Category: vuorenvalloitaja Page 3 of 18

In harjoittelu, janiina ojanen, juoksu, kestävyysharjoittelu, kestävyyskuntotestaus, mont blanc, monte rosa, varalan urheiluopisto, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

Lihakset ovat tukossa. Joka paikka on arkana ja takareidet suorastaan kosketusarat, ainakin jos niistä ottaa kovempaa kiinni. Treeni ei suju toivotusti: kroppa vastaa kyllä komentoihin, mutta tuntuu kuin ajaisi autoa käsijarru päällä. Juostessa lihakset eivät edes lämmetessään sula ja tuntuu kuin reisissäni olisi kiinni kaksi irrallista lihakimpaletta, jotka hölskyvät askelten tahdissa. Etureidet ovat kiristyneet ja se heijastuu polviin. Viiden kilometrin kohdalla jumitus siirtyy myös takareisiin. Ja tiedän kyllä kokemuksesta, että seuraavaksi alkavat penikat kipuilla.

Kuva: M.Laukkanen

Tiedän mistä tämä johtuu. Olen lintsannut lihashuollosta. Taas. Sama vanha juttu. Hierojalle mars ja venyttely takaisin päiväohjelmaan.
Ei puhuta siitä enempää. Mutta se tuo mieleen erään toisen asian. Kestävyyden. Miten pinnistellä silloinkin, kun keho ja mieli pistävät hanttiin?

Olen alkanut siirtyä voimaharjoittelusta kohti kestävyyspainotteista treeniä. Se näkyy heti harjoittelun ulkopuolellakin. Olen tottunut siihen, että oikeastaan aina joku osa lihaksistosta on väsyksissä. Mutta kestävyystreeniin liittyvä väsymys on erilaista: lihasväsymyksen lisäksi minua nukuttaa. En ole ensimmäistä kertaa asian äärellä: myös viime vuonna kirjoitin harjoittelun hiukan hupaisista sivuvaikutuksista (siitä voit lukea täältä: Vuorenvalloittajan salaiset tunnustukset).

Kestävyyttä voi kasvattaa oikeastaan vain pidempikestoisella harjoittelulla. Onhan itse suorituskin pitkä: huiputus Mont Blancilla kestää noin 12–16 tuntia. Koko matkan keho joutuu tekemään töitä kasvavassa rasituksessa: ylös mentäessä olosuhteet hankaloituvat jatkuvasti, alastulo on vuorilla liikuttaessa monessa suhteessa hankalampaa ja uupuneena virhemarginaali kasvaa.

Vuorikiipeilyssä räjähtävä lihasvoima ei ole avainjuttu. Itseasiassa vuoriston ohuessa ilmassa suuret lihakset vievät enemmän happea. Ja kun happea on koko ajan vähemmän saatavilla, voi lihaksikkaampi olla yhtäkkiä heikompi. Keskeisempää on lihasten kyky suoriutua pitkäkestoisesta suorituksesta ja palautua nopeasti pitkän suorituksen aikanakin.

Lihasten kyvykkyyden lisäksi kestävyyteen vaikuttaa monta muutakin asiaa. Minulla on muutama juttu, joiden huomaan vaikuttavan merkittävästi kestävyyteeni:

Ruoka on tärkeä. Mitä enemmän liikkuu, sen voimakkaammin tajuaa ravinnon merkityksen. Pidemmän treenin onnistumisen tiedän yleensä jo muutaman minuutin kuluttua aloituksesta. Jos päivä on mennyt huonolla ruoalla, yleensä jo ennakkoon voi aavistaa, että luvassa ei ole mukava harjoitus. Mutta jos yleisellä tasolla syö laadukkaasti, kestän muutaman treenin huonommallakin ruoalla. Kunhan vaan pistän “pitkät päälle”. Tällä tarkoitan tilannetta, jossa vaan hyväksyn ajatuksen, että edessä on ikäviä hetkiä. Menen pääni sisällä tilaan, jossa en ajattele oikeastaan mitään, en edes tekemääni suoritusta. Tyhjäpäinen puurtaminen auttaa etäännyttämään itsensä tilanteesta, ja epämukavuuden tunne menettää hetkellisesti merkitystään. Ainakin sen verran, että jaksan jatkaa treenin loppuun. Kun antaa itselleen luvan taas ajatella ja havainnoida omaa vointiaan, loppuu myös jaksaminen.

Usko omaan suorituskykyyn on kaiken kivijalka.
Vuosi sitten kävin Varalan Urheiluopistolla kestävyyskuntotestauksessa. Testaus oli huikea kokemus. Koskaan aiemmin en ollut kokeillut, mitä tapahtuu, kun vedän itseni täysin piippuun. Testaukseni kuvattiin ja tässä koostevideo, jossa näkyvät myös testauksen hurjat viimeiset kolme minuuttia:

Testi antoi hyvää ja konkreettista tietoa sen hetkisestä kunnostani. Mutta samalla se antoi jotain vielä arvokkaampaa: uskoa omiin voimavaroihin ja palautumiskykyyn.

Testauspäällikkö Marko selitti, että yleensä ihmisen pää antaa periksi paljon ennen kuin keho. Kroppa jaksaisi vielä pitkään sen jälkeen kun aivot alkavat ilmoitella uupumuksesta. Kestävyyskuntotestin tarkoitus oli kartoittaa maksimini eli testata, paljonko kehoni todella jaksaa. Videolla näkyy, kuinka kehoni reagoi, kun se ajetaan loppuun: askellukseni alkaa hajota, hengitys muuttuu ulinaksi ja lopulta pyörryn kesken juoksun. Kun kropasta todella loppuvat voimat, tekee se saman kuin tietokone akun ollessa vähissä; pimentää näytön ja menee virransäästötilaan.

Testin tärkein oppi minulle oli se, mitä tapahtui pyörtymisen jälkeen: muutamien minuuttien kuluttua olin tolpillani ja jaksoin hölkkätä kymmenen minuutin palautuslenkin.

Kestävyyskuntotestissä todettu palautumiskyky havainnollistui käytännössä myös Monte Rosan huiputusreissulla (vaikka siellä ei kyse ollut samanlaisesta loppuunajamisesta): kun yleiskunto oli riittävä ja tankkaus kohdillaan, säännöllisin välein pidetty vain parin minuutin lepotauko riitti lataamaan kehoon energiaa ja jaksoin koko reissun ongelmitta.

Kuva: M. Laukkanen

Näillä mennään. Kestävyyden rakentamisessa vannon siis kolmen P:n nimeen: Puuro, Päikkärit ja Pitkät-päällä-vaihde!

p.s. Koko Kestävyyskuntotestaus-kokemukseni voit lukea täältä: Kestävyyskuntotestaus Varalan Urheiluopistolla.

The Amazing Multi-Task Woman ja läsnäolon ihmeellinen elämys

By Janiina

On January 28, 2016

In Facebook, irti maasta, janiina ojanen, juokseminen, mont blanc, monte rosa, seinäkiipeily, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

– Montaako asiaa ihminen voi tehdä yhtä aikaa ilman, että tekemisen laatu alkaa kärsiä?
Timo istuu keittiön pöydän vieressä ja nauraa. Hän siirtää keskemmälle pöydän reunalla putoamaisillaan olevan kahvikuppini ja ja jatkaa:
– Olisi mielenkiintoista testata, että jos alkaisin tarkoituksellisesti heitellä tiellesi syötteitä erilaisista pikkutehtävistä, kuinka paljon saisin harhautettua sua alkuperäisestä hommastasi?

Olen viimeiset viisi minuuttia ollut tohinalla lähdössä töihin. Mutta jotenkin olen päätynyt jynssäämään leikkuulautaa puhtaaksi lavuaarissa, pyyhkimään tiskipöytää ja kirjoittamaan kauppalistaa. Kaikkea tietysti samalla, kun hörpin viimeistä kahvikupillistani ja pakkaan työpapereita laukkuun.

Tasapainoilua kuudessa metrissä Irti Maasta,
Kuva: Timo Vienola

Minuakin alkaa naurattaa ja nolostuttaa. Minulla on välillä taipumusta siihen, että teen useita asioita samanaikaisesti ja lisään oheistoimintoja sitä mukaa, kun huomioni kiinnittyy uusiin suorittamista kaipaaviin tehtäviin. Lopulta tuskastun, kun yhtäaikaisten tehtävien määrä kasvaa niin suureksi, että hallittu toiminta muuttuu hosumiseksi, josta seuraa epäonnistumisten dominoefekti. Vuosien kunnianhimoinen harjoittelu tehnyt minusta kohtuullisen hyvän tehtävien jonglöörauksessa. Siitä on hyötyä monessakin asiassa. Olen aika aikaansaava ja tehokas tyyppi. Usein. Ainakin välillä…tai ainakin haluan ajatella niin.

Mutta kahdeksankätisen naisen roolissa on huonojakin puolia. Se on välillä aika väsyttävää. Joskus multi-task-vaihde jää päälle, ja silloin pysähtyminen vaatii erityistä keskittymistä. Vaikka en ole saanut reklamaatioita, voin kuvitella, että se on ystävillekin välillä aika ärsyttävää. Ja mikä tylsintä: hyviä hetkeä menee ohi, kun touhuaa liikaa ehtiäkseen huomata tai kiiruhtaa jo kohti seuraavaa asiaa.

Mutta en ole ihan toivoton tapaus. Ennen minua hämmensi Timon tapa juoda kahvia ruoan jälkeen. Siis istuen pöydän ääressä kaikessa rauhassa keskustellen. Itse olin tottunut viipeltämään kahvikuppi kädessä ympäri kotia touhuten samalla. Todettuani ettei yksi ihminen, ainakaan kahvikupin juomisen aikana, saa maailmaa valmiiksi, olen opetellut uusia tapoja: Nykyään istun kahvilla (useimmiten) kaikessa rauhassa (eivätkä kertaakaan pyykit ole vielä karanneet koneesta sillä välin). Katson myös elokuvia läppärin kansi kiinni.
Ystäväni kertoi, että huomattuaan keskittymiskykynsä herpaantuneen, hän opetteli uudelleen lukemaan. Ja puhun nyt siis keskittymisestä kirjaan, en kielen opettelusta. Keskustelu aiheesta herätti minutkin: rakastan lukemista, mutta koska olen viimeksi keskittynyt kirjaan monta tuntia yhtä soittoa? Seuraavaksi aion siis opetella lukemaan uudelleen.

Ajatukseni lähtivät liikkumaan asian ympärillä laajemmin. Tutkitustihan ihminen tarvitsee monenlaista keskittymiskykyä, mutta myös aivojen tyhjäkäyntiä, eli sitä lasittunutta katsetta linja-auton ikkunasta (jolle varatun ajan älypuhelimet ovat vieneet meiltä). Tarvitsemme myös aktiivista läsnäoloa, jolloin olemme aidosti mukana tilanteessa ilman, että mielemme askartelee muissa asioissa. Se on hurjan vaikeaa ja luultavasti siksi pikkulapset voittavat aikuiset muistipelissä.

Pehmeä seinä vaati kunnon punnerrusta
Kuva: Timo Vienola

Juokseminen on ollut lempiliikuntamuotoni pitkään. Olen perustellut juoksun nautinnollisuutta juuri sillä, että lenkillä keskityn vain juoksemiseen. Joskus sen oikein tuntee, kuinka mieleni jouset rentoutuvat ja stressaantuneet hartiat laskevat juostessa…
Hetkinen.
Olenko joskus muulloinkin tuntenut niin?

Kävimme tyttäreni ja ystäviemme kanssa viikonloppuna viihteellisessä Irti maasta -kiipeilypaikassa kiipeilemässä. Minä ja tytär molemmat nautimme täysin siemauksin ja laukkasimme seinältä toiselle kuin kevätlaitumelle päästetyt varsat.

Kiivetessäni yhtä hiukan hankalampaa tehtävää, huomasin nauttivani samalla tavalla kuin juoksulenkeillä. Fyysinen ponnistelu tyhjensi pään, vaikkakin vain pieneksi hetkeksi. Seinän yläreunassa kahdeksan metrin korkeudessa ajatukseni lensivät Monte Rosan 4634 metriin. Aloin hiukan haikeasti ajatella vuorilla oloa ja sitä mahtavaa tunnetta, joka syntyy jäätikkövaelluksella tasaisen askel- ja hengitysrytmin löytymisestä. Sisältä kumpuavaa hiljaisuutta vuoren huipulla, kun tavoite on saavutettu ja on pieni tyhjä hetki, jolloin ei ole seuraavaa tavoitetta. On vain täydellinen läsnäolo. Todellista mindfulnessia!

Chamonet.com-sivusto jakoi uutisen virtuaalikiipeilystä Mont Blancille. Artikkelissa mainostetaan, että nyt ei tarvitse treenata eikä edes nousta sohvalta päästäkseen Mont Blancin huipulle. Testasin sitä, mutta ainakin vielä toistaiseksi minusta live-kiipeily on siistimpää. 😀

Läsnäolopohdinto oli valaiseva. Tein päätöksen olla parempi ihminen ja etsiä todellista läsnäoloa myös arjestani.

Unohdin päätöksen aika pian, kun kotona tein ruokaa, tiskasin, chattasin ystävän kanssa Facebookissa ja koetin samalla taivutella Timolta hyväksyntää sisustusideoilleni. Kun hän ei antanut lupaa ostaa uutta valaisinta näkemättä sitä, ärsyyntyneenä ja tehokkuuspuuskassa ostin jauhelihan kypsyessä ensi elokuun lopulle lentoliput Geneveen.
Haha!

Vuorenvalloittajan heikko hetki

By Janiina

On January 19, 2016

In alpit, alppikiipeily, harjoittelu, janiina ojanen, juoksu, mont blanc, monte rosa, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo, ylävuoristokengät

“Mahtaakohan tästä itsenäisestä valmistautumisesta tulla mitään? Mitä jos mokaan nyt, ja sitten kunto ei kestä Mont Blancilla?”

Vuorenvalloittaja Janiina Ojanen harjoittelee kuntosalilla

I don’t stop when I’m tired. I stop when I’m done. -selfie salin lattialta

Yllätin itseni jännittämästä tässä taannoin.

Mistäs moinen heikko hetki?

Treeniohjelmat ovat osa arkeani. Harjoitusmäärät ja -rutiinit tulevat selkärangasta. Hiukan olen säätänyt painoja ja sekoitellut ohjelmien liikkeitä huvin ja vaihtelun vuoksi, mutta kaikki on ihan tuttua. Mutta samaan aikaan erilaista. Helpompaa. Onko tämä liian helppoa?

Kehitystä ei tapahdu, jos treeni ei tunnu kunnolla. Siksi minua varmaan huolestutti helppouden tunne. Päätin kiristää hiukan tahtia. Koska tällä hetkellä en halua tiukentaa arjen aikatauluja entisestään, en lisännyt viikottaisia treenikertoja (vielä). Mutta lisäsin saliharjoitusten alkuun parinkymmenen minuutin mittaisen juoksumattolenkin ja kasvatin hiukan salitreenin painoja.

Viime sunnuntain kahvakuulatreeni päättyikin sitten viimeisen lankutuskierroksen jälkeen tilanteeseen, jossa makasin salin lattialla vatsallani ja mietiskelin, tulisiko joku ohikulkija nostamaan minut ylös, jos oikein kauniisti pyytäisin. Kotiin kävelin kuin puujaloilla ja kengännauhat auki, koska nauhojen sitominen olisi vaatinut kumartumista ja epäilin, etten enää pääsisi takaisin pystyyn. Jo alkoi treeni tuntua.

Oivalsin siinä salin lattialla kölliessäni, ettei kyse ole siitä, että omatuntoni moittisi kehnosta sitoutumisesta harjoitteluun tai huonosta suorituksesta. Kyse taitaa olla siitä, että kaipaan palautetta. Taidan kaivata viime vuoden valmentajaani Tapsaa tsemppaamaan ja ottamaan osan onnistumisen vastuusta.

Myös varusteasiat mietityttävät. Joku kyseli, mitä aion tehdä huiputuskenkäasian suhteen. Ei aavistustakaan.
Monte Rosallahan vääränkokoiset vuokrakengät pistivät jalkani huonoon kuntoon. Jalat jouduttiin teippaamaan jo muutaman tunnin kiipeämisen jälkeen, koska kengät hiersivät korkeassa ilmanalassa nesteitä keränneet jalkaterät hurjaan kuntoon. Koko kiipeilyn ajan kipu vaivasi, ja sillä reissulla käytin varmasti koko elämäni kiroilukiintiön.

Palattuamme Monte Rosan huiputuksesta jalkaterät olivat ruhjeilla, sinipunertavat ja turvonneet niin pahasti, että paksu urheiluteippi oli murtunut. Oikeassa jalkaterässä oli hermopinne, joka vaati ammattilaisen apua Suomeen palattuani. Kesti viikkoja liikkua taas normaalisti.

Samanlaista kenkäkokemusta en halua. Kengät ovat tärkeimpiä varusteita ja niihin pitää panostaa. Mutta minusta ei myöskään ole järkevää ostaa kalliita ylävuoristokenkiä tässä vaiheessa. Sitäpaitsi en ehtisi sisäänajaa kovia kenkiä ennen reissua eli riski olisi silti olemassa. Luultavasti yritän hommata vuokra- tai lainakengät jo hyvissä ajoin, ehkäpä jo Suomesta. Ehdin sitten testailla rauhassa…
Sitäpaitsi kenkäasiaan saan ihan varmasti asiaan vihkiytyneiltä tutuilta neuvoja.

On ihan tervettä välillä kyseenalaistaa tekemistään ja kokeilla rajojaan. Pieni jännitys ja epävarmuus kuuluvat lajiin. Ja minä en ole yksin. Läheisten tiimi toimii ja Tapsakin on tarvittaessa vain puhelinsoiton päässä.
Hengähdin syvään ja nousin kuntosalin lattialta. Matka jatkuu.

Miksi vuoristo-opas vihaa muovipusseja? – elämää vuoristomajoilla

By Janiina

On January 13, 2016

In dufourspitze, janiina ojanen, kiipeily, mantova, matkapäiväkirja, mont blanc, monte rosa, vuoren huiputus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuoristo-opas, vuoristomaja

– I fucking hate plastic bags! And I especially hate people, who bring plastic bags to mountain huts!

Janiina Ojanen vuorenvalloitus Vincent-Pyramide Mantova vuorimaja

Valmistautumassa yöpuulle Mantovan majalla Vincent-Pyramidella
(kuva: M.Laukkanen)

Näin julisti Morgan, toinen kiipeilyryhmämme oppaista, Monte Rosan huiputusta seuraavana päivänä aamupalalla. Olimme keskustelleet vuoristomajoista ja niiden käyttäytymiskulttuurista. Oletin kyseessä olevan ympäristönsuojelullisesta näkökulmasta annettu lausunto, mutta pyysin kuitenkin Morgania selittämään tarkemmin. Syy Morganin kiukkuun ei ollut arvomaailmallinen mutta erittäin ymmärrettävä:

– Kuten olet huomannut, majoilla useimmiten samassa huoneessa nukkuu jopa kymmeniä ihmisiä. Öisin ei ole yhtään rauhallista hetkeä: Huiputukseen lähtevät nousevat keskellä yötä, pakkaavat, pukevat ja poistuvat. Suuri osa ihmisistä nukkuu vuorilla huonosti, ja pahoinvoinnin takia vessassa ramppaaminen on yleistä. Siksi makuutilat eivät koskaan ole täysin hiljaiset. Pahinta on kuitenkin ihminen, joka on pakannut varusteensa muovipusseihin ja alkaa yön pimeydessä etsiä jotain repustaan. Kaiken muun kestää, mutta se rapina on käsittämättömän kova ja raivostuttava ääni. Ja mieti, jos muovipusseihin varusteita pakanneita ihmisiä on kaksi. Tai viisi!

Mantovan vuoristomajan kuistilla
(kuva M.Laukkanen)

Morganin kuvauksesta voi nostaa esiin muovikassien ehdottoman käyttökiellon lisäksi pari muutakin asiaa, joista en ollut täysin tietoinen etukäteen:

Vuoristomajoilla ehdoton varuste on korvatulpat. Vaikka normaalisti pienet äänet eivät useimpien nukkumista häiritse, vuorilla tilanne voi olla toinen. Monet voivat huonosti ja joutuvat jatkuvasti käymään vessassa. Vaikka makuutiloissa on hiljaisuussäännöt ja kaikki ovat kohteliaita muita kohtaan, jatkuvasta liikehdinnästä syntyy pientä kuhinaa ja kahinaa. Lisäksi ohuesta ilmasta johtuen syke on koko ajan korkealla. Esimerkiksi itselläni pelkkä leposyke oli välillä yli 90. Oletko koskaan yrittänyt nukkua sellaisessa tilassa? Lisäksi jopa rauhallinen kävely majan alakerran vessaan ja takaisin nosti sykkeen nopeasti 120–130 iskuun, josta sen laskeminen edes takaisin 90:een otti aikansa. Siis nukkumaan rauhoittuminen voi olla todella hankalaa ja unet levottomia ja pätkittäisiä.

Kun takana on lähestymispäivän rasitus ja edessä huiputuksen ponnistus, haluaa kiipeilijä luonnollisesti kerätä voimiaan ja nukkua mahdollisimman paljon. Kun yhdistät kaikki edellä kuvatut asiat ja lisäät kokonaisuuteen päänsäryn ja ohuen ilman aiheuttaman jatkuvan kevyen paineen rintakehän päällä, helposti alkavat pienetkin äänet ärsyttää ja muovikassin rapinasta nopeasti tulee kynnyskysymys!

Mantovan maja

Nukkumisen vaikeutuminen on yksilöllistä, kuten akklimatisoituminenkin. Itselläni raja taisi mennä jossain 3000 metrin paikkeilla: Vincent-Pyramiden Mantovalla (3500 m) nukuin hädintuskin silmäystäkään ja oloni oli kertakaikkisen kurja koko yön. Monte Rosa Hüttella (2883 m) nukuin kuin lapsi heräämättä kertaakaan. Tosin Mantovalla oli yksi suuri makuutila, jossa oli kymmeniä kiipeiljöitä ja kiipeilytiimimme nukkui siskonpedissä kiinni toisissaan olevissa sängyissä. Monte Rosa Hüttella ryhmämme lisäksi huoneessa oli vain kaksi italialaista kiipeilijää ja meillä kaikilla oli omat sängyt.

Mikähän siinä on, että kirjoittaessani ylös näitä muistoja vuoristomajan hankalista puolista, tulee ikävä vuorille? Tuntuu, etten millään jaksaisi odottaa, että pääsen taas makaamaan pimeässä laskien vähenevää uniaikaa korvissa kaikuvasta jyskytyksestä ja miettien, koska on niin kova pakko mennä vessaan, että se on rappusissa syntyvän sykepiikin arvoista.

Tunnelma Mantovan ja Monte Rosa Hütten majoilla oli rento ja kansainvälinen. Valmistautuessaan edessä olevaan huiputukseen ihmiset viihtyivät omissa oloissaan tai oman kiipeilytiiminsä kesken, mutta kaikki olivat toisilleen erittäin ystävällisiä. Juteltavaa ei ollut vaikea löytää ja ihmiset neuvoivat ja auttoivat toisiaan auliisti.

Yksi osoitus majojen käyttäytymiskulttuurista ja kiipeilijöiden tietynlaisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta lienee se, että majoilla tavaroita ei kadonnut, vaikka jotain arvokkaampaakin olisi jäänyt näkyville.
Esimerkiksi Mantovan majalla oli vain yksi paikka, jossa saattoi ladata kännykkää. Majan ruokailuhuoneessa oli yksi pistorasia, jossa oli kiinni yksi jatkoroikka, jossa oli viisi pistokepaikkaa. Nämä paikat olivat koko ajan täynnä puhelimia latureissaan. Latausvuoroa jonotettiin jättämällä oma puhelin latureineen jonoon pöydälle latauspisteen viereen. Jonossa oli jatkuvasti toistakymmentä puhelinta. Kun latausvuorossa ollut haki oman puhelimensa, hän automaattisesti laittoi seuraavana jonossa olleen puhelimen lataukseen.

Kiipeilijöiden keskinäiseen välittömyyteen lienee yksinkertainen syy: kaikki olemme samalla asialla ja nöyrinä vuoren edessä. Se yhdistää kummasti.

Viimeksi arvuuttelin itsekseni aina uuden ihmisen tullessa polulla tai majalla vastaan, mistä maasta hän oli kotoisin. Sitten tervehdin häntä arvioni mukaisesti englanniksi, saksaksi, italiaksi, ranskaksi, espanjaksi tai vaikkapa ruotsiksi. Vastauksia sain monilla kielillä. Jossain vaiheessa Monte Rosalla löysin parhaiten itselleni sopivan tavan ja aloin tervehtiä kaikkia ihmisiä suomeksi: “Moi!”

Monte Rosa Hütte

Miksi kiipeät vuorille?

By Janiina

On January 2, 2016

In alpit, alppikiipeily, chamonix, cosmiques, dufourspitze, gran paradiso, janiina ojanen, mont blanc, monte rosa, vincent-pyramide, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristomaja

Kun reilu vuosi sitten tein päätöksen vuorikiipeilyunelman toteuttamisesta, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä oli edessä. Niinpä keskityin aluksi asiaan, jonka hahmotin parhaiten; riittävän fyysisen kunnon saavuttamiseen. Kuukausien kuluessa opin yhä enemmän siitä, mihin olin matkalla. Samalla fokus kääntyi “kiipeilysuorituksesta” vuorella olemiseen ja pärjäämiseen.

Nyt lähtötilanne on toinen. Minulla on selkeämpi käsitys siitä, mitä matka ottaa ja mitä se antaa.

Paluumatkalla Monte Rosan huipulta istuin jäätiköllä railoalueen reunassa oppaamme Petten vieressä uupuneena, jalkaterät kivusta vihloen, hymyillen kuin jakoavain ja sanoin:
– Kiitos. Tämä menee elämäni kokemuksien top 3:een.

Vaikka Mont Blancille en ole vielä päässyt, takana on kaksi huiputusta: Monte Rosa ja Vincent-Pyramide. Tiedän suurinpiirtein, millaisia olosuhteita varten varten harjoittelen.

Muistan pinnistelyn tunteen ja väsymyksen, päänsäryn, kuvotuksen tunteen vatsassa, kivun jaloissani, turvotuksen ja ohuen ilman synnyttämän hengästyksen. Auringon polttavan kuumuuden, jäärautojen raskauden ja loputtomat tunnit, joiden aikana maali ei tuntunut tulevan yhtään lähemmäs. Muistan pelon väristyksen, kun iltapäivän auringon paahteessa palasimme halki railoalueen, ja astuessani lumisillalle kuulin lumesta sulavan veden pisaroiden tipahtelun äänen.

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus Monte Rosa Dufourspitze

“Varvaskuva” Monte Rosan (Dufourspitze) huipulta

Muistan myös hiljaisen vapauden tunteen, luonnon kauneudesta häikäistymisen ja ilon oikean askelrytmin löytymisestä. Tottakai myös jännityksen ja addrenaliinin. Riehaannuttavan onnentunteen, joka tikahduttaa sydämen huippuharjanteella. Rauhallisen olon, kun tavoite on saavutettu. Kiitollisuuden oikeutuksesta olla siinä hetkessä.

Niinpä tällä kertaa valmistautuessani ajattelen ensin vuorta, vasta sitten harjoittelua (vaikka se on ihan yhtä tärkeää nytkin).

Periksiantamattomuuden lisäksi toinen kiipeilijän tärkeä ominaisuus on nöyryys. Tiedän nyt hiukan enemmän siitä, millaista vuorilla on, kuinka kehoni ja varusteeni toimivat siellä ylhäällä. Olen paikallistanut puutteitani ja kehityskohteitani. Tiedän, että minulla on riittävästi henkistä kanttia. Minulla on nyt paljon enemmän kuin viimeksi.
Mutta harhakuvitelmia minulla ei ole: olen todennäköisimmin ryhmäni kokemattomin ja taitamattomin kiipeilijä. Ja taatusti yllätyksiä tulee tälläkin kertaa. Onneksi minulla on taas ammattilaiset mukana auttamassa. Eli ei muuta kuin lakki kouraan ja treenaamaan!

Käytännön asiatkin ovat eri tavalla. Tällä kertaa valmistaudun itsenäisesti. Noudatan harjoittelussani minut viimeksi huiputuskuntoon piiskanneen Tapion oppeja. Viime vuonna lisämausteen toivat antoisat yhteistyökumppanikuviot, ja sain tsemppiä sitäkin kautta. Tällä kertaa en lähtenyt etsimään etukäteen kumppaneita. Myös bloggaamisen suhteen aion edetä enemmän fiilispohjalta eli kirjoitusten julkaisurytmi saattaa vaihdella.

Viime vuonna keskeisin osa tiimiäni oli kiipeilyparini Laku. Mahtava kumppani, jolta ei kannustusta ja taistelutahtoa puuttunut missään vaiheessa projektia.
Olen aina ollut hiukan yksilösuorittaja. Nyt minusta tuntui, että halusin ottaa tämän revanssin ihan omana juttunani. Lakullakin on omia suunnitelmiaan. Viestittelimme taannoin, ja hän kävikin kirjoittelemassa kuulumisiaan edellisen tekstin kommenttiosioon. Ja sieltä on nähtävissä, että vuorille käy myös hänen tiensä jatkossa. Ja kun Elbrusin valloituksen aika koittaa, kannustan häntä täysillä!

Kiipeilyryhmäni ja opas tulevat olemaan uudet. Viimekertainen oppaani Pette Halme on huippuäijä ja todellinen ammattilainen. Toivottavasti pääsen vielä kiipeämään hänen kanssaan.

Mutta haluan nähdä uusia paikkoja, uuden vuoren akklimatisoitumisnousuun ja tavata uusia ihmisiä. Verbieren sijasta majoitun tällä kertaa Chamonix’ssa, ja harjoitusnousu tehdään Gran Paradisolle (4061 m). Minua myös kiinnostaa Cosmiques-majan kautta kulkeva Mont Blancin kiipeilyreitti.

Mutta onko minulla vieläkään vastausta kysymykseen: “Miksi kiipeät vuorille?”
Jo viime vuonna pohdin tätä vuorikiipeilijöille usein esitettyä kysymystä. Täysin selkeää vastausta en löytänyt. Voisi kuitenkin sanoa, että viimeksi menin vuorelle kokeillakseni rajojani ja saavuttaakseni unelmani. Nyt menen vuorille, koska se on pysäyttävä ja ravisteleva kokemus. Mutta se on myös muistutus siitä, kuinka pieni ja merkityksetön olen osana isompaa kokonaisuutta.

Kiipeän vuorille, koska haluan tarttua mahdollisuuteen, jonka olemassaolon niin helposti unohtaa, koska se on koko ajan edessämme:
Maailmaa ei kannata vain katsoa, se pitää kokea. Nyt.

Monte Rosa / Dufourspitze, huipulle johtava harjanne, kuva: M. Laukkanen