Category: vuorenvalloitus Page 1 of 22

Vuorenvalloitus 2021: lähtö Mount Ushballe

Uskon vahvasti, että elämässä pitää seurata unelmia, tehdä niistä tavoitteita. Että jokaisella meillä on, ei vain oikeus, vaan myös velvollisuus tavoitella asioita, jotka saavat sydämen laulamaan.

Viimeinen päivitys ennen kuin matka kohti vuoren huippua alkaa, on aina tunteikas. Tähän hetkeen huipentuu monen kuukauden odotus ja valmistautuminen. Heiheit on halattu, ja silmäkulmiani polttavat ennakkoikävän kyyneleet on vapautettu poskille, kun ovi sulkeutui isälleen lähtevän tyttären takana. Tästä päivityksestä eteenpäin ravistan harteiltani arjen roolit ja sukellan seikkailuun.

Lähtöpäivitys pursuaa aina innostusta ja malttamattomuutta. Nuo tunteet jylläävät sisälläni nytkin, yhtä voimallisina kuin aina ennenkin.

Viime päiviä on sävyttänyt myös jokin muu. Jos olen rehellinen, tiedän sen olleen osa lähtöpäivien väripalettia aina. Ehkä olen ollut hiukan vastentahtoinen tutkimaan sitä lähemmin, sillä sen tunnustaminen tuntuu vähän vaikealta.

Kuva: Alex Trubajev

Pari päivää sitten vierailin äitini luona, kuten teen aina muutamaa päivää ennen vuorille lähtöä. Äiti oli tehnyt ruokaa, ja velikin oli paikalla. Juttelimme ja naureskelimme normaaliin tapaan. Lähdön hetken lähestyessä kävin äidin kanssa reissusuunnitelman pääkohdat läpi ja painotin, ettei hänen pitäisi huolehtia. Olemme menossa syrjäiselle seudulle, ja on vaikea ennakoida, mistä ja koska pääsen viestejä lähettämään.

– Hiljaisuus ei siis tarkoita, ettei kaikki olisi hyvin. Se tarkoittaa vain, että olemme kaukana Kaukasuksen vuorilla.

Perheeni yhteiset ateriat ovat aina kuin italialainen sukukokous: kädet viuhuvat ilmassa, ja puheenvuoron saa ainoastaan huutamalla lujempaa kuin muut. Olenkin naureskellen todennut, että kaikessa puheliaisuudessani meidän perheessä lopulta ehkäpä minä olen se hiljainen. Äitini on vuolassanainen ja värikäs persoona, voimakastahtoinen nainen, joka on kasvanut huolehtimaan itsestään.
Nyt tuo ikiliikkuja, jossa on voimaa kuin pienessä kylässä, istui sohvan reunalla hiljaisena ja jotenkin pienenä, ja äkisti kalvenneilla kasvoilla viivähti varjo. Luulen, ettei minun ollut tarkoitus nähdä sitä. Sillä sellainen äiti on.

– Vuoden on ollut rauhallista, mutta nyt se taas alkaa. Isäsi kanssa me aina jännitettiin yhdessä, mutta nyt isää ei enää ole… hänen äänensä haipui huokaukseksi. Sanat seurasivat minua ovesta ulos, tarttuivat paitani liepeisiin kuin takiaiset.

Seuraavina päivinä aloin kiinnittää siihen huomiota. Tädiltä, siskolta ja ystäviltä tuli enemmän ja vähemmän verhottuja tiedusteluita, koska saattaa odottaa kuulevansa tilannepäivityksiä. Anopilta tulleiden, aina yhtä positiivisten ja rohkaisevien rivien välissäkin olin näkevinäni huolen harmaan häivähdyksen.

Jos olet matkaani seurannut pidempään, ehkä muistat, kun kuusi vuotta sitten kirjoitin keskustelusta, jonka kävin pienen paitaressun kanssa. Seitsemänvuotiaan suurella ja herkällä sydämellään hän koetti ymmärtää vuorten kutsua (täältä se löytyy: Vuorenvalloittaja Jr. vuoren äärellä). Nyt teini-ikään ehtineenä pieni paitaressuni on minua pidempi eikä enää kiipeä syliini. Hän on vuosien kuluessa tottunut vuorikiipeilyreissuihin, mutta silti mustalla kajaalilla rajatuissa silmissä välkähtää, kun hän kysyy:

– Koska sä tuut takaisin?

Ushba
Kuva: Alex Trubajev

Toivon Heikin ja minun lasten oppivan seikkailuistamme, että suuremmatkin haasteet on mahdollista voittaa pitkäjänteisellä työllä ja sitoutumisella. Kunpa he vuorihaasteisiin valmistautumistamme seuratessaan oppisivat, kuinka vastuullisuus ja suunnitelmallisuus mahdollistavat jännittävien tehtävien turvallisen suorittamisen. Ja mikä tärkeintä, haluan valaa lastemme sydämiin uskon siihen, että he pystyvät mihin tahansa.

Mutta käytännön huoli ei häviä pilviä hipovilla selityksillä.

Kun viime Kaukasus-reissullamme laskeuduimme vuorelta alas muutamaa päivää aikataulusta jäljessä, kuuluvuusalueelle saapuessani ja puhelimen aukaistessani, näytölle ponnahti kaksi päivää aiemmin lähetetty tiedonanto tädiltäni, joka toimii kuulumisteni välittäjänä muulle perheelle:

“Odotan perjantaihin asti ennen kuin huolestun ihan tosissani.”

Päivä taisi olla torstai.

Vasta kauan Suomeen palaamiseni jälkeen ja perheen kanssa keskusteltuani ymmärsin, kuinka ladattu tuo viesti oli. Yhtään negatiiviseksi tulkittavaa palautetta ei tullut, mutta tiedänhän sen itsekin: epätietoisuuden tunnit ovat pisimpiä.

Sen jälkeen en ole antanut tarkkoja aikatauluennusteita.

Huoli on hinta, jonka jään velkaa niille, jotka minusta välittävät. En tiedä, kuinka sen harmautta himmentäisin tai lyhentäisin odottavan aikaa. Voin vain olla loputtoman kiitollinen, että läheiseni jaksavat vuodesta toiseen tukea minua siinä, mikä saa sydämeni laulamaan.

Kun taas seison tässä eteisessä mieli riemusta poukkoillen, lupaan olla luottamuksen arvoinen ja valita askeleet niin viisaasti kuin taidan.

Nyt mennään, kiitos, kun olet mukana seikkailussa!

p.s. Päivitän taas kuulumisia tuttuun tapaan Instagramiin (@janskuka) ja Facebookiin (löytyy nimelläni) sitä mukaa, kun pääsen linjoille. Varsinainen tarina alkaa täällä blogissa mahdollisimman pian, kun palaan Suomeen.

Upea Ushba
Kuva: Alex Trubajev

Harjoituskauden alku lähestyy – uusia eväitä, uusia oppeja

Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.

Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.

Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.

Kalliokiipeilytreeniä Vantaalla 2020

Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!

Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.

– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.

Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.

Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa

On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.

Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:

Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.

Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.

Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!

Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.

Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.

Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.

Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.

Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä

Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.

Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!

Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)

Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.

Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!

Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Me teimme sen! – laskeutuminen Matterhorn Traversella

Näkymä Matterhornin huipulta on Sveitsin puolelle täysin erilainen kuin Italiaan. Matka alas kohti Zermattia alkaa jyrkähköllä lumisella rinteellä, jota seuraa loputtomalta vaikuttava jono kivipilareita. Hörnli Route laskeutuu kiemurrellen noita kivipilareita pitkin. Välillä reitti on suhteellisen helppoa polkua, mutta suuri osa reitistä on hidasta alaskiipeämistä ja poikkisuuntaisia traverseja.

Näkymä Matterhornin Italian huipulta Sveitsin huipulle. Harmillisesti en Hörnli Hutilla tunnistanut kuvassa olevaa kiipeilyparia – olisin voinut antaa heille aika hienon kuvan heidän huippuhetkestään.

Arviolta 80 % kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla. Syitä lienee monia, mutta useimmissa onnettomuuksissa läsnä ovat uupumuksesta johtuneet virheet tai virhearviot. Takana on valtava nousuponnistus, ja usein huippuhetken endorfiiniryöppy auttaa vain alkuun. Tunnelatauksen väistyessä jäljelle jää helposti vain väsymys ja ehkä jopa kiireen tunne päästä alas – ja nuo kaksi ovat todella riskialtis yhdistelmä. Vaellushuipuilla paluumatkaa helpottaa se, että vaikka maasto olisi hyvinkin vaikeaa, usein laskeutuminen onnistuu huomattavasti nousua nopeammin. Monesti vaellusreiteillä laskeutumiseen aikaa varataankin noin puolet nousuajasta. Teknisemmillä reiteillä tilanne onkin toinen: laskeutuminen ottaa yhtä paljon, joskus jopa enemmän, aikaa kuin nousu.

Nyt meillä oli huiputuksen jälkeen edessä noin viiden tunnin laskeutuminen 3260 metrissä sijaitsevalle Hörnli Hut -majalle. Alustava suunnitelma oli, että lepäisimme majalla hetken ja laskeutuisimme sitten vielä reilun tunnin matkan alempana sijaitsevan hissiaseman viereiselle majalle. Siellä sitten nukkuisimme yön ja aamulla nousisimme hisseillä Matterhornin viereisen matalamman Klein Matterhorn -vuoren kautta takaisin Italian puolelle. Suunnitelman loppupää oli vielä epävarma, sillä covid-tilanteesta johtuen oli epäselvää, oliko hissiaseman maja auki. Päivän viimeiseen Italiaan menevään gondolaan emme ehtisi. Mutta vuorilla aina suunnitelmat elävät, ja Hörnli Hutilla voisimme saapumisajan ja tiimin väsymystason perusteella tarkentaa jatkosuunnitelmia.

Aamuvarhaisen nousuhetki Lion Ridgellä
kuva: Fabrizio

Laskeutuminen alkoi jyrkän lumirinteen vauhdikkaalla köysilaskeutumisella. Alaspäin liikkuminen rasittaa lihaksia hiukan eri tavalla kuin nousu, joten ensimmäinen tunti meni suhteellisen mukavasti upottavassa lumessakin, kun jättää monituntisen suorituksen “peruskolotukset ja -hapotukset” huomiotta.

Siirtyessämme lumelta kivikkoon huomasin, kuinka lihakseni alkoivat pikkuhiljaa jäykistyä ja askeleiden tarkkuus kärsiä. Myös sääolosuhde muuttui totaalisesti Sveitsin puolelle siirtyessämme; vihlovan kylmä tuuli muuttui tukahduttavasti hautovaksi kuumuudeksi ja pistäviksi auringonsäteiksi. Vaikka olin yrittänyt olla säästeliäs veden suhteen, oli pulloni pohjalla enää vain pari desiä vettä.

Janon lisäksi vatsassa kolotti nälkä. Aamuöinen aamiainenkin oli ollut alppikiipeilylle tyypillinen eli kuivia keksejä, Nutellaa, hilloa, Nutellaa ja vielä kerran Nutellaa. Jostain syystä koskaan ei tahdo mielessä pysyä pakatessa se, että tahmainen suklaasotku aamuyöllä, korkeuden pahoinvoinnin ollessa jatkuvasti läsnä, on minusta kertakaikkiaan kuvottavaa. Vaikka olin parhaani mukaan leikkinyt mielikuvalla höyryävästä puurosta ja väkisin nieleskellyt ruskealla tahmalla pinnoitettuja vanerin makuisia keksejä, ne energiat oli käytetty jo kauan sitten.

Kun olimme kiivenneet yli kahdeksan tuntia, suurin unelmani oli pala ruisleipää ja lasillinen vettä. Hien virratessa nestehukan aiheuttama päänsärky vihloi silmieni takana. Se sai oloni ärtyisäksi ja minut entistäkin varovaisemmaksi ja hitaammaksi. Kivet kolisivat jaloissamme, ja karhea hiekka kivien välissä pöllysi. Kurkku oli karhea ja rohiseva. Kiipeilyhanskojeni nahkaosat olivat kuluneet miltei puhki köysien ja kivien hiertämisessä, kämmenet olivat rakoilla ja niska auringonpolttama; hiki pyyhki mennessään aurinkorasvan aina parin minuutin kuluttua sen levittämisestä.

Jokaisen kivipilarin takana oli aina uusi. Alaspäin kiivettäessä asiakas kiipeää edellä ja varmistava opas tulee perässä. Tämä tekee tietysti oman haasteensa suoritukseen, sillä vaikka opas antaa ohjeita etenemiseen, askelpaikkoja ja reitin pieniä mutkitteluita koskevia valintoja tekee aiempaa enemmän edellä kulkeva asiakas. Väsyessäni tuntuu, että kykyni lukea kiveä heikkenee ja samalla on vähän kuin syvyysnäkö heikkenisi. Reitit sulavat kallion poimuihin, ja kivien särmät ovat aiempaa terävämpiä ja korkeampia. Väsyneet, hapottavat lihakset vievät askelista tarkkuuden, mikä muuttaa minut kömpelöksi kuin vaippaikäinen lapsi rappusissa.

Pian laskeutumaan lähtemisen jälkeen näkyviin tullut Hörnli Hut pysyi aina vaan kaukana. Fabrizion kanssa huomautimme aina silloin tällöin toisillemme pienistä rohkaisevista merkeistä, joista saattoi huomata majan lähestyvän:

– Pystyn erottamaan majan ikkunat.

– Pihalla näkyy ihminen.

En ollut ainoa, jonka tahti hidastui. Lopulta myös oppaat totesivat olevansa väsyneitä ja kuivasti naureskelimme kivipilariston “Päiväni murmelina” -efektiä. Fabriziokin oli jo tovin ollut suorastaan kiukkuisen tuntuinen verrattuna normaaliin hyväntuulisuuteensa. Oppaan kärsivällisyys tuntui lyhenevän samaa tahtia kuin minun kykyni löytää helpoin reitti alas kivikon halki heikkeni. Kurkkuni oli kuiva kuin Atacaman autiomaa, ja painoin pääni kumaraan välttääkseni auringonsäteitä, jotka vihloivat silmiäni kuin tuliset miekat. Fabrizion terävinä haukahtavat komennot saivat minut pysymään hiljaa ja keskittymään vain käsillä olevaan tehtävään.

Jossain vaiheessa toiseksi viimeistä laskeutumistuntia mainitsin päänsärkyni.

– Miksi et sanonut mitään!?
Enrico huudahti ja kaivoi repustaan CocaCola -pullon.

Merenpinnan tasolla inhoan Cokista, mutta nyt lähes kuumaksi lämmennyt sokeri-kofeiini-cocktail oli parasta, mitä saatoin kuvitella. Kaivoin repusta särkylääkkeen, huuhtelin sen alas ruskealla tahmealla taikajuomalla ja ojensin pullon sitten Heikille. Hän normaalisti inhoaa limsoja vielä minuakin enemmän, mutta nyt hän tuijotti pulloa silmät loistaen kuin pikkupojalla jouluaamuna.

Tunnelma tiimissä kohosi samaa tahtia kun limsapullo kiersi kädestä käteen. Lähtiessämme laskeutumaan seuraavan kivipilarin kylkeä, Fabrizio kertoi hiukan anteeksipyytävästi kärsineensä itsekin kovasta tuulen ja kuumuuden aiheuttamasta päänsärystä. Lähetin oppaalle ystävällisen “No worries” -kommentin saatteleman hymyn ja – noloa myöntää, mutta näin se on – tunsin pienen tyytyväisyyden aallon. Jos oppaatkin olivat väsyneitä, tarkoitti se, että minunkin oli ihan ok tuntea päivän paino saappaissani.

Fabrizio ja minä laskeutumassa Hörnli Routella, varsin lähellä majaa
Kuva: Enrico

Lopulta noin viiden tunnin kiipeämisen jälkeen, kivipilarijonon loppupää näkyi, ja sveitsiläiseen tyyliin upea, vuorimajojen mittakaavassa supermoderni Hörnli Hut -maja oli edessämme.

Liekö sitten häämöttävä loppusuora, mutta toiseksi viimeinen köysilaskeutuminen meni oikein kunnolla mönkään. Laskeutumislinjallani oli valtava kivilohkare, jonka alla piilotteli syvä halkeama. Ylhäällä Fabrizio, jolla ei ollut reitilleni näköyhteyttä, syötti varsin nopeasti köyttä, jonka varassa laskeuduin vauhdikkaasti kohti teräväreunaista halkeamaa. Yritykseni väistää halkeama synnyttikin heiluriliikkeen, jonka seurauksena paiskauduin kallioon ensin halkeaman vasemmalle puolelle – kuului vain rysähdys ja älähdykseni, kun sääreni kolahti seinään. Seuraavaksi sinkouduin kuin metronomi vasten oikeanpuoleista kallionreunaa. Koetin ottaa vastaan jalalla, mutta vauhti oli liian kova ja osumiskulmani sen verran huono, etten saanut kunnollista jalansijaa, vaan nilkkani vääntyi ikävästi jäädessään kehoni ja kallion väliin.

Huudahdus katkesi ähkäisyyn, kun kivi iski keuhkot tyhjiksi, hetken silmissä vilisi tähtiä, ja pahimmasta toettuani minun piti käsin koskettaen tarkistaa raajojeni tilanne ennen kuin tiesin olevani kunnossa ja sain kähistyksi karhean “I’m ok”:n ylhäällä huolestuneena huhuilevalle Fabriziolle.

Hyvä opetus tarkkaavaisuudesta loppuun asti. Myöhemmin tarkistaessani jäljet, vasen sääri oli mustelmilla ja oikea nilkka turvoksissa, mutta selvisin rytinästä mustelmilla ja pienellä nilkan venähdyksellä. Ei siis toinenkaan Matterhorn-reissu mennyt ihan ilman kolinoita. Mutta onneksi olimme enää lyhyen matkan päässä Hörnli Hutilta.

Kello 16.30 laskin reppuni terassille 11,5 tuntia Carrel Hutilta lähdön jälkeen. Huumaantuneen halaus- ja onnittelukierroksen jälkeen hetken ajan koko pieni seurueemme istui hotellimaisen majan terassilla hiukan äimistyneinä. Olimme likaisia, hikisiä, väsyneitä, mustelmilla – ja niin onnellisia. Tuijotin yläpuolellemme kaartuvaa Matterhornia typertyneenä saattamatta uskoa, että olin juuri tullut sieltä.

Ennen suihkua -selfie, kun takana on 11,5 tuntia kiipeilyä – hien mukana pois valunut aurinkorasva olisi saattanut olla tarpeen

Joku taikoi repustaan yksittäispakatut Margarita-cocktailit, jotka olivat matkanneet muassamme yli vuoren. Huipullakin olimme nimittäin todenneet, ettei tequila maistunut kenellekään. Ja jälkikäteen ajateltuna, hyvä niin! Nimittäin nyt, kun lorotimme drinkit termospullojemme mukeihin ja ilosta energisoituneina skoolasimme menestyksellemme, tunsin jo parin kulauksen jälkeen alkoholin kihahtavan halki nestehukkaisten solujeni kohisten. Cocktailit huipulla ovat siis teoriassa hauska, mutta ainakin minun kohdallani käytännössä jopa vaarallinen, ajatus.

Lopulta päädyimme jäämään yöksi Hörnli Hutille. Palkitsimme itsemme tyyriillä suihkupoleteilla, joita vastaan sai kaksi minuuttia kapeaa vesinoroa wc:n takakulmassa olevassa kopissa – olipa kuinka hieno maja tahansa, vuorella oltiin siis kuitenkin! Juuri ja juuri ehdin pestä hiukset wc:n käsienpesuvaahdolla ja pyyhkiä pahimmat hiekat auringon kuivattamalta iholtani ennen kuin vesinoro muuttui pisaroiksi ja ehtyi sitten kokonaan.

Kiipeilyreittimme pienoismallin kautta esiteltynä – aika päheä reissu, vaikka itse sanonkin 🙂

Illallinen oli yhtä taistelua nukahtamista vastaan nimittäin. Istahtaessamme päivän hämärtyessä päivällispöytään näin toisen traversea kiipeämään lähteneen seurueen kompuroivan terassille aivan lopen uupuneina. Näky oli huojentava, sillä olin jo ehtinyt levottomasti vilkuilla tyhjänä ammottavan rinnepolun suuntaan. Kolme tiimiä lähti traversea yrittämään. Kaksi oli nyt maalissa. Kolmatta tiimiä emme Hörnlillä nähneet, joten saatoimme vain olettaa, että he eivät olleet ehtineet huipulle turn-around -aikaan mennessä ja olivat joutuneet palaamaan Carrel Hutin kautta. Fabrizio totesikin meidän kiivenneen omista tuntemuksistamme huolimatta nopeasti ja vahvasti:

– Väsyneitä olemme toki kaikki. Mutta sietääkin olla: me teimme sen – Matterhorn Traversen!

Viimeisenä ennen nukkumaan menoa kävelin vielä pimenevään iltaan terassille. Vuori on Hörnli Hutin suunnasta kerrassaan tyrmäävän upea näky, kolossaalinen pyramidi, joka nyt loputtomana katosi huipun ympärille kertyneiden uhkaavien pilvien sisään. Väsymyksen ja raukean ilon laineiden joukossa pisaroi surumielisyyden sävy. On vain yksi Matterhorn. Olinko vain väsynyt, vai oliko viiden vuoden odotuksen jälkeen unelman saavuttaminen haikeaa?

Viimeinen harjanne ennen Italian puoleista huippua
kuva: Fabrizio

Rakkaus on vuori. Vuori on rakkaus.

Taisin syntyä hiukan rauhattomaksi, vaeltajaksi vailla halua kiinnittyä. Osoitteita minulla on ollut enemmän kuin saatan muistaa ja kotini ei ole koskaan ollut katunumeroin ilmaistavissa.

Irtonaiseksi en silti ole itseäni tuntenut. Tasapainoni syntyy sisäistä ääntä seuraamalla, ja mieleni lepää liikkeessä. Maisemien vaihtuessa pysyvyyteni kallio ovat olleet läheiseni; pieni, luottamuksen ja kiintymyksen lujittama turvaverkko, joka on opettanut minulle yhtä ja toista rakkaudesta. Vuoren lailla rakkaus on tavoittelun arvoinen, vaikka useimmiten se ei tarjoakaan helpointa polkua huipulle. Se on monimuotoisuudessaan niin pysyvä ja ja hauraudessaan niin jykevä, ettei se koskaan ole lakannut minua hämmästyttämästä.

Universumini keskipiste nitkahti sivuun omasta navastani päivänä, jona tyttäreni syntyi. Saapuessaan tuo ihmeellinen ihmistaimi ankkuroitui minuun tavalla, joka määritteli minut uudelleen. Sain korkeimman arvonimen, mitä kuvitella saattaa: “äiti”. Koskaan en aiemmin ollut ollut toisen ihmisen turvapaikka ja täydellisen, varauksettoman rakkauden kohde.

Aina en ole onnistunut todeksi tuomaan sitä haavekuvaa, joka hyvästä äidistä mielessäni asuu. Mutta äitiyteni ensimmäisestä päivästä alkaen olen parhaan kykyni mukaan pyrkinyt olemaan lapseni rajattoman luottamuksen arvoinen ja luomaan hänen ympärilleen pysyvyyden rakenteita, jotta pieni varsi ei tuulessa taittuisi. Maailma olkoon hänen leikkikenttänsä – minä olen hänen kotinsa!

Minulle niin kovin tärkeä, nyt edesmennyt mummuni sanoi kerran:
– Tiedän, että löydät aina oman polkusi. Sinun kohdallasi minä olen vain yhdestä asiasta huolissani: mahdatko koskaan antaa kenenkään pitää huolta itsestäsi?

Hymyilin. Rakkaudesta ja kunnioituksesta mummuani kohtaan en väittänyt vastaan, vaikka huulieni takana piilotteli itsenäisyydenjulistukseksi naamioitu vastalause.

Vuoret ovat vieneet minut mennessään. Alati voimistuva kiintymys ohueen ilmaan ja epämukaviin, holtittoman painaviin kenkiin on antanut varmuuden ja voiman tunteen hetkissä, joissa haastan itseni äärimmilleen. Kun harjanteilla loputon ajatusmyrsky taukoaa, hetken olen vain minä, pieni ja merkityksetön – vapaa. Kuinka sitä voisi olla rakastamatta?

Minä uskon vahvasti, että meistä jokainen rakentaa itse oman polkunsa. Jos kuitenkin uskoisin kohtaloon, sanoisin, että se on vienyt minut vuorille ja erityisesti Mont Blancille. Sillä jokainen askel päätöksestä tavoitella Alppien korkeinta huippua on johdattanut minua kohti väistämätöntä. Tuolla rinteellä kohtasin ihmisen, josta myöhemmin tulisi kiipeilyparini ja kumppanini myös elämän muilla poluilla.

Hän kertoo tuijottaneensa minua aamuyöllä vuoristomajalla, kun flunssan kourissa pesin hampaita aivastellen ja valmistauduin huiputusyritykseen. Vaikka tuolla hetkellä ajatukseni olivat öisellä rinteellä, on hetki jäänyt myös minun mieleeni kirkkaana. Muistan ihmetelleeni huoneessa vallinutta outoa tunnelmaa. Jo silloinko kuu ja tähdet liikahtivat kohdilleen?

Elämä jatkui Mont Blancin huipun toisella puolella – niinkuin se tapaa jatkua, vaikka vuorelta palatessa usein tuntuu, ettei ole mitenkään mahdollista palata arkeen.
Olin tehnyt päätöksen muuttaa asioita elämässäni, ja sen muutoksen aalloissa vuorella orastanut ystävyys syveni ja sai uudet kasvot.

Olin luullut, että haluaisin kiivetä aina yksin. Nyt tiedän, että kaiken sen ajan minä vain odotin pariani, jonka kanssa haluaisin jakaa kokemuksen sen kaikilla tasoilla.
Kiipesin vuorelle ja löysin sieltä puuttuvan puolikkaani ja lapselleni lujan tukipilarin elämän seikkailuihin. Sain myös perheen ja vastuullisen tehtävän, sillä nyt tyttäreni rinnalle vaalittavakseni on luotettu kaksi pientä sydäntä, joille haluan olla järkkymätön suoja ja turva elämän poluilla.

Osakseni on tullut paljon enemmän kuin uskoin ansaitsevani. Ja tänään, monen yhteisen vuoren jälkeen elämät ja unelmat ovat kytkeytyneet toisiinsa tavalla, jota en tiennyt mahdolliseksi.

Kymmenen kuukautta sitten, 27.12.2017 kello 05.15 aamulla, Mount Merun huipulla, auringon ensisäteiden maalatessa Tansanian taivaan kullanhohtoiseksi, en hetkeäkään epäröinyt. Olin tullut kotiin.

Huomenna toistan vastaukseni läheistemme läsnäollessa.
Huomenna me solmimme elämämme yhteen ja jatkamme yhteisiä askelia kohti uusia unelmia ja huippuja.

Kiitos sinusta, rakkaani. Sinä olet vuoreni.

Till the depth of sea get dry, my dear,
And the rocks of mountain melt in the sun,
I will love you still, my dear,
While the sands of life shall run.
(Trad.)


Kiitos maitohapoista! – ja matka jatkuu

Alpeilta paluusta on nyt ehtinyt kulua lähes kaksi kuukautta. Riehaantunut onnistumisen ilo on tyyntynyt ja koteloitunut sydämeen voimavaraksi, josta ammennan jaksamista arkeen ja motivaatiota treeniin kohti seuraavaa haastetta.

Hengityksen tasausta satumaisissa maisemissa
Kuva: Fabrizio

Kuten jokainen kiipeilymatka, antoi tämäkin paljon ajateltavaa ja opetti uusia asioita itsestäni ja vuorista. Olisin toivonut ehtiväni kirjata nuo opit ylös tuoreeltaan, ennen kuin ne saavat muistojen kultareunat. Silloin niistä olisi eniten hyötyä – niin ainakin uskon. Mutta kuinka aika onkaan juossut tänä kesänä! Niinpä istun tässä vasta nyt. Ja saanpahan syyn palata polveileviin muistiinpanoihini ja elää uudelleen monia tunteita pursuavia hetkiä.
Muistiinpanoista puheenollen: vuorilla kirjoitetut muistiinpanot ovat varsinaista koodikieltä. Kirjoitusvirheitä viliseviä, puutteellisia lauseita. Välillä vain yksittäisiä sanoja. Ehkäpä suora lainaus jonkun hauskasta tai opettavaisesta kommentista. Paikkojen nimiä kirjoitettuna kuten olen ne kuullut lausuttavan – välillä on ihan mahdotonta löytää oikeaa nimeä jälkikäteen, niin väärin olen kuullut. Joskus sanatkin on kiireessä lyhennetty niin, että vaatii itseltänikin pitkän tovin pohdintaa ja paluuta muistoissa tilanteeseen, josta arvelen olevan kyse, ennen kuin ne paljastavat viestin, jonka olen niihin itseäni varten piilottanut. Vuorimuistiinpanot ovat kuin pieniä peilin sirpaleita: Yksittäisinä ne heijastavat vain niin pienen osan kuvasta, ettei siitä kokonaisuus hahmotu. Mutta kun ne asettaa lähekkäin ja antaa muistojen piirtää välistä puuttuvat kohdat, alkaa maalautua maisema, jonka yritän parhaani mukaan näille riveille tallentaa.

Gran Paradiso minuutissa:

Mutta takaisin aiheeseeni: mitä Mont Blanc ja Gran Paradiso opettivat minulle tällä kertaa?

Oppaamme Marco lausui ensimmäisenä yhteisenä kiipeilypäivänämme sanat, jotka haluan säilyttää muistissani aina:
“Mitä tahansa teet vuorilla, pysy aina tietoisena kaikesta mitä teet. Jokainen askel ja valinta on yhtä kriittinen.”

Onnettomuudet tapahtuvat väsyneenä. Väärät valinnat tehdään, kun huomio herpaantuu tai kun kunnianhimo sokaisee. Pienellä erehdyksellä voi olla massiiviset seuraamukset. Hyvä ohje elämään muutenkin kuin vuorilla.

Mont Blancin mammuttimainen huippupäivä vakuutti minut siitä, että kestävyyteni riittäisi myös Elbrusin rinteellä. Toki aina paremmaksi voi – ja pitää – tulla. Uudenlainen treeni on muuttanut kehoni muotoa; lihakset ovat pienemmät kuin ennen. Se huoletti minua ennakkoon, sillä pelkäsin menettäneeni jotain. Mutta ilmeisesti se on todellakin uskottava, että toisenlainen harjoittelutapa on muokannut lihaksistoa koon sijaan kestävämmäksi. Eivätkös oikeatkin kestävyysurheilijat usein ole  vähän sellaisia “kuivan kesän oravia”?

Viimeiset kilometrit huipulle

Mitä enemmän kiipeän, sitä enemmän huomioni kiinnittyy kehon sopeutumiseen ylävuoriston vähähappiseen ilmaan. Akklimatisoitumisen merkitys oli taas läksyistä eräs keskeisimpiä, eikä pelkästään fyysisestä näkökulmasta. Nimittäin kun fyysinen rasitus vie kehon mammuttimaisen matkan verran epämukavuusalueen puolelle, saavat mielen syövereistä nousevat epäuskon ja epävarmuuden tunteet uskomattoman paljon pahaa aikaiseksi.
Aiemmat sairastumiset Kilimanjarolla ja Elbrusilla olivat jättäneet uskonpuutteen siemenen itämään mieleni multaan. Luulin sen jo pois nyhtäneeni, mutta Mont Blancilla ylärinteen lumilla, nousun raskaimmilla hetkillä sain huomata, että sen juuret olivat kuin voikukalla: sitkeät ja syvällä.
Onneksi salainen aseeni, jästipäisyys, auttoi tälläkin kertaa.
Ennen seuraavaa nousua tulen käymään itseni kanssa tämänkertaista syvempää henkistä valmistautumista, jotta minulla on vastaukset valmiina, kun heikkouden möröt kuiskivat korvaani.

Paluumatkalla: Gouterin majan lähestyminen ylhäältä käsin.

Enää en oleta oppaan huolehtivan jaksamisestani. Tästä olen puhunut ennenkin, mutta tositilanteessa se tuppaa helposti unohtumaan.
Olen saanut kiivetä suomalaisten ja keskieurooppalaisten oppaiden lisäksi myös afrikkalaisten ja venäläisten oppaiden kanssa. Kotiseudun kulttuuri heijastuu aina vahvasti oppaan toimintaan, mutta lähes kaikki kanssani kiivenneet oppaat ovat olleet oikein mukavia ja ammattitaitoisia. En tiedä, johtuuko se siitä ystävällisyydestä, mutta jostain syystä minulla on ollut aika vahva ja tiukkaan juurtunut oletus siitä, että oppaat lukevat minusta (tai ehkä jopa ajatuksistani) kulloisenkin suorituskykyni ja vointini sekä säätävät omaa toimintaansa sen mukaan.
Toki hyvä opas seuraa myös asiakkaan jaksamista ja huolehtii tietenkin hänen turvallisuudestaan, mutta kyllä minun itseni pitää ottaa vastuu siitä, että osaan kertoa, mikä tahti sopii minulle ja milloin tarvitsen lepoa. Kuulostaa ehkä vähän hassulta. Mutta minulla on näköjään kestänyt hyvä tovi sisäistää tuo asia. Ehkä se johtuu kilpailuvietistä tai halukkuudesta näyttää kykynsä. Niinkuin lapsi halkaisee huulensa esitellessään akrobatiataitojaan lastentarhan opettajalle, minä kompuroin yrittäessäni todistaa, että “ei tunnu missään”.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, taitaa se olla myös vähän “tyttö-asia”. Useimmiten olen tiimin ainoa nainen ja se nostaa kummasti kynnystä olla ensimmäisenä pyytämässä taukoa.

Mutta ollaanpa sitä tyttöjä tai poikia, kylmäpäitä tai kuumakalleja, vakuutuin taas entisestään siitä, että kaikille paras oppi on ohje, jota oppaat tämän tästä huikkasivat meille Kilimanjaron rinteellä: Polepole! (swahilia ja tarkoittaa “Hitaasti!”). Vuorilla aikaa ei kannata mitata minuuteilla, eikä voimia nopeudella.

Senkin olen oppinut, että haluan kiivetä samassa köydessä kiipeilyparini kanssa. Vaikka sanaakaan ei vaihdettaisi, kannustus ja rohkaisu virtaavat köyttä pitkin välillämme joka askeleella. Ja vaikka tiimihenki elää vahvana isommallakin etäisyydellä, haluan olla aina ensimmäisenä kuulemassa, kun aamuauringon hyväillessä valkoisia rinteitä Heikki purskahtaa laulamaan silkasta ilosta.

Mont Blanc minuutissa:

Näinpä taas vähän viisaampana käännän katseen eteenpäin. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Joskus (tai kiipeilyn ollessa kyseessä, parempi sana taitaisi olla “usein”) suunnitelmat eivät toteudu odotetulla tavalla. Vuoret pysyvät, mutta välillä ne antavat odottaa itseään: innolla odotettu paluu Elbrusille siirtyy ensi vuoteen. Viime hetken muutokseen ei liity suurempaa dramatiikkaa, vaan suunnitelman siirtymisen taustalla on töihin liittyviä syitä.  Teimme Heikin kanssa päätöksen siirrosta harkiten, ja lohdutan itseäni sillä, että uuden matkan varaukset ensi vuodelle on jo tehty.

Syksyn alun kuukaudet ovatkin nyt täynnä hiukan toisenlaisia vuoria, joita rakastan niitäkin. Harjoittelu ja valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin tietenkin jatkuu – siten saan pidettyä vuoret lähellä silloinkin, kun seuraavat suunnitelmat eivät ole ihan selkeinä. Lenkkipolkuja kulutetaan tennareilla ja pyöränkumeilla, ja syksyn mittaan treeniohjelmaa taas jatkojalostetaan.

Ja jotta vuorille pääsyyn ei menisi liian pitkää aikaa, olemme jo luonnostelleet uusia suunnitelmia Elbrusia odotellessa. Mitään ei kuitenkaan vielä ole lukittu, joten jätän aiheen vielä hetkeksi mystisyyden verhon taakse. Lupaan kertoa heti, kun asioita lukitaan.

On hyvä päättää tämä pohdiskelu ja nostattaa tunnelmaa hiukan tylsän uutisen jälkeen tärkeimmällä opilla, jonka olen vuorilla ammentanut: Tee mitä rakastat. Ja kun teet, arvosta jokaista hetkeä. Se ei tarkoita, että aina riemastuttaa. Hetken arvostaminen tarkoittaa läsnäoloa. Silloin voi huomata perhosen lumihangella, ja tuntea kiitollisuutta siitä, jos löytää sääristään edes yhden lihaksen, joka ei – vielä – ole maitohappojen korventama. Sillä suurimmatkin vuoret valloitetaan askel kerrallaan!

Huippujuhlan tunnelmaa, vasemmalta oikealle: Marco, minä, Fabrizio ja Heikki

P.s. Matkan varrella olen tullut huomaamaan, että hyvät vuoriopaskontaktit ovat kullanarvoisia. Maanmainioiden oppaidemme Marcon ja Fabrizion luvalla tipautan tähän heidän yhteystietonsa, jos vaikka joskus kaipaat vuoristo-opasta Alpeille, Dolomiiteille tai Strombolille:
Marco Kulot: marco.kulot@gmail.com
Fabrizio Della Rossa: fabrizio@discoverydolomites.com

Videot blogissa ovat kiipeilyparini Heikin.

Page 1 of 22

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén