Category: vuorenvalloitaja Page 1 of 18

Viisi päivää Elbrusille lähtöön – ollaanko valmiina?

Janiina Ojanen vuorikiipeilee Elbrusille
Elbrusin olosuhteita varten kasvojen suojaukseen suositellaan
hankittavaksi muutakin kuin korkea kaulus

Tätini kysyi viikonloppuna perhejuhlissa, pääsenkö ensi viikon lauantaina serkkuni valmistujaisiin. Jäin miettimään kuumeisesti, mitä ensi lauantaina tapahtuisi. Tuntui, että jotain pitäisi muistaa. Hetken kuluttua tätini ilme muuttui hiukan kiusaantuneeksi, ja tajusin, että olin unohtunut tuijottamaan häntä mitäännäkemättömin silmin kaivellessani mieleni syövereitä.
Samalla hetkellä tajusin, että kyllä minulla todellakin on jotain erityistä ohjelmaa tulevana lauantaina: Elbrus-seikkailu alkaa!

Älä käsitä väärin, tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa. Mutta kevät on lentänyt ohitse niin nopeasti, että tuntuu itsestänikin uskomattomalta, että lähtöön on aikaa vain muutama päivä.

Tässä lyhyt yhteenveto matkaohjelmastamme:
Lauantaina ennämme Helsingistä Moskovan kautta Mineralnye Vodyyn ja jatkamme sieltä matkaa autoilla Baksan laakson halki Elbrusin alueelle Terskolin kylään. Seuraavana päivänä aloitamme akklimatisoitumisen kiipeämällä Cheget-vuorella noin 3000 metriin. Kolmantena päivänä nousemme Elbrusille perusleiriimme tynnyrimajoille 3800 metriin, mistä seuraavien päivien aikana teemme harjoitus- ja akklimatisoitumisnousuja Diesel-majalle ja Pastukhov-kiville. Pari päivää akklimatisoidutaan, valmistaudutaan ja harjoitellaan kiipeilytekniikoita. Kuudentena päivänä on ensimmäinen mahdollisuus yrittää Elbrusin huiputusta eli nousta Euroopan mantereen korkeimmalle huipulle 5642 metriin. Vuori on tunnettu nopeista olosuhdevaihteluista, joten meille on varattu pari vaihtoehtoista huiputusyrityspäivää.

Tällä kertaa en voi kertoa tarinaa samalla, parin päivän viiveen tahdilla kuin aiemmin olen tehnyt. Emme käy välillä alhaalla laaksossa, eli en pääse yhteyksien ääreen, vaan olemme lähes koko ajan “offlinessa”. Se on ihanaa hektisen kevään jälkeen ja antaa myös mahdollisuuden käyttää jokainen hetki nauttimiseen. Ja lupaan, että se pieni musta vihko, joka on aiemmillakin reissulla kulkenut mukana muistiinpanoja varten, tulee olemaan takkini rintataskussa nytkin.
Palattuamme vuorireissusta paluu arkeen on välitön, ja lähden suoraan työmatkalle toiselle puolelle maailmaa. Mutta lupaan tehdä parhaani, jotta saisin kuulumiset tänne mahdollisimman nopeasti. Halutessasi saada pientä ennakkotietoa voit käydä kurkistamassa Facebook-profiiliani: sinne laitan julkisina päivityksinä kuvia ja lyhyempiä päivityksiä matkan etenemisestä aina, kun se on mahdollista.

Mutta takaisin Elbrusille:
Teknisesti edessä oleva suoritus ei ole vaikea, sillä reittimme Elbrusin huipulle on vaelluskiipeämistä. Mutta aiemmat kokemukset ovat opettaneet, että kun nousee yli 4000 metriin, mikään ei enää ole helppoa, ja vaikeusaste kasvaa nopeasti. Pahoinvointi, krampit ja päänsärky ovat erittäin tavallisia seuralaisia, ja nukkuminen voi olla hyvin hankalaa. Liikkuminen on hidasta ja uuvuttavaa. Varsinkin tämän reissusuunnitelman mukaisella, suhteellisen lyhyellä akklimatisoitumisajalla kiipeäminen voi olla erittäin raskasta. Korkealla ollessa leposyke pyörii helposti 90 iskun tienoilla ja pelkkä kävely nostaa sen nopeasti lähelle 120 iskua minuutissa.

Mont Blancin huippuharjanne 2016

Vaikka kiipeilyyn ei liity vaikeita teknisiä osuuksia, huippupäivän pituus on kunnioitettavat 1800 vertikaalimetriä ja huiputusyrityksen kesto saattaa olla 16 tuntia. Energiaa kuluu valtavalla tahdilla, mutta syöminen ei yleensä pahoinvoinnin vuoksi minua juuri houkuta. Nesteytys on äärimmäisen tärkeää. Se on yksi niistä harvoista asioista, joilla luultavasti voi vaikuttaa vuoristotaudin syntymiseen ehkäisevästi (täällä lisää vuoristotaudista: Miksi vuoristotautia ei voi ennaltaehkäistä). Samaan aikaan kaikki mukana oleva neste kannetaan itse, ja kuorman minimoimiseksi pitkään huippupäivään voi varautua noin kahdella litralla juotavaa.

Elbrus on tunnettu, paitsi jumalaisen kauniista auringonnousuista, myös hankalista olosuhteista. Vuorella on erittäin kylmää ja tuulista. Myrskyt nousevat nopeasti ja ovat vaarallisia. Jokainen kiipeilykokemus on yksilöllinen, mutta kaikki lähteet muistuttavat, että Elbrusilla olosuhteiden vaikutusta ei missään nimessä tule väheksyä.

Takkitestausta kotioloissa
– kyllä, huiputustuuletus onnistuu!

Olosuhteita ajatellen olemme kiipeilyparini Heikin kanssa päivittäneet varusteitamme Kaukasuksen ja muiden tulevien kiipeilysuunnitelmiemme vaatimustasoon. Tärkein yksittäinen varuste ovat tietenkin kiipeilykengät. Jykevillä (ja painavilla) Baruntseillani pitäisi pärjätä jopa 7000–8000 korkeusmetriin. The North Facen paksu toppatakki saapui Jenkeistä monen mutkan kautta ja myös kasvojen suojaus on nyt optimoitu, kuten tekstin alussa oleva kuvakin osoittaa.

Olen niin innoissani! Lähestyvä seikkailu saa sydämen sykkimään ja veren kuplimaan ilosta.

Rinnallani on paras kiipeilypari, mitä kuvitella saattaa, ja olemme yhdessä viettäneet lukemattoman määrän tunteja käyden läpi kiipeilyyn liittyviä asioita ja ajatuksia. Vaikka treenaus ei ole nyt kevään aikana onnistunut ihan toivotulla intensiteetillä, uskon olevani riittävässä kunnossa. Sanotaan, että vaikka kiipeily on fyysisesti erittäin vaativa laji, 70 % suorituksesta tehdään pään sisällä. Mieleni on valmis ja olo malttamaton.

Olen niin kaivannut vuorille; sitä yhtäaikaista suuruuden ja pienuuden tunnetta, hiljaisuutta ja syvää rauhaa, joka syntyy, kun kuulet vain jäärautojen ja hakun rouheen jäätikön pinnassa ja oman huohotuksesi. Sitä henkistä taistelua oman itsen kanssa, kun huippuharjanteella jokaisella askeleella teet uudelleen päätöksen jatkaa, vaikka keho anelee armoa ja ajatukset vaativat lopettamaan. Sitä uskomatonta hetkeä, kun saavut perille ja hetkeksi pysähdyt kaiken yläpuolelle tuntemaan syvää kiitollisuutta vuorta, maailmaa ja elämää kohtaan. Ja iloa, jonka koet, kun huomaat taas, että seikkailu ei lopu koskaan, jos niin itse valitsemme. Jokainen huippu on vain yksi askel, sillä vuorten takana on uusia vuoria.

Pian mennään taas, ystävät!

Janiina Ojanen Monte Rosalla
Monte Rosalla 2015

Lähtölaskenta Mont Blancille

Janiina Ojanen kiipeilee
Onnellinen kallioseinällä
#liveadventurerepeat

Oloni on poissaoleva ja rauhaton. Ajatukset kiertyvät spiraalimaisesti lähenevän perjantain, lähtöpäivän, ympärille. Arkiset asiat tuntuvat rasittavilta, kun haluaisin vain kadota omiin ajatuksiini. Olen niin lähellä unelman toteutumista, että voin melkein koskettaa sitä. Samalla tunnen levottomuutta, koska tiedän, kuinka kaukana se vielä on. Olen odottanut kauan.

Kaksi vuotta sitten olin työseminaarissa, jossa liikemies/vuorikiipeilijä Atte Miettinen puhui johtamisesta. Hän käytti kehystarinana vuorikiipeilykokemuksiaan. Hän puhui hienosti liiketoiminnan johtamisesta, mutta siitä en enää muista mitään.

Vaan ne kuvat vuorilta tekivät minulle jotain. Siinä seminaarisalin penkissä tunsin riuhtaisun sisälläni. Vieressä istunut kollega jälkikäteen kertoi minun siirtyneen jatkuvasti lähemmäs penkin etureunaa, kunnes hän alkoi pelätä minun putoavan tuolilta.

Seminaari päättyi. Outo tunne ei hellittänyt. Se, mitä olin etsinyt, oli löytänyt minut. Aloin selvittää, mitä se tarkoittaisi.

Viikkoa myöhemmin olin varannut paikan Alppien korkeimman vuoren Mont Blancin huippua seuraavana syksynä tavoittelevasta ryhmästä. (Koko tarinan alun voit lukea täältä: Kuinka se alkoikaan…) Siitä hetkestä, kun unelma vuorelle kiipeämisestä kirkastui ja muuttui tavoitteeksi, alkoi seikkailu, joka on muuttanut minua ja elämääni paljon.

4809-metrinen Mont Blanc ei ole ihan tyypillinen valinta ensimmäiseksi vuoreksi, ja halusin toimia vastuullisesti. Oli selvää, että edessä olisi paljon työtä: vuorikiipeily on haastava laji, josta en tiennyt mitään. Vaikka olin liikunnallinen ennenkin, en ollut riittävässä kunnossa kovaa kestävyyttä vaativaan suoritukseen. Vähintään yhtä tärkeää olisi tietämyksen kasvattaminen ja henkinen valmistautuminen, sillä vaikka lihakset kuljettavat kehoa, vuoria valloitetaan sitkeydellä ja henkisellä kantilla.

Minä en usko mataliin kohtiin aidoissa. Seuraavat kymmenen kuukautta tein kovasti töitä joka ainoa päivä. Muutin arkeani monellakin tavalla, jotta olisin valmis Mont Blancille ja kokemuksen arvoinen, fyysisesti ja henkisesti.

Elokuussa 2015 lähdin kohti Mont Blancia täynnä toivoa ja intoa. Nyt kova työ palkittaisiin.

Mont Blanc suljettiin liian vaarallisiksi muuttuneiden olosuhteiden vuoksi alle vuorokausi ennen kiipeilyryhmämme huiputusyritystä (koko juttu täällä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?). Pettymys oli karvas. Mutta se kuuluu lajiin, että viime kädessä luonnon olosuhteet sanelevat ehdot.

Olimme tulleet kiipeämään ja emme suostuneet luovuttamaan. Kiipesimme Mont Blancin sijaan Monte Rosalle, Alppien toiseksi korkeimmalle vuorelle. Se kokemus muutti ajatukseni siitä, miksi halusin kiivetä.
Samalla unelmani toteutui. Tai niin minä luulin.

Huiputusryhmä 8.8.2015 Monte Rosan (Dufourspitze) huipulla (4634 m)
kuva M. Laukkanen

Mutta jotenkin uskon, että minä en valinnut Mont Blancia, se valitsi minut. Niinpä vain pari kuukautta Monte Rosalta paluun jälkeen unissani kummitteleva silhuetti selkiytyi Mont Blancin profiiliksi. Ymmärsin, että en ollut valmis. Unelmani kutsui minua yhä. Niin aloin valmistautua uuteen yritykseen.

Nyt olen valmis lähtöön. Toivottavasti Mont Blanc tällä kertaa huolii minut.

Koko tarinani olen kirjoittanut tähän blogiin. Vähän yli vuosi sitten, kun lähdin ensimmäiseen Mont Blanc -yritykseen, isäni sanoi:
–Kun matkasi on ohi ja vähän aikaa kulunut, lue oma tarinasi alusta asti. Matkan varrella tapahtuva muutos näkyy selvästi.

Viimeisen vuoden aikana olen itse lukenut koko tarinani alusta sen hetkiseen tilanteeseen, kahdestikin. Ristiriitaisin tuntein. Välillä olen ylpeä itsestäni. Välillä omat tekstini punastuttavat. Mutta ennen kaikkea olen kiitollinen. Isä oli oikeassa. Olen kasvanut ja kasvan yhä.

Kaksi vuotta sitten Mont Blanc edusti haastetta, mahdollisuutta itsensä ylittämiseen. Aluksi keskityin kehon valmistamiseen, koska se oli ainoa asia, johon osasin tarttua. Ja jostain piti aloittaa. Matkan varrella, erityisesti Monte Rosan rinteillä, opin yhä enemmän: vuorista, ihmisistä, itsestäni ja elämästä.

Unelmakaan siis ei ole pysynyt ennallaan. Se on kasvanut ja muuttanut muotoaan kanssani. Jos tällä kertaa kaikki menee suunnitelmien mukaan, Mont Blanc ei tule olemaan ensimmäinen huiputukseni, se on neljäs. Se on alkuperäisen unelman toteutuminen, mutta ei loppu. Se on alku, sillä vuorten takana on uusia vuoria.

Kun ensi viikolla kiinnitän itseni köysistöön, tavoittelen Mont Blancin huippua täydestä sydämestä ja suhtaudun huiputukseen intohimoisesti. Nautin itseni ylittämisen tunteesta, se tekee voimakkaaksi. Mutta samaan aikaan minut valtaa vapauttava ymmärrys siitä, kuinka pieni ja mitätön olen. Mahdollisuus nöyrtyä luonnon mittaamattoman kauneuden ja voiman edessä, olla osa jotain suurempaa. Siksi minä kiipeän.

Kuulen jo korvissani, kuinka karabiini naksahtaa köyteen ja jäärauta narskahtaa louhikkoon. Tunnen pimeässä yössä kasvoja koskettavan vuoristoilman, jossa leijuu jäätikön tuoksu. Ihon alla väreilee.

Neljä päivää lähtöön.

Janiina Ojanen huiputti Monte Rosan 8.8.2015
Oma hetki Mont Rosan huipulla
kuva M. Laukkanen

p.s. Viime vuoden huiputustarina alkaa täältä: Monte Rosan valloitus alkaa!

Mistä tunnistaa oikean unelman?

En ole aikoihin seurannut tv-sarjaa yhtä innostuneena kuin nyt Huippujengiä. Jokaisen jakson olen istunut naulittuna sohvalla ja iho kananlihalla myötäelänyt seikkailua.

Viimeisen jakson aikana kannustin Leena Harkimoa (tunnustan: välillä vähän myös ääneen) jokaisella askeleella. Lopputekstejä katsoessani minulle tuli hiukan haikea olo. Tunsin pettymystä, sillä olin odottanut huippumaisemia ja nyt ne jäivät näkemättä, koska kiipeilyryhmä joutui kääntymään takaisin. Mieleen juolahti ajatus, että mitäs minä nyt sitten katson, kun omaan kiipeilyreissuun elokuun lopussa on niin pitkä aika.

Innostus johdattaa seikkailuihin
(kuva: M. Laukkanen)

Olen itsekin vähän yllättynyt, kuinka innostuin vuoren huiputtamisesta myös television välityksellä. Jäin miettimään innostumista ja inspiraatiota.

Mikä saa ihmisen innostumaan? Muistelin, kuinka innostuin vuorikiipeilystä kuunnellessani vuorikiipeilijä Atte Miettistä. Viikko hänen puolen tunnin mittaisen puheenvuoronsa jälkeen olin jo varannut itselleni paikan kiipeilyryhmästä Mont Blancille.  (Koko stoori alkaa täältä: Kuinka se alkoikaan…)

Entä miten ja miksi innostus muuttuu toteuttamiseksi?

Timo sanoi minulle taannoin:
– Sinun kanssasi pitää olla hiukan harkitseva, kun ideoi ääneen. Sulla on niin kovin lyhyt matka ideasta toteutukseen.

Ehkä se on elämänasenne. Mutta luultavasti vielä enemmän se on luonteenpiirre. Minulla tuo piirre on sen verran vahva, etten saisi sitä vaimennettua, vaikka haluaisin. Onneksi en edes halua. Miksi odottaa, kun voi tehdä jo tänään? Huomenna ehtii sitten tehdä jotain muuta. Taas saan lainata suosikkiani, Suits-nimisen tv-sarjan Harvey Specteriä, jonka hienon lausahduksen olen ominut motokseni:
– I don’t have dreams. I have goals.

Jotkut ovat harkitsevampia ja hidastempoisempia. Se on hyvä, koska maailma tarvitsee erilaisia ihmisiä.  Kuitenkin kiistän, että kohdallani kyse olisi koheltamisesta (vaikka välillä syyllistyn siihenkin). Asian ydin on vision kirkkaus. Joissain asioissa käytän runsaasti harkintaa ja aikaa, kun odottelen kuvan hahmottumista. Kaikki kuvat eivät kirkastu, ja joskus pitää hyvältä tuntuneesta ajatuksesta luopua, koska aluksi selkeä näkymä tuhriintuu, kun sitä katsoo tarkemmin. Olen myös huomannut, että parhaiden ideoiden mielikuva kirkastuu nopeasti, kuin ajatus olisi ollut valmiina sisälläni, vain odottamassa ulospääsyä.

Pidän siis selkeää mielikuvaa hyvän idean mittarina. Se on myös kova ajuri. Kun ajatus on kirkas, tarve lähteä toteuttamaan on välillä jopa pakottava. Jos koen, että minun pitää tehdä jotain, saattaa tuottaa jopa fyysistä ahdistumisen tunnetta, jos jokin estää tekemisen.

Ideoin samalla tavalla kuin puhun. Aloittaessani virkkeen en aina edes tiedä, mitä olen aikeissa sanoa. Ajatukset tulevat ulos usein aika reaaliaikaisesti. Se on myös, jos ei nyt huono piirre, niin ainakin haaste. Välillä puhun rönsyilevästi ja koska en ehdi editoida ajatusvirtaani, joskus sanon harkitsemattomia asioita. Puhetta pitäisi kai oppia filtteröimään, mutta ideoita ei saisi kahlita. Siinäpä hommaa kerrakseen.

Visio vaatii seuraamaan
(kuva: M. Laukkanen)

Ideoinnissakin toimintamallini synnyttää joskus väärinkäsityksiä. Jos innostun, saatan lähteä toteuttamaan ideaa, kun muut vielä tutkivat ajatusta. Kokeilemallahan se selviää, oliko idea aidosti hyvä! Lähden matkaan ja hetken kuluttua vilkaisen taakseni huomatakseni, ettei kukaan seurannutkaan. Se saattaa tuntua minusta turhauttavalta, jopa loukkaavalta. Vaikka ehkä toiset halusivat tutkia erilaisia toteutusvaihtoehtoja. Tai ehkä eivät alunperinkään edes aikoneet toteuttaa ideaa, kunhan leikkivät ajatuksella. Välillä on helppo unohtaa, että pakottava tarpeeni ajaa minua eteenpäin, mutta se ei ulotu muihin.

Olen aina tehnyt elämän suuret päätökset nopeasti, sisäiseen ääneen luottaen, välillä toimien ihan toisin kuin muut olettaisivat. Osa päätöksistä on ollut hyviä. Osa ei niin hyviä, mutta niistäkin on saanut oppia. Joskus on tullut tehtyä tyhmyyksiä. Välillä on pelottanut ihan hirveästi. Mutta useimmiten huomaa, että selkeä visio on uskaltamisen arvoinen. Koen, että kun kuva on kirkas, minulla ei oikein ole mahdollisuutta toimia sitä vastaan.

Tapani innostua ja tehdä nopeita päätöksiä on välillä raskasta läheisille. Minulla on usein monta rautaa tulessa ja läheiset helposti joutuvat mukaan puuhiini, joskus tahtomattaankin.

Toinen, joka välillä on kovilla, on luottokortti.

Tyttäreni ollessa pienempi, olin luvannut viedä hänet palmuja katsomaan. Matka-ajankohdan lähestyessä puhuin isäni kanssa ja olin huolissani, koska halusin pitää lupaukseni, mutta minulla ei ollut rahaa säästössä. Kysyin isältä neuvoa, maksaisinko matkamme luottokortilla vai jättäisinkö sen väliin. En millään halunnut pettää lupausta tyttärelle tai edes siirtää sitä, mutta matkan maksaminen kokonaan luotolla tuntui arveluttavalta. Isä antoi neuvon, jonka tulen muistamaan lopun elämääni:
– Kaikessa neuvon sinua aina huolehtimaan, että käytät rahaa tulojesi mukaan. Mutta matkustamisesta saatu vastine on maksettua hintaa suurempi. Aina. Matkustamalla saa sellaista henkistä pääomaa, jota ei saa millään muulla tavalla kuin menemällä ja kokemalla itse. Minä halusin antaa sitä sinulle, kun olit lapsi ja uskon, että sinä haluat antaa sitä tyttärellesi. Edelleen sanon, että käytä järkeäsi, mutta menkää ja matkustakaa!

Innostuminen synnyttää tarinoita
(Aamulehti 11.8.2015)

Niin minä ja tytär matkustimme ja koimme melkoisen seikkailun. Vaikka reissu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, ja seikkailu ei ollut ihan sellainen kuin toivoimme, oli se arvokas kokemus, jota edelleen muistelemme. Nyt jo nauraen.

Innostuminen on minulle suuri heikkous ja vahvuus. Se tekee elämästä jännää, sillä se saa tiedostamaan, kuinka jokainen päivä ja innostuksen hyökyaalto voi vaikuttaa niin paljon elämään.

Innostuminen inspiroi myös muita. Syksyllä 2014 vuorikiipeilijä Atte Miettinen asteli Tampere Talon lavalle ja alkoi silmät loistaen kertoa tarinaansa Mount Everestiltä. Kukapa olisi arvannut, että 20 minuutin kuluttua sen jälkeen, kun olin kuullut hänen nimensä ensimmäistä kertaa, hän olisi jo ohjannut minut ihan uudenlaiseen seikkailuun.
Sitä innostuminen synnyttää parhaimmillaan. Toivottavasti voin jonain päivänä antaa saman tunteen jollekin toiselle.

Treenikauden väliraportti: sikaniskauhka ja terapialenkkejä

Janiina Ojanen punnerrus

– Olet tainnut treenata selkää viime aikoina. Muutoksen kyllä huomaa, toteaa hieroja, kun retkotan hänen pöydällään. Seurauksena on ensin hetkellinen mielihyvä. On kiva kuulla, että harjoittelun vaikuttavuus näkyy myös ulospäin. Sitten seuraa kauhistus, ja mielessäni alkaa pyöriä kuva itsestäni olkapäät-alkavat-korvista-harteilla varustettuna. Kun lihaksiston huolto päättyy, hiippailen muina naisina peilin eteen tarkastamaan tilanteen. Helpotus on melkoinen, kun takaisin ei tuijota “sikaniskalla” varustettu jättiläinen.

Valmistautumiseni yhdistää voima- ja kestävyysharjoittelua, koska molempia tarvitaan vuorella. Kiipeilyssä on tärkeää, että keho jaksaa pitkiä, tuntikausia kestäviä suorituksia ja palautuu parin minuutin taukojen aikana kesken suorituksen raskaissa olosuhteissa.

Juttelin viime kesän reissulla oppaamme kanssa lihasvoiman roolista vuorikiipeilysuorituksessa. Hän sanoi, että vahva lihaksisto on tärkeä, mutta harjoittelun pääpainon tulisi olla kestävyydessä. Suurista lihaksista voi olla jopa haittaa kiipeilyssä: ylhäällä ilman happipitoisuus on alhainen, ja suuret lihakset tarvitsevat paljon happea toimiakseen.

Minusta tuntuu, että viime kauden valmentajani laatima harjoitusohjelma on ollut minulle sopiva, sillä edellinen kiipeilysuoritus onnistui kunnon puolesta hyvin. Siksi olen soveltanut sitä ohjelmaa tänäkin vuonna.
Kuitenkin tämä harjoituskausi on ollut todella erilainen. Osittain koska monet asiat ovat jo tuttuja. Olo on varmempi ja rennompi. Itsenäinen harjoittelu tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että valmentajan kannustus puuttuu ja se on iso juttu silloin, kun varsinaiseen maaliin on pitkä matka. Paikotellen homma on tuntunut yksinäiseltä puurtamiselta. Onneksi läheiset ja te lukijat olette jaksaneet tsempata!

Janiina Ojanen
Cross trainer -selfie

Silloin kun motivaatio laskee, kurinalaisuus auttaa. Olen aika tiukka tyyppi, mitä tulee tunnollisuuteen. Muutaman kerran läheiset ovat saaneet makeat naurut, kun ilmiselvän vastentahtoisesti olen kiskonut treenivarusteita päälle ja koko olemus on anonut sohvalle kaatumista, mutta sen sijaan olen pakottanut itseni lenkille pakkaseen. Aina ei treeni suju yhtä hyvin, mutta sen vaan sanon, että joka kerta olo on ollut palatessa parempi kuin lähtiessä. Olipa harjoitus mennyt miten tahansa.

Kevättalven harjoitusohjelmaosuus on viime vuoden lailla ollut myös pääkopalle muita osuuksia raskaampi. Treenin pääpaino on ollut saliharjoittelussa ja ohjelmaan on kuulunut pitkiä sarjoja suhteellisen kovalla vastuksella. Se on välillä tylsää, vie aikaa ja väsyttää paljon. Onneksi ohjelmaan on kuulunut juoksulenkkejä, joille olen välillä saanut ystäväni mukaan. Kutsumme niitä terapialenkeiksi, koska tunnin juoksun aikana saa uskomattoman paljon maailmaa parannettua!

Mittaan harjoittelun vaikutuksia melkoisen maanläheisin keinoin:

Punttitreeniä teen osittain samoilla, osittain hiukan isommilla vastuksilla kuin vuosi sitten. Minulle sinällään on yhdentekevää, montako kiloa tangossa on rautaa ja montako punnerrusta irtoaa. Minä vaan haluan jaksaa vuorella ja nauttia siitä. Siksi en osaa vastata, kun minulta kysytään, montako toistoa on maksimini. Yritän kuulostella kehoa, ja jos treeniin kuuluva toistomäärä menee kevyesti, nostan vastusta seuraavalla kerralla.

Juoksukunto tuntuu pysyneen kohtuullisena, vaikka talven aikana se hiukan aina nyykähtää. Juoksulenkillä menen tunnissa (+/- 10 min) yleensä 9–11 km. Olen kuulostellut tuntojani ja tuo matka tai vauhti eivät väsytä minua. Sen sijaan lihashuollosta lintsaaminen taitaa näkyä hitaassa lämpenemisessä: joskus juoksu alkaa todella rullata vasta viiden kilometrin jälkeen.

Konkretian vuoksi seuraan myös mittanauhaa; joka viikko mittaan heikomman jalan (eli vasemman) reiden (57 cm), lantion (100 cm) ja vyötärön nähdäkseni (75 cm), tapahtuuko ulkoista muutosta. Tavoite on pitää mitat vakiona (+/- 2 cm), ja olenkin pysynyt samoissa mitoissa kuin vuosi sitten. Paino on samoissa raameissa ja sopivassa suhteessa 174,5 sentin pituuteeni ja lihasten kokoon.

Jotta jaksaisin harjoittelun ja kiivaan työrytmin paremmin, olen ottanut syömisen rennommin ja pitänyt ruokavaliossa hiilihydraatteja hieman viime vuotista enemmän. Se on auttanut jaksamiseen, en ole enää kärsinyt huimauksesta harjoittelun aikana. Vaikka luultavasti vatsani voisi paremmin vähemmillä hiilareilla ja nestettä olisi kehossa vähemmän, olen nyt halunnut panostaa nimenomaan jaksamiseen.

Syömisessä on yksi hankaluus: olen hiukan “koukuttunut” proteiinipatukoihin, tosin lähinnä käytännön syistä. Työpäivät ovat jatkuvaa lentoa. Siksi proteiinipatukat ovat helppo ja nopea tapa toteuttaa säännölliset välipalat. Vatsalle lisäainepitoiset patukat eivät tee hyvää. Siinä onkin hommaa etsiä patukoita, jotka ovat vähäkalorisia ja hyvänmakuisia mutta sisältävät mahdollisimman vähän E-koodeja. Pähkinät ja kuivatut hedelmät ovat yksi vaihtoehto, mutta levitettyäni muutaman pähkinäpussin käsilaukun pohjalle, olen palannut patukoihin. Mukavuudenhalua siis. Mutta ei kaikessa kai tarvitse olla niin nipo?

Voihan venyttely…

Siitä puhuakseni. Lihashuollossa olen yhtä surkea kuin ennenkin. Mutta nyt viimein noudatin vuosi sitten saamaani ohjetta ja painelin joogatunnille (ensikokemuksia voit lukea täältä: Aurinkotervehdys vaan sullekin! – Rautakanki lotusasennossa). Kirjaimellisesti kankeasta startista huolimatta minua on tainnut puraista joogakärpänen ja olen päättänyt ottaa joogan säännölliseksi osaksi harjoittelua. Kerron lisää, kunhan pääsen vähän testaamaan erilaisia vaihtoehtoja.

Viime viikolla siirryin uuteen treeniohjelmaan. Olen ikionnellinen, kun pääsen siirtymään loputtoman tuntuisista sadan toiston maratoneista takaisin napakoihin voimatreeneihin. Huhtikuun otan vielä kevyemmin: viikkoon kuuluu parit salitreenit, juoksua ja joogaa. Loppukuusta lisätään viikkotreeniin pyöräily. Kun päästään kesään, viikossa on taas kuusi treenipäivää.

Kevätauringon myötä vuorikuume nostaa päätään entistä innokkaammin. Laitoin tänä aamuna sähköpostia ensi kesän reissumme vetäjälle Teijalle ja tenttasin innoissani kiipeilyryhmän tapaamista, majoitusasioita ja varustevuokrauksiin liittyviä juttuja. Myös kiipeilyvakuutusta aloin taas etsiskellä. Tänä vuonna olen senkin suhteen viisaampi ja tiedän, mistä ainakaan ei kannata kysyä (eli useimmista vakuutusyhtiöistä).

Tunnustan, että laskin jo viikotkin: muutamaa päivää vajaat 20 viikkoa lähtöön!
Voi, mennään jo.

Toisenlainen perhosvaikutus

Seison jäätiköllä. Aurinko kärventää kasvojani, huulet ovat karheat, kieli kuiva ja silmiäni kirvelee aurinkolaseista huolimatta. Ihoa kuumottaa niskasta ja toisen korvan kohdalta. Kaivan taskusta aurinkorasvaa, suojakerroin on 60, ja hieron sitä arkoihin kohtiin. 

Iho vaatteiden alla tuntuu nahkealta. Katselen kaipaavasti sinistä varjoa muutaman kymmenen metrin päässä. Mutta se on yläpuolellaan kohoavan serakin muotoinen ja juuri siksi niin vaarallinen, ettei sen läheisyyteen ole mitään asiaa. Tyydyn siis istahtamaan lumeen, joka on muuttumassa märäksi ja tahmaiseksi. 

Kuvotuksen aallot pyyhkivät ylitseni. Vatsassa muljahtaa, se on tuntikausia lingonnut hitaasti ja epätasaisesti kuin vanha pesukone. Nielaisen kurkusta nousevan karvaan maun. Monet kiipeilijät kärsivät samasta vaivasta ylhäällä ja sille ei voi mitään. Se katoaa kyllä, kunhan pääsemme muutaman sata metriä alemmas. 

Suullinen vettä. Tekisi mieli juoda enemmän, mutta vettä pitää säästellä. Sitä on mukana mahdollisimman vähän kuorman minimoimiseksi, ja meillä ei ole aikaa ryhtyä sulattamaan lisää. On kiire pois railojen ja serakkien joukosta, sillä iltapäivän aurinko sulattaa alueen entistä vaarallisemmaksi. Pakotan itseni syömään muutaman pähkinän, vaikka vatsa tuntuu kääntyvän ympäri. Edessä on vielä monen tunnin vaellus ja energiaa tarvitaan. 

Vasenta jalkaa särkee, mutta se on vain lihasten rasitusta. Oikeasta jalasta olen hiukan huolissani, koska sen jalkaterästä meni tunto huiputuksen aikana. Kyllä se tuntuu kantavan askeltaessa, mutta aina railon yli hypätessäni jännitän, miten ponnistuksen kanssa käy.

Yhtäkkiä jotain lentää meitä kohti. Vaikka tunnistan hahmon, on se niin oudossa paikassa täällä ylhäällä, että kestää hetki ymmärtää, mikä se on. 
Sininen perhonen tuo raikkaan vuoristotuulen mukanaan ja istahtaa oppaan otsauurteiden yläpuolelle, vielä siipiäänkin sinisemmän pipon reunalle. Minulta pääsee pieni ilahtunut kiljahdus. Alamme kilvan kaivaa kameroita, mutta perhonen jatkaa matkaansa ennen kuin kukaan ehtii ikuistaa tuon hurmaavan hetken.

Mutta se toi tullessaan jotain. Nousemme ylös, valmiina taas jatkamaan matkaa. Etsin tutuksi käyneen hitaan askellusrytmin ja muutaman kymmenen metrin välein napautan hakulla jäärautoihin kantapääni kohdalle saadakseni raudat puhtaaksi lumesta. 
Ajattelen perhosta ja auringon punakoittamat kasvoni tuntuvat halkeavan hymystä.

– Hei, mihin sä jäit, mennään jo! Miksi sä hymyilet noin hassusti?

Tyttäreni nykäisee minua hihasta. Havahdun takaisin kuraiselle kadulle ja irrotan katseeni maahan pudonneesta vaaleansinisestä karkkipaperista. Auringonvalo saa sen sädehtimään ja näyttämään elävältä. Kevät ei ole kaukana.

Page 1 of 18

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén