kuulin vain ympärillä ryöppynä kohisevan sateen, jonka jäljiltä Barranco Valleyn saapuessamme minussa ei enää ollut kuivaa kohtaa ja koko ihoni tuntui rutistuneen kylmän nihkeäksi rusinaksi.

Sade oli niin massiivinen, että leiriä ei voitu pystyttää, ja päädyin kantajiemme kanssa hakemaan suojaa hätäisesti suojaksi kyhätyn varastoteltan poimuista. Vihreän telttakankaan alla tuoksui ärhäkkä hiki, muta ja jokin pistävä, luultavasti se oli vanha banaaniviina, joka päättäväisesti puski läpi kantajien ihoista. Tunnelma oli märkä ja tuoksurikas, mutta hellyyttävän täynnä kantajien kiherrystä, kun he uskaltautuivat pienessä tilassa testaamaan englanninkielen taitojaan kanssani. Olin märkä, nälkäinen ja kylmissäni, mutta luultavasti juuri tuo hetki olisi tulevaisuudessa yksi rakkaimpia muistoja tältä reissulta!

Sateen hälvettyä pääsin tutkimaan ympäristöä ja harmikseni huomasin, että Barranco-leirikin oli kasvanut räjähdysmäisesti. Kilimanjaron kaksi suosituinta reittiä, Lemoshe ja Machame, kohtaavat Lava Towerilla – ja suuri osa ennen Jurassic Parkia muistuttaneen laakson palmuista oli hakattu kasvaneen leirin tieltä. Jäljellä oli karu kivikenttä, jota sentään reunustivat muistamani jylhät seinämät. Tunsin kiitollisuutta, etten ollut viivyttänyt paluuta Kilimanjarolle yhtään myöhemmäksi. Huojennukseen sekoittui kuitenkin enemmän kuin pisara syyllisyyttä siitä, että olin itse mukana tätä ihmispaljoutta synnyttämässä.

Päivä oli ollut pitkä ja tunteita täynnä, ja olin oikeastaan huojentunut, kun uudelleen alkanut sade antoi syyn kömpiä makuupussiin jo iltaseitsemän korvilla. Aamulähtö oli suunniteltu ennen aamukuutta ruuhkien välttämiseksi ja olin enemmän kuin malttamaton pääsemään Barranco Wall seinämän kimppuun!

Videopäiväkirja ja päivät suloisesti sekaisin: aina vaan on kiipeilypäivä 3 😀

Suomesta Kirgisiaan – matka Peak Leninille alkaa

PÄIVÄ 1: HELSINKI – ISTANBUL – OSH

Vasta istahtaessani Pegasus-lentoyhtiön nahkeaan penkkiin saatoin uskoa, että olimme ehtineet. Matka Suomesta Kirgisiaan oli alkanut vauhdikkaasti, sillä ensimmäinen lentomme Turkkiin oli yli tunnin myöhässä. Istanbulissa oli ollut luvassa entuudestaankin napakka siirtymä pienemmälle kentälle, josta lentomme Kirgisian Osh-kaupunkiin lähtisi. Aikaa siirtymään – valtavien laukkujen noutoon matkatavarahihnalta, maahantuloprosessiin ja 70 kilometrin ajomatkaan halki ruuhkaisen kaupungin sekä uuteen matkatavara- ja check-in -sählinkiin – oli yhteensä vajaat nelisen tuntia. Nyt myöhästyneen koneen ansiosta siirtymäaika oli kutistunut kolmeen tuntiin, mikä parhaimmillaankin edellyttäisi kaiken täydellistä onnistumista – se taas Turkin kaltaisessa maassa ei ole “oletusasetus”.

Onneksi kiipeilyparini oli keksinyt konstin prosessien nopeuttamiseen: astuessamme ulos Istanbul-koneesta, lentokentän VIP-palvelun tummaan pukuun pukeutunut herra seisoi odottamassa meitä muodollisen nimikyltin kanssa. Jos tämä mies oli tottunut hieman erilaiselta näyttäviin asiakkaisiin, ei hänen ilmeensä paljastanut mitään, kun lastauduimme kiipeilyreput ja ylävuorikengät kolisten lentokenttäajoneuvoon, jolla meidät kyydätettiin halki valtavan lentokentän ja ohi massiivisten maahantuloselvitysjonojen. Ystävällisesti mutta päättäväisesti kieltäydyimme tarjouksesta jäädä taxfree-shoppailemaan (shoppailu-assistenttina toimiminen olisi kuulunut palvelun hintaan). Uskomattomassa alle puolen tunnin ajassa olimme ulkona kentältä, ja katselimme vastassa olleen auton tummennettujen lasien läpi Istanbulin autovilinää!

Jouduimme palaamaan tavallisten ihmisten maailmaan oli heti toisen kentän ovella, minne VIP-palvelu päättyi. Mutta huolimatta nyt edessä olevasta matkatavara- ja jonotussähläyksestä, ehdimme jopa käydä vessassa ja juoda nopeat kahvikupillliset pienen ja nuhjuisen paikalliskentän vilinässä ennen koneen lastauskutsua.

Me “länkkärit” matkustamme Oshiin tasan yhdestä syystä. Nyt koneeseen astelevien harvalukuisten kirgisiankielen taidottomien asut ja reput kielivätkin siitä, että vuorille oltiin matkalla. Kulttuuri- ja kielierot ylittävä naurunpyrskähdys saatiin kuitenkin synnytettyä islaminuskoisten perinneasuihin pukeutuneiden kanssamatkustajiemme keskuudessa, kun lentoemäntä asteli luoksemme ja kertoi Heikin tilanneen minulle yllätyksen lennolle. Matkan alkamisen kunniaksi tilattu leivos nimittäin paljastui 10 hengen täytekakuksi, joka nostettiin eteemme juhlallisesti ja kahden haarukan kera!

– Tuleepahan tankattua, virnistelimme, kun haarukat tanassa sukelsimme suklaamoussevuoren kimppuun.

PÄIVÄ 2: OSH, KIRGISIA

Kello lähestyi aamuviittä, kun kone laskeutui Oshin pienelle kentälle. Maahantulo itsessään oli melkoinen kokemus, sillä matkatavaroiden läpivalaisulaitteita oli vain yksi, tullivirkailijoilla tuntui olevan loputtoman pitkä protokolla ja ehtymätön leimasinvarasto – eivätkä paikalliset ole käyneet suomalaisten “jokainen reilusti omalla vuorollaan” -jonotuskurssia.

Lopulta kuitenkin istuimme tupakan- ja hienhajuisen taksin takapenkillä vieläkään käsittämättä, miten neljä suurta varustesäkkiämme, reppumme ja vielä kolme ihmistä olivat mahtuneet niin pieneen autoon. Aamuöinen Osh vaikutti autonikkunan läpi hyvin samankaltaiselta kuin monet syrjäiset kehitysvaiheen alussa olevat kaupungit: huonokuntoisia matalia betonitaloja joukossaan mahtipontista, menneestä muistuttavaa neuvostoarkkitehtuuria. Tuossa syrjäisen maailmankolkan kaupungissa asuu reilut 300 000 asukasta, ja pinta-alallisesti se on valtavan suuri. Kerrosten puuttuessa se vaikuttaa loputtomalta hökkelimereltä. Silmiinpistävää aamunyön sinisessä valossakin oli siisteys: vaikka rakennukset olivat huonokuntoisia ja maa halkeilleen asfaltin, kivien ja hiekan sekoitusta, roskia ei näkynyt missään ja kiveykset oli huolellisesti lakaistu.

Vuoren kylkeen kaivettu Sulaiman-Too-museossa esiteltiin alueen vuorikansan historiaa

Saman päivän iltapäivänä olimme jo kiertäneet kaupungin aika lailla ainoan nähtävyyden, Sulaiman-Too -vuorimuseon, ja havainneet, ettei englanninkielellä kaupungissa tehnyt oikeastaan mitään. Minua huolettivat hiukan lukuisat tarinat, joissa kiipeilijät sairastuvat jo ennen vuorelle pääsyä, ja tavasin ruokalistojen kyrillisiä kirjaimia yrittäen löytää syötävää, jonka bakteerikannan alueeseen vielä tottumaton vatsani kestäisi. Mutta venäjän- tai kirgisiankieltä taitamattomalle ruoan tilaaminen oli puhdasta bingoa.

Lämpötila pyöri reilusti yli kolmessakymmenessä asteessa, kun läpsyttelimme pitkin pölyisiä kujia tavoitteena saada kehoa ja mieltä asettumaan oikeaan ilmanalaan. Vuosien saatossa meille on kehittynyt tapa saapua lähtöpisteeseen päivää tai paria ennen muuta ryhmää. Se mahdollistaa alueeseen tutustumisen ja rauhallisen siirtymän lähtöhässäköistä vuoritunnelmiin. Niin nytkin, ja vaikka vuoret jo siinsivät houkuttelevina taivaanrannassa, otin ilolla vastaan mahdollisuuden purkaa univelkoja, ja kello ei tainnut olla juurikaan yli kahdeksaa, kun kaaduimme sänkyyn.

Jooga jurtassa poisti lentojäykkyyden kropasta

PÄIVÄ 3: KIIPEILYRYHMÄ KOKOONTUU, OSH

Seuraavana iltapäivänä läpsyttelimme kohti hotellia lounaan metsätysreissultamme, kun jo kaukaa näimme poikkeukselliset vastaantuntijat. Pitkä ja laiha punatukkainen mies ei olisi voinut olla enempää britin näköinen. Hänen vieressään tallusteli lähes yhtä pitkä mutta hiukan rotevampi tummatukkainen mies ja reunimmaisena muita selvästi lyhyempi mies, jonka hiuspörrön valloittaneesta harmaasta väristä huolimatta saattoi selvästi aavistaa latinoksi. Viimeistään vaatteista tiesimme miesten olevan samoilla asioilla kuin mekin ja heidän saapuessaan puhe-etäisyyden päähän Heikki huikkasi tervehdyksen ja sai vahvistuksen, että olimme arvanneet oikein: kiipeilyryhmämme muut jäsenet olivat saapuneet!

Äänestä ja puhetavasta tunnistin punatukkaisen toiseksi oppaaksemme Mikeksi. Kolmekymppinen Skotlannissa asuva tekninen kiipeilijä tervehti juuri samalla tavalla kuin puhelimessa: puhuen ikään kuin hampaiden takaa, yläleukaa liikuttamatta. Kun tuon artikulaatiottoman puhetavan yhdistää vahvaan aksenttiin, on siinä muutamaksi päiväksi pohjoisen tytölle treenattavaa, jotta saa lauseet sujuvasti kiinni!

Tumman miehen tervehdyksestä sain vielä vähemmän selvää, niin paksua oli Alanin pohjoisen Englannin lausunta, – melkoinen murrekurssi olisi siis luvassa! Kolmas mies sen sijaan vastasi tervehdykseen hassun tutulla tavalla – italialais-argentiinalainen Pablo muistutti Alppien luotto-opastamme Fabriziota sekä kiharaisen hiuspörrön ja rennon mutta lattarimiehille tyypillisellä tavalla virittyneen olemuksen osalta. Johtuikohan tuosta yhteneväisyydestä tai jostain muusta, tunsin oloni hänen seurassaan välittömästi kotoisaksi. Ryhmän viimeinen jäsen, Kevin, oli myöhästynyt jatkolennoltaan ja liittyisi seuraan vasta myöhemmin Peak Lenin perusleirissä.

Myöhemmin kokoonnuimme oppaiden briiffaukseen majapaikkamme aulaan. Tutkimme reittiä kartoista samalla, kun Mike ja Pablo kuvasivat edessä olevaa haastetta ja strategiaamme:

– Peak Leninin huiputusprosentti on alhainen: vain 25 % yrittäneistä pääsee huipulle. Vuori ei ole kovinkaan tekninen mutta olosuhteet ovat sitäkin haastavammat: lämpötilat seilaavat ääripäästä toiseen ja siirtymät ovat massiivisen pitkiä. Usein Peak Lenin uuvuttaa ja sairastuttaa kiipeilijät jo ennen oikeasti korkealle pääsemistä. Siksi panostamme hyvään akklimatisaatioon: paraskaan sääikkuna ei auta huiputuksessa, jos ette ole terveitä ja kunnolla akklimatisoituneita.

Pablon sanat huojensivat mieltäni. Akklimatisaatioprosessi tuppaa olemaan minulle pitkä mutta takkuinen, ja aivan liian usein olen ollut tilanteessa, jossa huiputushetken koittaessa olen kaikkea muuta kuin valmis. Kaikista niistä kerroista, jolloin olen sairaana tai huonovointisena huiputtamaan lähtenyt, vain murto-osa on päättynyt onnistumiseen.

Briiffin jälkeen vuorossa oli varustetarkistus, jonka aikana Pablo kävi kiipeilyvarusteemme yksityiskohtaisesti läpi ja varmisti, että kaikki ehdottoman tärkeä oli mukana.

– En voi tarpeeksi korostaa, kuinka pitkiä ja raskaita siirtymät ovat. Älkää ottako mitään ylimääräistä mukaan, mies painotti samalla, kun ruskeat silmät haravoivat varustepinoani hyväksyvästi.

Varusteläjä oppaan kuittausta odottamassa

Tarkistuksen jälkeen varusteet pakattiin lähtövalmiiksi ja ensimmäinen hotellille jäävä tavarakätkö survottiin päiväreppuuni, jolla ei olisi vuorella käyttöä. Paluuta odottamaan jäivät kaupunkivaatteiden lisäksi pisara luksusta: uusi hammasharja ja lempishampootani matkapullossa. Viikot vuorella nostaisivat noiden arkisten asioiden arvon pilviin!

Yhteisellä päivällisellä hotellin jurtassa nautimme kirgisialaisia perinneruokia ja vaihdoimme tarinoita tutustuen toisiimme. Ryhmä tuntui todella mukavalta, ja yhteinen tavoite sai meidät nopeasti kotiutumaan toistemme seuraan. Kumpikaan oppaista ei ollut aiemmin kiivennyt Leninillä, mutta kokemusta heillä oli senkin edestä. Mike tuntui pursuavan teknistä osaamista, kun taas Pablo oli yli 20 vuorivuoden ja 33 Acongacua-huiputuksen koulima. Sydäntä lämmittävää oli kokeneen vuorioppaan silmistä loistava poikamainen innostus, kun hän julisti:

– Olen odottanut 25 vuotta, että pääsisin Peak Leninille!

Pidin suuresti myös vähäpuheisemmasta Alanista, jonka tarinoissa vilisi uskomattomia seikkailuja Mongolian erämaasta Amazonin viidakoihin. Tämän kaverin kanssa ei todella menisi sormi suuhun!

– Toivottavasti Kevin on yhtä kiva kuin nämä muut – kun homma menee tiukaksi, on tärkeää, että porukka toimii hyvin yhteen, pähkäilin illalla huoneessamme.

Tunnelma oli selvästi sähköistynyt. Laukut odottivat valmiina nurkassa, herätyskello oli viritetty aamua varten. Vaikka vielä olisi ollut mahdollisuus nukkua reilut unet, lähtökuume piti minua otteessaan vielä pitkään valojen sammumisen jälkeen.

Huomenna näkisin Peak Leninin ensimmäistä kertaa!

Ensimmäinen päivällinen – kiipeilytiimi vasemmalta oikealle: Pablo, Mike, Heikki ja Alan, kuvasta puuttuva Kevin oli myöhästynyt lentokoneesta ja liittyi seurueeseen basecampissa

13 viikkoa lähtöön: Peak Lenin -matkan kohtalo varmistuu

“Valitettavasti Peak Lenin -kiipeilyryhmään on tullut peruutuksia ja tällä hetkellä on epävarmaa, järjestetäänkö matkaa. Palaamme asiaan heti, kun tiedämme lisää.”

Alkuvuodesta tullutta ilmoitusta seurasi kymmenen viikon hiljaisuus, jonka aikana palveluntarjoaja ei vastannut kiipeilyparini Heikin tai minun lisätiedusteluihin. Kesän kiipeilykohteemme Peak Lenin (7134 m) sijaitsee Kirgisian ja Taijikistanin rajalla. Naapurivaltioiden suhteet ovat jo vuosikausia olleet kireät ja satunnaisesti niiden välillä on puhjennut levottomuuksia. Alkuvuodesta uutisoitiin maiden sotaisaksi kärjistyneistä väleistä, mikä ymmärrettävästi vaikutti ryhmän jäsenten kiipeilyhalukkuuteen.

Oma kantani on, että vuori sijaitsee alueella, jonka poliittinen tilanne on vuosikymmenten ajan ollut epävakaa. Valitsimme vastuulliseksi katsomamme länsimaisen palveluntarjoajan, josta meillä on jo aiempaa kokemusta ja joka tuntee alueen tilanteen paremmin kuin kykenisin nettiartikkeleiden perusteella päättelemään. Mikäli palveluntarjoaja katsoo alueen turvalliseksi, luotan siihen.

Treeni jatkuu vaikka varmuutta tulevasta ei ole.

Niinpä jatkoin treenaamista normaaliin tapaan. Viikkojen kuluessa vailla lisätietoa tai minkäänlaista vastausta väliaikatietokyselyihimme, levottomuus alkoi nostaa päätään ja Heikki ja minä aloimme tutkia vaihtoehtoja. Valmistautuessani mietin paljon edessä olevaa vuorta ja koko syksyn Peak Lenin oli silmissäni jokaisella juoksulenkillä ja punttitreenin aikana. Vaikka olimme päättäneet pysyä luottavaisina viimeiseen asti, jatkuva epätietoisuus jyrsi ajatusteni reunoja, ja reissulaskurin jäljellä olevien viikkojen määrän pudotessa viiteentoista aloin hermostua. Kirgisia ei varsinaisesti sijoitu ihan lentoyhtiöiden kärkikohteiseen, ja hinnat vähäisille yhteyksille nousevat jatkuvasti. Venyneeseen odotukseen kun vielä lisää vuoteeseen kaataneen flunssan tuoman pakollisen treenitauon, saatat aavistaa, millaisella tiheydellä re-freshasin sähköpostilaatikkoani uutisia odottaessani.

Lopulta muutama päivä sitten kiipeilyparini lähettämä tiukkasanainen vaatimusviesti sai vastauksen:

“Suuret pahoittelut, että olette joutuneet odottamaan. Ryhmänne kaikki muut kiipeilijät ovat peruuttaneet osallistumisensa. Mutta olemme poikkeuksellisesti päättäneet järjestää matkan tästä huolimatta...”

Peak Lenin base camp (kuva internetin yleiset lähteet)

Seuraavilla riveillä kerrottiin, että matkanjohtajamme nimi on Mike, ja annettiin ohjeita lentojen varaamiseen. Mutta yhä uudestaan ja uudestaan palasin viestin alkuun kuin peläten, että olin lukenut väärin. Huojennuksen aalto oli yllättävän suuri: viime vuosina kiipeilysuunnitelmat ovat altistuneet vauhdikkaille muutoksille ja Georgian kurjan keskeytyksen jälkeen ‘epäonnistumiset ennen vuorelle pääsyä’ -mittarini alkoi olla aika täynnä.

Luultavasti myös Heikillä on ollut samankaltaisia tuntemuksia ja ehkäpä molemmat olemme hiukan pidätelleet hengitystä: olemme keskustelleet lähestyvästä reissusta vähemmän kuin yleensä eikä valmisteluitakaan ole voinut aloittaa. Koko projektin ympärillä on leijunut outo, odottava hiljaisuus.

Nyt vahvistusviestin saavuttua alkoi valtava tohina – aivan kuin lennot, vakuutukset, varusteet ja rokotukset olisi kaikki pitänyt saada samalla sekunnilla kuntoon. Onneksi flunssanikin on alkanut väistyä, ja huomenna aloittelen taas varovasti harjoittelua. Jokainen pieni askel tuntui tuovan vuoret taas lähemmäs. Pian lasketaan jo päiviä!

Yhtä varma vuorelle lähdön lähestymisen merkki kuin pikkulintujen kevättä ennakoiva laulu, on niinikään ilmestynyt arkeeni: Minun ja kiipeilyparini välillä käynnissä on sama dialogi kuin ennen jokaista vuorta – minä puntaroin epävarmana, riittääkö kondis, Heikin painottaessa, että kroppa kyllä kestää ja nyt pitää varmistaa, että henkinen kantti riittää myös.

Kuinkahan paljon rappusia olen kiivennyt tänä talvena?

Seitsemäntuhannen metrin korkeuden lisäksi meitä tulee koettelemaan poikkeuksellinen kylmyys. Olen myös kuullut hurjia tarinoita leirien kehnosta hygieniatasosta, mikä lisää sairastumisriskiä – ja minulla tuppaa olemaan tapana imaista itseeni jokainen vuorella pörräävä pöpö.

Paljon on siis pohdittavaa ja organisoitavaa, mutta tämä vaihe on ehkä paras osa odotusta – kuin olisin viikkokausia pidättänyt hengitystä ja nyt keuhkot täyttyvät raikkaasta vuori-ilmasta!

Peak Lenin yläleiri (kuva internetin yleiset lähteet)

p.s. Olen odottanut muutakin – oikeastaan jo parin vuoden ajan. Mutta siitä lisää ensi kerralla.

Harjoituskauden alku lähestyy – uusia eväitä, uusia oppeja

Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.

Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.

Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.

Kalliokiipeilytreeniä Vantaalla 2020

Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!

Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.

– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.

Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.

Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa

On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.

Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:

Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.

Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.

Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!

Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.

Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.

Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.

Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.

Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä

Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.

Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!

Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)

Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.

Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!

Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

“STOOOOP! There’s no more rope!” – Täydellinen Cima Grande

Pienen majatalon toisessa kerroksessa sijaitseva huone oli raskailla puusälekaihtimilla pimennetty, ja avatessani silmät kesti hetken ymmärtää, missä olin. Myöhästyneiden lentojen vuoksi olimme saapuneet Cortina d’Ampezzo -vuoristokylään (Italian Dolomiiteille) vasta myöhään edellisenä iltana.

Onnellinen tauolla Cima Grandella


Matkapäivän aamuherätys oli ollut kello 04 yöllä. Iltakymmeneen mennessä olin kahden myöhästelleen lennon, reilun parin tunnin automatkan ja muun matkustamiseen liittyvän perushäslingin jälkeen unen tarpeessa. Kun olimme lopulta saaneet hätistelyä majatalon pitäjät päästämään meidät sisään (majatalon vastaanotto oli sulkeutunut jo tunteja aiemmin) ja raahattua suuret laukkumme huoneeseen, olin kaatunut sänkyyn, vajonnut pehmeän pimeyden hellään syleilyyn ja nukkunut unia näkemättä, kunnes ärhäkkä herätyskello pakotti minut avaamaan tahmeat luomeni.


Vaikka havahduin aamuun tokkuraisena, jo parin sekunnin kuluttua poukkosin pystyyn kuin säikähtänyt eläin. Muutaman hetken päästä kylpyhuoneen peilistä minua tuijotti pörröpäinen olento silmät täynnä jännitystä: tänään oli päivä, jota olin odottanut!
Maaliskuun jääkiipeilyreissusta alkaen olimme kiipeilyparini Heikin kanssa motivoineet itseämme ja toisiamme treenaamaan lähettelemällä toisillemme netistä löytynyttä kuvaa Tre Cime di Lavaredo -vuoriryhmästä (kuva löytyykin ensimmäisenä edellisen Huijataan painovoimaa! – Dolomiitit kutsuvat -tekstini alusta). Tänään pyrkisimme kohti tuon kuuluisan vuoriryhmän korkeinta huippua, Cima Grandea. 

Yleensä olen kuvannut vuoritavoitteidemme haastavuutta kertomalla tavoitellun huipun korkeuden ja ajan, joka kestää päästä laaksosta huipulle. Mutta tällä kertaa suurin haaste ei olisikaan korkeus ja vähähappisen ilman vaikutus suorituskykyyn. Cima Grande kohoaa ”vain” 2999 metrin korkeuteen merenpinnasta. Huipulle ja takaisin päästäisiin (ainakin toivottavasti) alppinistien tyyliin “light and fast” saman päivän aikana.

Mutta haastetta ei päivästä tulisi puuttumaan.

Tämä vuori ei ollut valikoitunut kohteeksi sattumalta. Sen maasto muistuttaa paljolti syyskuun alun tavoitteemme Matterhornin maastoa, joka vaatii teknisempää kiipeämistä kuin yksikään aikaisempi kohteemme. Saavuttaaksemme tarvittavan osaamisen ja varmuuden, olemme treenanneet seinäkiipeily-guru Axel Lindforsin ohjauksessa.
Tänään nähtäisiin, oliko puolen vuoden harjoitusjakso kiipeilyseinillä tuottanut riittävästi tulosta. Kyseessä eivät olleet pelkästään tekniset taidot, vaan myös kestävyys: Vaikka olisimme matalammalla, ja huiputuspäivän vertikaalimetrien määrä olisi pienempi kuin vaelluskiivettävillä vuorilla, tämän tyyppisen kiipeilyn monimuotoisuus rasittaisi tavoilla, joista meillä ei ollut vielä kunnon kokemusta: luvassa oli kalliokiipeilyä kivikoissa ja seinillä, täyttä neliraajatyöskentelyä siis!

Jännittyneissä tunnelmissa nautitun aamupalan jälkeen kolistelimme varusteidemme kanssa aulaan, ja innoissani säntäsin tervehtimään vastaanottotiskiin nojailevaa vuoristo-opastamme Fabriziota. Pörröpäinen, kaitakasvoinen italialaismies on kiivennyt kanssamme sekä Dolomiittien jääseiniä (tarina täällä: Silmänisku jääputouksella – Jääkiipeilemässä Dolomiiteilla) että Alppien korkeimman vuoren Mont Blancin talviolosuhteissa (ja se tarina alkaa tästä: Vuorenvalloitus 2018: Mont Blanc lähestyminen). Vaikka pienen, puheliaan italiaanon organisointikyvyt eivät ehkä aina ole ihan huippuluokkaa, vuorenrinteellä hän on vahva ammattilainen, joka aidosti pyrkii varmistamaan kiipeilijälle hienon kokemuksen (mikä ei aina ole ihan itsestäänselvyys).

Iloisten tervehdysten jälkeen kiipesimme varusteinemme Fabrizion pakettiautoon, joka oli huonosta ennusteesta huolimatta saatu korjattua maaliskuussa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen: rinteessä pysäköitynä olleen auton käsijarru oli pettänyt ja auto päätynyt jokeen, – onneksi ihmisiä ei ollut ollut sisällä! Vielä pakollinen Ritter Sport -suklaatankkaus kyläkaupassa (olen kehittänyt niihin vakavahkon addiktion, mutta pidän kiinni säännöstä, että niitä saa syödä vain vuorilla), ja olimme valmiina päivän haasteisiin!

Reitti Greyskullin pääkallolinnaan?

Suden torahampaita muistuttava Tre Cime di Lavaredo –vuoriryhmä kohosi pian tunnistettavana horisontissa. Olin kai jotenkin kuvitellut niiden olevan pienempiä, koska metrimääräinen korkeus olisi alle 3000 metriä. Niin sitä ihmisen ajatus vääristyy, kun pyörittelee vuorien korkeuksia numeroina mielessään: voin vakuuttaa, että kyllä kolmen kilometrin korkuinen vuori on melkoisen vaikuttava näky!

Lähestyimme vuoriryhmää etelästä; Cima Grande seisoi ylväänä aamupilviin kietoutunutta taivasta vasten. Kävellessämme autolta mutaista tietä pienelle vuoristokappelille, jonka pihasta reittimme alkaisi, annoin näiden ainutlaatuisten vuorten kauneuden vyöryä ylitseni kaikkein aistien kautta. Entisen merenpohjan koralleista muodostuneen kiven huokoisuus on kuin luotu kiipeilyyn: ruskean, punaisen ja keltaisen sävyissä leikittelevät kerrokset kutsuivat ujuttamaan sormet ja kiipeilytossujen kärjet kuin niitä varten syntyneisiin halkeamiin ja koloihin, jotka peittävät kiveä kaikkialla. Ilmassa leijui karheapintaisen kiven, matalien varpukasvien ja hiekkaisen mullan kitkerähkö tuoksusinfonia, ja tuuli vihelsi syöksyessään torahammasmaisten vuorten rinteisiin syntyneistä halkeamista ja kuruista.
Huhtikuussa satanut runsas lumi näkyi vielä pieninä tilkkuina matalillakin rinteillä. Fabrizio kertoi, että vaikka vuorten eteläpuoli oli jo suhteellisen hyvässä kiipeilykunnossa, pohjoinen puoli oli vielä lumen vallassa:

– Muutoinkin olemme aikaisessa: tämä on ihan kiipeilykauden ensimmäisiä päiviä eli luultavasti vuorella ei lisäksemme ole kovinkaan montaa ihmistä. Koska ihmiset eivät ole vielä kuluttaneet polkuja, reitti on monesta kohtaa ‘dirty’ (tällä termillä Fabrizio viittasi lumen mukana poluille kasautuneisiin irtokiviin ja siihen, etteivät reitit ole vielä talven jälkeen ehtineet hioutua kiipeilijöiden tossujen ja saappaiden alla).

Vuorikappelin kulmalle asti marssimme turistijonon jatkona, mutta onneksi tieltä ulos astuessamme saimme jatkaa matkaa yksin. Ensimmäinen rinne muistutti hiukan Suomen Lapin kivikkoista maastoa; kenkien alla sinnikkäästi valuvaa isokivistä hiekkaa, jota varpukasvien ja heinien mättäät täplittivät. Pian edessä oli Cima Granden ja viereisen Cima Piccolan välinen rotko, joka oli vielä lumen ja sumun vallassa ja näytti niin pahaenteiseltä, että Heikki nimesi sen reitiksi Castle Grayskulliin (muistat kai He-Manin arkkivihollisen, Skeletorin hurjan pää kallolinnan?).

Tästä sitten ylöspäin


Varsin viattomaksi rotko kuitenkin osoittautui, mutta sitten alkoikin hikinen työ. Jyrkät kivikkoseinät kuljettivat meitä halki eteläisen rinteen ja aina välillä reitille ilmestyi ahdas pystysuora kivikuilu (englanniksi niitä kutsutaankin nimellä ‘chimney’ eli savupiipuiksi), jota kiipesimme ylös painamalla kädet ja jalat vastakkaisille seinille ja etsien niistä halkeamia ja ulkokkeita, joiden avulla ponnistaa ylöspäin.

Tänään kiipesimme kevyillä vaelluskengillä. Sulavasta lumesta ja jäästä liukkaat kalliot saivat minut monta kertaa kaipaamaan kotiin jättämiäni näihin olosuhteisiin sopivia La Sportivan Trango -kiipeilykenkiä. Erityisen tiukassa kivikuilussa muistelin ponnistelun kitkeryyden maku suussani, kuinka olin vielä viime hetkellä ennen lähtöä punninnut Trangoja käsissäni, mutta laskenut ne sitten vaatehuoneen nurkkaan. Erityisesti nuo kapeat kivikuilut olisivat kaivanneet tukevampaa jalkinetta. Lumisuuden vuoksi myös seinäkiipeilytossut oli tällä kertaa jätetty autoon, vaikkakin heti ensimmäisellä rotkolla kohtasimme portugalilaisen mieskaksikon, jotka nilkat lumesta sinertävinä kiipesivät hangessa kumipohjatossuilla.

Kenkäpohdintoja käydessäni oivalsin jotain, mikä saattaa kuulostaa hassulta, mutta ilahdutti minua suuresti: olen kotiutunut kovapohjaisiin kiipeilykenkiin niin, että kaikki muu tuntui väärältä näihin olosuhteisiin. Sitä ei ehkä kokeneempi kiipeilijä muista, mutta alkuun ainakin minun oli haastavaa tottua kiipeilykenkien kovaan runkoon ja aina haaveilin vaelluskenkien joustavasta pohjasta. Nyt tunsin hassua ylpeyttä siitä, että kaipasin juuri kiipeilykengän ominaisuuksia…ihan kuin tuo ajatus jotenkin vahvistaisi ajatusta itsestäni kiipeilijänä.

Heikki seinällä


Muutenkin huomasin suhtautuvani teknisempiin reitteihin eri tavalla kuin aiemmin vuorilla liikkuessani. Axelin komento ja tuntikausien rimpuilu Salmisaaren seinillä on tainnut tuoda oppia kehon käytöstä! Suurimman osan ajasta muistin, että minulla on neljä raajaa, joista kaksi työntää ylöspäin ja kaksi pitää kiinni seinässä. Toinen asia, jonka oivalsin muuttuneen, oli luottamus otteisiin. Pienemmätkin otteet; kuopat ja kohoumat, riittivät sitomaan minut seinään. Jos aiemmin rauhallinen olo oli syntynyt, kun vähintään kaksi raajaa oli vahvasti kiinni, nyt yksikin kunnon ote riitti siihen, että sain tarpeeksi itseluottamusta mennäkseni tiukastakin kohdasta eteenpäin. Voi kuinka palkitsevia pieniä kehitysaskelia!

Parissa kivikuilussa sain ähertää oikein todenteolla. Kapeat, kosteat kiviseinät luistivat kumisten kengänpohjien alla, sormet eivät löytäneet kunnon otteita ja mahduin tuskin liikkumaan kahden kiven välisessä ahtaassa kolossa reppuni kanssa. Pingotin raajojen lihakset tiukoiksi ja naulasin kädet ja jalat vasten kummankin puolen kiviseinää niin lujasti, että pääni sisällä kuvittelin työntäväni kenkäni läpi kalliosta. Sitten purin hampaat yhteen ja hitaasti hilasin itseäni ylös kapeaa kivitunnelia. Housun puntti repesi kivenkulmaan, ja varjoisan kallion koloissa piileksivä jää hyydytti sormet tunnottomiksi. Mutta sentti sentiltä nousin ylöspäin, ja saatan kuvitella, millaisen voitonriemun ylhäällä minua varmistava Fabrizio näki kasvoillani.

Fabrizio kivikuilussa


Voi luoja, kuinka hauskaa se oli! Olin hiestä märkä ja puhkuin innosta ja ponnistuksesta tiukemmissa paikoissa. Jokaisen kiven takana, jokaisen polun mutkassa, kivikuilun yläpäässä aukeni maisema, joka sai hihkumaan onnesta. Enkä tainnut olla ainoa, jonka keho rutisi liitoksissaan täällä olemisen riemua. Saapuessamme erityisen kauniille tasanteelle, jonka alla alkukesän raikas Italia avautui jalkojemme juureen, saatoin nähdä Heikin pyyhkäisevän silmäkulmaansa. Ihanaa!

Etenimme vauhdikkaasti malttamatta edes pysähtyä Fabrizion ehdottaessa taukoa. Osin se varmasti johtui innostuksesta, mutta kiipeilyn rytmikin tuntui hyvältä. Varmistusten ja ankkureiden rakentaminen vei aina juuri sopivasti aikaa, että ehdin kerätä voimia köydenmittaisten reittien välissä, joten uupumaan ei ehtinyt. Vasta noin 20–30 minuuttia ennen Cima Granden huippua, istahdimme lounastauolle vuoren ympäri kiertävän kehäpolun varteen. Koskaan ei ole kuiva patonki maistunut niin hyvältä!

Sitten yhtäkkiä se oli siinä, kuin yllättäen olimme saapuneet perille auringossa kylpevälle Cima Granden huipulle!
Huiputusjuhlinnan jälkeen heittäydyimme toviksi köllimään lämpimille kallioille ja hetken verran maailmassa kaikki oli kohdillaan. Allamme kauniit vehreät laaksot ja lämpimissä väreissä säkenöivät, melkein pehmoisilta näyttävät vuoret, yllämme huikaisevan sininen, tuuleton taivas, jolla muutamat pilvenhahtuvat leijuivat – ja aurinko, kuinka suurena se hehkuikaan yläpuolellamme! Mikä täydellinen palkinto mahtavasta noususta!

Huiputusjuhlissa Cima Grandella Heikki (vas), minä ja Fabrizio


Paluumatkalla realisoitui jälleen uusi ulottuvuus: vaelluskiivetessä paluumatkaan yleensä lasketaan puolet ylösmenoajasta. Mutta tällä kertaa nopeaa reittiä takaisin ei olisi. Toki osa köysireiteistä laskeuduttiin vauhdikkaasti rinnettä alas, joko itse varmistaen tai Fabrizion varmistamana. Mutta tuolloinkin laskeutumisiin valmistautuminen ankkureiden rakentamisineen otti paljon aikaa. Ja lopulta varsin suuri osa paluumatkasta oli kuitenkin tarkkaa ja vakaajalkaisuutta vaativaa kiipeämistä alaspäin. Kun takana oli jo vauhdikas nousurutistus, sai olla entistä tarkempi siitä, mihin jalkansa asetti, vaikka oloni ei ollutkaan väsynyt.

Nimet vieraskirjaan, kuten hyviin tapoihin kuuluu!


Olen toki laskeutunut köydellä ennenkin. Mutta taas ympäristö nosti haastavuustasoa merkittävästi. Kukin laskeutuminen oli noin 40 metriä pitkä. Köysilaskeutumisessa kiipeilijä ensin ikäänkuin “istuu” köyden varaan ja tämän jälkeen liikkuu takaperin alaspäin kävellen tai hyppien. Köysilaskeutumisessa pystysuorassa kulkeva seinä muodostaa alustan, jota vasten kiipeilijä asettaa jalkansa laskeutuessaan, ja uudella seinällä ei koskaan voi olla täysin varma, mitä seuraavan kalliohyllyn alla odottaa. Silloin kun laskeutuu itseään varmistaen, myös vauhdin määrittäminen tapahtuu omatoimisesti. Näin laskeutuminen on helpompi pitää hallittuna.
Mutta välillä toimimme niin, että Fabrizio varmisti laskeutumisen ylhäältä käsin, syötti köyttä tasaista vauhtia, ja meidän tehtävänä oli vain pysytellä liikkeessä mukana. Kuulostaa helpommalta kuin se lopulta on, varsinkin kun etenet selkä edellä tietämättä tarkalleen, mitä edessä on. Muutaman kerran kävi niin, että kallioseinä muuttui olennaisesti tai köysi keinautti minut ennakoimattomasti odottamattomaan suuntaan. Silloin en keinahtanutkaan vasten kalliota tyylikkäästi, vaan jysähdin seinää vasten kylki edellä tai lipsahdin odottamattomaan kuoppaan pystysuorassa seinässä. Tasapainon järkkymisen myötä kehonhallintani kärsi ja samaan aikaan tapahtuneesta tietämätön opas laski lisää köyttä kymmenien metrien päässä yläpuolellani. Usein vielä negatiivinen seinämä (eli seinämän yläosa on ulompana ja laskeutumiskohta jää näin näkymättömiin kivisen “lipan alle”), blokkaa tehokkaasti äänet, joten huutaminen on turhaa ja omalle vastuulle jää tilanteen korjaaminen vauhdissa.
Lopputuloksena tuollaisesta tilanteesta voi olla hiukan hallitsematon laskeutuminen – ja tietenkin mustelmia. Pian kuitenkin opin seuraamaan rennosti köyden suuntaa vastustelematta ja sain huomata, että tässäkin harjoitus tekee – jos ei nyt vielä mestaria – niin ainakin paremmaksi!

Tavoitteemme oli laskeutua uutta reittiä alas. Tällöin ensimmäisenä laskeutuvan tulisi aina löytää seuraavat kiinteät ankkuripaikat kalliosta. Mutta valitettavasti vuorotellen laskeutuessamme, Heikki ja minä emme ehkä olleet ihan harjaantuneimpia mahdollisia bongaamaan ankkuripaikkoja. Siksi useampaan otteeseen tulimme huomaamattamme laskeutuneeksi aivan köyden loppuun asti. Varma liukumavaran loppumisen merkki oli italialaisella aksentilla yläpuolelta karjuttu:

– Jaaaaniiiinaaaaa! STOOOOP! There’s no more rope!


Siinä sitten, riippumatta millaisessa kohdassa oli, sai pontevasti koettaa etsiä seuraavaa ankkuria, jotta matka voisi jatkua. Varsin usein saimme huomata liukuneemme liian alas ja että ankkurin saavuttaminen edellytti takaisin ylöspäin kiipeämistä. Harjoiteltavaa tälläkin sektorilla siis on, mutta olimme energisiä ja hyväntuulisia, eikä pieni lisäjumppa haitannut menoa.

Lopulta kolmisen tuntia huipulta lähdön jälkeen astelin vuoristokappelin pihaan ilta-auringon säteiden pyyhkiessä hiekkatietä, vain kohdatakseni odottamattoman ja häikäisevän näyn: pölyistä vuoristotietä kohti kappelia käveli kuvankaunis japanilaisnainen. Hänen eebenpuun mustat hiuksensa hulmusivat kevyessä tuulessa ja syliin koottu puhtaanvalkoisen hääpuvun laahus säkenöi ilta-auringossa. Naisen takana käveli valkoisessa juhlapaidassaan ja mustassa smokissaan tuleva tai tuore aviomies, jonka hymy säkenöi kilpaa auringon kanssa. En voinut olla huudahtamatta:

– Voi kun näytätte hienoilta! Paljon onnea ja rakkautta teille! Saisinko ottaa teistä kuvan?

Naisen vakava ilme ei muuttunut ja hänen kirkon torniin kiinnittynyt katseensa ei väistynyt kohteestaan. Huomasin hänen hiukan ontuvan korkeissa valkoisissa satiinikoroissaan. Kohtalotoveri väärillä jalkineilla vuorelle saapuneelle siis!
Sulhanen hymyili ilahtuneesti. Ilmeisesti tilanne oli kohtuullisen tiukka, sillä parin mukana kulkeva valokuvaaja murahti, ehkäpä hiukan tarkoittamaansa tiukemmalla äänellä:

Vuoripolun morsian


– Kunhan se ei tarkoita, että meidän pitää pysähtyä. Meillä on vielä pitkä matka.


Varovaisesti nappasin pikaisen kuvan ryhmästä uskaltamatta jäädä zoomailemaan, ja naisen ohi kulkiessani koetin rohkaista:
– You look beautiful!

Nainen hymyili, mutta ei kääntänyt katsetta tavoitteestaan, ja puristi pukunsa helmoja tiukasti syliinsä. Käännyin vielä katsomaan hänen jälkeensä ja toivoin, että veristen kantapäiden ja musertuneiden varpaiden hinnalla hankittu hääkuva tuottaisi juuri niitä toivottuja muistoja ja tunteita.
Vilkaisin mutaisia, kolhiintuneita kenkiäni ja hymyilin onnellisena. Trangot olivat ehkä jääneet kotiin, mutta minun muistoni täältä olisivat täydellisiä!

Paluumatkalla Fabrizio antoi Heikille ja minulle palautetta päivästä ja suorituksestamme:
– Olimme todella nopeita! Minulla on ollut ryhmiä, joilla on kulunut kaksinkertainen aika siihen, mitä me käytimme. Nopeus itsessään ei ole tavoite, mutta se kertoo siitä, että olette hyvässä kunnossa ja varmaliikkeisiä. Se on hyvä asia ajatellen Matterhornia!

Kasvojani peittävän pölykerroksen alla punastuin mielihyvästä, ja tunsin itsevarmuuteni nousevan kohisten kohti Matterhornin huipppua. Kehujen lisäksi oppaalla oli myös muuta kerrottavaa:

– Valitettavasti emme voi mennä Monte Cristallolle huomenna. Siellä on vaarallista: lunta on vielä liikaa ja siksi kuumuus tekee reitistä arvaamattoman.
Mutta meillä on useita vaihtoehtoja. Nyt kun näin teidän kiipeävän tänään, tuli mieleeni eräs paikka, jossa en ole ollut pitkään aikaan. Uskoisin teidän pitävän siitä ja haastettakin siinä on. Sitä kiivetään harvemmin, koska lähestyminen on todella pitkä, mutta se olisi juuri sopivasti Cima Grandea haastavampi. Mutta haluatteko kokeilla vaikeampaa?

Vastaus tuli kuin yhdestä suusta:
– Kyllä! Me haluamme oppia lisää!

Fabrizio virnisti ilahtuneesti. Mihinköhän olimme juuri lupautuneet?

Lepotauko Cima Granden huipulla (2999 m), kuvassa Heikki (vas) ja Fabrizio

Page 1 of 34

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén