Category: vuorenvalloitaja Page 2 of 18

In harjoittelu, janiina ojanen, kestävyysharjoittelu, kuntopyörä, liikuntablogi, mont blanc, urheilublogi, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä

– Olet tainnut treenata selkää viime aikoina. Muutoksen kyllä huomaa, toteaa hieroja, kun retkotan hänen pöydällään. Seurauksena on ensin hetkellinen mielihyvä. On kiva kuulla, että harjoittelun vaikuttavuus näkyy myös ulospäin. Sitten seuraa kauhistus, ja mielessäni alkaa pyöriä kuva itsestäni olkapäät-alkavat-korvista-harteilla varustettuna. Kun lihaksiston huolto päättyy, hiippailen muina naisina peilin eteen tarkastamaan tilanteen. Helpotus on melkoinen, kun takaisin ei tuijota “sikaniskalla” varustettu jättiläinen.

Valmistautumiseni yhdistää voima- ja kestävyysharjoittelua, koska molempia tarvitaan vuorella. Kiipeilyssä on tärkeää, että keho jaksaa pitkiä, tuntikausia kestäviä suorituksia ja palautuu parin minuutin taukojen aikana kesken suorituksen raskaissa olosuhteissa.

Juttelin viime kesän reissulla oppaamme kanssa lihasvoiman roolista vuorikiipeilysuorituksessa. Hän sanoi, että vahva lihaksisto on tärkeä, mutta harjoittelun pääpainon tulisi olla kestävyydessä. Suurista lihaksista voi olla jopa haittaa kiipeilyssä: ylhäällä ilman happipitoisuus on alhainen, ja suuret lihakset tarvitsevat paljon happea toimiakseen.

Minusta tuntuu, että viime kauden valmentajani laatima harjoitusohjelma on ollut minulle sopiva, sillä edellinen kiipeilysuoritus onnistui kunnon puolesta hyvin. Siksi olen soveltanut sitä ohjelmaa tänäkin vuonna.
Kuitenkin tämä harjoituskausi on ollut todella erilainen. Osittain koska monet asiat ovat jo tuttuja. Olo on varmempi ja rennompi. Itsenäinen harjoittelu tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että valmentajan kannustus puuttuu ja se on iso juttu silloin, kun varsinaiseen maaliin on pitkä matka. Paikotellen homma on tuntunut yksinäiseltä puurtamiselta. Onneksi läheiset ja te lukijat olette jaksaneet tsempata!

Cross trainer -selfie

Silloin kun motivaatio laskee, kurinalaisuus auttaa. Olen aika tiukka tyyppi, mitä tulee tunnollisuuteen. Muutaman kerran läheiset ovat saaneet makeat naurut, kun ilmiselvän vastentahtoisesti olen kiskonut treenivarusteita päälle ja koko olemus on anonut sohvalle kaatumista, mutta sen sijaan olen pakottanut itseni lenkille pakkaseen. Aina ei treeni suju yhtä hyvin, mutta sen vaan sanon, että joka kerta olo on ollut palatessa parempi kuin lähtiessä. Olipa harjoitus mennyt miten tahansa.

Kevättalven harjoitusohjelmaosuus on viime vuoden lailla ollut myös pääkopalle muita osuuksia raskaampi. Treenin pääpaino on ollut saliharjoittelussa ja ohjelmaan on kuulunut pitkiä sarjoja suhteellisen kovalla vastuksella. Se on välillä tylsää, vie aikaa ja väsyttää paljon. Onneksi ohjelmaan on kuulunut juoksulenkkejä, joille olen välillä saanut ystäväni mukaan. Kutsumme niitä terapialenkeiksi, koska tunnin juoksun aikana saa uskomattoman paljon maailmaa parannettua!

Mittaan harjoittelun vaikutuksia melkoisen maanläheisin keinoin:

Punttitreeniä teen osittain samoilla, osittain hiukan isommilla vastuksilla kuin vuosi sitten. Minulle sinällään on yhdentekevää, montako kiloa tangossa on rautaa ja montako punnerrusta irtoaa. Minä vaan haluan jaksaa vuorella ja nauttia siitä. Siksi en osaa vastata, kun minulta kysytään, montako toistoa on maksimini. Yritän kuulostella kehoa, ja jos treeniin kuuluva toistomäärä menee kevyesti, nostan vastusta seuraavalla kerralla.

Juoksukunto tuntuu pysyneen kohtuullisena, vaikka talven aikana se hiukan aina nyykähtää. Juoksulenkillä menen tunnissa (+/- 10 min) yleensä 9–11 km. Olen kuulostellut tuntojani ja tuo matka tai vauhti eivät väsytä minua. Sen sijaan lihashuollosta lintsaaminen taitaa näkyä hitaassa lämpenemisessä: joskus juoksu alkaa todella rullata vasta viiden kilometrin jälkeen.

Konkretian vuoksi seuraan myös mittanauhaa; joka viikko mittaan heikomman jalan (eli vasemman) reiden (57 cm), lantion (100 cm) ja vyötärön nähdäkseni (75 cm), tapahtuuko ulkoista muutosta. Tavoite on pitää mitat vakiona (+/- 2 cm), ja olenkin pysynyt samoissa mitoissa kuin vuosi sitten. Paino on samoissa raameissa ja sopivassa suhteessa 174,5 sentin pituuteeni ja lihasten kokoon.

Jotta jaksaisin harjoittelun ja kiivaan työrytmin paremmin, olen ottanut syömisen rennommin ja pitänyt ruokavaliossa hiilihydraatteja hieman viime vuotista enemmän. Se on auttanut jaksamiseen, en ole enää kärsinyt huimauksesta harjoittelun aikana. Vaikka luultavasti vatsani voisi paremmin vähemmillä hiilareilla ja nestettä olisi kehossa vähemmän, olen nyt halunnut panostaa nimenomaan jaksamiseen.

Syömisessä on yksi hankaluus: olen hiukan “koukuttunut” proteiinipatukoihin, tosin lähinnä käytännön syistä. Työpäivät ovat jatkuvaa lentoa. Siksi proteiinipatukat ovat helppo ja nopea tapa toteuttaa säännölliset välipalat. Vatsalle lisäainepitoiset patukat eivät tee hyvää. Siinä onkin hommaa etsiä patukoita, jotka ovat vähäkalorisia ja hyvänmakuisia mutta sisältävät mahdollisimman vähän E-koodeja. Pähkinät ja kuivatut hedelmät ovat yksi vaihtoehto, mutta levitettyäni muutaman pähkinäpussin käsilaukun pohjalle, olen palannut patukoihin. Mukavuudenhalua siis. Mutta ei kaikessa kai tarvitse olla niin nipo?

Voihan venyttely…

Siitä puhuakseni. Lihashuollossa olen yhtä surkea kuin ennenkin. Mutta nyt viimein noudatin vuosi sitten saamaani ohjetta ja painelin joogatunnille (ensikokemuksia voit lukea täältä: Aurinkotervehdys vaan sullekin! – Rautakanki lotusasennossa). Kirjaimellisesti kankeasta startista huolimatta minua on tainnut puraista joogakärpänen ja olen päättänyt ottaa joogan säännölliseksi osaksi harjoittelua. Kerron lisää, kunhan pääsen vähän testaamaan erilaisia vaihtoehtoja.

Viime viikolla siirryin uuteen treeniohjelmaan. Olen ikionnellinen, kun pääsen siirtymään loputtoman tuntuisista sadan toiston maratoneista takaisin napakoihin voimatreeneihin. Huhtikuun otan vielä kevyemmin: viikkoon kuuluu parit salitreenit, juoksua ja joogaa. Loppukuusta lisätään viikkotreeniin pyöräily. Kun päästään kesään, viikossa on taas kuusi treenipäivää.

Kevätauringon myötä vuorikuume nostaa päätään entistä innokkaammin. Laitoin tänä aamuna sähköpostia ensi kesän reissumme vetäjälle Teijalle ja tenttasin innoissani kiipeilyryhmän tapaamista, majoitusasioita ja varustevuokrauksiin liittyviä juttuja. Myös kiipeilyvakuutusta aloin taas etsiskellä. Tänä vuonna olen senkin suhteen viisaampi ja tiedän, mistä ainakaan ei kannata kysyä (eli useimmista vakuutusyhtiöistä).

Tunnustan, että laskin jo viikotkin: muutamaa päivää vajaat 20 viikkoa lähtöön!
Voi, mennään jo.

Toisenlainen perhosvaikutus

By Janiina

On March 18, 2016

In alpit, jääraudat, janiina ojanen, mont blanc, monte rosa, perhonen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo, vuoristo-opas

Seison jäätiköllä. Aurinko kärventää kasvojani, huulet ovat karheat, kieli kuiva ja silmiäni kirvelee aurinkolaseista huolimatta. Ihoa kuumottaa niskasta ja toisen korvan kohdalta. Kaivan taskusta aurinkorasvaa, suojakerroin on 60, ja hieron sitä arkoihin kohtiin.

Iho vaatteiden alla tuntuu nahkealta. Katselen kaipaavasti sinistä varjoa muutaman kymmenen metrin päässä. Mutta se on yläpuolellaan kohoavan serakin muotoinen ja juuri siksi niin vaarallinen, ettei sen läheisyyteen ole mitään asiaa. Tyydyn siis istahtamaan lumeen, joka on muuttumassa märäksi ja tahmaiseksi.

Kuvotuksen aallot pyyhkivät ylitseni. Vatsassa muljahtaa, se on tuntikausia lingonnut hitaasti ja epätasaisesti kuin vanha pesukone. Nielaisen kurkusta nousevan karvaan maun. Monet kiipeilijät kärsivät samasta vaivasta ylhäällä ja sille ei voi mitään. Se katoaa kyllä, kunhan pääsemme muutaman sata metriä alemmas.

Suullinen vettä. Tekisi mieli juoda enemmän, mutta vettä pitää säästellä. Sitä on mukana mahdollisimman vähän kuorman minimoimiseksi, ja meillä ei ole aikaa ryhtyä sulattamaan lisää. On kiire pois railojen ja serakkien joukosta, sillä iltapäivän aurinko sulattaa alueen entistä vaarallisemmaksi. Pakotan itseni syömään muutaman pähkinän, vaikka vatsa tuntuu kääntyvän ympäri. Edessä on vielä monen tunnin vaellus ja energiaa tarvitaan.

Vasenta jalkaa särkee, mutta se on vain lihasten rasitusta. Oikeasta jalasta olen hiukan huolissani, koska sen jalkaterästä meni tunto huiputuksen aikana. Kyllä se tuntuu kantavan askeltaessa, mutta aina railon yli hypätessäni jännitän, miten ponnistuksen kanssa käy.

Yhtäkkiä jotain lentää meitä kohti. Vaikka tunnistan hahmon, on se niin oudossa paikassa täällä ylhäällä, että kestää hetki ymmärtää, mikä se on.
Sininen perhonen tuo raikkaan vuoristotuulen mukanaan ja istahtaa oppaan otsauurteiden yläpuolelle, vielä siipiäänkin sinisemmän pipon reunalle. Minulta pääsee pieni ilahtunut kiljahdus. Alamme kilvan kaivaa kameroita, mutta perhonen jatkaa matkaansa ennen kuin kukaan ehtii ikuistaa tuon hurmaavan hetken.

Mutta se toi tullessaan jotain. Nousemme ylös, valmiina taas jatkamaan matkaa. Etsin tutuksi käyneen hitaan askellusrytmin ja muutaman kymmenen metrin välein napautan hakulla jäärautoihin kantapääni kohdalle saadakseni raudat puhtaaksi lumesta.
Ajattelen perhosta ja auringon punakoittamat kasvoni tuntuvat halkeavan hymystä.

– Hei, mihin sä jäit, mennään jo! Miksi sä hymyilet noin hassusti?

Tyttäreni nykäisee minua hihasta. Havahdun takaisin kuraiselle kadulle ja irrotan katseeni maahan pudonneesta vaaleansinisestä karkkipaperista. Auringonvalo saa sen sädehtimään ja näyttämään elävältä. Kevät ei ole kaukana.

Ällöttävintä on puolikas hyttynen

By Janiina

On March 12, 2016

In erämaa, eräretki, janiina ojanen, kevät, luonto, metsä, mont blanc, monte rosa, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Monte Rosan lähestyminen ja lämpöisen soran tuoksu

Kysyin kerran töissä asiakkaaltani, menevältä kuusikymppiseltä mieheltä, mikä on hänen energisyytensä salaisuus. Hän nauroi silmät raskaiden luomien alla tuikkien ja sanoi:
– Salaisuuteni on, että elän koko ajan elämäni parasta aikaa!

Kuinka oikeassa hän olikaan! Minulla on kova polte päästä vuorille. Mutta jos perille pääseminen on ainoa iloa ja tyydytystä tuottava asia, jäävät onnenhetket helposti kovin lyhyiksi. Huipullakin ollaan vain parisenkymmentä minuuttia.

Minä olen aina rakastanut odottamista. Ihmettelen ihmisiä, jotka eivät halua “hötkyillä” etukäteen. Minusta odotus on puolet toteutuksesta, joskus enemmänkin. Viime vuoden Vuorenvalloituksessakin olin reissussa 14 päivää, mutta valmistautuessani innokkaasti, sain iloa edessä olevasta haasteesta jokaiseen päivääni kymmenen kuukauden ajan. Nyt olen täällä intoillut taas jo joulukuusta asti, vaikka vasta elokuun lopussa Mont Blancille lähdetään. Mutta et voi kuvitellakaan, kuinka monta kertaa olen jo mielessäni astunut Geneven koneeseen!

Odotuksen onni syntyy pienistä jutuista.
Esimerkiksi kevään odottaminen alkaa pienenä hyrinänä, kuin jokin kutittaisi ihon alla, kuin muurahainen kävelisi siellä. Se menee samaa reittiä kuin aina ennenkin, vuosi toisensa jälkeen. Melkein naurattaa. Sitä ajatellessa tulee myös hiukan haikea olo. Olisi kivaa olla taas lapsi. Voisi nauraa ääneen muurahaiselle ihon alla. Kuinka mälsää onkaan, että me aikuiset odotamme tyylikkäästi ja vähäeleisesti. “Kun ei se kevät tule yhtään nopeammmin…” ja sitä rataa.

Näin eilen kuivaa asfalttia ja ilahduin kovin: ihan kohta se on täällä! Askel piteni ja energisoitui…ja tietenkin sitten kompastuin rappusissa, kun en malttanut seurata askelmia.

Suomalaisen metsän tuoksu

Kevään odotus tuo tullessaan yhden erityisen ihanan asian: kaipuun metsään. Niin on ollut aina. Vaikka välillä meni monta vuotta, etten erähommiin “ehtinyt”, keväisin aina kaipasin metsään. Noin kahden viikon kuluttua alan haistaa metsän sielläkin, missä sitä ei ole. Leirinuotion savuntuoksu pöllähtää nenääni, ja ajan linja-autolla pysäkkini ohi, kun unohdun omissa maailmoissani tuijottamaan haaveillen ikkunasta ulos. (Sivumennen sanoen: tunnistan tyttäressäni saman ominaisuuden, kyvyn vajota omaan sisäiseen maailmaan hetkestä ja paikasta riippumatta. Koetan opettaa hänelle, ja itselleni, että ominaisuus on hyvä, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Esimerkiksi vasemman peukaloni juuressa on muisto siitä, kun unohduin haaveilemaan kesken kiehisten veistämisen.)

Olen viittannut nyt monta kertaa tuoksuihin. Ne ovat tärkeä osa tunnelmaa, ainakin minulle, ja ehkä siksi liittyvät odotukseen niin voimakkaasti. Vielä eilen lämpöisen soran tuoksu oli ilmassa kalpeana aavistuksena, mutta ihan varmasti se oli siellä. Lämpöinen sora, kuulakärkikynän muste (nimenomaan se perinteinen sininen) ja aurinko iholla (joku yritti pilata tämän sanomalla, että se on iholle auringossa nouseva hikikalvo, mutta en välitä, minulle se on aurinko). Ne ovat lempituoksujani. Rakastan myös vuoristoilman tuoksua; siinä aistii lumen, serakkien siniset varjot ja matkan, jonka tuuli on tullessaan kulkenut. Sitä odotan juuri nyt kovasti.

Uskon että jos osaa ja uskaltaa iloita odotuksesta, voi olla onnellinen pienistä asioista. Silloin elää elämänsä parasta aikaa koko ajan.

Olin illalla pimeässä vahingossa räpeltänyt kirkasvalokampun herätyksen päälle. Lamppu oli minulla

Ihan kohta ollaan taas nuotioaamupalalla

lukuvalona sängyn vieressä, suoraan kasvojen kohdalla. Niinpä nyt vapaapäivän aamuna heräsin kukonlaulun aikaan valonkajastukseen silmäluomieni läpi. Hetken luulin olevani jossain muualla. Kun totuus valkeni, suljin silmäni uudelleen ja nautin hetken odottavasta mielikuvasta, johon heräsin:

Auringon ensisäteet silmäluomien takaa, hikiset hiukset liimautuneina niskaan ja vilpoinen tuuli iholla, kun vedän makuupussin vetoketjun auki. Aamupalaksi jälkiuunileipä, sellainen vähän nahkea, päällä puukolla veistetty siivu Koskenlaskijaa, johon on liiskautunut yksi hyttynen. (Jostain syystä minulle käy aina niin.)

Ällöttävämpää kuin löytää hyttynen leipänsä päällä olevasta sulatejuustosta, on vain se, kun löytää sieltä puolikkaan hyttysen.
Mutta se ei haittaa, koska se on parasta aikaa. Nyt ja silloin.

Miksi sisälläni polttelee?

By Janiina

On February 24, 2016

In google, jäätikkö, janiina ojanen, kiipeilyreissu, matkapäiväkirja, mont blanc, monte rosa, video, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

– Tuotko mulle sitten taas tuliaisen vuorelta? kysyi tyttäreni muutama ilta sitten, kun peittelin häntä unille.

– Tottakai tuon, lupasin ja muistutin, etten voisi tuoda kiveä ihan huipulta, kuten toin Monte Rosalta. Mont Blancin huippu on lumen ja jäätikön peitossa, toisin kuin Monte Rosa, jonka korkein kohta on terävä, punakivinen piikki, jonne mahtuu vain muutama ihminen kerrallaan.
Mietimme yhdessä, mahtavatko noiden vuorien nimet olla tulleet huippujen väreistä: punainen ja valkoinen vuori. Tytär siirtyi pohdiskelemaan viime elokuussa kiipeilyreissulta hänelle tuomaani kiveä, jota hän säilyttää jossain kätkössään:
– Se on oudon värinen. Semmoinen hassun punainen ja se tuntuu vähän lämpöiseltä. Se on tosi hieno. Mutta silti mä en aio kiivetä koskaan millekään vuorelle.

– Ei sun tarvitsekaan kiivetä, jos et halua. Jokainen voi elämässään tehdä sellaisia juttuja, joista itse unelmoi. Hyvää yötä rakas.

Ties kuinka monennen kerran etsin YouTubesta Googlen tekemän videon, jossa eri syistä vuorille kiipeävät ihmiset kertovat, kuinka he kokevat Mont Blancin. Tässä se myös sinulle:

Katsoessani videota tunnen tutun muljahduksen vatsanpohjassa. Mietin, katoaako se, kun olen toteuttanut alkuperäisen unelman, joka ei viime kesänä sääolosuhteiden vuoksi onnistunut. Vai onko sen jälkeen edessä seuraava vuori? Mistä minuun hiipi syksyllä se rauhaton olo, joka helpotti vasta kun lähtöpäätös oli tehty? Miksi vuoren huippu toistui unissani, kunnes matka oli varattu?

Mistä palava halu palata vuorille tulee; onko se sisäänrakennettu tarve toteuttaa asetettu tavoite? Siitä olen jo varma, että kohdallani kyse ei ole urheilusuorituksesta, vaikka huiputus on itsensä ylittäminen ja suuri ponnistus. Syntyykö polte tarpeesta kohdata luonnon uskomaton kauneus ja voima uudelleen?

Vai onko se jotain muuta? Jotain jonka lämmön tyttäreni tunsi puristaessaan Monte Rosan huipulta kantamani pienen kiven nyrkkinsä sisään? Mikä ihana ajatus. Jäädään hetkeksi siihen.

p.s. Jos haluat tietää, miksi elokuussa 2015 jouduimme vaihtamaan kiipeilykohteen Mont Blancista Monte Rosaan aivan viime hetkellä, syy löytyy täältä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?

Huippujengi – hyvä-paha tosi-tv?

By Janiina

On February 10, 2016

In huippujengi, janiina ojanen, mont blanc, monte rosa, ohjelma, tosi-tv, tv, vuoren huiputus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

Telkkarista alkaa pian sarja, jossa joukko julkkiksia lähtee vuorikiipeilemään. Olen muutamissa foorumeissa nähnyt kiipeilijöiden (ja muidenkin) sarjan tiimoilta käymää keskustelua. En ole keskusteluihin kommentoinut, koska itsellänikään ei ole vielä montaa nousua takana. Koen, ettei minulla on tietämystä ja näkemystä tarpeeksi, jotta arvaisin noihin, paikoitellen varsin intohimoisiin, keskusteluihin heittäytyä. Mutta koska aihe herättää tunteita myös minussa, en malta olla ottamatta asiaa puheeksi täällä.

Janiina Ojanen vuorikiipeilijä Vincent-Pyramide Alpit

Vincent-Pyramidella
kuva: M. Laukkanen

Ymmärrän ja jaan monien kiipeilijöiden esittämän huolen siitä, millaisen mielikuvan tv-tuotanto lajista synnyttää. Huolessa on monta ulottuvuutta: Annetaanko realistinen kuva ennakkovalmistautumisesta? Kuvaako sarja sitä, millaista kiipeäminen oikeasti on? Kerrotaanko, kuinka vuorella kuuluu toimia ja kuinka kiipeilijät on varmistettu? Liioitellaanko tai vähätelläänkö riskejä? Muistetaanko kertoa kiipeilyn vastuullisuudesta, arvomaailmasta ja luonnon arvostamisesta?

Suuri osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu aloitteleville kiipeilijöille, jotka lähtevät omin päin seikkailemaan ymmärtämättä riskejä ja osaamatta valmistautua oikein. Taitamaton ja/tai huolimaton kiipeilijä asettaa vaaraan myös kaikki muut samalla rinteellä olevat. On siis ihan aiheellinen huoli, että romantisoitu tv-tuotanto synnyttää trendin, jossa ummikoita säntäilee vuorille ja kohta uutisoidaan onnettomuuksista.

Mutta samalla ihmettelen vastahankaisuutta lajin saamaa näkyvyyttä kohtaan. Jokainen kiipeilijä on joskus tehnyt ensimmäisen nousunsa. Jos ensimmäisen nousunsa tekevä on julkkis ja laji saa hänen kauttaan näkyvyyttä, sehän on hieno juttu! Totta on, ettei tosi-tv varmasti anna täysin oikeaa kuvaa vuorikiipeilystä lajina. Mutta parhaimmillaan se herättää kiinnostuksen ottaa selvää.

Koulutuksessa jäätikön reunalla
Kuva: M. Laukkanen

Ohjelman ympärillä käyty keskustelu toi mieleeni erään ilmiön, johon törmäsin jo viime vuonna. Silloin en halunnut siitä julkisesti puhua. Nyt on ehkä oikea hetki kertoa sekin ulottuvuus Vuorenvalloitukseen valmistautumisesta:

Eräs vuorikiipeilylajin suuri haaste on, ettei sitä oikein voi todentuntuisesti kuvailla. Olosuhteet tuolla ylhäällä ovat niin erilaiset, että niitä on aika mahdotonta itse kokematta ymmärtää. Mitä kehossa ja mielessä tapahtuu usean kilometrin korkeudessa ja miltä se tuntuu, ei sitä oikein pysty selittämään. Jokainen vuori, ympäristö ja kiipeilijä ovat erilaisia, ja jokainen huiputusyritys on ainutkertainen.

Kun viime vuonna valmistauduin ensimmäisiin huiputuksiini, kyselin neuvoja ja näkemyksiä kaikkialta saadakseni mahdollisimman paljon tietoa, mihin olen itseni laittanut. Suurin osa haastattelemistani kiipeilijöistä oli todella rohkaisevia ja innostavia. He muistuttivat oikeasta valmistautumisesta, hyvien varusteiden, riittävän suorituskyvyn ja ammattimaisen oppaan merkityksestä. Ja toivottivat onnea matkaan.

Mutta. Sain muunlaisiakin viestejä.
Toinen ääripää oli sitä mieltä, ettei vuorelle pitäisi aloittelijan mennä tapattamaan itseään ja muita. Mielipide ei muuttunut, vaikka kerroin valmistautuvani kurinalaisesti ja aika laaja-alaisesti, sekä fyysisesti että henkisesti, ja kiipeäväni huippuammattilaisen opastuksella. Minusta oli erikoista, että joidenkin mielestä uudet harrastajat eivät ole tervetulleita. Ovathan he itsekin joskus aloittaneet. Onneksi näitä ihmisiä ei ollut kovin montaa.

Kolmas ryhmä oli ehkä mielenkiintoisin: vähättelijät. He käyttivät paljon aikaa ja vaivaa kertoakseen, kuinka vähäpätöinen vuori Mont Blanc on ja että sinne kiipeäminen on kuin sunnuntakävely. Kertoivat, montako ihmistä Mont Blancille vuosittain kiipeää ja että minun on turha moisesta intoilla. Ihmettelin moista “dissaamista”. Uskon, että jokaisella vuorella on oma tarinansa kerrottavanaan ja jokainen kiipeäminen on seikkailu.

Erikoista on myös se, että molempiin kahdesta viimeksi mainitusta ryhmästä kuului kiipeilijöitä mutta myös ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kiivenneet yhdellekään vuorelle.

Miten tämä vaikutti minuun? Luultavasti ainoa henkilö, joka olisi voinut minut puhua pois suunnitelmastani, oli tyttäreni. Muiden näkemykset, neuvot ja mielipiteet kuuntelin mielelläni ja analysoin niiden relevanssin itselleni. Mutta loukkaantumaan en niistä suostunut. En myöskään niistä joistain tylsistä, yleensä anonyyminä annetuista kommenteista projektistani tehtyjen lehtijuttujen digiversioiden perässä olevissa ketjuissa (onneksi niissäkin oli enemmän kannustusta). Kiipesin itseni takia ja toteuttaakseni haaveeni. Tarinani pointti oli rohkaista muitakin toteuttamaan unelmiaan.

Janiina Ojanen Pette Halme vuorikiipeily Monte Rosa Alpit

Oppaamme Pette auttaa minua kenkäongelmissa Monte Rosalla
kuva: M.Laukkanen

Mainitsin edellä kuvaamistani asioista eräälle kokeneelle kiipeilijälle. Hänelle ilmiöt olivat tuttuja. Hän analysoi syitä olevan yhtä monta kuin ihmisiäkin. Hän viittasi kiipeilijöiden palavaan rakkauteen lajia kohtaan ja huoleen siitä, että ihmiset eivät kunnioita luontoa ja lajia riskeineen riittävästi. Toisaalta joillekin kiipeilijöille lajia ympäröivä mystiikka saattaa olla tärkeä osatekijä siihen, miksi he lajia harrastavat. Siksi he pitävät sen mieluusti pienen ryhmän extreme-lajina. Sitten on tietysti se fakta, että monet arvostelijoista ovat “kyllä minäkin jos haluaisin, mutten vaan viitsi” -tyyppejä, joille ei kannata tuhlata ajatuksiaan.

Koirat haukkuu, karavaani kulkee, sanoo isäni usein.
Tämän räpätyksen päätteeksi haluan painottaa, että suurin osa kiipeilijöistä on mahtavaa porukkaa, jotka ovat aina valmiita auttamaan ja neuvomaan. Olenkin useaan otteeseen kertonut vuoristomajojen mahtavasta tunnelmasta ja huikeista tyypeistä, joihin olen lajin parissa tutustunut (esimerkiksi tekstissä: Miksi vuoristo-opas vihaa muovipusseja – elämää vuoristomajoilla). Mutta meitä on moneen junaan, se on inhimillistä.

Ei siis ihme, että tv-sarja herättää keskustelua ja tunteita!
Aion katsoa, millaisesta tv-sarjasta on kyse, kun Huippujengi alkaa. Toivon, että siinä kerrotaan koko prosessi valmistautumisesta itse suoritukseen. Toivon, että ohjelmassa muistutetaan asianmukaisesta varustuksesta, vastuullisuudesta ja painotetaan erityisesti ammattilaisten apuun luottamista, kun on lajin harrastamisen alkuvaiheissa. Toivottavasti kerrotaan lajin riskeistä realistisesti. Mutta myös näytetään, kuinka kaunista vuorilla on ja annetaan kiipeilijöiden kertoa omista tunteistaan kiipeämisen aikana. Koska silloin ehkä lajin upeus, jota ei sanoin osaa kuvata, näkyy kiipeilijöiden kasvoilta!

Lepotauko Monte Rosan satulassa ennen huippuharjanteelle siirtymistä
kuva: M. Laukkanen