Päivä 1: Kohti Kaukasusta

En voinut uskoa, että nyt olimme matkalla Kaukasuksen vuoristoon, tavoittelemaan Euroopan mantereen korkeinta huippua, Elbrusia (5642 m). Totta se kuitenkin oli, ja näin omia tunnelmiani vastaavan innostuneen loisteen kiipeilyparini Heikin kasvoilla, kun hän istahti viereeni Moskovaan suuntaavassa lentokoneessa.

Matka kestäisi koko päivän. Ensin aamulento Moskovaan, jossa odottaisimme tunteja jatkoyhteyttä Mineralnye Vodyyn. Sieltä jatkaisimme illan pimetessä autolla lähellä Georgian rajaa sijaitsevaan pikkuruiseen Terskolin vuoristokylään.

Jatkolentoa odotellessamme kulutimme aikaa Moskovan lentokentän kahvilassa, kun peiliin vilkaistessani huomasin vasemman silmäni verestävän. Silmä oli kutissut ja punoittanut jo pari päivää, mutta olin ajatellut sen johtuvan lähtökiireiden keskellä lyhyiksi jääneistä yöunista. Nyt silmää kahvilan peilistä tutkiessani mieleeni juolahti, että edellisenä päivänä akupunktiohoitaja oli maininnut silmäni punoittavan. Olin hänellekin kuitannut asian kiireen merkkinä. Nyt kuitenkin kutina ja punoitus yltyivät, joten kyseessä taisikin olla silmätulehdus, mikä oli hankala juttu edessä olevaa kiipeilyä ajatellen. Nappasin piilolinssit pois (onneksi näen siedettävän hyvin myös ilman niitä), ja käsielein asian lentokenttäapteekin englantia osaamattomalle myyjälle esittäen ostin desinfioivia silmätippoja, joiden venäjänkielisiä käyttöohjeita Heikki tavasi Googlen käännöspalvelua käyttäen. Tekstiviestikonsultaatio lääkäriystävälle vahvisti, ettei EA-pussukassamme oleva yleisantibioottikuuri ei olisi vastaus tähän ongelmaan, joten saatoin vain toivoa, että tipat ja pari piilolinssitöntä päivää korjaisivat tilanteen.

Mineralnye Vodyn lentokentällä pakkasimme kiipeilyryhmän suuret varustelaukut parhaat päivänsä nähneeseen pakettiautoon ja poikkesimme läheiseen marketiin tekemään viimeiset eväshankinnat edessä oleville kiipeilypäiville. Sitten matkan viimeinen etappi kohti hiukan yli 2200 metrin korkeudella merenpinnasta sijaitsevaa Terskolin kylää saattoi alkaa. Kaasu pohjassa jyrkkeneviä teitä pimenevässä illassa kurvaileva, englantia puhumaton kuljettajamme soitti matkan ratoksi cd-soittimesta 80-luvun hittejä. Nojasin pääni ikkunalasiin, haistelin auton tunkkaista, tupakantuoksuista ilmaa ja hymyilin, kun havaitsin pimeän keskellä ensimmäiset valkoiset huiput. Voi kuinka olin onnellinen niiden näkemisestä!

Päivä 2: Akklimatisoituminen alkakoon

Rakkautta ensi silmäyksellä

Pitkät yöunet pyyhkivät pois matkan rasitukset, ja aamulla pienen, siistin Alamat-nimisen hotellimme aamiaiselle kokoontui malttamattomasti puliseva ryhmä. Aamiainen oli runsas ja varsin sokeripitoinen: peukalonvahvuisia vaalean leivän siivuja, puolen sentin paksuisia juusto- ja Balkanmakkara-viipaleita, munia sekä runsaasti erilaisia leivonnaisia ja karkkia. Heti ensimmäisenä aamuna opin, että kahvi ei taida olla paikallisille merkityksellinen tuote, sillä pussista mukiin kuuman veden joukkoon kaadettu omituinen kahviksi kutsuttu jauhesekoitus oli äitelää, eikä se edes etäisesti muistuttanut kahvia. Onneksi en todellakaan kaivannut kofeiinin piristävää vaikutusta, sillä olin niin innoissani, että hädin tuskin maltoin pysähtyä syömään. Vain ajatus tankkaamisen merkityksestä sai tarttumaan leivänpalaan sen sijaan, että olisin suinpäin sännännyt ulos vuoristoniityille kirmailemaan kohti ylärinteillä kutsuvasti hohtavia valkoisia lumipeitteitä.

Pääoppaamme Viktor

Päivän ohjelmassa olisi vaellus läheisen vuoren rinteellä noin 3000 metrin korkeuteen, jotta saisimme käynnistettyä kehomme sopeutumisen ylävuoriston ohueen ilmaan (akklimatisaation). Liikkeelle lähtevän ryhmän kärjessä asteli pääoppaamme Viktor, 51-vuotias kokenut vuorikiipeilijä, jonka vaatimaton ja rauhallinen tapa ottaa keulapaikka ei millään tavoin viestinyt miehen uskomattomasta meriittilistasta. Pitkä, hoikka ja ryhdikäs olemus ja matala, varma askellus antoivat kuitenkin viitteitä, ettei mies ollut ensimmäistä kertaa näillä poluilla. Tumman otsatukan alta tuikkivat ystävälliset silmät. Tuuheat viikset ja ahavoituneet korkeat poskipäät olivat jatkuvasti lempeässä hymyssä. Suppeaa englannin sanavarastoaan Viktor täydensi viittoen suurilla kourillaan ja päästi aina välillä pienen hiukan ujon hyminän, jos huomasi, ettei tullut ymmärretyksi. Puhetta mieheltä tuli harvakseltaan, mutta vuorista kysyttäessä hän syttyi. Tulisin lähipäivinä oppimaan, että tämä hiljainen mies on kiivennyt monia Venäjän haastavimmista vuorista, ja Elbrusin huipullakin hän on käynyt yli 80 kertaa. Viktor kertoisi minulle, että “nuorempana miehenä” hän rakasti vaikeita teknisiä kiipeilyreittejä (esimerkiksi Ushba-vuorella, josta kerron myöhemmin lisää), muttei nyt enää “näin vanhana” innostu niistä.
– But still I like climb, so I go easier mountains, Viktor hymyili ujosti.

Olimme saapuneet illalla pilkkopimeässä, joten kylän halki kulkevan reitin ensimmäinen kilometri oli oikeastaan ensimmäinen silmäys uuteen ympäristöön. Ränsistyneet, sikinsokin sijoitellut matalat, viimeistelemättömät betonirakennukset vuorottelivat ikivanhojen, romahtamispisteessä olevien puumökkien kanssa, ja maisemaa leimasi myös vahvasti tien reunaa kulkeva keltaiseksi maalattu kaasuputki. Luultavasti rajan läheisyyden vuoksi sotilaita näkyi kylän raitilla huomattavasti paikallisia siviilejä enemmän. Vain piskuisen kylän läpi kulkeva päätie oli päällystetty ja sitä pitkin kulkiessa päivien saatossa vastaamme tulisi ihmisten lisäksi myös monenmoisia muita kulkijoita: vapaina liikkuvia lehmiä ja aaseja sekä villieläimiä kuten kettuja. Ilmassa vuorten lumentuoksuun sekoittui muta ja eläinten lanta. Ränsistyneen harmaan puurakennuksen seinustalta maatuskamainen vanha rouva loi meihin uteliaan katseen ja kääntyi sitten taas ohjeistamaan pihan oletettavaa kasvimaata kuokkivaa miestä.

Heikki ja Max akklimatisoitumisvaelluksella

Auringonpaisteessa astuimme syrjään tieltä ja aloimme nousta metsäistä polkua. Suhteelllisen jyrkän polun kiemurrellessa ylöspäin, niitty muuttui kiviseksi hiekaksi, puut katosivat ja ilma viileni nopeasti. 

Matkalla saimme ensimmäisen kosketuksen venäläiseen kiipeilykulttuuriin – tai ainakin yhteen sen ulottuvuuteen. Nimittäin pari venäläistä kiipeilyporukkaa oli samalla rinteellä ilmeisesti myös akklimatisoitumistarkoituksessa. Heidän vuorella toimimisen strategiansa poikkesi omastamme täysin: He olivat pukeutuneet farkkuihin ja tennareihin. Aurinkorasvaan he suhtautuivat varusteita vakavammin ja useiden rinteellä vastaantulevien kasvot olivat kauttaaltaan valkoiset ja kulmakarvoissa ja muhkeissa viiksissä oli paksuja aurinkorasvapaakkuja.

Myös treenitapa oli erilainen, ja aloin tarkkailla isokokoista venäläismiestä, joka säännöllisin väliajoin paahtoi hurjaa vauhtia ohitseni kadoten nopeasti näköpiiristäni – vain ollakseen seuraavan mutkan takana kumarassa vaellussauvoihinsa nojaten, hädin tuskin pystyssä pysyen huohottamassa aivan lopen uupuneena ja korkean ilmanalan lannistamana. Tasaisella tahdilla ohitimme hänet useita kertoja. Ja aina hetken kuluttua takaa alkoi kuulua raskas huohotus miehen kerättyä taas voimansa ja rynnistäessä taas ohitsemme.

Laavan muodostelma kallioseinämällä

Maisema jylheni edelleen ja aloin olla varsin tyytyväinen, että meillä oli farkkujen ja tennareiden sijaan tukevat vaelluskengät, shoftshell-housut ja kuoritakit. Laavan kauan sitten synnyttämät muodot ja pinnat tekivät kallioseinämistä hämmästyttäviä ja hengästyttävän kauniita. Kun polku kääntyi seinämän reunan yli, saimme ensimmäisen kokemuksen Kaukasuksen vuoriston kuuluisista tuulista ja yhtäkkiä vaelluskengän alla narskahti lumi. Ihanaa, tuli kotoisa olo!

Vain puolta tuntia myöhemmin lumen kohtaamisen ensihuuma unohtui, kun tarvoimme polvia – ja välillä reisiä – myöten tahmeassa lumessa kovassa sivutuulessa. Yhtä askelta eteenpäin seurasi poikkeuksetta puolen metrin valuminen alaspäin ja turhautuneena kaivoin repustani softshell-hanskat ja otin kädet avuksi etenemisessä. Juuri kun aloin ärsyyntyä siihen, että jääraudat olivat hotellilla, Viktor ilmoitti meidän saapuneen 3000 metriin ja luvassa oli lounastauko tuulisessa kivikossa ennen paluuta takaisin. Auringonpaisteessa kylpevä häkellyttävä maisema pyyhki hetkellisen ärtymykseni pois ja keskityin nautiskelemaan hotellilta mukaan saadun lounaspussukan varsin sokeripitoisesta sisällöstä. Vieressäni istuva Heikki hymyili onnellisen näköisenä ja saatoin arvata, mitä hänen mielessään liikkui. Paluu hotellille sujui sutjakkaasti, ensin liukastellen tahmaista nuoskalumirinnettä, sitten reipasta marssia polkua kalliolta hiekalle ja edelleen alas vuoristoniittyjen läpi takaisin kylän keskustaan. 

Illalla vaelsimme Heikin kanssa tutustumaan läheiseen Chegetin kylään, joka koostui pääosin mutaisen aukion ympärille rakennetuista karuista betonirakennuksista ja puutönöistä. Ajoituksemme oli selvästi väärä, sillä kylä oli vapaasti ympäriinsä vaeltelevia lehmiä lukuunottamatta lähes tyhjä. Ennen paluuta hotellille sain pienessä (ja luultavasti ainoassa auki olevassa) kahvilassa vahvistuksen aavistukselleni, ettei tällä alueella juurikaan panosteta kahvin makuun. Sen sijaan paikalliset olivat jo murtaneet venäläiseen asiakaspalveluun liittyvät stereotypiamaiset mielikuvani. Vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan, kaikki olivat innokkaita auttamaan ja keskustelemaan ja vaikka välillä pieniä väärinkäsityksiä toki syntyi, pääosin oman sanoman sai aina perille.

Tuhdin päivällisen jälkeen kiipesimme jännittyneenä hotellin yläkertaan pakkaamaan ja nukkumaan: huomenna olisi edessä nousu Elbrusin base campiin 3800 metriin. Kuka mahtaisi saada nukuttua ensi yönä?