Category: vuoren huiputtaminen Page 1 of 2

KUKA NYT KYLKILUILLA KIIPEÄÄ? – Kilimanjaron maaliintulo

PÄIVÄ 10: LASKEUTUMINEN

Viimein seisoin Afrikan mantereen korkeimmalla huipulla! Aamu teki tuloaan, nouseva aurinko piirsi taivaanrantaan oranssin ja punaisen sävyillä leikittelevän vyön. Palkinto koko yön kestäneestä ponnistelusta aukesi nyt eteeni: Afrikan tasangot ja vuoret sekä uuden vuoden ensimmäiseen aamuun avautuva taivas. Aamun sininen hetki juuri ennen valoa on kauneinta mitä tiedän. Nytkin seisoin paikalleni jähmettyneenä ja yritin imeä näkymän sydämeeni, jotta voisin siihen palata tuhat kertaa tulevaisuudessa.

Oli luita kalisuttavan kylmä ja alemmat vaatekerrokset kiipeilyn jäljiltä hiukan kosteat. Muutoin olisin ehkä jäänyt seisomaan paikalleni pidemmäksikin aikaa. Myös Leonard tärisi kylmästä. Hetken vielä teeskentelin, etten huomannut hänen aavistuksen ärtynyttä jalanvaihtoaan, mutta sitten luovutin, nyökkäsin oppaalleni ja aloitimme laskeutumisen.

Loiva polku kraaterin reunaa Stella Pointille mahdollisti vielä maisemien ihailun. Olimme ehtineet juuri sopivasti pois ruuhkan alta ja vastaan tuli nyt lähes katkeamaton nauha kiipeiljöitä, jotka toinen toistaan tuskaisemmin raahautuivat polkua ylös. Tuo ponnistus oli hyvin muistissa, ja vaikka laskeutuminen loivalla polulla oli huomattavasti kevyempää, keuhkoja ja lihaksia poltteli jatkuva hapenpuute. Pelkkä tervehdyksen huikkaaminen sai hengästymään ja jokainen liike oli kuin hidastetusta elokuvasta. Parhaani mukaan huikkailin kannustavia sanoja ja uuden vuoden toivotuksia vastaantulijoille samalla, kun hymyilin horisontin takaa nyt jo kurkistavalle auringon kaarelle. Tällaista täyttymystä en koe missään muualla kuin vuorilla, ja tunteen syvyys yllättää joka kerta. Kun vuorille pääsee vain kerran tai pari vuodessa ja huipulle ei läheskään joka kerta, on helppo unohtaa syyt, jotka rinteille tuovat. Siinä hetkessä lupasin itselleni, että jatkossa keskityn enemmän tämän tunteen tavoittamiseen kuin lisäkorkeuden havitteluun.

– GO TEAM FINLAND, GO!

Vastaantulevan kiipeilytiimin oppaan riehakas huuto ja hartioilleni jysähtävä käsivarsi tempaisi minut tunnelmoinnistani. Tunnistin miehen Leonardin tuttavaksi alemmista leireistä, missä olimme vaihtaneet muutaman sanan. Nyt olimme kuin ylimmät ystävät, kun halasimme ja kannustin miehen kannoilla kumarassa ja kasvoilla tuskainen irvistys raahautuvaa asiakasta, joka oli liian uupunut sanoakseen mitään.

Stella Pointille saapuessamme aurinko oli jo kokonaan näkyvissä ja sen säteistä saattoi tuntea, että kraaterin reunalta tuulten kynsistä laskeutumisen jälkeen luvassa olisi hikinen laskeutuminen. Polku Stella Pointille oli täysin tukossa, ja näky oli suorastaan järkyttävä: jono oli katkeamaton. Muutaman kymmenen metrin välein sen varrella maassa makasi ihmisiä, joita oppaat yrittivät maanitella tai nostaa takaisin jaloilleen. Monet eteenpäin liikkuvistakin roikkuivat oppaan kädessä. Monet kiukuttelivat ja huusivat oppailleen, jotka selvästi olivat tottuneet kiukutteleviin asiakkaisiin. Yläleirissä olin nähnyt miehiä kirkkaanvärisissä liiveissä ja nyt ymmärsin heidän tehtävänsä: he olivat vuorella ainoastaan kantamassa alas ihmisiä, jotka olivat ylittäneet voimavaransa.

Näky sai minut hiljaiseksi. Olen aina ollut sitä mieltä, että niin kauan kuin kiipeää vastuullisesti ja valmistautuneena, kaikkien pitää olla tervetulleita vuorille. Aloittaessani kiipeilyn olin tyrmistynyt tietynlaisten kiipeilypiirien kylmyydestä ja siitä, että jotkut olivat sitä mieltä, etteivät aloittelijat kuuluneet vuorille. “Kuinka kehittyä kiipeilijänä, jos ei saa koskaan aloittaa?” -kysymykseeni sen sijaan ei tullut vastauksia.

Mutta nyt olin järkyttynyt. Kilimanjaro ei edellytä teknistä vuorikiipeilyosaamista, ja se selvästi saa ihmiset unohtamaan, että kyseessä on korkea vuori. Kaikki vuorikiipeilyn riskit eivät tule teknisyydestä ja lähes kuusituhatta metriä korkea vuori edellyttää hyvää kuntoa ja varustautumista.

Havahduin ajatuksistani Leonardin kutsuhuutoon. Mies seisoi sivummalla, ja olin huojentunut, ettei hän aikonut laskeutua ruuhkaisen polun vartta. Lähdimme liukumaan suhteellisen jyrkkää rinnettä, joka oli kuorrutettu soralla ja erikokoisilla kivenlohkareilla. Alku sujui mallikkaasti polvet rentoina hiekkadyynejä alas liukuen, mutta noin tunnin kuluttua, kun reidet alkoivat olla jo hapoilla, edessä oli yllätys. Minulla oli ihan reippaasti vauhtia, kun yksi hiekkakasoista ei ollutkaan pehmeä. Jähmeä savikasa jyrkässä rinteessä pysäytti vauhtini kuin seinään, jalat lähtivät alta ja koska olin nojannut runsaasti taaksepäin, rysähdin selälleni ja valuin sitten useita metrejä rinnettä alas. Pudotus ei ollut korkea, mutta pahaksi onneksi alla oli teräväreunainen kivilohkare, jonka päälle rysähdin kyljelleni.

Rinnettä kaikui suustani karannut kirosanojen litania. Kun sain valumisen pysäytettyä, yritin nousta ylös, mutta hetkeen en pystynyt liikkumaan tai vastaamaan Leonardin huolestuneeseen “Jenniina, are you ok?” -huutoon. Ilmat olivat iskeytyneet keuhkoista ja kyljestä säteilevä kipu vihloi pitkin selkärankaa. Addrenaliini työnsi ensimmäiseksi reaktiokseni suuttumuksen, ja heti kuin kynnelle kykenin, nousin vaivalloisesti pystyyn, kuittasin Leonardille olevani kunnossa ja käännyin jatkamaan matkaa haluamatta tutkia vauriota enempää.

Hetken kuluttua osasin jo aavistaa, mitä oli tapahtunut. Iskun shokin laannuttua kipu alkoi aaltoilla kyljessä ja hengittäminen oli tuskallista. Muistin liian hyvin tuntemukset ensimmäiseltä Matterhorn-yritykseltäni, jolloin putosin köyteen ja iskeydyin vuoren jäistä kiviseinää vasten. Jatkoin matkaa ja yritin vain hengittää kevyesti keuhkojen yläosalla. Olimme joka tapauksessa matkalla alas, turha asiasta oli tehdä sen enempää numeroa.

Pari tuntia myöhemmin saavuimme yläleiriin hautovassa kuumuudessa. Oman leirimme sekä naapuritelttojen oppaat ja kantajat vastaanottivat meidät kuin suuremmatkin sankarit; laulaen, ylävitosia paiskojen ja halaten (mitä väistelin parhaan kykyni mukaan, sillä kylki ei kestänyt minkäänlaista rutistusta). Hymyilin vielä pitkään kömmittyäni telttaani pariksi tunniksi lepäämään. Tämä oli taito, jota ei kaikilla vuorilla osata: vaikka kokenut opas käy huipulla toistakymmentä kertaa kaudessa ja se on myös kantajille arkea, kokemus on monelle kiipeilijälle ainutkertainen. Vaikka alkuun minua nauratti tiimin riehaantuminen, kun saavuin teltoille, oli myönnettävä, että se tuntui hyvältä ja nosti omankin juhlatunnelmani pilviin.

Kaksi tuntia unta, uusi Savett-suihku ja runsas lounas, ja olin jälleen valmiina lähtöön. Repun rinta- ja vyötäröremmiä en voinut kiinnittää, se koski liikaa kylkeen. Kello ei ollut vielä edes puolta päivää, kun aloitimme 1500 vertikaalimetrin laskeutumisen kohti Mweka Forest Campia, viimeistä leiripaikkaamme. Parin tunnin lepo ja ruoka olivat tehneet ihmeitä ja tunsin olevani taas täysissä voimissa. Marssimme hiekkarinnetta vauhdikkaasti alas ja fiilistelin jo edessä olevaa köllöttelyiltapäivää: alhaalla olisi taas lämmin ja olisimme perillä ajoissa, sillä Leonard totesi:

– En ymmärrä, miksi aika-arvioksi tälle viimeiselle 7 kilometrin vaellukselle annetaan 2,5 tuntia, – tähän menee 45 minuuttia.

Ihanaa, makoilin teltassa ja söisin keksejä ja lukisin jännään kohtaan jäänyttä kirjaa!

Tuntia myöhemmin ymmärsin kahden tunnin aika-arvion hyvin. Siinä missä joskus oli ollut polku, oli ensin riehunut metsäpalo, joka oli polttanut kaiken elävän. Myöhemmin monsuunikauden sateet olivat repineet maan nurinniskoin ja polun kohdalla oli loputtoman liukas ja äärimmäisen vaikeakulkuinen kivilouhikko. Leonardia tai minua kumpaakaan ei enää hymyilyttänyt. Olimme väsyneitä, liukastelimme ja kompuroimme jatkuvasti. Polviin sattui, olihan takana oli viitisentoista tuntia kiipeämistä. Kylkeeni sattui hurjasti, mutten halunnut mainita siitä Leonardille, sillä huumorintajuni ei olisi tässä kohtaa kestänyt vanhan afrikkalaismiehen hössötystä. Pidimme yllä niin rivakkaa tahtia kuin mutaisessa kivikossa saattoi ja ohitimme monia ryhmiä. Emme voineet olla enää kaukana.

Ja sitten taivas rysähti niskaamme. Kaatosade alkoi kuin joku olisi kääntänyt suihkun päälle. Repiessämme kuorivaatteita päälle kysyin varovasti, kauankohan matkaa oli vielä jäljellä. Leonardin neljänkymmenen viiden minuutin arvioista oli kulunut kaksi tuntia.

– Kaksikymmentä minuuttia, korkeintaan, opas vastasi, ja nielaisin kysymyksen, oliko tämä arvio samalla tarkkuudella kuin edellinen.

Kyllä se oli. Tuntia myöhemmin kompuroimme Mweka Campiin kylmissämme, märkinä ja mutaisina. Sade oli niin voimakas, ettei telttoja saatu pystyyn vaan päädyimme jälleen värjöttelemään varastoteltan kankaan alla odottamassa sen laantumista.

Kun lopulta sade laantui ja teltat saatiin pystyyn, kaaduin omani pohjalle jaksamatta tehdä mitään muuta kuin pakollisimmat kuivattelutoimenpiteet ennen nukahtamista.

PÄIVÄ 11: KURARÄNNISSÄ MAALIIN

Aamulla Sadik saapui kello 5.30 ravistelemaan minua olkapäästä. Vesisade jatkui yhä, mutta oli hiipunut ripotteluksi, kun 10 kilometrin vaellus Mweka Gate -porttia, joka oli matkamme virallinen päätepiste. Kylkeen koski niin, että hengittäminen oli hankalaa, mutta lohduttauduin ajatuksella, että tämä olisi viimeinen ponnistus ennen lepoa.

Polku oli kuin mutajärvi ja todella huonossa kunnossa koko yön jatkuneen sateen jälkeen. Liukastelimme alaspäin yrittäen välttää limaisiksi muuttuneita kiviä ja puunjuuria, joiden päälle astumisesta seuraisi lähes väistämättä kaatuminen. Välittämättä väsyneistä lihaksista tai jomottavasta kivusta kyljessä painelin kuin ajokoira rinnettä alas. Tytär aloittaisi tänään uudessa koulussa, ja jos ehtisin netin tai puhelinyhteyden äärelle kolmessa tunnissa, ehtisin soittaa tai ainakin laittaa viestin ja toivottaa onnea. Leonard yritti toppuutella minua, mutta halu puhua tyttärelle oli niin voimakas, etten kertakaikkiaan kyennyt odottelemaan, kun selvästi myös väsynyt oppaani pysähteli jutustelemaan ohittamiemme ryhmien oppaiden kanssa.

Flunssaisen ja turvonneen loppuyhteenveto

Lopulta huonokuntoisesta polusta huolimatta kuljimme kymmenen kilometrin matkan portille alle kolmessa tunnissa ja miltei kiljuin riemusta, kun puhelimeen ilmestyi yksi värisevä signaalitolppa. Noin kolmannellatoista yrityksellä “Mahtavaa ensimmäistä koulupäivää! Pärjäät hienosti rakas!” -viestini suostui lähtemään – laskujeni mukaan 30 minuuttia ennen tyttären ensimmäisen oppitunnin alkua.

Hengähtäen syvään istahdin Mweka Gaten tukevan ulkopöydän ääreen ja nyöritin mutaiset vaelluskengät ja hikiset sukat jaloistani. Aurinko paistoi ja raikas ilma tuntui ihmeellisen ihanalta likaisten sukkien sisällä hiertyneissä varpaissa. Enää ei ollut kiire mihinkään, ei edes suihkuun, vaikka edellisestä kunnon peseytymisestä oli kulunut puolitoista viikkoa. Opas käveli luokseni virnistäen ja ojensi käteeni huurteisen Kilimanjaro-oluen:

– We have a rule that you are not allowed to drink Kilimanjaro beer until you’ve climbed the mountain. Jenniina, my sister from another mother, now you have earned your first Kilimanjaro beer!

p.s. Kotiin paluun jälkeen selvisi, että arvioni oli oikea ja syy kipuun oli murtunut kylkiluu.

Today you are going to make your dream come true!– Kilimanjaron HUIPPUPÄIVÄ

PÄIVÄ 9: UUDEN AJAN KUU

Huiputusyritykseen lähtöä edeltävät tunnit olivat kidutusta. Nukkumisesta ei tullut mitään, ja jännittynyt mieleni alkoi keksiä toinen toistaan kauheampia asioita, joita oli saattanut tapahtua kotona kuluneen viikon aikana. Makasin pimeässä teltassa, kuuntelin tuulen ulinaa ulkona ja yritin rauhoitella itseäni. Miltei itkin helpotuksesta, kun herätyskello pirahti 22.00 merkiksi siitä, että lähtöön oli aikaa yksi tunti. Edessä olisi pitkä yö.

Lähtöhetken tunnelmia

Olin jo aiemmin illalla pakannut kaiken valmiiksi, tehnyt ‘Savett-suihkun’ ja vauvatalkittanut varpaat sekä vaihtanut puhtaat alusvaatteet ja sukat. Lähtövalmistelut sujuivat vuosien tuomalla rutiinilla, ja nyt yksin teltassa oleminen mahdollisti nopean toiminnan.

Juuri ennen lähtöä Leonard saapui paikalle ja kehoitti lisäämään vaatetusta. Olen tottunut siihen, että lähtiessä pitää olla hiukan vilpoisa olo, jonka liikkeen luoma lämpö sitten tasaa. Ihmettelin oppaan ohjetta, mutta päättelin sitten tämän tietävän, mistä puhui. Ehkä alkumatkassa oli hitaampia kohtia, joissa joutui pysähtelemään pitkäksi aikaa?

Kun astuin teltasta vuoden viimeiseen iltaan, taivas kaartui ylleni täydellisen pilvettömänä, ja sen mustaa pintaa vasten tähdet loistivat kuin sametille huolettomasti nakatut timantit. Ilma oli lämmin ja täysin tyyni, – kuin maailma olisi pysähtynyt vuoden 2023 viimeisten tuntien ajaksi vain odottamaan uutta alkua.
Kuu oli valtava, aivan kuin se olisi uteliaana uinut lähemmäs katsomaan seikkailuun lähteviä. Saatoin erottaa sen muodot niin tarkasti, että tiedostamattani ojensin käden kuin koskettaakseni Kuun meren pintaa. Maailma ympärillä, leirin äänet ja lähdön kohina katosivat. Olimme siinä kahden, kuu-ukko ja minä. Hymyillen nostin kasvot kohti kalvakkaa valoa, suljin silmäni ja siinä seistessäni minut täytti varmuus, että uusi aika oli alkamassa. Kuin kuun hopeiset säteet olisivat imeneet minusta vaikean vuoden uupumuksen, hellästi puhdistaneet kokemusten ruhjeet ja silittäneet poskea rohkaisevasti.

– Jenniina, my sister from another mother! It’s time to go!

Leonardin kiirettä huokuva ääni tempaisi minut takaisin maapallon pinnalle, 4673 metriin, josta matka kohti 5895 metrin korkeudessa olevaa huippua alkaisi. Reitille oli lähdössä paljon kiipeilijöitä ja arvostin oppaani päätöstä lähteä aikaisin. Lämpötila tulisi laskemaan kiivettäessä parisenkymmentä astetta, eikä Afrikan mantereen korkeimman vuoren kraaterin reunalla pakkasessa ja tuulessa jonoon juuttuminen olisi hyväksi.

Polku nousi kivikossa lomassa, ja hetken kuluttua ohitimme vielä uneliaan Kosovo-yläleirin, jonne pääsi erityismaksusta aloittamaan huiputuksen hiukan ylempää. Reitti oli selkeäkulkuinen, ja kuun valo niin voimakas, ettemme tarvinneet edes otsalamppuja. Etenimme rivakkaa tahtia: aikaisemmalla lähtöajalla liikkeelle lähteneillä ryhmillä tuntui olevan sanaton kilpailu johtoasemasta. Olen oppinut, että vuorilla hosuminen on yleensä aina huono idea, mutten halunnut vastustaa opasta ja asetuin Leonardin rivakkaan tempoon.

Ensimmäinen kiipeilytunti on usein minulle raskas, kunnes keho alistuu taas tosiasiaan, että olen jälleen pakottanut sen ylämäkipuristukseen tuntikausiksi. Nyt oppaan nopea tahti ja liian paksu vaatetus tekivät ensimmäisestä tunnista tukalan ja hiukan Kosovo Campin jälkeen pysähdyin ärtyneenä. Aavistuksen liian kirein ottein revin Leonardin ohjeistuksesta lisäämäni ylimääräisen vaatekerroksen pois ja survoin sen reppuuni. Olimme tuskin lähteneet ja olin jo hiestä märkä!

Leonardin vauhti vain kiihtyi siirtyessämme polulta kivikkoon, ja huomatessaan, että pysyin perässä, hän alkoi selvästi jahdata edellä kulkevia ryhmiä. Monista kiipeiljöistä näkyi korkeuden ja nousun ponnistelu, ja aina silloin tällöin ohitimme polun varteen lyyhistyneen matkalaisen, jota opas koetti maanitella jaloilleen. Jokaisen ohitetun ryhmän kohdalla huikkasin jotain kannustavaa väsyneille ja sain takaisin lämpimiä hymyjä – välillä lopen uupuneita katseita.

Ohitimme nopeasti useita ryhmiä ja pian meitä edellä oli enää muutama nopeasti etenevä tiimi. Olen kilpailuhenkinen ja ajokoiramaisesti antaudun jahtiin kaikkialla – paitsi vuorilla. Jalat ja keho tuntuivat voimakkailta, mutta akklimatisaatio ei ollut selvästi ehtinyt tehdä tehtäväänsä. Tiesin, että juoksu tulisi kostautumaan ja juoksukilpailu alkoi tuntua epämiellyttävältä. Niinpä pysähdyin ja odotin, kunnes opas kääntyi katsomaan minua:

– Leonard, we are well ahead of most climbers. I understand you want to avoid the traffic, but this is not a competition. Pole pole!

Oppaan kasvot kääntyivät mutrulle, mutta juuri kun hän oli vastaamassa, alkoi rinteellä tapahtua. Polku takanamme piirtyi esiin kuin välkehtivä helminauha lukemattomien otsalamppujen aloittaessa yhtäaikaisen välkyttelyn ja rinteellä alkoi kaikua “Kilimanjaro, Hakuna Matata” kiipeilijöiden spontaanina yhteislauluna.

Kesti hetken ymmärtää, mitä tapahtui, mutta sitten vilkaisin rannekelloa ja oivalsin, että kello oli tasan keskiyö ja vuosi oli juuri vaihtunut! Nauroin ääneen iloista näkyä: ryhmät olivat liian etäällä toisistaan halauksiin tai ylävitosiin, mutta vilkkuva valojen helminauha puki vuoren rinteen juhla-asuun ja laulu ja iloiset huudot yhdistivät hetkeksi kiipeilijät koko rinteen pituudelta. Mikä ikimuistoinen hetki samettisen mustan taivaankannen alla Moshin kylän valojen loistaessa kaukana alapuolellamme!

Tyyni yö oli kuuma, ja vaatteiden vähentämisestä huolimatta olin hikoillut ihoa vasten olevat vaatteet märiksi noustessamme vauhdikkaasti kivikkoista rinnettä. Korkeus painoi toki lihaksissa, mutta oloni oli vahva. Jalat puskivat minua päättäväisesti ylös rinnettä välittämättä lihaksissa poreilevasta hapenpuutteesta.

Jossain 5300 metrin tietämillä korkeuden vaikutukset alkoivat olla ilmeiset ja tiesin, että tästä alkaisivat matkan haastavimmat metrit. Aamuyön pimeydessä aamuun oli vielä tunteja ja olimme kaukana yläpuolellamme häämöttävästä kraaterin reunasta. Runsaan hikoilun seurauksena saapui nestehukka: huimaus sai pääni pyörimään ja tasapainon heikkenemään niin, että kompuroin jatkuvasti askelissani. Vatsan tuttu pesukoneen linkousta muistuttava jylläys liittyi seuraan hetken kuluttua, ja vauhtini alkoi hidastua. Oppaani ei tuntunut huomaavan asiakkaassaan tapahtunutta muutosta, vaan paineli entisellä vauhdilla rinnettä ylös vetäen köydestä vaativasti. Päätin ottaa opikseni menneestä ja tulla paremmaksi kommunikoimaan:

– Leonard, I’m feeling the altitude quite heavily now and have several symptoms. I need to slow down.

Opas tuskin vilkaisi olkansa yli ja ässähti hiukan ärtyneesti:
– Don’t think about it.

– Good talk.

Seuraavat tunnit nousimme yksitoikkoista hiekan ja kivikon sekaista rinnettä, ja tiesin, että tämä nyt oli päästä kiinni. En ollut yhtään väsynyt, mutta pää tuntui sekavalta ja hoipertelevat aivoni viskoivat toinen toistaan kummallisempia ajatuksia polulleni. Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, kuinka mielen temppuilun tunnistaminen sai sen vaikutusvallan vähenemään. Samalla tavalla kuin akklimatisoitumisen oireita sietää paremmin, kunhan oppii tunnistamaan, milloin kyse on sopeutumisesta ja milloin jostain vakavammasta. Ravistin päätä ärtyneenä ja jatkoin matkaa. Tavallaan oppaani oli siis ollut ihan oikeassa.

Yhtäkkiä oli todella kylmä, ja kaduin syvästi, että olin jättänyt paksuimman Haglöfs-takkini telttaan turhaa painoa vältellessäni. Olin ollut liian syventynyt ajatuksiini, enkä ollut huomannut lämpötilan nopeaa pudotusta ajoissa. Olin lisännyt vaatteita liian hitaasti ja juonut runsaasti huomaamatta, että vesi oli hyytynyt hileiseksi. Tunsin ruokatorveni ja vatsani kipristyvän kylmästä, kun sohjo valui alas kurkustani ja pian vatsaan alkoi koskea. Olin umpijäässä, sisältä ja ulkoa.

Pelastukseksi koitui reppuun kätketty termos täynnä kuumaa inkiväärivettä, ja tein henkisen muistiinpanon, että termos olisi aina viimeisten pois jätettävien varusteiden joukossa. Se oli nimittäin maannut teltan pohjalla vihreän paksun takin seurana, sillä alempana lämpimässä sen 750 gramman paino (plus sisältö tietenkin) oli tuntunut turhalta kuormalta. Onneksi Leonard oli naputtanut kiipeilysauvallaan metallista kylkeä ja todennut:

– This we take.

Kun kaino valojuova taivaanrannassa alkoi vihjata vuoden ensimmäisen aamunkoin olevan lähellä, ensimmäisten kiipeilijöiden joukossa nousimme Kilimanjaron kraaterin reunalle. Viimeinen nousu oli ottanut kunnolla mittaa naisesta, ja nyt nähdessäni Stella Pointin (5756 m) kyltin, purskahdin ilon kyyneliin. Olin odottanut tätä niin pitkään – ja nyt tiesin, että tänään – kuuden vuoden odotuksen jälkeen – minä saavuttaisin Uhuru Peakin, jonne oli vielä reilun tunnin matka kraaterin reunaa myötäillen.

Leonard suorastaan riehaantui tunteikkaasta reaktiostani ja hyytävän kylmässä pakkasaamussa me halasimme ja nauroimme juhlimme:

– My sister from another mother, today you are going to make your dream come true!

Opas olisi jäänyt Stella Pointille pidemmäksikin aikaa tunnelmoimaan, mutta halusin käyttää kaiken nyt suoniin syöksyneen addrenaliinin jäljellä olevaan nousuun. Se veikin minut lähes puoliväliin jäljellä olevaa matkaa mutta sitten lähes 6000 metrin korkeus alkoi tuntua voimallisesti – kuin jokin olisi painanut minua kallion sisään. Suurin osa muista kiipeilijöistä näytti ottaneen kantajan mukaan myös huiputusyöksi, jotta he saattoivat edetä ilman päivärepun painoa. Mutta hetkellisen kateuden aallon alla muistutin itseäni, että minä olin tullut kiipeämään vuoren itse ja varusteet kuuluvat suoritukseen.

Olimme nyt jäätikön päällä ja vailla tuulen suojaa. Jäinen viima puhalsi lävitseni ja oli niin kylmä, että nostin puhvihuivin suuni eteen, sillä ilma vihloi henkitorvea ja repi sierainten sisäpintoja. Polku polveili kraaterin reunaa, katosi sitten kivikkoon ja palasi taas laveammalle jäätikölle armottoman tuulen kynsiin. Stella Pointilta oli näyttänyt, että huippu oli parin mutkan takana mutta jälleen kerran vuori oli onnistunut huijaamaan minua. Matka oli loputon.

Kunnes näin kauempana edessä kulkeneen ensimmäisen seurueen valojen pysähtyneen ja kerääntyneen kasaksi. Se saattoi merkitä vain sitä, että Uhuru Peak oli lähellä!

Lähes juoksin viimeiset kymmenet metrit.

Lukuunottamatta ohutta valokaistaletta taivaanrannassa oli vielä pimeää. Kello oli 5.10 – olimme kiivenneet huipulle vain kuudessa tunnissa!

Ojensin käteni ja kosketin Uhuru Peak -huipun kuuluisan kyltin huurteista pintaa. Kuusi tuntia sitten olin nostanut repun selkääni, mutta todellisuudessa tämä matka alkoi kuusi vuotta sitten.

Hymyilin kameran suuntaan silmät sokeina tuulessa jäätyneistä kyynelistä ja yritin pitää kylmästä tempoilevat suupieleni vakaassa hymyssä. Kosketin huippukylttiä vielä uudelleen ja katsoin sen ohi taivaanrantaan.

Kilimanjaron huiputus 1.1.2024 klo 5.10

Vuoden 2024 ensimmäinen auringonnousu maalasi taivaan juhlasävyihin, kun minä seisoin Afrikan katolla. Viimeinkin.

p.s. Tiesitkö muuten, että Uhuru tarkoittaa swahiliksi “VAPAUS” ja huippu sai nykyisen nimensä vuonna 1961 Tansanian itsenäistyessä?

Kraaterin reuna antaa käsitystä vuoren mittasuhteista

Suomesta Kirgisiaan – matka Peak Leninille alkaa

PÄIVÄ 1: HELSINKI – ISTANBUL – OSH

Vasta istahtaessani Pegasus-lentoyhtiön nahkeaan penkkiin saatoin uskoa, että olimme ehtineet. Matka Suomesta Kirgisiaan oli alkanut vauhdikkaasti, sillä ensimmäinen lentomme Turkkiin oli yli tunnin myöhässä. Istanbulissa oli ollut luvassa entuudestaankin napakka siirtymä pienemmälle kentälle, josta lentomme Kirgisian Osh-kaupunkiin lähtisi. Aikaa siirtymään – valtavien laukkujen noutoon matkatavarahihnalta, maahantuloprosessiin ja 70 kilometrin ajomatkaan halki ruuhkaisen kaupungin sekä uuteen matkatavara- ja check-in -sählinkiin – oli yhteensä vajaat nelisen tuntia. Nyt myöhästyneen koneen ansiosta siirtymäaika oli kutistunut kolmeen tuntiin, mikä parhaimmillaankin edellyttäisi kaiken täydellistä onnistumista – se taas Turkin kaltaisessa maassa ei ole “oletusasetus”.

Onneksi kiipeilyparini oli keksinyt konstin prosessien nopeuttamiseen: astuessamme ulos Istanbul-koneesta, lentokentän VIP-palvelun tummaan pukuun pukeutunut herra seisoi odottamassa meitä muodollisen nimikyltin kanssa. Jos tämä mies oli tottunut hieman erilaiselta näyttäviin asiakkaisiin, ei hänen ilmeensä paljastanut mitään, kun lastauduimme kiipeilyreput ja ylävuorikengät kolisten lentokenttäajoneuvoon, jolla meidät kyydätettiin halki valtavan lentokentän ja ohi massiivisten maahantuloselvitysjonojen. Ystävällisesti mutta päättäväisesti kieltäydyimme tarjouksesta jäädä taxfree-shoppailemaan (shoppailu-assistenttina toimiminen olisi kuulunut palvelun hintaan). Uskomattomassa alle puolen tunnin ajassa olimme ulkona kentältä, ja katselimme vastassa olleen auton tummennettujen lasien läpi Istanbulin autovilinää!

Jouduimme palaamaan tavallisten ihmisten maailmaan oli heti toisen kentän ovella, minne VIP-palvelu päättyi. Mutta huolimatta nyt edessä olevasta matkatavara- ja jonotussähläyksestä, ehdimme jopa käydä vessassa ja juoda nopeat kahvikupillliset pienen ja nuhjuisen paikalliskentän vilinässä ennen koneen lastauskutsua.

Me “länkkärit” matkustamme Oshiin tasan yhdestä syystä. Nyt koneeseen astelevien harvalukuisten kirgisiankielen taidottomien asut ja reput kielivätkin siitä, että vuorille oltiin matkalla. Kulttuuri- ja kielierot ylittävä naurunpyrskähdys saatiin kuitenkin synnytettyä islaminuskoisten perinneasuihin pukeutuneiden kanssamatkustajiemme keskuudessa, kun lentoemäntä asteli luoksemme ja kertoi Heikin tilanneen minulle yllätyksen lennolle. Matkan alkamisen kunniaksi tilattu leivos nimittäin paljastui 10 hengen täytekakuksi, joka nostettiin eteemme juhlallisesti ja kahden haarukan kera!

– Tuleepahan tankattua, virnistelimme, kun haarukat tanassa sukelsimme suklaamoussevuoren kimppuun.

PÄIVÄ 2: OSH, KIRGISIA

Kello lähestyi aamuviittä, kun kone laskeutui Oshin pienelle kentälle. Maahantulo itsessään oli melkoinen kokemus, sillä matkatavaroiden läpivalaisulaitteita oli vain yksi, tullivirkailijoilla tuntui olevan loputtoman pitkä protokolla ja ehtymätön leimasinvarasto – eivätkä paikalliset ole käyneet suomalaisten “jokainen reilusti omalla vuorollaan” -jonotuskurssia.

Lopulta kuitenkin istuimme tupakan- ja hienhajuisen taksin takapenkillä vieläkään käsittämättä, miten neljä suurta varustesäkkiämme, reppumme ja vielä kolme ihmistä olivat mahtuneet niin pieneen autoon. Aamuöinen Osh vaikutti autonikkunan läpi hyvin samankaltaiselta kuin monet syrjäiset kehitysvaiheen alussa olevat kaupungit: huonokuntoisia matalia betonitaloja joukossaan mahtipontista, menneestä muistuttavaa neuvostoarkkitehtuuria. Tuossa syrjäisen maailmankolkan kaupungissa asuu reilut 300 000 asukasta, ja pinta-alallisesti se on valtavan suuri. Kerrosten puuttuessa se vaikuttaa loputtomalta hökkelimereltä. Silmiinpistävää aamunyön sinisessä valossakin oli siisteys: vaikka rakennukset olivat huonokuntoisia ja maa halkeilleen asfaltin, kivien ja hiekan sekoitusta, roskia ei näkynyt missään ja kiveykset oli huolellisesti lakaistu.

Vuoren kylkeen kaivettu Sulaiman-Too-museossa esiteltiin alueen vuorikansan historiaa

Saman päivän iltapäivänä olimme jo kiertäneet kaupungin aika lailla ainoan nähtävyyden, Sulaiman-Too -vuorimuseon, ja havainneet, ettei englanninkielellä kaupungissa tehnyt oikeastaan mitään. Minua huolettivat hiukan lukuisat tarinat, joissa kiipeilijät sairastuvat jo ennen vuorelle pääsyä, ja tavasin ruokalistojen kyrillisiä kirjaimia yrittäen löytää syötävää, jonka bakteerikannan alueeseen vielä tottumaton vatsani kestäisi. Mutta venäjän- tai kirgisiankieltä taitamattomalle ruoan tilaaminen oli puhdasta bingoa.

Lämpötila pyöri reilusti yli kolmessakymmenessä asteessa, kun läpsyttelimme pitkin pölyisiä kujia tavoitteena saada kehoa ja mieltä asettumaan oikeaan ilmanalaan. Vuosien saatossa meille on kehittynyt tapa saapua lähtöpisteeseen päivää tai paria ennen muuta ryhmää. Se mahdollistaa alueeseen tutustumisen ja rauhallisen siirtymän lähtöhässäköistä vuoritunnelmiin. Niin nytkin, ja vaikka vuoret jo siinsivät houkuttelevina taivaanrannassa, otin ilolla vastaan mahdollisuuden purkaa univelkoja, ja kello ei tainnut olla juurikaan yli kahdeksaa, kun kaaduimme sänkyyn.

Jooga jurtassa poisti lentojäykkyyden kropasta

PÄIVÄ 3: KIIPEILYRYHMÄ KOKOONTUU, OSH

Seuraavana iltapäivänä läpsyttelimme kohti hotellia lounaan metsätysreissultamme, kun jo kaukaa näimme poikkeukselliset vastaantuntijat. Pitkä ja laiha punatukkainen mies ei olisi voinut olla enempää britin näköinen. Hänen vieressään tallusteli lähes yhtä pitkä mutta hiukan rotevampi tummatukkainen mies ja reunimmaisena muita selvästi lyhyempi mies, jonka hiuspörrön valloittaneesta harmaasta väristä huolimatta saattoi selvästi aavistaa latinoksi. Viimeistään vaatteista tiesimme miesten olevan samoilla asioilla kuin mekin ja heidän saapuessaan puhe-etäisyyden päähän Heikki huikkasi tervehdyksen ja sai vahvistuksen, että olimme arvanneet oikein: kiipeilyryhmämme muut jäsenet olivat saapuneet!

Äänestä ja puhetavasta tunnistin punatukkaisen toiseksi oppaaksemme Mikeksi. Kolmekymppinen Skotlannissa asuva tekninen kiipeilijä tervehti juuri samalla tavalla kuin puhelimessa: puhuen ikään kuin hampaiden takaa, yläleukaa liikuttamatta. Kun tuon artikulaatiottoman puhetavan yhdistää vahvaan aksenttiin, on siinä muutamaksi päiväksi pohjoisen tytölle treenattavaa, jotta saa lauseet sujuvasti kiinni!

Tumman miehen tervehdyksestä sain vielä vähemmän selvää, niin paksua oli Alanin pohjoisen Englannin lausunta, – melkoinen murrekurssi olisi siis luvassa! Kolmas mies sen sijaan vastasi tervehdykseen hassun tutulla tavalla – italialais-argentiinalainen Pablo muistutti Alppien luotto-opastamme Fabriziota sekä kiharaisen hiuspörrön ja rennon mutta lattarimiehille tyypillisellä tavalla virittyneen olemuksen osalta. Johtuikohan tuosta yhteneväisyydestä tai jostain muusta, tunsin oloni hänen seurassaan välittömästi kotoisaksi. Ryhmän viimeinen jäsen, Kevin, oli myöhästynyt jatkolennoltaan ja liittyisi seuraan vasta myöhemmin Peak Lenin perusleirissä.

Myöhemmin kokoonnuimme oppaiden briiffaukseen majapaikkamme aulaan. Tutkimme reittiä kartoista samalla, kun Mike ja Pablo kuvasivat edessä olevaa haastetta ja strategiaamme:

– Peak Leninin huiputusprosentti on alhainen: vain 25 % yrittäneistä pääsee huipulle. Vuori ei ole kovinkaan tekninen mutta olosuhteet ovat sitäkin haastavammat: lämpötilat seilaavat ääripäästä toiseen ja siirtymät ovat massiivisen pitkiä. Usein Peak Lenin uuvuttaa ja sairastuttaa kiipeilijät jo ennen oikeasti korkealle pääsemistä. Siksi panostamme hyvään akklimatisaatioon: paraskaan sääikkuna ei auta huiputuksessa, jos ette ole terveitä ja kunnolla akklimatisoituneita.

Pablon sanat huojensivat mieltäni. Akklimatisaatioprosessi tuppaa olemaan minulle pitkä mutta takkuinen, ja aivan liian usein olen ollut tilanteessa, jossa huiputushetken koittaessa olen kaikkea muuta kuin valmis. Kaikista niistä kerroista, jolloin olen sairaana tai huonovointisena huiputtamaan lähtenyt, vain murto-osa on päättynyt onnistumiseen.

Briiffin jälkeen vuorossa oli varustetarkistus, jonka aikana Pablo kävi kiipeilyvarusteemme yksityiskohtaisesti läpi ja varmisti, että kaikki ehdottoman tärkeä oli mukana.

– En voi tarpeeksi korostaa, kuinka pitkiä ja raskaita siirtymät ovat. Älkää ottako mitään ylimääräistä mukaan, mies painotti samalla, kun ruskeat silmät haravoivat varustepinoani hyväksyvästi.

Varusteläjä oppaan kuittausta odottamassa

Tarkistuksen jälkeen varusteet pakattiin lähtövalmiiksi ja ensimmäinen hotellille jäävä tavarakätkö survottiin päiväreppuuni, jolla ei olisi vuorella käyttöä. Paluuta odottamaan jäivät kaupunkivaatteiden lisäksi pisara luksusta: uusi hammasharja ja lempishampootani matkapullossa. Viikot vuorella nostaisivat noiden arkisten asioiden arvon pilviin!

Yhteisellä päivällisellä hotellin jurtassa nautimme kirgisialaisia perinneruokia ja vaihdoimme tarinoita tutustuen toisiimme. Ryhmä tuntui todella mukavalta, ja yhteinen tavoite sai meidät nopeasti kotiutumaan toistemme seuraan. Kumpikaan oppaista ei ollut aiemmin kiivennyt Leninillä, mutta kokemusta heillä oli senkin edestä. Mike tuntui pursuavan teknistä osaamista, kun taas Pablo oli yli 20 vuorivuoden ja 33 Acongacua-huiputuksen koulima. Sydäntä lämmittävää oli kokeneen vuorioppaan silmistä loistava poikamainen innostus, kun hän julisti:

– Olen odottanut 25 vuotta, että pääsisin Peak Leninille!

Pidin suuresti myös vähäpuheisemmasta Alanista, jonka tarinoissa vilisi uskomattomia seikkailuja Mongolian erämaasta Amazonin viidakoihin. Tämän kaverin kanssa ei todella menisi sormi suuhun!

– Toivottavasti Kevin on yhtä kiva kuin nämä muut – kun homma menee tiukaksi, on tärkeää, että porukka toimii hyvin yhteen, pähkäilin illalla huoneessamme.

Tunnelma oli selvästi sähköistynyt. Laukut odottivat valmiina nurkassa, herätyskello oli viritetty aamua varten. Vaikka vielä olisi ollut mahdollisuus nukkua reilut unet, lähtökuume piti minua otteessaan vielä pitkään valojen sammumisen jälkeen.

Huomenna näkisin Peak Leninin ensimmäistä kertaa!

Ensimmäinen päivällinen – kiipeilytiimi vasemmalta oikealle: Pablo, Mike, Heikki ja Alan, kuvasta puuttuva Kevin oli myöhästynyt lentokoneesta ja liittyi seurueeseen basecampissa

Harjoituskauden alku lähestyy – uusia eväitä, uusia oppeja

Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.

Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.

Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.

Kalliokiipeilytreeniä Vantaalla 2020

Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!

Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.

– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.

Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.

Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa

On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.

Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:

Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.

Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.

Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!

Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.

Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.

Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.

Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.

Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä

Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.

Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!

Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)

Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.

Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!

Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Nuorallatanssia taivaalla –Matterhorn Traverse huiputus

Voi luoja, siinä se oli. Seisoin Carrel Hut- vuorimajalla (3830 m) ja tuijotin niska kenossa pimeään yöhön, jonne edessäni seisova pystysuora kiviseinä katosi. Kello oli jotain 05 hujakoilla, ja olimme aloittamassa Matterhornin huiputuspäivän. Ensimmäisestä yrityksestä poiketen, tällä kertaa mitään varusteita ei jäänyt säilöön Carrel Hutille, sillä pyrkisimme laskeutumaan vuoren yli Sveitsin puolelle Hörnli Routea pitkin. Ehdoton edellytys tälle vuoren yli kulkevalle traverselle oli, että saavuttaisimme Matterhornin huipun kello 12 mennessä. Toinen traversen onnistumiseen vaikuttava asia oli tietenkin sää, ja erityisesti tuuli.

Lähtövalmiina kohti Matterhornin huippua
kuva: Fabrizio

Tiesitkö, että Matterhornilla on itse asiassa kaksi huippua? Sveitsin ja Italian raja kulkee keskeltä vuorta ja kahta sen huippua yhdistää kapea, tuulinen harjanne. Italian puolen huipun (Monte Cervino, Matterhornin italiankielinen nimi) tunnistaa massiivisesta rististä, Sveitsin puolen huippu on vähäeleisempi – mutta voittotitteliin riittävän YHDEN metrin korkeampi. Italian huipun korkeus on lähteestä riippuen 4476,4–4477 m eli pienestä jää kiinni. Ero on niin pieni, että italialaiset ja sveitsiläiset käyvät puolileikillistä kinaa siitä, kumpi huippu lopulta on “se oikea”, vaikkakin molemmat osapuolet hyväksyvät korkeuseron sveitsiläisten hyväksi.

Juuri tuo huippujen välinen harjanne on eräs Matterhornin vaaranpaikkoja. Ehkäpä syynä ei ole pelkästään harjanteen kapeus (se on hädintuskin käveltävä polku), suojattomuus, huippua riepottavat tuulet ja korkeus – vaan vaaralla on jonkin verran tekemistä myös vuorikiipeilijöiden egon kanssa. Nimittäin huonolla säällä harjanne on todella vaarallinen: niin kapea, vailla mahdollisuutta ottaa kiinni mistään. Sen ylitys on kuin nuorallatanssia lähes 4500 metrin korkeudessa.

Matterhorn on kuuluisa tuulisuudestaan (sanotaankin, että ympäristöään selkeästi korkeammalla vuorella on aivan oma ilmastonsa), ja usein kirkkaanakin päivänä harjanteen ylitys voi olla vaarallista. Kuitenkin monet vuorikiipeilijät kokevat, ettei Matterhornia ole todella huiputettu, ellei kiipeilijä ole valloittanut molempia huippuja. Vaatii siis todella suurta päättäväisyyttä todeta toisella huipulla, että tuuli on liian kova harjanteen ylitykseen, ja jättää vuori vain “puoliksi huiputetuksi”.

Nyt olimme kuitenkin vasta 3850 metrissä, kaukana kummastakin huipusta. Aamuyön pimeydessä asetin kämmenen jäistä kiveä vasten ja pyyhkäisin lumen sen pinnalta hellästi, melkein kuin lupaa pyytäen. Yläpuoleltani kuulin ulisevan tuulen joukosta Fabrizion kutsun, asetin kokeilevasti vasemman kengän kärjen pieneen koloon ja ponnistin itseni seinälle.

Huiputusyritys oli alkanut.

Eteneminen alkoi hitaasti, mutta pian rytmi löytyi. Heikki oli herännyt huippupäivään vahvana, ja eilisestä uupumuksesta ei näkynyt jälkeäkään. Hän ja Enrico siirtyivät ensimmäiseksi ja katosivat pian yön pimeyteen. Minä puolestani tunsin kahden unettoman yön (ja ehkäpä eilisen nousuvauhdin) painon kehossani. Lihakset olivat raskaat ja hapoilla. Muistutin itseäni, että ensimmäinen tunti on aina vaikea, työnsin ajatukset sivuun ja keskityin ahmimaan kalliota sylys kerrallaan.

Auringonnousu on eräs lempihetkiäni vuorilla

Kehoni lämpeni, ja lihakset taipuivat toimimaan. Ohitimme pian kohdan, jossa viime syksynä putosin ja mursin kaksi kylkiluuta iskeytyessäni köyden varassa kallioseinän kohoumaan. Sama kivi törrötti yhtä ikävän näköisesti reitillä ja voitonriemuisesti polkaisin sitä ylittäessäni kerran keuhkostani ilmat puhaltaneen kulman.

Lumisade oli loppunut, ja tuuli pyyhkinyt ison osan kalliolle kasautuneesta lumesta. Tuuli oli niin kova, etten kuullut sen ulinan yli muuta kuin Fabrizion lyhyet käskykarjahdukset, kun hän aina ilmoitti varmistuksen olevan valmis. Kiristin kuoritakin hupun kypärän yli tiukemmin ja katosin aamuyön hämärässä kiven ja jään hiljaiseen maailmaan. Oli hyytävän kylmä, mutta liike piti lämpimänä.

Olosuhteet olivat hyvät, ja raskaasta tuntemuksesta kehossani huolimatta olimme nopeita. Jo noin tunnin kiipeämisen jälkeen ohitimme kohdan, jossa viimeksi käännyimme takaisin. Nousut olivat tiukkoja ja haastoivat jokaisella ponnistuksella, mutta minulla oli vahva tunne siitä, että tilanne oli hallinnassa. Ei pelkoa tai epävarmuutta. Vain rauha ja sopusointu sinisen kiven kanssa.

– Look down! On the rock!

Yhtäkkiä havahduin tuulen yli kantautuvaan Fabrizion huutoon. Hän oli parhaillaan ilmavan seinämän toisella puolen rakentamassa varmistusta. Aurinko oli jo värjännyt maiseman sinertäväksi, mutta vasta otsalamppuni valokeilan pyyhkiessä seinää havaitsin kiipeilysaappaan nilkan korkeudella kivessä jotain. Kumarruin tutkimaan sitä. Kiveen oli raaputettu jotain. Pyyhkäisin lunta sivuun ja näin vain numeron “1861”.

Minä nousemassa seinältä harjanteelle
kuva: Fabrizio

Päästyäni oppaan luo, Fabrizio kertoi numero olevan vuosiluku. Sen oli kuuluisa italialainen vuorikiipeilijä ja -opas Jean-Antoine Carrel (jonka mukaan ylämaja on nimetty) raaputtanut kallioon.

Carrel käytti vuosia yrityksiin olla ensimmäisenä Matterhornin huipulla. Miehen ponnistelu päätyi eeppiseen kilpajuoksuun toisen kuuluisan kiipeilijän, Edward Whymperin, kanssa. Kiveen raaputettu vuosiluku oli merkki Carrelin yhden epäonnistuneen huiputusyrityksen takaisinkääntymispisteestä.

Käännyin aamun koleassa viimassa katsomaan taakseni. En enää saattanut erottaa raaputusta kivessä, mutta pienen hetken lämmin olo täytti minut, kun tunsin olevani osa jotain suurempaa, ehkäpä kiipeilyn historiaa. Kuinka etuoikeutettua!

Muuten – Whymper lopulta voitti kilpailun huiputuksesta, mutta lähes koko kiipeilytiimi menehtyi paluumatkalla. Tarina on kaikessa kammottavuudessaan dramaattinen ja kiehtova. Jos haluat lukea aiheesta lisää, tiivistelmä tapahtumista löytyy esimerkiksi wikipediasta.

Nyt kuitenkin vuoden 2020 matka huipulle jatkui. Tunsin hidastuvani. Mihinkään ei sattunut, jopa rakot kantapäissäni olivat alistuneet kohtaloonsa. Mutta lihakseni olivat vastentahtoiset, ja huohotin raskaasti ponnistuksesta. Ulvova tuuli en hellittänyt hetkeksikään. Se karjunta sai korvat soimaan. Viima imi kehosta nesteet ja synnytti jatkuvan janon. Vettä oli mukana vain minimimäärä. Jos hotkisin kaiken heti aamun ensi tunteina, olisin pulassa iltapäivän kuumuudessa. Yritin kaapia kivien päältä lunta pahimpaan janoon, mutta tuulen viiltävä viima oli uinut vaatteiden alle, ja kylmä lumi ei tuntunut oikealta tavalta nesteyttää jo valmiiksi viluista kehoa. Tarvitsin pienen hetken palautumista varten. Pariin otteeseen nielinkin ylpeyteni ja pyysin taukoa. Mutta vaikka Fabrizio huomasi väsymykseni, hän kieltäytyi pysähtymästä:

– It’s too cold. If we stop, we’ll freeze.

Ennen varsinaista Monte Cervino -huippua, Italian puolelta noustessa on Pic Tyndall -niminen huippu 4241 metrissä. Pic Tyndallilta laskeudutaan satakunta metriä alas, ylitetään satula ja sitten jäljellä on enää viimeiset, valtavat seinät (Col Felicete ja Scala Jordan) ylös Italian huipulle. Pic Tyndallilla pääsisimme auringon puolelle ja sen lämmössä lepääminen olisi mahdollista.

kuva Fabrizio

Jatkoin hammasta purren pinnistelyä. Välillä näin kirkkaassa aamuauringossa Heikin ja Enricon vilahtavan kaukana edellä ja mietin, olinko tuhonnut eilisellä intoilullani kiipeilykuntoni tälle päivälle. “Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis,” olisi isä sanonut, totesin itsekseni ja jatkoin punnertamista. Luulisi jo näiden vuosien aikana oppineen malttia!

Olin niin keskittynyt lähimpiin metreihin, että olin kadottanut kokonaiskuvan reitistä ja sijainnistamme. Edessä oleva reitti näyttäytyi nyt kahtena valtavana pyramidina. Juuri kun mielessäni taivastelin ylös-alas-kiipeilyn määrää pohdin, olisiko ihan pakko kiivetä ensimmäisen nyppylän huipulle vai voisiko sen kiertää kylkeä pitkin traversena, Fabrizio kääntyi ja osoitti taaimmaista, tästä näkövinkkelistä koko taivaan peittävää kivikasaa:

– Siinä se on, Pic Tyndall! Kun pääsemme sen huipulle, aurinko ja huippu näkyvät ja sen jälkeen on psykologisesti helpompaa.

Yritin peittää järkytykseni ja varovasti kysyin, että tarkoittiko hän taaimmaista huippua. Fabrizio nyökkäsi ja toisti rohkaisunsa huipun näkymisen psykologisesta vaikutuksesta.

Voi helvetti. Ensimmäinenkin nyppylä tuntui jättimäiseltä ponnistukselta. Pic Tyndallilta olisi vielä valtava ponnistus huipulle ja näin läheltä se näytti niin suurelta, että yhtäkkiä epäilin, olisiko minulla voimia sen jälkeen enää isompaan rutistukseen.
En saisi ajatella sitä nyt. Huokaisin syvään, etsin katseellani ensimmäisen pyramidin huipulta kiven, jota aamuaurinko erityisen lempeästi hyväili ja päätin kiivetä sen luokse.

“Kun voin koskettaa tuota kiveä, päätän sitten seuraavan askeleen.”

Heikki ja Enrico harjanteella ennen Pic Tyndallia

Matka jatkui. Hiki virtasi pitkin selkää, ja samanaikaisesti kylmä viima viilsi ihoa. Kaikki oli kovin raskasta. Kuin kenkäni olisivat täynnä betonia. Kallioon kiinnitetyt kiinteät köydet olivat nyt jäässä ja niiden käsittely haastavaa. Mutta kieltäydyin ajattelemasta mitään muuta kuin ylhäällä auringossa hohtavaa kiveä. Minua ei horjuttaisi mikään. Ehkä.

Kun ensimmäinen huippu ja kultainen kivi olivat ihan lähellä, yhtäkkiä Fabrizio kääntyi ympäri ja kysyi, haluanko hyviä uutisia:

– This is Pic Tyndall! And that right there, is the Matterhorn summit!

Repesin nauruun:

– Holy shit Fabrizio! You were bullshitting me!

Tunsin, kuinka voima valui kehooni kuin kuuma, energisoiva laava. Edessä oleva nousu näytti valtavan suurelta, mutta sillä hetkellä tiesin, että minä pystyisin tähän ja minua ei pysäyttäisi mikään. Tänään minä huiputtaisin Matterhornin.

kuva: Fabrizio

Tuijotin auringossa kylpevää huippua ja odottamatta kyyneleet kihosivat silmiini. Piilottelin aurinkolasien takana ja ääneni tuli tuskin tuulen ulinan yli kantavana huokauksena:

– Viime vuonna, kun emme päässeet huipulle, isä sanoi olevansa ylpeä ja tyytyväinen, koska käytimme järkeä ja käännyimme ajoissa alas. Hän sanoi, että varmasti pääsisimme ylös seuraavalla kerralla. Ja nyt hän ei saa nähdä tätä.

Fabrizio katsoi huippua ja totesi hiljaisella äänellä:

– I am sure that he knows. Let’s do this.

Viimeinen kahdesta massiivisesta seinästä koostuva nousu oli erilainen kuin koko alkupäivä. Paljaalla, pystysuoralla kalliolla, reilusti yli 4000 metrissä tuuli raastoi reppuani niin, että välillä sain täysin voimin takertua kiinni kiviin, että pysyin pystyssä. Korkeus painoi kuin joku olisi jokaisella köydenmitalla kirjaimellisesti painanut minua hartioista alaspäin. Mutta henkinen voitto oli saavutettu, ja metri kerrallaan kehoni puristui eteenpäin hidasteista piittaamatta.

Kuva: Fabrizio

Lion Ridge (Liongrat) -reitin eräs jännittävimmistä kohdista on aivan lähellä Italian huippua, noin 4400 metrin korkeudessa olevat ikivanhat tikkaat, joita pitkin kiivetään pystysuoraa seinää ylös. Jokaisella tikkaiden askelmalla työnsin käsivarret kainaloa myöten läpi askelmavälistä ja asetin jääraudat hitaasti ja tarkasti jäiselle metallille – muuten viima olisi raastanut minut tikkailta. Mutta en tuntenut huolta tai väsymystä, ne olin jättänyt jonnekin alemmas. Oli vain minä, kivi, tuuli, köysi ja sen toisessa päässä Fabrizio.

Pari köydenmittaa jyrkällä seinällä, ja Fabrizio kääntyi ja kysyi hymyillen:

– Mitä sanoisit, jos kertoisin, että tämä oli viimeinen pitch?

– Sanoisin, että valehtelet taas, nauroin hengästyneenä.

– Pitäähän pitkänkin nousun joskus päättyä, opas vastasi virnistellen niin, että valkoiset hampaat välähtelivät auringossa.

Kun pääsin köydenmitan päähän ja nousin seisomaan kallion reunalle, se todella oli siellä! Kapea polku suoraan edessä ja sen päässä valtavan metalliristin koristama Monte Cervino (Italian puoleinen huippu 4477 m). Nyt näin myös ensimmäisen kerran legendaarisen kapean harjanteen, joka johdattaa Italiasta Sveitsin puoleiselle huipulle, viralliselle Matterhornin huipulle (4478 m).

Heikki ja Enrico olivat odottaneet meitä Pic Tyndallilla, ja yhteisen tauon jälkeen Fabrizio ja minä olimme menneet edellä viimeisen nousun. Oppaamme tiesivät hyvin, että Heikki ja minä haluamme tehdä huiputukset yhdessä, ja niinpä Fabrizio ei vastustellut, kun istahdin suuren kiven tuulensuojaiselle puolelle odottamaan.

Istuimme hiljaa odottamassa ja nautimme kauneimmasta maisemasta, jonka Alpit saattavat tarjota. Matterhorn on todella vuorten kuningas. Itsevarmana se nousee kymmenien ympärillään sijaitsevien, toinen toistaan kauniimpien vuorten yläpuolelle. Ehkä maailman tunnistettavin huippupyramidi langettaa varjonsa vehreiden laaksojen ja kuin kuninkaallisina sinisinä verisuonina maisemaa halkovien jokien ylle.

Sää oli täydellinen. Aurinko loisti kirkkaana, taivas oli pökerryttävän sininen, vuorten huiput kilpailivat valkeudessa alapuolellamme purjehtivien pilvien kanssa. Raastava tuuli muistutti ympäristömme julmuudesta ja repi vaatteitani niin, että olin kaatua noustessani tervehtimään Heikkiä. Yhdessä kiipesimme viimeisen lumisen polun. Kello 10.18 – yli 1 h 40 min ennen turn-around aikaa – kosketin suurta ristiä Matterhornin italialaisella huipulla!

Saapuminen Italian puoleiselle huipulle, mukana sydämentykytyksiä aiheuttanut Heikin kompastuminen huippuharjanteella
Tiimikuva Matterhornin Italian puoleiselta huipulta – ilon määrän saattaa aavistaa 😀

Huiputus oli kuitenkin vielä kesken, ja kovassa tuulessa siirryimme huippuharjanteelle. Kiristin reppuni niin litteäksi selkää vasten kuin mahdollista. Hitaasti ja tarkasti etenin kapean harjanteen navakan tuulen tempoessa minua. Vielä valkoinen harjannepolku ja olimme perillä.

Saapuminen Sveitsin huipulle

23.7.2020 kello 10.31 monivuotinen unelmani täyttyi ja seisoin Matterhornin huipulla.

Nousu oli ollut tiukka, ja koko tiimi oli täynnä tunnetta. Oppaat yhtyivät riemuumme; huusimme, halasimme ja hakkasimme käsiä yhteen ja tuuletimme villisti alapuolelta vähän matkan päästä vuoren ohittavalle turistihelikopterille, jonka matkustajat liittyivät huiskuttaen ilonpitoomme. Sellaista riemua en ole kokenut vielä koskaan vuoren huipulla.

23.7.2020 kello 10.31 huiputimme Matterhornin (4478 m)

Tuuli oli kuitenkin kova. Auringosta huolimatta huipulla oli kylmä ja haastavaa viipyä. Niinpä hetken kuluttua oppaat alkoivat valmistella lähtöä.

Yhtäkkiä sydämeni oli lyijynraskas ja puristuksissa.

Kanssani kiivenneet tunnistivat tunnelman muutoksen. Kaikkia paleli, mutta kukaan ei kiirehtinyt tai edes huokaissut, vaan kaikki kolme miestä astuivat hienotunteisen hiljaa sivummalle, ja Fabrizio pidensi köyttäni, kun palasin yksin huipulle. Oli hyvästien aika.

Seisoin kauniin vuoren korkeimmalla kohdalla, allani pilvet ja ylläni sininen kaikkeus. Kaksi vuotta sitten hyvästelin rakkaan ja läheisen mummuni Alppien korkeimman vuoren, valkoisen daamin Mont Blancin huipulla. Oli vain sopivaa, että omistaisin toisen Alppien ikonisen huipun maailman parhaalle isälle.

Olin luullut, että tulisi sanoja tai ajatuksia. Sillä minä näen tämän maailman tarinoina. Että tunteeni olisivat saaneet jonkinlaisen ulos tulevan muodon. Mutta tuli vain kyyneliä, paljon kyyneliä. Siinä minä seisoin vuoren huipulla kasvot kohti taivasta käännettyinä, ja jäinen tuuli varasti ehtimättömiltä tuntuneet surun purot poskiltani ja vei ne muassaan. Kaiken olin näiden isän menehtymistä seuranneiden kuukausien aikana sanonut. Jäljellä oli vain ikävä ja suru ja ne lahjoitin nyt tuulelle. Sumeat silmäni saattoivat hetken nähdä edessäni isän sellaisena kuin hänet muistan, vahvana, elinvoimaisena ja rakastavana. Kuiskasin tuuleen:

– Nuku hyvin isä, rakastan sinua.

Sitten hän oli poissa.

Vaikka sydän pyysi jäämään, tiesin, että piti lähteä. Käännyin ympäri ja astuin suoraan taakseni odottamaan tulleen Heikin lohdulliseen syliin ja itkin sydämeni tyhjäksi oppaidemme katsoessa kunnioittavasti toisaalle. Kun nostin kasvoni ja astuin Heikin turvallisesta sylistä takaisin maailmaan, Enrico ja Fabrizio tönäisivät kumpikin vuorollaan lempeästi käsivarttani.

Vedin syvän henkäyksen vuoristoilmaa keuhkoihini ja tunsin kuukausien ajan sydäntäni kuristaneen surun vanteen löystyvän. Kuiskasin enemmän itselleni kuin tiimille:

– Olen valmis.

Huippu oli saavutettu, mutta monessa mielessä raskain osuus, laskeutuminen Sveitsin puolelle Hörnli Routea pitkin, oli vasta alkamassa.

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén