Category: vuorenvalloitaja Page 2 of 18

Toisenlainen perhosvaikutus

Seison jäätiköllä. Aurinko kärventää kasvojani, huulet ovat karheat, kieli kuiva ja silmiäni kirvelee aurinkolaseista huolimatta. Ihoa kuumottaa niskasta ja toisen korvan kohdalta. Kaivan taskusta aurinkorasvaa, suojakerroin on 60, ja hieron sitä arkoihin kohtiin. 

Iho vaatteiden alla tuntuu nahkealta. Katselen kaipaavasti sinistä varjoa muutaman kymmenen metrin päässä. Mutta se on yläpuolellaan kohoavan serakin muotoinen ja juuri siksi niin vaarallinen, ettei sen läheisyyteen ole mitään asiaa. Tyydyn siis istahtamaan lumeen, joka on muuttumassa märäksi ja tahmaiseksi. 

Kuvotuksen aallot pyyhkivät ylitseni. Vatsassa muljahtaa, se on tuntikausia lingonnut hitaasti ja epätasaisesti kuin vanha pesukone. Nielaisen kurkusta nousevan karvaan maun. Monet kiipeilijät kärsivät samasta vaivasta ylhäällä ja sille ei voi mitään. Se katoaa kyllä, kunhan pääsemme muutaman sata metriä alemmas. 

Suullinen vettä. Tekisi mieli juoda enemmän, mutta vettä pitää säästellä. Sitä on mukana mahdollisimman vähän kuorman minimoimiseksi, ja meillä ei ole aikaa ryhtyä sulattamaan lisää. On kiire pois railojen ja serakkien joukosta, sillä iltapäivän aurinko sulattaa alueen entistä vaarallisemmaksi. Pakotan itseni syömään muutaman pähkinän, vaikka vatsa tuntuu kääntyvän ympäri. Edessä on vielä monen tunnin vaellus ja energiaa tarvitaan. 

Vasenta jalkaa särkee, mutta se on vain lihasten rasitusta. Oikeasta jalasta olen hiukan huolissani, koska sen jalkaterästä meni tunto huiputuksen aikana. Kyllä se tuntuu kantavan askeltaessa, mutta aina railon yli hypätessäni jännitän, miten ponnistuksen kanssa käy.

Yhtäkkiä jotain lentää meitä kohti. Vaikka tunnistan hahmon, on se niin oudossa paikassa täällä ylhäällä, että kestää hetki ymmärtää, mikä se on. 
Sininen perhonen tuo raikkaan vuoristotuulen mukanaan ja istahtaa oppaan otsauurteiden yläpuolelle, vielä siipiäänkin sinisemmän pipon reunalle. Minulta pääsee pieni ilahtunut kiljahdus. Alamme kilvan kaivaa kameroita, mutta perhonen jatkaa matkaansa ennen kuin kukaan ehtii ikuistaa tuon hurmaavan hetken.

Mutta se toi tullessaan jotain. Nousemme ylös, valmiina taas jatkamaan matkaa. Etsin tutuksi käyneen hitaan askellusrytmin ja muutaman kymmenen metrin välein napautan hakulla jäärautoihin kantapääni kohdalle saadakseni raudat puhtaaksi lumesta. 
Ajattelen perhosta ja auringon punakoittamat kasvoni tuntuvat halkeavan hymystä.

– Hei, mihin sä jäit, mennään jo! Miksi sä hymyilet noin hassusti?

Tyttäreni nykäisee minua hihasta. Havahdun takaisin kuraiselle kadulle ja irrotan katseeni maahan pudonneesta vaaleansinisestä karkkipaperista. Auringonvalo saa sen sädehtimään ja näyttämään elävältä. Kevät ei ole kaukana.

Ällöttävintä on puolikas hyttynen

Janiina Ojanen Monte Rosalla
Monte Rosan lähestyminen ja lämpöisen soran tuoksu

Kysyin kerran töissä asiakkaaltani, menevältä kuusikymppiseltä mieheltä, mikä on hänen energisyytensä salaisuus. Hän nauroi silmät raskaiden luomien alla tuikkien ja sanoi:
– Salaisuuteni on, että elän koko ajan elämäni parasta aikaa!

Kuinka oikeassa hän olikaan! Minulla on kova polte päästä vuorille. Mutta jos perille pääseminen on ainoa iloa ja tyydytystä tuottava asia, jäävät onnenhetket helposti kovin lyhyiksi. Huipullakin ollaan vain parisenkymmentä minuuttia.

Minä olen aina rakastanut odottamista. Ihmettelen ihmisiä, jotka eivät halua “hötkyillä” etukäteen. Minusta odotus on puolet toteutuksesta, joskus enemmänkin. Viime vuoden Vuorenvalloituksessakin olin reissussa 14 päivää, mutta valmistautuessani innokkaasti, sain iloa edessä olevasta haasteesta jokaiseen päivääni kymmenen kuukauden ajan. Nyt olen täällä intoillut taas jo joulukuusta asti, vaikka vasta elokuun lopussa Mont Blancille lähdetään. Mutta et voi kuvitellakaan, kuinka monta kertaa olen jo mielessäni astunut Geneven koneeseen!

Odotuksen onni syntyy pienistä jutuista.
Esimerkiksi kevään odottaminen alkaa pienenä hyrinänä, kuin jokin kutittaisi ihon alla, kuin muurahainen kävelisi siellä. Se menee samaa reittiä kuin aina ennenkin, vuosi toisensa jälkeen. Melkein naurattaa. Sitä ajatellessa tulee myös hiukan haikea olo. Olisi kivaa olla taas lapsi. Voisi nauraa ääneen muurahaiselle ihon alla. Kuinka mälsää onkaan, että me aikuiset odotamme tyylikkäästi ja vähäeleisesti. “Kun ei se kevät tule yhtään nopeammmin…” ja sitä rataa.

Näin eilen kuivaa asfalttia ja ilahduin kovin: ihan kohta se on täällä! Askel piteni ja energisoitui…ja tietenkin sitten kompastuin rappusissa, kun en malttanut seurata askelmia.

Suomalaisen metsän tuoksu

Kevään odotus tuo tullessaan yhden erityisen ihanan asian: kaipuun metsään. Niin on ollut aina. Vaikka välillä meni monta vuotta, etten erähommiin “ehtinyt”, keväisin aina kaipasin metsään. Noin kahden viikon kuluttua alan haistaa metsän sielläkin, missä sitä ei ole. Leirinuotion savuntuoksu pöllähtää nenääni, ja ajan linja-autolla pysäkkini ohi, kun unohdun omissa maailmoissani tuijottamaan haaveillen ikkunasta ulos. (Sivumennen sanoen: tunnistan tyttäressäni saman ominaisuuden, kyvyn vajota omaan sisäiseen maailmaan hetkestä ja paikasta riippumatta. Koetan opettaa hänelle, ja itselleni, että ominaisuus on hyvä, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Esimerkiksi vasemman peukaloni juuressa on muisto siitä, kun unohduin haaveilemaan kesken kiehisten veistämisen.)

Olen viittannut nyt monta kertaa tuoksuihin. Ne ovat tärkeä osa tunnelmaa, ainakin minulle, ja ehkä siksi liittyvät odotukseen niin voimakkaasti. Vielä eilen lämpöisen soran tuoksu oli ilmassa kalpeana aavistuksena, mutta ihan varmasti se oli siellä. Lämpöinen sora, kuulakärkikynän muste (nimenomaan se perinteinen sininen) ja aurinko iholla (joku yritti pilata tämän sanomalla, että se on iholle auringossa nouseva hikikalvo, mutta en välitä, minulle se on aurinko). Ne ovat lempituoksujani. Rakastan myös vuoristoilman tuoksua; siinä aistii lumen, serakkien siniset varjot ja matkan, jonka tuuli on tullessaan kulkenut. Sitä odotan juuri nyt kovasti.

Uskon että jos osaa ja uskaltaa iloita odotuksesta, voi olla onnellinen pienistä asioista. Silloin elää elämänsä parasta aikaa koko ajan.

Olin illalla pimeässä vahingossa räpeltänyt kirkasvalokampun herätyksen päälle. Lamppu oli minulla

Ihan kohta ollaan taas nuotioaamupalalla

lukuvalona sängyn vieressä, suoraan kasvojen kohdalla. Niinpä nyt vapaapäivän aamuna heräsin kukonlaulun aikaan valonkajastukseen silmäluomieni läpi. Hetken luulin olevani jossain muualla. Kun totuus valkeni, suljin silmäni uudelleen ja nautin hetken odottavasta mielikuvasta, johon heräsin:

Auringon ensisäteet silmäluomien takaa, hikiset hiukset liimautuneina niskaan ja vilpoinen tuuli iholla, kun vedän makuupussin vetoketjun auki. Aamupalaksi jälkiuunileipä, sellainen vähän nahkea, päällä puukolla veistetty siivu Koskenlaskijaa, johon on liiskautunut yksi hyttynen. (Jostain syystä minulle käy aina niin.)

Ällöttävämpää kuin löytää hyttynen leipänsä päällä olevasta sulatejuustosta, on vain se, kun löytää sieltä puolikkaan hyttysen.
Mutta se ei haittaa, koska se on parasta aikaa. Nyt ja silloin.

Miksi sisälläni polttelee?

– Tuotko mulle sitten taas tuliaisen vuorelta? kysyi tyttäreni muutama ilta sitten, kun peittelin häntä unille.

– Tottakai tuon, lupasin ja muistutin, etten voisi tuoda kiveä ihan huipulta, kuten toin Monte Rosalta. Mont Blancin huippu on lumen ja jäätikön peitossa, toisin kuin Monte Rosa, jonka korkein kohta on terävä, punakivinen piikki, jonne mahtuu vain muutama ihminen kerrallaan.
Mietimme yhdessä, mahtavatko noiden vuorien nimet olla tulleet huippujen väreistä: punainen ja valkoinen vuori. Tytär siirtyi pohdiskelemaan viime elokuussa kiipeilyreissulta hänelle tuomaani kiveä, jota hän säilyttää jossain kätkössään:
– Se on oudon värinen. Semmoinen hassun punainen ja se tuntuu vähän lämpöiseltä. Se on tosi hieno. Mutta silti mä en aio kiivetä koskaan millekään vuorelle.

– Ei sun tarvitsekaan kiivetä, jos et halua. Jokainen voi elämässään tehdä sellaisia juttuja, joista itse unelmoi. Hyvää yötä rakas.

Ties kuinka monennen kerran etsin YouTubesta Googlen tekemän videon, jossa eri syistä vuorille kiipeävät ihmiset kertovat, kuinka he kokevat Mont Blancin. Tässä se myös sinulle:

Katsoessani videota tunnen tutun muljahduksen vatsanpohjassa. Mietin, katoaako se, kun olen toteuttanut alkuperäisen unelman, joka ei viime kesänä sääolosuhteiden vuoksi onnistunut. Vai onko sen jälkeen edessä seuraava vuori? Mistä minuun hiipi syksyllä se rauhaton olo, joka helpotti vasta kun lähtöpäätös oli tehty? Miksi vuoren huippu toistui unissani, kunnes matka oli varattu?

Mistä palava halu palata vuorille tulee; onko se sisäänrakennettu tarve toteuttaa asetettu tavoite? Siitä olen jo varma, että kohdallani kyse ei ole urheilusuorituksesta, vaikka huiputus on itsensä ylittäminen ja suuri ponnistus. Syntyykö polte tarpeesta kohdata luonnon uskomaton kauneus ja voima uudelleen?

Vai onko se jotain muuta? Jotain jonka lämmön tyttäreni tunsi puristaessaan Monte Rosan huipulta kantamani pienen kiven nyrkkinsä sisään? Mikä ihana ajatus. Jäädään hetkeksi siihen.

p.s. Jos haluat tietää, miksi elokuussa 2015 jouduimme vaihtamaan kiipeilykohteen Mont Blancista Monte Rosaan aivan viime hetkellä, syy löytyy täältä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?

Huippujengi – hyvä-paha tosi-tv?

Telkkarista alkaa pian sarja, jossa joukko julkkiksia lähtee vuorikiipeilemään. Olen muutamissa foorumeissa nähnyt kiipeilijöiden (ja muidenkin) sarjan tiimoilta käymää keskustelua. En ole keskusteluihin kommentoinut, koska itsellänikään ei ole vielä montaa nousua takana. Koen, ettei minulla on tietämystä ja näkemystä tarpeeksi, jotta arvaisin noihin, paikoitellen varsin intohimoisiin, keskusteluihin heittäytyä. Mutta koska aihe herättää tunteita myös minussa, en malta olla ottamatta asiaa puheeksi täällä.

Janiina Ojanen vuorikiipeilijä Vincent-Pyramide Alpit
Vincent-Pyramidella
kuva: M. Laukkanen

Ymmärrän ja jaan monien kiipeilijöiden esittämän huolen siitä, millaisen mielikuvan tv-tuotanto lajista synnyttää. Huolessa on monta ulottuvuutta: Annetaanko realistinen kuva ennakkovalmistautumisesta? Kuvaako sarja sitä, millaista kiipeäminen oikeasti on? Kerrotaanko, kuinka vuorella kuuluu toimia ja kuinka kiipeilijät on varmistettu? Liioitellaanko tai vähätelläänkö riskejä? Muistetaanko kertoa kiipeilyn vastuullisuudesta, arvomaailmasta ja luonnon arvostamisesta?

Suuri osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu aloitteleville kiipeilijöille, jotka lähtevät omin päin seikkailemaan ymmärtämättä riskejä ja osaamatta valmistautua oikein. Taitamaton ja/tai huolimaton kiipeilijä asettaa vaaraan myös kaikki muut samalla rinteellä olevat. On siis ihan aiheellinen huoli, että romantisoitu tv-tuotanto synnyttää trendin, jossa ummikoita säntäilee vuorille ja kohta uutisoidaan onnettomuuksista.

Mutta samalla ihmettelen vastahankaisuutta lajin saamaa näkyvyyttä kohtaan. Jokainen kiipeilijä on joskus tehnyt ensimmäisen nousunsa. Jos ensimmäisen nousunsa tekevä on julkkis ja laji saa hänen kauttaan näkyvyyttä, sehän on hieno juttu! Totta on, ettei tosi-tv varmasti anna täysin oikeaa kuvaa vuorikiipeilystä lajina. Mutta parhaimmillaan se herättää kiinnostuksen ottaa selvää.

Vuorikiipeilijä koulutus köysitekniikka
Koulutuksessa jäätikön reunalla
Kuva: M. Laukkanen

Ohjelman ympärillä käyty keskustelu toi mieleeni erään ilmiön, johon törmäsin jo viime vuonna. Silloin en halunnut siitä julkisesti puhua. Nyt on ehkä oikea hetki kertoa sekin ulottuvuus Vuorenvalloitukseen valmistautumisesta:

Eräs vuorikiipeilylajin suuri haaste on, ettei sitä oikein voi todentuntuisesti kuvailla. Olosuhteet tuolla ylhäällä ovat niin erilaiset, että niitä on aika mahdotonta itse kokematta ymmärtää. Mitä kehossa ja mielessä tapahtuu usean kilometrin korkeudessa ja miltä se tuntuu, ei sitä oikein pysty selittämään. Jokainen vuori, ympäristö ja kiipeilijä ovat erilaisia, ja jokainen huiputusyritys on ainutkertainen.

Kun viime vuonna valmistauduin ensimmäisiin huiputuksiini, kyselin neuvoja ja näkemyksiä kaikkialta saadakseni mahdollisimman paljon tietoa, mihin olen itseni laittanut. Suurin osa haastattelemistani kiipeilijöistä oli todella rohkaisevia ja innostavia. He muistuttivat oikeasta valmistautumisesta, hyvien varusteiden, riittävän suorituskyvyn ja ammattimaisen oppaan merkityksestä. Ja toivottivat onnea matkaan.

Mutta. Sain muunlaisiakin viestejä.
Toinen ääripää oli sitä mieltä, ettei vuorelle pitäisi aloittelijan mennä tapattamaan itseään ja muita. Mielipide ei muuttunut, vaikka kerroin valmistautuvani kurinalaisesti ja aika laaja-alaisesti, sekä fyysisesti että henkisesti, ja kiipeäväni huippuammattilaisen opastuksella. Minusta oli erikoista, että joidenkin mielestä uudet harrastajat eivät ole tervetulleita. Ovathan he itsekin joskus aloittaneet. Onneksi näitä ihmisiä ei ollut kovin montaa.

Kolmas ryhmä oli ehkä mielenkiintoisin: vähättelijät. He käyttivät paljon aikaa ja vaivaa kertoakseen, kuinka vähäpätöinen vuori Mont Blanc on ja että sinne kiipeäminen on kuin sunnuntakävely. Kertoivat, montako ihmistä Mont Blancille vuosittain kiipeää ja että minun on turha moisesta intoilla.  Ihmettelin moista “dissaamista”. Uskon, että jokaisella vuorella on oma tarinansa kerrottavanaan ja jokainen kiipeäminen on seikkailu.

Erikoista on myös se, että molempiin kahdesta viimeksi mainitusta ryhmästä kuului kiipeilijöitä mutta myös ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kiivenneet yhdellekään vuorelle.

Miten tämä vaikutti minuun? Luultavasti ainoa henkilö, joka olisi voinut minut puhua pois suunnitelmastani, oli tyttäreni. Muiden näkemykset, neuvot ja mielipiteet kuuntelin mielelläni ja analysoin niiden relevanssin itselleni. Mutta loukkaantumaan en niistä suostunut. En myöskään niistä joistain tylsistä, yleensä anonyyminä annetuista kommenteista projektistani tehtyjen lehtijuttujen digiversioiden perässä olevissa ketjuissa (onneksi niissäkin oli enemmän kannustusta). Kiipesin itseni takia ja toteuttaakseni haaveeni. Tarinani pointti oli rohkaista muitakin toteuttamaan unelmiaan.

Janiina Ojanen Pette Halme vuorikiipeily Monte Rosa Alpit
Oppaamme Pette auttaa minua kenkäongelmissa Monte Rosalla
kuva: M.Laukkanen

Mainitsin edellä kuvaamistani asioista eräälle kokeneelle kiipeilijälle. Hänelle ilmiöt olivat tuttuja. Hän analysoi syitä olevan yhtä monta kuin ihmisiäkin. Hän viittasi kiipeilijöiden palavaan rakkauteen lajia kohtaan ja huoleen siitä, että ihmiset eivät kunnioita luontoa ja lajia riskeineen riittävästi. Toisaalta joillekin kiipeilijöille lajia ympäröivä mystiikka saattaa olla tärkeä osatekijä siihen, miksi he lajia harrastavat. Siksi he pitävät sen mieluusti pienen ryhmän extreme-lajina. Sitten on tietysti se fakta, että monet arvostelijoista ovat “kyllä minäkin jos haluaisin, mutten vaan viitsi” -tyyppejä, joille ei kannata tuhlata ajatuksiaan.

Koirat haukkuu, karavaani kulkee, sanoo isäni usein.
Tämän räpätyksen päätteeksi haluan painottaa, että suurin osa kiipeilijöistä on mahtavaa porukkaa, jotka ovat aina valmiita auttamaan ja neuvomaan. Olenkin useaan otteeseen kertonut vuoristomajojen mahtavasta tunnelmasta ja huikeista tyypeistä, joihin olen lajin parissa tutustunut (esimerkiksi tekstissä: Miksi vuoristo-opas vihaa muovipusseja – elämää vuoristomajoilla). Mutta meitä on moneen junaan, se on inhimillistä.

Ei siis ihme, että tv-sarja herättää keskustelua ja tunteita!
Aion katsoa, millaisesta tv-sarjasta on kyse, kun Huippujengi alkaa. Toivon, että siinä kerrotaan koko prosessi valmistautumisesta itse suoritukseen. Toivon, että ohjelmassa muistutetaan asianmukaisesta varustuksesta, vastuullisuudesta ja painotetaan erityisesti ammattilaisten apuun luottamista, kun on lajin harrastamisen alkuvaiheissa. Toivottavasti kerrotaan lajin riskeistä realistisesti. Mutta myös näytetään, kuinka kaunista vuorilla on ja annetaan kiipeilijöiden kertoa omista tunteistaan kiipeämisen aikana. Koska silloin ehkä lajin upeus, jota ei sanoin osaa kuvata, näkyy kiipeilijöiden kasvoilta!

Janiina Ojanen Monte Rosa Alpit
Lepotauko Monte Rosan satulassa ennen huippuharjanteelle siirtymistä
kuva: M. Laukkanen

Kun tekee kipeää, pistä pitkät päälle!

Lihakset ovat tukossa. Joka paikka on arkana ja takareidet suorastaan kosketusarat, ainakin jos niistä ottaa kovempaa kiinni. Treeni ei suju toivotusti: kroppa vastaa kyllä komentoihin, mutta tuntuu kuin ajaisi autoa käsijarru päällä. Juostessa lihakset eivät edes lämmetessään sula ja tuntuu kuin reisissäni olisi kiinni kaksi irrallista lihakimpaletta, jotka hölskyvät askelten tahdissa. Etureidet ovat kiristyneet ja se heijastuu polviin. Viiden kilometrin kohdalla jumitus siirtyy myös takareisiin. Ja tiedän kyllä kokemuksesta, että seuraavaksi alkavat penikat kipuilla.

Kuva: M.Laukkanen

Tiedän mistä tämä johtuu. Olen lintsannut lihashuollosta. Taas. Sama vanha juttu. Hierojalle mars ja venyttely takaisin päiväohjelmaan.
Ei puhuta siitä enempää. Mutta se tuo mieleen erään toisen asian. Kestävyyden. Miten pinnistellä silloinkin, kun keho ja mieli pistävät hanttiin?

Olen alkanut siirtyä voimaharjoittelusta kohti kestävyyspainotteista treeniä. Se näkyy heti harjoittelun ulkopuolellakin. Olen tottunut siihen, että oikeastaan aina joku osa lihaksistosta on väsyksissä. Mutta kestävyystreeniin liittyvä väsymys on erilaista: lihasväsymyksen lisäksi minua nukuttaa. En ole ensimmäistä kertaa asian äärellä: myös viime vuonna kirjoitin harjoittelun hiukan hupaisista sivuvaikutuksista (siitä voit lukea täältä: Vuorenvalloittajan salaiset tunnustukset).

Kestävyyttä voi kasvattaa oikeastaan vain pidempikestoisella harjoittelulla. Onhan itse suorituskin pitkä: huiputus Mont Blancilla kestää noin 12–16 tuntia. Koko matkan keho joutuu tekemään töitä kasvavassa rasituksessa: ylös mentäessä olosuhteet hankaloituvat jatkuvasti, alastulo on vuorilla liikuttaessa monessa suhteessa hankalampaa ja uupuneena virhemarginaali kasvaa.

Vuorikiipeilyssä räjähtävä lihasvoima ei ole avainjuttu. Itseasiassa vuoriston ohuessa ilmassa suuret lihakset vievät enemmän happea. Ja kun happea on koko ajan vähemmän saatavilla, voi lihaksikkaampi olla yhtäkkiä heikompi. Keskeisempää on lihasten kyky suoriutua pitkäkestoisesta suorituksesta ja palautua nopeasti pitkän suorituksen aikanakin.

Lihasten kyvykkyyden lisäksi kestävyyteen vaikuttaa monta muutakin asiaa. Minulla on muutama juttu, joiden huomaan vaikuttavan merkittävästi kestävyyteeni:

Ruoka on tärkeä. Mitä enemmän liikkuu, sen voimakkaammin tajuaa ravinnon merkityksen. Pidemmän treenin onnistumisen tiedän yleensä jo muutaman minuutin kuluttua aloituksesta. Jos päivä on mennyt huonolla ruoalla, yleensä jo ennakkoon voi aavistaa, että luvassa ei ole mukava harjoitus. Mutta jos yleisellä tasolla syö laadukkaasti, kestän muutaman treenin huonommallakin ruoalla. Kunhan vaan pistän “pitkät päälle”. Tällä tarkoitan tilannetta, jossa vaan hyväksyn ajatuksen, että edessä on ikäviä hetkiä. Menen pääni sisällä tilaan, jossa en ajattele oikeastaan mitään, en edes tekemääni suoritusta. Tyhjäpäinen puurtaminen auttaa etäännyttämään itsensä tilanteesta, ja epämukavuuden tunne menettää hetkellisesti merkitystään. Ainakin sen verran, että jaksan jatkaa treenin loppuun. Kun antaa itselleen luvan taas ajatella ja havainnoida omaa vointiaan, loppuu myös jaksaminen.

Usko omaan suorituskykyyn on kaiken kivijalka.
Vuosi sitten kävin Varalan Urheiluopistolla kestävyyskuntotestauksessa. Testaus oli huikea kokemus. Koskaan aiemmin en ollut kokeillut, mitä tapahtuu, kun vedän itseni täysin piippuun. Testaukseni kuvattiin ja tässä koostevideo, jossa näkyvät myös testauksen hurjat viimeiset kolme minuuttia:

Testi antoi hyvää ja konkreettista tietoa sen hetkisestä kunnostani. Mutta samalla se antoi jotain vielä arvokkaampaa: uskoa omiin voimavaroihin ja palautumiskykyyn.

Testauspäällikkö Marko selitti, että yleensä ihmisen pää antaa periksi paljon ennen kuin keho. Kroppa jaksaisi vielä pitkään sen jälkeen kun aivot alkavat ilmoitella uupumuksesta. Kestävyyskuntotestin tarkoitus oli kartoittaa maksimini eli testata, paljonko kehoni todella jaksaa. Videolla näkyy, kuinka kehoni reagoi, kun se ajetaan loppuun: askellukseni alkaa hajota, hengitys muuttuu ulinaksi ja lopulta pyörryn kesken juoksun. Kun kropasta todella loppuvat voimat, tekee se saman kuin tietokone akun ollessa vähissä; pimentää näytön ja menee virransäästötilaan.

Testin tärkein oppi minulle oli se, mitä tapahtui pyörtymisen jälkeen: muutamien minuuttien kuluttua olin tolpillani ja jaksoin hölkkätä kymmenen minuutin palautuslenkin.

Kestävyyskuntotestissä todettu palautumiskyky havainnollistui käytännössä myös Monte Rosan huiputusreissulla (vaikka siellä ei kyse ollut samanlaisesta loppuunajamisesta): kun yleiskunto oli riittävä ja tankkaus kohdillaan, säännöllisin välein pidetty vain parin minuutin lepotauko riitti lataamaan kehoon energiaa ja jaksoin koko reissun ongelmitta.

Kuva: M. Laukkanen

Näillä mennään. Kestävyyden rakentamisessa vannon siis kolmen P:n nimeen: Puuro, Päikkärit ja Pitkät-päällä-vaihde!

p.s. Koko Kestävyyskuntotestaus-kokemukseni voit lukea täältä: Kestävyyskuntotestaus Varalan Urheiluopistolla.

Page 2 of 18

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén